torstai 18. elokuuta 2016

Viileän punaista, kuuman sinistä

[Totuuden ja valheen värejä]

Jaakko Salovaara: Torminvirta,
1993, akryyli.

Hassua.
    Aivan kuin kelloa olisi käännetty takaisinpäin.
    Modernismia seurasi postmodernismi. Teollisuuden valtakaudelta päästiin jälkiteolliseen yhteiskuntaan.
    Nyt puhutaan totuuden jälkeisestä aikakaudesta. Brexit luotiin valheilla sanotaan. Eliitti ja asiantuntijat ovat huonossa huudossa. Kyllä kansa tietää, perustellaan jälleen kerran. Joku julkkis kehotti lapsia välttämään matematiikkaa. Kohun noustua hän sanoo vitsailleensa.
    Sanoilla saa leikkiä ja ajatuksilla heittää kärrynpyörää.
    Elämä on suuri joki.


Pakinan aloittavassa maalauksessa yhdensänvuotias Jaakko on kuvitellut miltä Kymijoen Torminvirta (Myllykoski) Pernoonkoskien niskalla näyttää lintuperspektiivistä.
    Nuoren ”taiteilijan” kyky nousta reaalimaailmasta kuviteltuun tarkkailupisteeseen hämmästyttää. Maalauksen esittämä Kymijoki on melkein kuin tosi ja silti fiktiota. Ei voi puhua totuudesta eikä valheesta.
    Kuvitellaan että soudetaan vuolaassa virrassa, vaikkapa Kymijoella.
    Jos soudat vastavirtaan ja katsot veneen viereen, tunnet kulkevasi aikamoiseta vauhtia. Rannalla seisova katselija ihmettelee, kun vene pysyy melkein paikallaan.
    Mutta jos soudat myötävirtaan ja katsot kymeä veneen vieressä, tulet malttamattomaksi: eihän tämä etene lainkaan. Rannalla seisova sanoo kumppanilleen: Kylläpä niillä on hyvä vauhti.
    Yhteiskunta ja ihmisen elämä näyttävät samanlaiselta virralta. On vaikea ja melkein mahdoton päätellä yksikäsitteisesti, mikä liikkuu ja kuinka nopeasti.


Historian ironia viiltää syvältä.
    Bertolt Brecht kirjoitti vuonna 1932 runon Opiskelun ylistyksestä. Siinä hän kehoitti yömajan miehiä, vankilan asukkeja, naisia kotikeittiössään ja jopa kuusikymmentävuotiaita opiskelemaan. ”Opiskele aakkoset, se ei riitä, mutta / opi ne! Älä heitä kesken!”
    Yhteiskunnassa pärjää vain jos tietää saman kuin minkä johtajat tietävät, asiantuntijat ja tiedemiehet. ”Tartu kirjaan nälkäinen”, Brecht kirjoitti, ”se on ase.... Älä usko kuulopuheita / ota itse asioista selvä! / Se mitä et itse tiedä / sitä et tiedä.”
    Mutta nyt, vuonna 2016, monelta taholta väitetään ettei eliitillä olekaan mitään tietoa, joka kannattaisi tietää ja oppia. Nyt flirttaillaan paluulla tietämättömyyden aikakauteen.
    ”Flow'ssa 57-vuotias Morrissey muistutti fanejaan siitä”, raportoi Otto Talvio Helsingin Sanomissa maanantaina, ”ettei 'poliittiseen luokkaan' ole luottamista. Poliittisen eliitin jäsenet kirjoittavat pelin säännöt keskenään, mutta eivät välttämättä tiedä asioista enemmän kuin me, hän paasasi.”
    Helpottaako ihmisen oloa, kun hänelle kerrotaan ettei tarvitse opetella mitään?
    Viime viikolla nuorehko vihainen mies Johannes Ekholm, näytelmä- ja romaanikirjailija väitti, että hyvinvointiyhteiskuntaa ei enää ole, ja että hyvinvointivaltion turvaverkot on purettu pois. ”Ennen hyvinvointiyhteiskunta rakentui sen varaan että kaikki pystyivät osallistumaan sen rakentamiseen”, Ekholm sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa. ”Nyt kun ei juuri ole jäljellä yhteiskunnan turvaverkkoa, niin ei ole enää sellaista yhteistä hyvää, jota työn tekeminen tuottaisi.”
    Ekholmin kannattaisi tietysti tutustua valtion ja kuntien tulo- ja menoarvioon, mutta se järkyttäisi hänen vihaista mieltään. Budjetithan ovat täynnään turvaverkkoja, miljardeja ja miljardeja euroja. Ja ensi vuonna enemmän kuin tänä vuonna.
    Mutta kirjoittaako kirjailija parempia kirjoja ja näytelmiä, kun hän ei tiedä mistään mitään?
    Kenties.
    Hän väittää pyrkivänsä rehellisyyteen, mutta voiko olla rehellinen, jos uskoo valheisiin?
    Ehkä, ehkäpä, kenties ei.


