[leviää urbaani ”lähiöhelvetti”]
Kyösti Salovaara, 2010. Pasilasta pohjoiseen ja koilliseen: lähiöiden metsäinen maisema. Mäkelänkatu kulkee vasemmassa reunassa, Mäkelänrinteen uimahalli keskellä. |
Oikeastaan
tämä on kummallista.
Tämä
nykyaika.
Ei
voi puhua juuri mistään asiasta toteamatta, kuinka monimutkaista ja
ristiriitaista siitä puhuminen on. Asiaa voi katsoa tältä kantilta
mutta myös tuolta toiselta. Saattaa olla, että päällisin puolin rohkenen olla tätä mieltä, mutta jos tarkastelen ongelmaa
syvemmin, täytyy myöntää että sillä toisellakin on perustelunsa.
Kannattaa siis toimia näin, ellei sitten katso paremmaksi toimia
noin. Pääasia on ettei jää paikalleen makaamaan. Tietysti joskus
maksaa vaivan ottaa rauhallisesti ja miettiä ennen kuin ryntää.
Se
lienee selvää ettei pyykkejä kannata viedä ulos narulle jos sataa.
Vai
onko?
Ilmeistä
kuitenkin on, että tiedämme mitä kaupunki tarkoittaa.
Se
on kauppapaikka, jossa tehdään jotakin muuta kuin viljellään
maata ja kasvatetaan karjaa. Kaupunki on urbaanin sivistyksen kehto.
Kulttuurien tyyssija. Kansojen ja heimojen sulatusuuni. Kaupungissa
saa tehdä mitä lystää. Melkein mitä vaan. Helsingissä on
varastettu tänä vuonna jo 2500 polkupyörää. Urbaania meininkiä.
Ainakin
Arvo Turtiainen tiesi vuonna 1959 mitä kaupunki tarkoittaa:
Helsinki
Käpylästä
etelään,
Helsingissä
kaksi runoilijaa,
minä
ja
se toinen.
Turtiainen
poseerasi. Hän kyllä tiesi ja tunsi, että kaupunki oli jo
muuttunut. Ettei siitä oikein enää saanut kiinni, esikaupungit
olivat yllättäneet ”Arskan” kun hän palasi meriltä
kahdenkymmen kiertolaisvuoden jälkeen. Niinpä Turtiainen huokaisi:
Mut
mitä ny on?
On
Pikilää Pakilaa
Kanalaa
Konalaa.
Kaikki
vanhat kaverit on kolanu
eikä
kukaan snaijaa kun mä kaveeraan
niinku
stadissa ennen.
Kun
kiipeää korkealle, jonkun talon yläkerroksiin Espoossa tai
Helsingissä tai Vantaalla ja katsoo ympärilleen, on vaikea - ei, on
mahdoton - uskoa että silmänkantaman etäisyydellä asuu melkein
puolitoista miljoonaa ihmistä.
Ruuhkasuomen
ytimessä ihmiset taloineen piiloutuvat metsiköihin. Vihreä
peittää esikaupungit. On vain puuta, pensasta, pusikoita ja
pellonreunoja. Kehäteitä ja pari-kolme moottoritietä. Mutta missä
oikea kaupunki on? Metropoli, miljoonakaupunki?
Hieman
kärjistäen sanon, että ”oikeassa” kaupungissa asuu
Helsingin seudulla vain runsaat satatuhatta ihmistä. Muiden on
tyytyminen lähiöihin, joiden loputon vehmaus hämmästyttää.
Kuka
tämän kaikkialle ulottuvan ”puutarhakaupungin” on keksinyt? Englantilaiset vai suomalaiset? Vai grynderit? Vai onko se muka rakentunut sattumalta?
Onko
se siis epäinhimillinen?
Tutkimuksien
mukaan kansalaiset viihtyvät lähiöissään.
Itse
olen asunut vuodesta 1972 kaupungin reunoilla: Leppävaarassa,
Tapiolassa, Soukassa, Pukinmäessä ja Malmilla. Sitä ennen asuin
Kotkassa, oikeassa kaupungissa, jota joskus pidettiin yhtenä Suomen
tiheimmin rakennuttuna paikkana.
Jos
väittäisin, että lähiössä asuminen on helvetillistä,
valehtelisin.
Mutta
suomalaiset ovat yksiniittistä porukkaa.
Jos joku "petervonbagh" tekee dokumenttifilmin Helsingistä, häntä eivät lähiöt ja niiden asukkaat kiinnosta lainkaan, tai jos kiinnostavat, lähinnä halveksuvassa mielessä, luotaantyöntävinä paikkoina säälittävine ihmisineen.
Suomalaiset
taiteilijat ovat naturalisteja. He uskovat (he luulevat) että
aineellinen ympäristö, miljöö määrittelee ihmisyksilön elämän
ja sen vivahteet. Jos lähiöissä ei ole vivahteita, ei niitä voi
myöskään olla ihmispolon elämässä. Lehtivihreän vivahteet
eivät kelpaa taiteilijalle. Jostakin syystä kivetty katu on metsää
inhmillisempää.
Deterministinen
taide riisuu ihmisestä ihmisen.
Katsopa
joku ranskalainen elokuva 1950- tai 60-luvulta. Elokuvan ihmisten
elämä saattaa draaman hetkellä suistua pois raiteiltaan, kaikki on
menetettyä, toivottomuuden valtaamaa.
