Kirjoitettu elämä

[Onko romaani selfie?]

                                                                               Kyösti Salovaara, Malaga, 17.8.2015.
Katujuhlaan osallistuvat kävelevät kadulla - joku
heistä kirjoittaa romaanin, mutta
me emme tiedä millaisen.

Elämä on kummallista. Kirjallisuus on elämää. Siksi sekin on kummallista.

    Tai sitten se on ihan tavanomaista.

    Näin ainakin väitti Asta Leppä Helsingin Sanomiin pari viikkoa sitten kirjoittamassaan (24.7) provosoivassa esseessä Kamppailu syyllisyyttä vastaan. Leppä pyrki kirjoituksellaan vastustamaan keskiluokkaista kirjallisuutta, jossa keskiluokkaan kuuluva – tai itsensä keskiluokkaan kuuluvana pitävä - kirjailija kieriskelee minää tarkkailevan maailmantuskan ja syyllisyydentunnon kynsissä.

    Lepän mielestä kirjailijat unohtavat köyhät ja kipeät. Missä ovat entisen kaltaiset työväenkirjailijat, jotka nousivat luokastaan valoon? Miksi kirjailijat kirjoittavat keskiluokasta, vaikka itse ovat yleensä ”köyhiä”? Mistä keskiluokkaisen maailmantuskan rinnalle löytyisi muitakin ääniä? Niitä köyhien ja kipeiden. Sillä eikö keskiluokkaisen toimittajankin elämässä ole riittävästi arkipäivän köyhyyttä, Leppä kysyi. Sapuska on kallista ja lasten kasvattaminen maksaa.

    Keskiluokan kirjallisuus unohtaa, ei ymmärrä.

    ”Onko syy siis lukijoissa?” Leppä kysyi. ”Vai kenties kirjallisuuden portinvartijoissa, kustantamoissa?”

    Jostakin syystä Leppä jätti kirjailijat syyllistämättä.

    Ei kukko käskien laula, mutta kenties kirjailija kotkottaa.

En ota kantaa suomalaisen kirjallisuuden ilmeeseen. Ehkä Leppä osuu oikeaan, kenties ei. Olen lukenut liian vähän nykykirjallisuutta tietääkseni kuinka keskiluokkaista se on.

    Mutta jos kirjallisuus on todellakin keskiluokkaistunut, eikö se ole jotakin mitä me toivoimme 80-luvun taitteessa, kun suomalainen kirjallisuus eli vielä agraariaikaa, vaikka pääosa väestöstä asui jo kaupungeissa?

    Jotenkin, tässä valossa, Asta Lepän purkaus kuulostaa anakronismilta. Hänen kaipaamansa kirjallisuus oli voimissaan toisenlaisessa yhteiskunnassa, sellaisessa jota ei enää ole ja tuskin tulee. Miksi kirjailijoiden pitäisi kirjoittaa menneestä maailmasta nykyhetkeen sovitettuna?

    Lepän mielestä ”köyhien” kirjailijoiden (useimmat kirjailijat tienaavat vähän) pitäisi tajuta mihin ”luokkaan” he kuuluvat ja kirjoittaa sen mukaisia romaaneja.

    Leppä ei kuitenkaan huomaa, että kirjailijaksi halutaan ja ryhdytään, ei jouduta. Kenestäkään ei tule vahingossa eikä olosuhteiden uhrina kirjailijaa – toisin kuin monesta tulee olosuhteiden tai sattuman tuotteena pienipalkkainen kaupan kassa, siivooja tai eläkeläinen.

    Kirjailijat valitsevat itse ”köyhyytensä”.

    Kun muutama vuosi sitten seurasin millaiset kirjailijat tavoittelivat Helsingin Sanomien esikoisromaanipalkintoa, panin merkille että kaikki tai melkein kaikki nuoret kirjoittajat olivat maistereita tai kohtapuolin sellaiseksi valmistuvia. Monet olivat opiskelleet kirjallisuutta tai äidinkieltä.