Sanat ovat leikkiä, ne puhuvat vakavista asioista.
    Miksi Hesarin toimittaja antoi Johannes Ekholmin puhua palturia näyttävässä artikkelissaan haastamatta tämän väitteitä? Johtuiko se siitä, että myös Laura Kytölän mielestä hyvinvointivaltio on poistettu? Ja jos on, niin mistä hän sen päättelee? Eikö hänkään osaa lukea?
    Onko media vastuussa uudesta totuuden jälkeisestä kulttuurista? Kuka avaa portin valheille? Ainakin Englannissa The Daily Telegraph ja Robert Murdochin lehdistö tekivät parhaansa vältelläkseen totuutta EU:sta.
    Mutta olisi lapsellista päästää eliitti näin helpolla. Hekin ovat syyllisiä, kaikki ovat syyllisiä. ”Kaikki” olemme me.
    Steve Richards muistutti The Guardianissa, että monimutkaisen globaalin talouden pinteessä pääpuolueet niin vasemmalla kuin oikealla ovat olleet katastrofisen kyvyttömiä kertomaan totuutta siitä, mitä ne voivat tehdä, mitä ne haluavat tehdä ja mitä niiden pitäisi tehdä ongelmien ratkaisemiseksi.
    Sixten Korkman sanoi muutama päivä sitten Ylen Leikola & Lähde -ohjelmassa, että Suomessa ja Euroopassa eletään paratiisissa, jos verrataan nykyelämää aikaisempiin aikoihin tai maapallon huono-osaisten elämään.
    Ehkä tämä onkin asian ydin.
    Niinpä olin äimän käkenä, kun SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne ilmoittautui eliitin vastaiseen taisteluun.
    ”Et tu, Antti!” minä murisin itsekseni.


Kansa voi toki uhrata eliitin ja sen ”hallitseman tiedon” omassa raivossaan, mutta mihin siitä päädytään?
    Yrjö Ahmavaara pohti 1980-luvulla monessa esseessään uudenlaista virtausta, jossa tieteen totuudet nähtiin vain mielipiteenä mielipiteiden seassa. Hän muistutti jakobiinien vallankumousoikeudesta, joka uhmakkaasti julisti että ”tasavalta ei tarvitse oppineita” teloittaessaan vuonna 1794 termodynamiikan edeltäjän ja kvantitatiivisen kemian perustajan Antoine Lavoisierin.
    ”Meidän vuosisadallamme ideologia näyttää jälleen pyrkivän tieteen korvikkeeksi”, Ahmavaara kirjoitti vuonna 1987.
    Nyt, uudella vuosisadalla kun ideologiat ovat (näköjään) kadonneet, haalistuneet ja pilaantuneet, niin jälleen tiede ja tietäminen halutaan korvata jollakin... ja se jokin on tällä kertaa ikään kuin aikojen haudasta nostettuna nationalismia tihkuvaa ja sisäänpäinkääntynyttä narsismia toisiinsa sekoittava vihainen itseuho.
    Jälleenkö tragedia ponnahtaa historian metamorfoosista farssina? Mitä totuuden jälkeisen ajan "jakobiinit" haluavat?
    Mitä tieteestä, tunnutaan ajateltavan. En-mää-sitä-kuitenkaan-tajuu!
    En minäkään, mutta uskon silti Ahmavaaraan hänen väittäessään, että länsimaalaisen kulttuurin ainutlaatuinen ominaispiirre on nimenomaan eksakti tiede: ”Kärjistäen: länsimainen kulttuuri on yhtä kuin eksakti tiede.”


No, tiede on tiedettä ja sitten kaikki muu on muuta.
    Yhteiskunnallisissa pyrkimyksissä saattaa olla yksi oikea suunta, mutta sitähän kukaan ei voi tietää. Kannattaa yrittää monella tavalla.
    ”Totuus on jakamaton, joten se ei voi siis tuntea itseään”, kirjoitti Franz Kafka joitakin vuosia ennen kuin Kurt Gödel muotoili saman asian matemaattisesti. ”Se joka luulee tuntevansa sen”, Kafka jatkoi, "on varmasti valheellinen.”
    Näin pujahdettiin metafyysiseen ulottuvuuteen.
    Totuus ja valhe ovat sanoja, vaikka niillä on merkitys.
    Jäljelle jäävät värit ja niiden sävyt.
    Punainen saattaa olla viileää, jopa. Entä kuuma sininen? Retliinin värisevä huokaus.
    Sitä paitsi: soutuveneessä on keula ja perä.


