torstai 25. elokuuta 2016

Pasilasta pohjoiseen

[leviää urbaani ”lähiöhelvetti”]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2010.
Pasilasta pohjoiseen ja koilliseen: lähiöiden metsäinen maisema.
Mäkelänkatu kulkee vasemmassa reunassa, Mäkelänrinteen
uimahalli keskellä
.

Oikeastaan tämä on kummallista.
    Tämä nykyaika.
    Ei voi puhua juuri mistään asiasta toteamatta, kuinka monimutkaista ja ristiriitaista siitä puhuminen on. Asiaa voi katsoa tältä kantilta mutta myös tuolta toiselta. Saattaa olla, että päällisin puolin rohkenen olla tätä mieltä, mutta jos tarkastelen ongelmaa syvemmin, täytyy myöntää että sillä toisellakin on perustelunsa. Kannattaa siis toimia näin, ellei sitten katso paremmaksi toimia noin. Pääasia on ettei jää paikalleen makaamaan. Tietysti joskus maksaa vaivan ottaa rauhallisesti ja miettiä ennen kuin ryntää.
    Se lienee selvää ettei pyykkejä kannata viedä ulos narulle jos sataa.
    Vai onko?


Ilmeistä kuitenkin on, että tiedämme mitä kaupunki tarkoittaa.
    Se on kauppapaikka, jossa tehdään jotakin muuta kuin viljellään maata ja kasvatetaan karjaa. Kaupunki on urbaanin sivistyksen kehto. Kulttuurien tyyssija. Kansojen ja heimojen sulatusuuni. Kaupungissa saa tehdä mitä lystää. Melkein mitä vaan. Helsingissä on varastettu tänä vuonna jo 2500 polkupyörää. Urbaania meininkiä.
    Ainakin Arvo Turtiainen tiesi vuonna 1959 mitä kaupunki tarkoittaa:

Helsinki
Käpylästä etelään,
Helsingissä kaksi runoilijaa,
minä
ja se toinen.

    Turtiainen poseerasi. Hän kyllä tiesi ja tunsi, että kaupunki oli jo muuttunut. Ettei siitä oikein enää saanut kiinni, esikaupungit olivat yllättäneet ”Arskan” kun hän palasi meriltä kahdenkymmen kiertolaisvuoden jälkeen. Niinpä Turtiainen huokaisi:

Mut mitä ny on?
On Pikilää Pakilaa
Kanalaa Konalaa.
Kaikki vanhat kaverit on kolanu
eikä kukaan snaijaa kun mä kaveeraan
niinku stadissa ennen.


Kun kiipeää korkealle, jonkun talon yläkerroksiin Espoossa tai Helsingissä tai Vantaalla ja katsoo ympärilleen, on vaikea - ei, on mahdoton - uskoa että silmänkantaman etäisyydellä asuu melkein puolitoista miljoonaa ihmistä.
    Ruuhkasuomen ytimessä ihmiset taloineen piiloutuvat metsiköihin. Vihreä peittää esikaupungit. On vain puuta, pensasta, pusikoita ja pellonreunoja. Kehäteitä ja pari-kolme moottoritietä. Mutta missä oikea kaupunki on? Metropoli, miljoonakaupunki?
    Hieman kärjistäen sanon, että ”oikeassa” kaupungissa asuu Helsingin seudulla vain runsaat satatuhatta ihmistä. Muiden on tyytyminen lähiöihin, joiden loputon vehmaus hämmästyttää.
    Kuka tämän kaikkialle ulottuvan ”puutarhakaupungin” on keksinyt? Englantilaiset vai suomalaiset? Vai grynderit? Vai onko se muka rakentunut sattumalta?
    Onko se siis epäinhimillinen?
    Tutkimuksien mukaan kansalaiset viihtyvät lähiöissään.
    Itse olen asunut vuodesta 1972 kaupungin reunoilla: Leppävaarassa, Tapiolassa, Soukassa, Pukinmäessä ja Malmilla. Sitä ennen asuin Kotkassa, oikeassa kaupungissa, jota joskus pidettiin yhtenä Suomen tiheimmin rakennuttuna paikkana.
    Jos väittäisin, että lähiössä asuminen on helvetillistä, valehtelisin.


Mutta suomalaiset ovat yksiniittistä porukkaa.
     Jos joku "petervonbagh" tekee dokumenttifilmin Helsingistä, häntä eivät lähiöt ja niiden asukkaat kiinnosta lainkaan, tai jos kiinnostavat, lähinnä halveksuvassa mielessä, luotaantyöntävinä paikkoina säälittävine ihmisineen.
    Suomalaiset taiteilijat ovat naturalisteja. He uskovat (he luulevat) että aineellinen ympäristö, miljöö määrittelee ihmisyksilön elämän ja sen vivahteet. Jos lähiöissä ei ole vivahteita, ei niitä voi myöskään olla ihmispolon elämässä. Lehtivihreän vivahteet eivät kelpaa taiteilijalle. Jostakin syystä kivetty katu on metsää inhmillisempää.
    Deterministinen taide riisuu ihmisestä ihmisen.
    Katsopa joku ranskalainen elokuva 1950- tai 60-luvulta. Elokuvan ihmisten elämä saattaa draaman hetkellä suistua pois raiteiltaan, kaikki on menetettyä, toivottomuuden valtaamaa.
    Mutta draama tapahtuu, se näytetään, mukavan kahvilan ikkunapöydässä, mistä näkyy kadulle missä elämä jatkuu entisen kaltaisena, ulkoisen elämän vivahteita tulvien. Ranskalainen ohjaaja erottaa ihmisen psyyken tilan miljöön tilasta koska tietää ettei niitä voi eikä pidä varustaa yhtäläisyysmerkillä. Hän ei etsi (toisin kuin suomalainen ohjaaja) väkisin maiseman rumuutta kuvatessaan yksilön murhemieltä.
    Tietenkin ranskalaisen taiteilijan visuaalinen asennoituminen on pikkuporvarillista. On melkein liikuttavan huvittavaa, kuinka pikkuporvarillisesti jopa Jean-Luc Godard ilmaisi muka-radikaalit yhteiskuntavisionsa.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Tyypillinen maisema "lähiöhelvetin" ikkunasta.