    Voiko maisteri kirjoittaa muusta kuin maisterien maailmasta? Onko romaani aina (tai useimmiten) eräänlainen ”selfie”?

Maailma muuttuu, senkin se tekee.

    Syksyllä 1983 alustin Eino Leinon Seurassa kirjallisuutemme tuolloisesta nykytilasta. (Julkaisin esitelmäni kokonaisuudessaan tässä blogissa marraskuussa 2013.)

    Olin siis huomannut, että muuallakin, anglosaksisessa maailmassa, ihmeteltiin kuinka kirjailijat hylkäsivät normaalimaailman ja pyrkivät marginaaliin käsitelläkseen tavallista elämää hyvin kriittisesti ja sisäsiittoisesti. Monet kirjailijat kirjoittivat millaista on olla kirjailija.

    Tämä sama näytti tapahtuvan Suomessa, samalla kun elettiin yhä maaseutukuvauksen kultaista aikaa.

    Olin kuunnellut radiohaastattelun, jossa joku kirjailija päästettiin höpöttämään luovuudestaan ja levottomuudestaan. Eino Leinon Seurassa sanoin sitten, että luovuudesta puhuminen pitäisi radiossa kieltää poliisin uhalla. Ja jatkoin:

    ”Ei radiossa kysytä insinööreiltä, ekonomeilta, merkonomeilta, virkamiehiltä, sairaanhoitajilta, myyjiltä jne. ovatko he levottomia tai luovia. Heiltä ei kysytä mitään, vaikka uuden automallin, maantiesillan, ydinvoimalan tai astianpesukoneen suunnitteleminen ja rakentaminen saattaa olla paljon luovempi teko kuin kirjan kirjoittaminen. Sitä paitsi se saattaa olla paljon hyödyllisempi teko.”

    Ihmettelin myös miksi Suomessa ostettiin vuosittain 100 000 Kalle Päätalon romaania, vaikka maataloudessa työskenteli vain 200 000 ihmistä. Tasavertaisuuden vuoksi olisi kaupunkilaiskirjailija Alpo Ruuthin romaaneja pitänyt mennä kaupaksi miljoonin kappalein, mutta ei niitä mennyt.

    Kohtelin Päätaloa ehkä tarpeettoman kaltoin – nykyhetkestä katsoen hänen ja Ruuthin proosalla ei taida olla kovinkaan kummoista eroa.

    Syksyllä 1983 väitin kirjailijoidemme unohtavan, että ihminen on ihminen asuinpaikasta ja ammatista riippumatta. Nyt myös Asta Leppä unohtaa tuon tosiasian vaatiessaan kukkoa kiekumaan vain tietyllä tavalla. Leppä vähättelee pienituloista ihmistä; hän ikään kuin väittää ettei ”köyhällä” ole muuta ajateltavaa kuin raha; että köyhä ei ajattele moraalisia, esteettiä eikä eettisiä asioita.

    Lepälle köyhä on eräänlainen epäihminen, joka elää täysin ulkoisten olosuhteittein määrittelemää elämää.

    Otan vielä yhden lainauksen syksyn 1983 esitelmästä. Tätä lainausta kannattaa verrata Asta Lepän kirjoitukseen kesällä 2016. Näin sanoin kolmekymmentäkolme vuotta sitten :

”Kirjallisuutemme ihmiskäsitys on niin alkeellinen, että pahaa tekee.

    Minkäänmoinen insinööri tai teknikko tai ekonomi tai merkonomi ei kerta kaikkiaan kelpaa suomalaisen romaanin “hyväksi ihmiseksi”, paitsi silloin kun hän tekee totaalisen stopin ja ryhtyy ehdottomaan kapinaan ja lyö pensselit santaan ja kiroaa hyvinvointiyhteiskunnan ja muuttaa maalle ja alkaa taiteilijaksi.