Mutta
draama tapahtuu, se näytetään, mukavan kahvilan ikkunapöydässä,
mistä näkyy kadulle missä elämä jatkuu entisen kaltaisena,
ulkoisen elämän vivahteita tulvien. Ranskalainen ohjaaja erottaa
ihmisen psyyken tilan miljöön tilasta koska tietää ettei niitä
voi eikä pidä varustaa yhtäläisyysmerkillä. Hän ei etsi (toisin kuin suomalainen ohjaaja) väkisin maiseman rumuutta kuvatessaan yksilön murhemieltä.
Tietenkin ranskalaisen taiteilijan visuaalinen asennoituminen on pikkuporvarillista. On melkein liikuttavan
huvittavaa, kuinka pikkuporvarillisesti jopa Jean-Luc Godard
ilmaisi muka-radikaalit yhteiskuntavisionsa.
Kyösti Salovaara, 2016. Tyypillinen maisema "lähiöhelvetin" ikkunasta. |
Joskus
kansa kuitenkin herää ja panee hanttiin.
Onko
se sitä ”eliitin vastaista taistelua”?
Näin
tapahtui, kun Antti Ervasti kirjoitti Kalevassa
pääkaupunkiseudun ”lähiöhelvetistä”.
Miten
kävisi, Ervasti kysyi, jos väkeä alettaisiin vielä pontevammin
sijoittaa Helsingin seudulle: ”Miten kävisi inhimillisyyden, kun
Espoo-Vantaan lähiöhelvetit muuttuisivat liikakansoituksen
paineissa entistä helvetillisemmiksi?”
”Lähiöhelvetissä”
asuvat kansalaiset vastasivat Ervastille (netissä) sadoin valokuvin.
Niiden viesti on oli yksimielisesti sama: kylläpä täällä
”lähiöhelvetissä” on idyllistä asua.
Mutta,
katsellaanpa hetki noita ”vastarintaliikkeen” kuvia.
Siellä
ei ole juuri lainkaan kuvia taloista eikä autoista eikä ratikoista
eikä toreista. Esikaupunkien ihmiset kuvaavat puita ja pensaita,
jokien ja purojen rantoja, laineita merelle katsoessa, kukkasia ja
kärpäsiä, sitä samaa maaseutua josta Antti Ervasti viskasi pilkkakirveensä etelän suuntaan.
”Lähiöhelvettiä”
puolustavat todistivat, kuinka kaupunki on kasvanut maaseuduksi,
melkein kuin loputtomiksi pieniksi kyliksi metsiköiden suojaan.
Urbaani on urbaania, mutta sitä on vaikea nähdä lähiömaiseman
kuvia katsellessa.
Suomalaiset
eivät pääse pakoon maaseutua. Heistä ei tule kaupunkilaisia, vaikka voissa paistaisi.
Miksi
joku pitää paistaa voissa?
Älä
minulta kysy.
Jos
haluaa kävellä oikeassa kaupungissa, pitää matkustaa Eurooppaan,
missä vanhat kaupungit ovat selvärajaisesti erillään maaseudusta.
Siellä kaupungin ja maaseudun rajan näkee, omin silmin.
Suomessa
sitä ei näe. Se pitää opetella päättelemään.
En
tietenkään puolusta Helsingin seudun ylikansoittamista. Siitähän
jo kirjoitin kriittisen romaanin. Suomen kansan pakkosijoittaminen
Helsinkiin on älytöntä.
Kaikella
on puolensa, niin kuin alussa laiskasti totesin.
Silti:
miksi tätä seutua ei ole rakennettu tiiviiksi? Miksi nykyisiä
”kyliä” ei rakennettaisi tiiviimmiksi ja jätettäisi maaseutu
maaseuduksi? Nykyisellä menolla Helsingin urbaani lähiö ulottuu
kohta Järvenpäähän asti ja sen jälkeen Hyvinkäälle ja
sitten...
Joskus
aikaisemmin päättäjien olisi pitänyt päättää, että
kehäykköstä ei ylitetä, että sen takainen maisema pysyy
maaseutuna.
Jälkiviisaus
ei kannata. Se on tyhmää viisautta; siis ei viisautta lainkaan.
Sitä
paitsi, niin kuin sanoin, ei ihminen ole miljöön determinantti.
Kuunnellaanpa
Paul Austerin tarinaa suurkaupungista:
”New
York on uuvuttava tila, loputtomien askelten labyrintti, ja vaikka
hän käveli kuinka kauas tahansa, oppi tuntemaan kotiseutunsa ja
kadut kuinka hyvin tahansa, niin hän tunsi olevansa eksyksissä. Ei
eksyksissä pelkästään kaupungissa vaan myös itsessään.”
Uhkea,
rohkea, kaunis, vihainen, mitätön, pelottava, sattumanvarainen –
siis kaupunki.
Adjektiivit
ja määreet päättää ihminen omaa elämäänsä katsoessaan. Se
mitä näkyy ikkunasta on toinen juttu.
Pitää
mukautua oman ruumiinsa vaelteluun, Auster kirjoitti. ”Päämäärätön
kuljeskelu tekee kaikista paikoista tasa-arvoisia, eikä ole enää
väliä missä itse on.”
Ei
ole väliä missä itse on.
Se
johtuu siitä, että itse on eikä kukaan muu.
”Runous
on kansoitettu ihmisillä / joita tapaa kaupungilla”, sanoi
tanskalainen kirjailija, jota Arvo Turtiainen lainasi runokoelmansa
motoksi.
Kyösti Salovaara, Malaga, 2014. Kaupunki! |
________________________________________________________________
Paul
Auster: Lasikaupunki. (City of Glass, 1985.) Suom. Jukka
Jääskeläinen. Tammi, 1988.
Antti
Ervasti: Pidetään koko Suomi asuttuna. Kaleva, 15.8.2016.
Arvo
Turtiainen: Runoja 1934-1968. Tammi, 3.p 1976.