Joskus kansa kuitenkin herää ja panee hanttiin.
    Onko se sitä ”eliitin vastaista taistelua”?
    Näin tapahtui, kun Antti Ervasti kirjoitti Kalevassa pääkaupunkiseudun ”lähiöhelvetistä”.
    Miten kävisi, Ervasti kysyi, jos väkeä alettaisiin vielä pontevammin sijoittaa Helsingin seudulle: ”Miten kävisi inhimillisyyden, kun Espoo-Vantaan lähiöhelvetit muuttuisivat liikakansoituksen paineissa entistä helvetillisemmiksi?”
    ”Lähiöhelvetissä” asuvat kansalaiset vastasivat Ervastille (netissä) sadoin valokuvin. Niiden viesti on oli yksimielisesti sama: kylläpä täällä ”lähiöhelvetissä” on idyllistä asua.
    Mutta, katsellaanpa hetki noita ”vastarintaliikkeen” kuvia.
    Siellä ei ole juuri lainkaan kuvia taloista eikä autoista eikä ratikoista eikä toreista. Esikaupunkien ihmiset kuvaavat puita ja pensaita, jokien ja purojen rantoja, laineita merelle katsoessa, kukkasia ja kärpäsiä, sitä samaa maaseutua josta Antti Ervasti viskasi pilkkakirveensä etelän suuntaan.
    ”Lähiöhelvettiä” puolustavat todistivat, kuinka kaupunki on kasvanut maaseuduksi, melkein kuin loputtomiksi pieniksi kyliksi metsiköiden suojaan. Urbaani on urbaania, mutta sitä on vaikea nähdä lähiömaiseman kuvia katsellessa.
    Suomalaiset eivät pääse pakoon maaseutua. Heistä ei tule kaupunkilaisia, vaikka voissa paistaisi.
    Miksi joku pitää paistaa voissa?
    Älä minulta kysy.


Jos haluaa kävellä oikeassa kaupungissa, pitää matkustaa Eurooppaan, missä vanhat kaupungit ovat selvärajaisesti erillään maaseudusta. Siellä kaupungin ja maaseudun rajan näkee, omin silmin.
    Suomessa sitä ei näe. Se pitää opetella päättelemään.
    En tietenkään puolusta Helsingin seudun ylikansoittamista. Siitähän jo kirjoitin kriittisen romaanin. Suomen kansan pakkosijoittaminen Helsinkiin on älytöntä.
    Kaikella on puolensa, niin kuin alussa laiskasti totesin.
    Silti: miksi tätä seutua ei ole rakennettu tiiviiksi? Miksi nykyisiä ”kyliä” ei rakennettaisi tiiviimmiksi ja jätettäisi maaseutu maaseuduksi? Nykyisellä menolla Helsingin urbaani lähiö ulottuu kohta Järvenpäähän asti ja sen jälkeen Hyvinkäälle ja sitten...
    Joskus aikaisemmin päättäjien olisi pitänyt päättää, että kehäykköstä ei ylitetä, että sen takainen maisema pysyy maaseutuna.
    Jälkiviisaus ei kannata. Se on tyhmää viisautta; siis ei viisautta lainkaan.
    Sitä paitsi, niin kuin sanoin, ei ihminen ole miljöön determinantti.
    Kuunnellaanpa Paul Austerin tarinaa suurkaupungista:
    ”New York on uuvuttava tila, loputtomien askelten labyrintti, ja vaikka hän käveli kuinka kauas tahansa, oppi tuntemaan kotiseutunsa ja kadut kuinka hyvin tahansa, niin hän tunsi olevansa eksyksissä. Ei eksyksissä pelkästään kaupungissa vaan myös itsessään.”
    Uhkea, rohkea, kaunis, vihainen, mitätön, pelottava, sattumanvarainen – siis kaupunki.
    Adjektiivit ja määreet päättää ihminen omaa elämäänsä katsoessaan. Se mitä näkyy ikkunasta on toinen juttu.
    Pitää mukautua oman ruumiinsa vaelteluun, Auster kirjoitti. ”Päämäärätön kuljeskelu tekee kaikista paikoista tasa-arvoisia, eikä ole enää väliä missä itse on.”
    Ei ole väliä missä itse on.
    Se johtuu siitä, että itse on eikä kukaan muu.
    ”Runous on kansoitettu ihmisillä / joita tapaa kaupungilla”, sanoi tanskalainen kirjailija, jota Arvo Turtiainen lainasi runokoelmansa motoksi.

                                                                                       Kyösti Salovaara, Malaga, 2014.
Kaupunki!

________________________________________________________________
Paul Auster: Lasikaupunki. (City of Glass, 1985.) Suom. Jukka Jääskeläinen. Tammi, 1988.
Antti Ervasti: Pidetään koko Suomi asuttuna. Kaleva, 15.8.2016.
Arvo Turtiainen: Runoja 1934-1968. Tammi, 3.p 1976.

torstai 18. elokuuta 2016

Viileän punaista, kuuman sinistä

[Totuuden ja valheen värejä]

Jaakko Salovaara: Torminvirta,
1993, akryyli.