    Suomalainen kirjallisuus ilmentää kahta paradoksia, joilla voi olla jotakin tekemistä toistensa kanssa.

    Ensinnäkin: kaunokirjallisuutemme on muodoltaan hyvinkin realistista vaikka sen sisältö, kuva maailmasta, on äärimmäisen harhaantunut ja marginaalinen. Tällä hetkellä yleisesti vallitsevan henkisen konjuktuurin mukaisesti kirjallisuus pyrkii yhä enemmän kuvaamaan epämaailmaa.

    Toiseksi: kirjallisuutemme on olevinaan pinnalta vapaamielistä, vaikka se on kauttaaltaan puritaanista. Jokainen suomalainen kirjailija luulee tietävänsä kuinka muiden ihmisten tulisi elää ja asua. Jokainen suomalainen kirjailija tahtoo opettaa, määrätä ja käskeä.

    Ja kriitikot ovat samaa mieltä. Harvoin, jos koskaan, suomalainen kirjallisuuskriitikko uskaltaa asettautua lukijan puolelle.

    Harvoin, jos koskaan, kriitikkomme uskaltavat sanoa, että romaani oli ehkä hyvin kirjoitettu, mutta että sen sisältö, sen arvomaailma, on epäilyttävä tai jopa vääristynyt ja valheellinen.

    Minusta on huvittavaa, että kirjailijat ja kriitikot ja melkein koko älymystö ruikuttavat holhousyhteiskunnasta samalla kun he itse ovat pahimmanlaatuisia holhoajia ja päällepäsmäreitä.”

Kun maailma muuttuu, ei kaikki muutu.

    Pitäisikö surkutella, jos suomalainen kirjallisuus on vihdoinkin löytänyt kaupungin ja keskiluokan?

    En ymmärrä, että miksi pitäisi.

    Eikö kirjailijoiden tehtävänä ole kirjoittaa siitä minkä tietävät?

    On kokonaan toinen juttu, kenestä tulee kirjailija ja kun tulee, miksi tulee.

    ”Vitsinä ei ole se”, Philip Rothin alter ego Zuckerman pohtii romaanissa Anatomian oppitunti (1983. Suom. Rauno Ekholm, 1985), ”että kaikesta on tultava kirja. Vaan se, että kaikesta voi tulla kirja. Ja ettei sitä lasketa elämäksi ennen kuin siitä on tullut kirja.”

    Jos romaani (romaanitaide) näytti Philp Rothin kaltaiselle kirjailijalle olevan sanallinen selfie, niin moderni ihminen asettaa itsensä älypuhelimen kameran eteen ja ottaa itsestään kuvan ollakseen olemassa, hän tuuppaa koko ajan päivityksiä Facebookin tai twiittaa koska muuten kukaan ei tiedä, että hän on olemassa. Ei hän itsekään tiedä.

    Elämää ei ole ellei sitä ole raportoitu ja kuvattu 24/7 nettiin.

    Moittimatta ketään, pilkkaamatta ketään, vähättelemättä ketään uskaltaa väittää, että Rothin ”selfie” on paljon monisyisempi ja moraalisesti haastavampi kuin snäppäävän ja twiittaavan nykykansalaisen ”omakuva”, vaikka tietenkään näitä asioita ei voi verrata. Mutta siinä mielessä Asta Leppä saattaa olla oikeassa, että nämä keskiluokkaiset selfiet syövät kirjallisuudelta sanomisen mahdin, sillä tarjoaako keskiluokan kuvaaminen kaunokirjallisuudessa yhtään enempää kuin nettiin laitettu selfie tai ilmaan viskattu twiitti?

                                                                        Kyösti Salovaara, Vantaanjoki, 30.7.2016.
Hyvinvointivaltion nuoriso kelluu
 huolettomana modernin ajan virrassa.
Tuottaako kaljakellunta keskiluokkaista
proosaa vai pelkkiä selfieitä?