Hassua.
    Aivan kuin kelloa olisi käännetty takaisinpäin.
    Modernismia seurasi postmodernismi. Teollisuuden valtakaudelta päästiin jälkiteolliseen yhteiskuntaan.
    Nyt puhutaan totuuden jälkeisestä aikakaudesta. Brexit luotiin valheilla sanotaan. Eliitti ja asiantuntijat ovat huonossa huudossa. Kyllä kansa tietää, perustellaan jälleen kerran. Joku julkkis kehotti lapsia välttämään matematiikkaa. Kohun noustua hän sanoo vitsailleensa.
    Sanoilla saa leikkiä ja ajatuksilla heittää kärrynpyörää.
    Elämä on suuri joki.


Pakinan aloittavassa maalauksessa yhdensänvuotias Jaakko on kuvitellut miltä Kymijoen Torminvirta (Myllykoski) Pernoonkoskien niskalla näyttää lintuperspektiivistä.
    Nuoren ”taiteilijan” kyky nousta reaalimaailmasta kuviteltuun tarkkailupisteeseen hämmästyttää. Maalauksen esittämä Kymijoki on melkein kuin tosi ja silti fiktiota. Ei voi puhua totuudesta eikä valheesta.
    Kuvitellaan että soudetaan vuolaassa virrassa, vaikkapa Kymijoella.
    Jos soudat vastavirtaan ja katsot veneen viereen, tunnet kulkevasi aikamoiseta vauhtia. Rannalla seisova katselija ihmettelee, kun vene pysyy melkein paikallaan.
    Mutta jos soudat myötävirtaan ja katsot kymeä veneen vieressä, tulet malttamattomaksi: eihän tämä etene lainkaan. Rannalla seisova sanoo kumppanilleen: Kylläpä niillä on hyvä vauhti.
    Yhteiskunta ja ihmisen elämä näyttävät samanlaiselta virralta. On vaikea ja melkein mahdoton päätellä yksikäsitteisesti, mikä liikkuu ja kuinka nopeasti.


Historian ironia viiltää syvältä.
    Bertolt Brecht kirjoitti vuonna 1932 runon Opiskelun ylistyksestä. Siinä hän kehoitti yömajan miehiä, vankilan asukkeja, naisia kotikeittiössään ja jopa kuusikymmentävuotiaita opiskelemaan. ”Opiskele aakkoset, se ei riitä, mutta / opi ne! Älä heitä kesken!”
    Yhteiskunnassa pärjää vain jos tietää saman kuin minkä johtajat tietävät, asiantuntijat ja tiedemiehet. ”Tartu kirjaan nälkäinen”, Brecht kirjoitti, ”se on ase.... Älä usko kuulopuheita / ota itse asioista selvä! / Se mitä et itse tiedä / sitä et tiedä.”
    Mutta nyt, vuonna 2016, monelta taholta väitetään ettei eliitillä olekaan mitään tietoa, joka kannattaisi tietää ja oppia. Nyt flirttaillaan paluulla tietämättömyyden aikakauteen.
    ”Flow'ssa 57-vuotias Morrissey muistutti fanejaan siitä”, raportoi Otto Talvio Helsingin Sanomissa maanantaina, ”ettei 'poliittiseen luokkaan' ole luottamista. Poliittisen eliitin jäsenet kirjoittavat pelin säännöt keskenään, mutta eivät välttämättä tiedä asioista enemmän kuin me, hän paasasi.”
    Helpottaako ihmisen oloa, kun hänelle kerrotaan ettei tarvitse opetella mitään?
    Viime viikolla nuorehko vihainen mies Johannes Ekholm, näytelmä- ja romaanikirjailija väitti, että hyvinvointiyhteiskuntaa ei enää ole, ja että hyvinvointivaltion turvaverkot on purettu pois. ”Ennen hyvinvointiyhteiskunta rakentui sen varaan että kaikki pystyivät osallistumaan sen rakentamiseen”, Ekholm sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa. ”Nyt kun ei juuri ole jäljellä yhteiskunnan turvaverkkoa, niin ei ole enää sellaista yhteistä hyvää, jota työn tekeminen tuottaisi.”
    Ekholmin kannattaisi tietysti tutustua valtion ja kuntien tulo- ja menoarvioon, mutta se järkyttäisi hänen vihaista mieltään. Budjetithan ovat täynnään turvaverkkoja, miljardeja ja miljardeja euroja. Ja ensi vuonna enemmän kuin tänä vuonna.
    Mutta kirjoittaako kirjailija parempia kirjoja ja näytelmiä, kun hän ei tiedä mistään mitään?
    Kenties.
    Hän väittää pyrkivänsä rehellisyyteen, mutta voiko olla rehellinen, jos uskoo valheisiin?
    Ehkä, ehkäpä, kenties ei.


Sanat ovat leikkiä, ne puhuvat vakavista asioista.
    Miksi Hesarin toimittaja antoi Johannes Ekholmin puhua palturia näyttävässä artikkelissaan haastamatta tämän väitteitä? Johtuiko se siitä, että myös Laura Kytölän mielestä hyvinvointivaltio on poistettu? Ja jos on, niin mistä hän sen päättelee? Eikö hänkään osaa lukea?
    Onko media vastuussa uudesta totuuden jälkeisestä kulttuurista? Kuka avaa portin valheille? Ainakin Englannissa The Daily Telegraph ja Robert Murdochin lehdistö tekivät parhaansa vältelläkseen totuutta EU:sta.
    Mutta olisi lapsellista päästää eliitti näin helpolla. Hekin ovat syyllisiä, kaikki ovat syyllisiä. ”Kaikki” olemme me.
    Steve Richards muistutti The Guardianissa, että monimutkaisen globaalin talouden pinteessä pääpuolueet niin vasemmalla kuin oikealla ovat olleet katastrofisen kyvyttömiä kertomaan totuutta siitä, mitä ne voivat tehdä, mitä ne haluavat tehdä ja mitä niiden pitäisi tehdä ongelmien ratkaisemiseksi.
    Sixten Korkman sanoi muutama päivä sitten Ylen Leikola & Lähde -ohjelmassa, että Suomessa ja Euroopassa eletään paratiisissa, jos verrataan nykyelämää aikaisempiin aikoihin tai maapallon huono-osaisten elämään.
    Ehkä tämä onkin asian ydin.
    Niinpä olin äimän käkenä, kun SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne ilmoittautui eliitin vastaiseen taisteluun.
    ”Et tu, Antti!” minä murisin itsekseni.


Kansa voi toki uhrata eliitin ja sen ”hallitseman tiedon” omassa raivossaan, mutta mihin siitä päädytään?
    Yrjö Ahmavaara pohti 1980-luvulla monessa esseessään uudenlaista virtausta, jossa tieteen totuudet nähtiin vain mielipiteenä mielipiteiden seassa. Hän muistutti jakobiinien vallankumousoikeudesta, joka uhmakkaasti julisti että ”tasavalta ei tarvitse oppineita” teloittaessaan vuonna 1794 termodynamiikan edeltäjän ja kvantitatiivisen kemian perustajan Antoine Lavoisierin.
    ”Meidän vuosisadallamme ideologia näyttää jälleen pyrkivän tieteen korvikkeeksi”, Ahmavaara kirjoitti vuonna 1987.
    Nyt, uudella vuosisadalla kun ideologiat ovat (näköjään) kadonneet, haalistuneet ja pilaantuneet, niin jälleen tiede ja tietäminen halutaan korvata jollakin... ja se jokin on tällä kertaa ikään kuin aikojen haudasta nostettuna nationalismia tihkuvaa ja sisäänpäinkääntynyttä narsismia toisiinsa sekoittava vihainen itseuho.
    Jälleenkö tragedia ponnahtaa historian metamorfoosista farssina? Mitä totuuden jälkeisen ajan "jakobiinit" haluavat?
    Mitä tieteestä, tunnutaan ajateltavan. En-mää-sitä-kuitenkaan-tajuu!
    En minäkään, mutta uskon silti Ahmavaaraan hänen väittäessään, että länsimaalaisen kulttuurin ainutlaatuinen ominaispiirre on nimenomaan eksakti tiede: ”Kärjistäen: länsimainen kulttuuri on yhtä kuin eksakti tiede.”


No, tiede on tiedettä ja sitten kaikki muu on muuta.
    Yhteiskunnallisissa pyrkimyksissä saattaa olla yksi oikea suunta, mutta sitähän kukaan ei voi tietää. Kannattaa yrittää monella tavalla.
    ”Totuus on jakamaton, joten se ei voi siis tuntea itseään”, kirjoitti Franz Kafka joitakin vuosia ennen kuin Kurt Gödel muotoili saman asian matemaattisesti. ”Se joka luulee tuntevansa sen”, Kafka jatkoi, "on varmasti valheellinen.”
    Näin pujahdettiin metafyysiseen ulottuvuuteen.
    Totuus ja valhe ovat sanoja, vaikka niillä on merkitys.
    Jäljelle jäävät värit ja niiden sävyt.
    Punainen saattaa olla viileää, jopa. Entä kuuma sininen? Retliinin värisevä huokaus.
    Sitä paitsi: soutuveneessä on keula ja perä.


                                                                  Kyösti Salovaara, MAMCS, 2014.
________________________
Yrjö Ahmavaara: Esseitä tästä ajasta. WSOY, 1987.
Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956. Valikoinut ja suomentanut Brita Polttila. Tammi, 1973.
Laura Kytölä: Tylyä elämää. HS, 9.8.2016.
Steve Richards: Brexit, Trump: the trouble claiming we're in apost-truth era. The Guardian, 10.8.2016.
Otto Talvio: Mozzer poliittisena. HS, 15.8.2016.

torstai 11. elokuuta 2016

Kirjallisuus matkailee

[Grand Tourilta keihäsmatkoille]

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2011.
 Matkalla!

Aivan kuin olisin istunut tässä ennenkin, hieman viileänä kesäaamuna kuistilla, lampaannahkatossut jalassa ja villapaita päällä, pihlajanmarjoista raskaina riippuvien oksien raoista tihkuvan punertavan valon hehkuessa kannettavan näppäimistölle.
    Melkein kuin déjà-vu mutta ei se ole, koska kaikki kiertyy ja sitä paitsi kenties kuvittelen tuon punertavan valon.
    Tervapääskyt kirkuvat viimeisiä viikkojaan täällä Suomessa.
    Ne tulivat toukokuun puolessavälissä Afrikasta, ne lentävät Suomesta pois näinä päivinä. Kolmen kuukauden vierailu Pohjolassa. Pitävätkö ne itseään suomalaisina vai afrikkalaisina?
    Vai tuntevatko ne lentäessään olevansa maailmankansalaisia, jotka ryhtyivät kosmopoliiteiksi kauan ennen kuin ensimmäinenkään kirjailija sulki kotiovensa ja matkusti maailmalle?
    Tervapääsky näkee matkoillaan paljon ja kertoo vähän. Kirjailijat näkevät vähemmän mutta ovat suulaampia.


Ei uutta auringon alla.
    ”Miksi niin monet nykyajan amerikkalaiskirjailijat lähettävät henkilönsä ulkomaille?” kysyttiin elokuun alussa The New York Timesin kulttuuriosaston Bookends-palstalla, missä kulloinkin kaksi kolumnistia pohtii yhteistä aihetta.
    Kysymys on pitkästä perinteestä, totesivat molemmat kirjoittajat - Siddhartha Deb ja Charles McGrath - eikä se ole pelkästään amerikkalainen ilmiö, vaikka meille heti tuleekin mieleen Henry James, Ernest Hemingway tai F. Scott Fitzgerald eurooppalaisessa yhteydessään.
    Nuoret vauraat miehet lähettiin, pääasiassa Englannista, 1700-luvulla ja sen jälkeen ”kasvamaan” eurooppalaiseen miljööseen (Ranskaan, Italiaan, Kreikkaan) ja tietysti se synnytti uudenlaista kirjallisuutta vierailta mailta. Deb sanoo että ns. Grand Tour kirjallisuuden ja sitä seuranneen imperiumin aikaisen kirjallisuuden perinne jatkuu yhä, vaikka maailma on muuttunut hevoskärryjen ja höyryvetureiden hitaasta matkailusta pakettimatkailun kiihkeään rytmiin.
    McGrathin mukaan kirjailijat ja heidän sankarinsa matkailevat samasta syystä kuin meistä kuka tahansa: löytääkseen vaihtelua, irrottautuakseen arkipäivän rutiineista. Henry Jamesin tavoin amerikkalainen kirjailijat kokivat Euroopassa sekä seksuaalista että maantieteellistä vapautumista, samalla kun hämmentyivät uudenlaisessa kulttuuriympäristössä.
    Se mihin McGrath ei viittaa, liittynee 1920-luvulla Yhdysvalloissa vallinneeseen kieltolakiin, sillä eikö Hemingwayn ja Fitzgeraldin kohdalla ranskalainen miljöö kiehtonut myös vapaan alkoholin houkuttelevana tyyssijana?


Kun puhutaan ”matkailevasta kirjallisuudesta” niin jostakin syystä, vahingossa tai tarkoituksella, usein unohdetaan viihde- ja jännityskirjallisuus. (*)
    Koska viihde ja jännärit ovat paljon enemmän kiinni ulkoisessa ajassa ja ajan tavoissa kuin ns. vakava kirjallisuus – jolle usein riittää työntyä ihmisen mielen sisälle – niille on tyypillistä ”seikkailla” vieraissa paikoissa, etsiä kummallisuuksia ja eksotiikkaa, luoda pelkoa ja jännitystä erilaisuudesta ja sen arvaamattomuudesta.
    Mitä moderni kirjallisuus olisi (jos sitä katsoo kaikilta kanteiltaan) ilman vaikkapa John Buchanin, Eric Amblerin, Graham Greenen, Ian Flemingin, John le Carrén, Len Deightonin tai Fredrick Forsythin matkailevia vakoilujännäreitä? Tällaisella kirjallisuudella on niin monia seuraajia, erilaisia soveltajia ja kokeilijoita, aina suomalaisia kirjailijoita myöten, ettei nimiä tarvitse kirjoittaa tyrkylle.
    Jos haluaa kaunokirjallisuuden kautta tutustua maailmansotien väliseen poliittishenkiseen ilmapiiriin, kannattaa poimia Amblerin ja Greenen romaanit hyllystä ja istua nojatuoliin ja lähteä heidän matkaansa. Jos haluaa tietää millaisessa ilmapiirissä toisen maailmansodan jälkeistä kylmää sotaa vietettiin, ei liene le Carréa tai Deightonia parempaa matkaopasta?
    Kirjallisuudesta matkaoppaita riittää jokaiseen lähtöön.
    Nykymaailmassa on tietysti vaikea löytää todella erilaista, eksoottista. Niin kuin muuan kirjoittaja sanoi: Ei ole mitään eroa matkustaako Itävallasta Englantiin tai Englannista Itävaltaan. Ja niinpä kirjailijat, olivatpa amerikkalaisia tai eurooppalaisia, löytävät matkustaessaan vain oman itsensä hauraan modernisuuden, kuten Deb Bookendssissä kirjoitti.


Lopulta, siitäkö on aina kysymys: Oman itsensä löytämisestä?
    Ei tarvitse palata kovin kauas taaksepäin muistaakseen kuinka iso maailma oli vielä 1950-luvulla, ja kuinka pitkä matka oli ihan lähelle.
    Lapsuuteni Kotkassa puhuttiin erilaista murretta kuin kymmenen kilometrin päässä Kymissä. Kun matkusti serkun luokse kahdenkymmenen kilometrin päähän Summaan, siellä kuuli aivan toisenlaista puhetta kuin Kotkassa. Ja kun vieraili mummon luona Anjalassa, mihin matkaa kertyi kolmisenkymmentä kilometriä, hämmästyi murteesta, jota oli joskus vaikea jopa ymmärtää. Muistan kuinka hyväntahtoinen maatalon vanha isäntä seurasi meidän jousiampumisharjoituksia pitkän saran päässä ja totesi leppoisasti: ”Tählätään ja sihlataan!”
    Jack Kerouac ja kumppanit matkustivat Amerikan sisällä, tekivät henkistä vallankumousta lähellä, siinä se beat. Juhanin Ahon Rautatiessä maailman hurman ja hulluuden kokemukseen riitti yksi pysäkinväli.
    Toukokuun lopulla 1928 Pentti Haanpää vetäisi muistikirjaansa:
    ”Yhtäkkiä nousin minä vuoteeltani...yöllä klo 2,45. Ja nyt seitsemän tunnin kuluttua makailen tässä Kärsämänjoen partaalla, peninkulmien päässä kotimökistä. Ne olen kulkenut uuden Olympiani selässä ja sen peräpuolessa telinejousien pihdeissä on kellunut matkareppuni. Ja povitaskussa on rahaa yli kolmen tuhatlappusen. Sopiipa kesän iloja etsiä.”
    Muutaman päivän pyöräiltyään, ihanan luonnon keskellä, jonkun järven rannassa, Haanpäätä ahdistaa, on kotiin ikävä: ”Laulurastas laulaa, joku käki kukkuu ja joku teeri kukertaa ja joku nainen huhuilee karjaansa järven toisella rannalla. Ja tuskainen kaipaus ja ikävä valtaa rintani, onea turvattomuuden tuntu, joka ei sovi maantien ritarille. Se on ikävää kotimökkiinkin ja kuitenkaan en sielläkään rauhaa saa.”
    Haanpää, ollessaan yksin, tajuaa mitä matkustaminen on.


Noin kahdeksan vuotta myöhemmin ranskalainen Albert Camus – jonka äidin suku oli Menorcalta kotoisin - oivaltaa Mallorcalla vierailtuaan, että matkustamisen arvo perustuu pelkoon.
    Jonakin hetkenä, näin Camus kirjoitti muistikirjaansa, kun ihminen on kaukana kodistaan, hänet valtaa pelko. Silloin omankielinen sanomalehtikin tuntuu äärettömän kallisarvoiselta. Illalla hetki kahvilassa vieraiden ihmisten keskellä, halu koskettaa kyynärpäällä vieressä istuvaa, ja ihmisen valtaa epämääräinen pelko ja vaistomainen halu palata vanhojen tapojen turvaan.
    ”Siinä on matkan ilmeisin hyöty”, Camus jatkoi. ”Sinä hetkenä olemme kuumeessa, mutta olemme pehmeät ja huokoiset. Pienikin töytäisy järkyttää meitä olentomme perustuksia myöten. Jos kohtaamme valotulvan, tunnemme äkkiä ikuisuuden läsnäolon”
    Sitten Camus pääsee komeaan ajatukseen.
    Koti-ikävässään ihminen tuntee ikuisuuden läsnäolon. ”Siksi ei pidä sanoa, että ihminen matkustaa huvikseen. Matkustaminen ei ole huvia. Näkisin siinä pikemminkin askeesin.”
    Camusin mielestä ihminen matkustaa sivistyäkseen, mikäli sivistyksellä tarkoitetaan salaisimman aistin eli ikuisuuden aistin harjoittamista. ”Huvi loitontaa meidät omasta itsestämme”, Camus ajattelee. Matkalla koettu epävarmuus, pelko, jännitys saa ihmisen ajattelemaan perimmäistä olemistaan: ”Matka, joka on ikään kuin suurempi ja vakavampi tiede, tuo meidät takaisin itseemme.”
    Ihmisen pitää mennä palatakseen.


Pilvet kiitävät sinistä taivasta vasten.
    Valo siilautuu lehvistön läpi.
    Vieläkö tänään tervapääskyt ryntäävät huimaan pudotukseen?
    Moderni tekniikka vapauttaa ihmisen... mutta vapauttaako se myös pelosta, kotiinpaluun kaipuusta, ikävästä?

                                                                                                                        S.I. 2016.
Jos et tiedä minne suunnata,
seuraa kuuta.
___________________________________________________________________
 (*)
Pakinaa viimeistellessäni hdcanis kommentoi viime viikkoista juttuani ottamalla esiin Guy Delislen matkasarjakuvat. Ja tietysti ei-sarjakuvaharrastajallekin tulee heti mieleen Hergén Tintti-kertomukset, joissa seikkaillaan eri puolilla maailmaa. Siispä myös sarjakuva pitäisi muistaa, kun puhutaan matkailevasta kirjallisuudesta. Mutta siitä päästään helposti elokuvien maailmaan ja se on jo toinen tarina.
__________________________________________________________________________________________

Albert Camus: Kapinoiva ihminen – Esseitä ja katkelmia. Valikoinut Maija Lehtonen. Suom. Ulla-Kaarina Jokinen ja Maija Lehtonen, Otava, 1971.
Siddhartha Deb ja Charles McGrath: Why Do So Many Contemporary American Authors Send Their Characters Abroad? The New York Times, 2.8.2016.
Matt Gross: What is the Grand Tour. The New York Times, 14.5.2008.
Pentti Haanpää: Muistiinmerkintöjä vuosilta 1925-1939. Otava, 1976.

torstai 4. elokuuta 2016

Kirjoitettu elämä

[Onko romaani selfie?]

                                                                               Kyösti Salovaara, Malaga, 17.8.2015.
Katujuhlaan osallistuvat kävelevät kadulla - joku
heistä kirjoittaa romaanin, mutta
me emme tiedä millaisen.

Elämä on kummallista. Kirjallisuus on elämää. Siksi sekin on kummallista.
    Tai sitten se on ihan tavanomaista.
    Näin ainakin väitti Asta Leppä Helsingin Sanomiin pari viikkoa sitten kirjoittamassaan (24.7) provosoivassa esseessä Kamppailu syyllisyyttä vastaan. Leppä pyrki kirjoituksellaan vastustamaan keskiluokkaista kirjallisuutta, jossa keskiluokkaan kuuluva – tai itsensä keskiluokkaan kuuluvana pitävä - kirjailija kieriskelee minää tarkkailevan maailmantuskan ja syyllisyydentunnon kynsissä.
    Lepän mielestä kirjailijat unohtavat köyhät ja kipeät. Missä ovat entisen kaltaiset työväenkirjailijat, jotka nousivat luokastaan valoon? Miksi kirjailijat kirjoittavat keskiluokasta, vaikka itse ovat yleensä ”köyhiä”? Mistä keskiluokkaisen maailmantuskan rinnalle löytyisi muitakin ääniä? Niitä köyhien ja kipeiden. Sillä eikö keskiluokkaisen toimittajankin elämässä ole riittävästi arkipäivän köyhyyttä, Leppä kysyi. Sapuska on kallista ja lasten kasvattaminen maksaa.
    Keskiluokan kirjallisuus unohtaa, ei ymmärrä.
    ”Onko syy siis lukijoissa?” Leppä kysyi. ”Vai kenties kirjallisuuden portinvartijoissa, kustantamoissa?”
    Jostakin syystä Leppä jätti kirjailijat syyllistämättä.
    Ei kukko käskien laula, mutta kenties kirjailija kotkottaa.


En ota kantaa suomalaisen kirjallisuuden ilmeeseen. Ehkä Leppä osuu oikeaan, kenties ei. Olen lukenut liian vähän nykykirjallisuutta tietääkseni kuinka keskiluokkaista se on.
    Mutta jos kirjallisuus on todellakin keskiluokkaistunut, eikö se ole jotakin mitä me toivoimme 80-luvun taitteessa, kun suomalainen kirjallisuus eli vielä agraariaikaa, vaikka pääosa väestöstä asui jo kaupungeissa?
    Jotenkin, tässä valossa, Asta Lepän purkaus kuulostaa anakronismilta. Hänen kaipaamansa kirjallisuus oli voimissaan toisenlaisessa yhteiskunnassa, sellaisessa jota ei enää ole ja tuskin tulee. Miksi kirjailijoiden pitäisi kirjoittaa menneestä maailmasta nykyhetkeen sovitettuna?
    Lepän mielestä ”köyhien” kirjailijoiden (useimmat kirjailijat tienaavat vähän) pitäisi tajuta mihin ”luokkaan” he kuuluvat ja kirjoittaa sen mukaisia romaaneja.
    Leppä ei kuitenkaan huomaa, että kirjailijaksi halutaan ja ryhdytään, ei jouduta. Kenestäkään ei tule vahingossa eikä olosuhteiden uhrina kirjailijaa – toisin kuin monesta tulee olosuhteiden tai sattuman tuotteena pienipalkkainen kaupan kassa, siivooja tai eläkeläinen.
    Kirjailijat valitsevat itse ”köyhyytensä”.
    Kun muutama vuosi sitten seurasin millaiset kirjailijat tavoittelivat Helsingin Sanomien esikoisromaanipalkintoa, panin merkille että kaikki tai melkein kaikki nuoret kirjoittajat olivat maistereita tai kohtapuolin sellaiseksi valmistuvia. Monet olivat opiskelleet kirjallisuutta tai äidinkieltä.
    Voiko maisteri kirjoittaa muusta kuin maisterien maailmasta? Onko romaani aina (tai useimmiten) eräänlainen ”selfie”?


Maailma muuttuu, senkin se tekee.
    Syksyllä 1983 alustin Eino Leinon Seurassa kirjallisuutemme tuolloisesta nykytilasta. (Julkaisin esitelmäni kokonaisuudessaan tässä blogissa marraskuussa 2013.)
    Olin siis huomannut, että muuallakin, anglosaksisessa maailmassa, ihmeteltiin kuinka kirjailijat hylkäsivät normaalimaailman ja pyrkivät marginaaliin käsitelläkseen tavallista elämää hyvin kriittisesti ja sisäsiittoisesti. Monet kirjailijat kirjoittivat millaista on olla kirjailija.
    Tämä sama näytti tapahtuvan Suomessa, samalla kun elettiin yhä maaseutukuvauksen kultaista aikaa.
    Olin kuunnellut radiohaastattelun, jossa joku kirjailija päästettiin höpöttämään luovuudestaan ja levottomuudestaan. Eino Leinon Seurassa sanoin sitten, että luovuudesta puhuminen pitäisi radiossa kieltää poliisin uhalla. Ja jatkoin:
    ”Ei radiossa kysytä insinööreiltä, ekonomeilta, merkonomeilta, virkamiehiltä, sairaanhoitajilta, myyjiltä jne. ovatko he levottomia tai luovia. Heiltä ei kysytä mitään, vaikka uuden automallin, maantiesillan, ydinvoimalan tai astianpesukoneen suunnitteleminen ja rakentaminen saattaa olla paljon luovempi teko kuin kirjan kirjoittaminen. Sitä paitsi se saattaa olla paljon hyödyllisempi teko.”
    Ihmettelin myös miksi Suomessa ostettiin vuosittain 100 000 Kalle Päätalon romaania, vaikka maataloudessa työskenteli vain 200 000 ihmistä. Tasavertaisuuden vuoksi olisi kaupunkilaiskirjailija Alpo Ruuthin romaaneja pitänyt mennä kaupaksi miljoonin kappalein, mutta ei niitä mennyt.
    Kohtelin Päätaloa ehkä tarpeettoman kaltoin – nykyhetkestä katsoen hänen ja Ruuthin proosalla ei taida olla kovinkaan kummoista eroa.
    Syksyllä 1983 väitin kirjailijoidemme unohtavan, että ihminen on ihminen asuinpaikasta ja ammatista riippumatta. Nyt myös Asta Leppä unohtaa tuon tosiasian vaatiessaan kukkoa kiekumaan vain tietyllä tavalla. Leppä vähättelee pienituloista ihmistä; hän ikään kuin väittää ettei ”köyhällä” ole muuta ajateltavaa kuin raha; että köyhä ei ajattele moraalisia, esteettiä eikä eettisiä asioita.
    Lepälle köyhä on eräänlainen epäihminen, joka elää täysin ulkoisten olosuhteittein määrittelemää elämää.
    Otan vielä yhden lainauksen syksyn 1983 esitelmästä. Tätä lainausta kannattaa verrata Asta Lepän kirjoitukseen kesällä 2016. Näin sanoin kolmekymmentäkolme vuotta sitten :

Kirjallisuutemme ihmiskäsitys on niin alkeellinen, että pahaa tekee.
    Minkäänmoinen insinööri tai teknikko tai ekonomi tai merkonomi ei kerta kaikkiaan kelpaa suomalaisen romaanin “hyväksi ihmiseksi”, paitsi silloin kun hän tekee totaalisen stopin ja ryhtyy ehdottomaan kapinaan ja lyö pensselit santaan ja kiroaa hyvinvointiyhteiskunnan ja muuttaa maalle ja alkaa taiteilijaksi.
    Suomalainen kirjallisuus ilmentää kahta paradoksia, joilla voi olla jotakin tekemistä toistensa kanssa.
    Ensinnäkin: kaunokirjallisuutemme on muodoltaan hyvinkin realistista vaikka sen sisältö, kuva maailmasta, on äärimmäisen harhaantunut ja marginaalinen. Tällä hetkellä yleisesti vallitsevan henkisen konjuktuurin mukaisesti kirjallisuus pyrkii yhä enemmän kuvaamaan epämaailmaa.
    Toiseksi: kirjallisuutemme on olevinaan pinnalta vapaamielistä, vaikka se on kauttaaltaan puritaanista. Jokainen suomalainen kirjailija luulee tietävänsä kuinka muiden ihmisten tulisi elää ja asua. Jokainen suomalainen kirjailija tahtoo opettaa, määrätä ja käskeä.
    Ja kriitikot ovat samaa mieltä. Harvoin, jos koskaan, suomalainen kirjallisuuskriitikko uskaltaa asettautua lukijan puolelle.
    Harvoin, jos koskaan, kriitikkomme uskaltavat sanoa, että romaani oli ehkä hyvin kirjoitettu, mutta että sen sisältö, sen arvomaailma, on epäilyttävä tai jopa vääristynyt ja valheellinen.
    Minusta on huvittavaa, että kirjailijat ja kriitikot ja melkein koko älymystö ruikuttavat holhousyhteiskunnasta samalla kun he itse ovat pahimmanlaatuisia holhoajia ja päällepäsmäreitä.”


Kun maailma muuttuu, ei kaikki muutu.
    Pitäisikö surkutella, jos suomalainen kirjallisuus on vihdoinkin löytänyt kaupungin ja keskiluokan?
    En ymmärrä, että miksi pitäisi.
    Eikö kirjailijoiden tehtävänä ole kirjoittaa siitä minkä tietävät?
    On kokonaan toinen juttu, kenestä tulee kirjailija ja kun tulee, miksi tulee.
    ”Vitsinä ei ole se”, Philip Rothin alter ego Zuckerman pohtii romaanissa Anatomian oppitunti (1983. Suom. Rauno Ekholm, 1985), ”että kaikesta on tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla kirja. Ja ettei sitä lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut kirja.”
    Jos romaani (romaanitaide) näytti Philp Rothin kaltaiselle kirjailijalle olevan sanallinen selfie, niin moderni ihminen asettaa itsensä älypuhelimen kameran eteen ja ottaa itsestään kuvan ollakseen olemassa, hän tuuppaa koko ajan päivityksiä Facebookin tai twiittaa koska muuten kukaan ei tiedä, että hän on olemassa. Ei hän itsekään tiedä.
    Elämää ei ole ellei sitä ole raportoitu ja kuvattu 24/7 nettiin.
    Moittimatta ketään, pilkkaamatta ketään, vähättelemättä ketään uskaltaa väittää, että Rothin ”selfie” on paljon monisyisempi ja moraalisesti haastavampi kuin snäppäävän ja twiittaavan nykykansalaisen ”omakuva”, vaikka tietenkään näitä asioita ei voi verrata. Mutta siinä mielessä Asta Leppä saattaa olla oikeassa, että nämä keskiluokkaiset selfiet syövät kirjallisuudelta sanomisen mahdin, sillä tarjoaako keskiluokan kuvaaminen kaunokirjallisuudessa yhtään enempää kuin nettiin laitettu selfie tai ilmaan viskattu twiitti?

                                                                        Kyösti Salovaara, Vantaanjoki, 30.7.2016.
Hyvinvointivaltion nuoriso kelluu
 huolettomana modernin ajan virrassa.
Tuottaako kaljakellunta keskiluokkaista
proosaa vai pelkkiä selfieitä?