                                                                  Kyösti Salovaara, MAMCS, 2014.
________________________
Yrjö Ahmavaara: Esseitä tästä ajasta. WSOY, 1987.
Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956. Valikoinut ja suomentanut Brita Polttila. Tammi, 1973.
Laura Kytölä: Tylyä elämää. HS, 9.8.2016.
Steve Richards: Brexit, Trump: the trouble claiming we're in apost-truth era. The Guardian, 10.8.2016.
Otto Talvio: Mozzer poliittisena. HS, 15.8.2016.

23 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus.

    "Meidän vuosisadallamme ideologia näyttää jälleen pyrkivän tieteen korvikkeeksi". Juu, muistuipa mieleeni kirjoitus Ruotsista viime talvelta, K-O. Arnstbergin yhteenveto ruotsalaisesta hallinnosta ja journalismista, "Hatet":

    morklaggning.wordpress.com/2016/03/19/hatet

    Samoja merkkejä näkyy siis meilläkin, onneksi ehkä lievempinä, probleemien suuruusluokka kun on Suomessa pysynyt vielä jotenkin järjellisissä mitoisssa.

    Retiisissä on purpuriinia ja alizariinia sekä kitkeryytta, salaatin clou! hh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomessa kaikki taitaa olla tasaisempaa, pienempää ja pusikkoista - jos katsoo ympärilleen miljöön metaforana. Eräänlaista kulttuurista ja poliittista minimalismia, vähän kuin 70-luvun kerrostalot. Pusikkoisuus tekee sen ettei oikein näe minnekään oksien välistä.

      Poista
  2. Mielenkiintoista pohdiskelua. Elämme ennennäkemätöntä hyvinvointia, ja silti monet väittävät että Suomessa kaikki on pielessä. Yhteiskunta rahoittaa turvaverkkojaan runsaammin kuin koskaan ennen, mutta silti sanotaan ettei hyvinvointiyhteiskuntaa enää ole.

    Me kieltämättä näemme taivaanrannassa uhkakuvia, mutta ne ovat toistaiseksi enemmän uhkakuvia kuin todellisuutta. Silti länsimaat tuntuvat olevan jo nyt hukassa. Suhteellinen asemamme heikkenee, totta, emmekä oikein tiedä mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Niinpä takerrumme saavutettuihin etuihin, sen sijaan että torjuisimme noita uhkia.

    Aivan käsittämätöntä on, että niin moni pitää omaa lonkalta vetäistyä mielipidettään oikeampana kuin tiedemiesten näkemystä. Miten on mahdollista, että kun tiedemiehet kertovat meille - pitkäaikaisten tutkimusten ja kriittisen keskustelun pohjalta - esimerkiksi rokotusten hyödyistä, evoluutiosta tai ilmastonmuutoksesta, katsoo moni ihan tunnepohjalta tietävänsä kuitenkin paremmin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Duoda, duoda .. Olisiko kyse siitä ettei tiede ole enää niin sisäänlämpiävää kuin aiemmin? Siitä kirjoitetaan ja kirjoitetaan suurelle yleisölle, aivan toisessa määrin kuin ennen. No, tieteellä on itsekorjausmekanismimsa ja sen tuloksista raportoidaan suurelle yleisölle. Yleisö huomaa, "ahaa!!, virheitä tapahtuu sielläkin ja taas on yritetty peitellä, kuinkas muuten!" Monet tietysti ymmärtävät että tämä on normaalia tieteen käytäntöä mutta aina vain toistuessaan aivomato alkaa varkain vaikuttaa.

      Funtsitaan nyt vaikka mitä ohjeita olemme kerinneet saada rasvojen käytöstä ruuan valmistuksessa, montako lasia viiniä …jne? Entäs D-vitamiini tai testosteroni, pitäisikö? Eli fundamentti ei ole särötön enää vaan kaikki on suhteellista (kuten onkin) ja kyseenalaista, (mikä on melkein velvollisuutemme nykyjään). Voila!

      Niinhän mekin kirjoitamme näissä blogeissamme, voi olla niin tai voipi olla näinkin päin, riippuu näkökulmasta, mikä ongelma milloinkin. Kehenkä siis luottaa? hh

      Poista
    2. Kaksi kommenttia, eri suunnille viitaten ja todellakin vakuuttavasti "oikein", mitä siis ajatella pitäisi?

      Ehkä yksi tapa olisi erottaa kovat tieteet (luonnontieteet) pehmeämmistä (kuten humanistiset, niinkuin kirjojen tai laulujen tutkiminen tai ihmisten, kuten siis taloustiede, psykologia tai sosiologia) jolloin voisi arvioida mikä on ehdottomasti "totta" (kuten omenan putominen päähän tietyllä kiihtyvyydellä) tai mikä kenties on totta (kuten terveelliset elämänäntavat kukkahattutätien määrittelemänä).

      Ns. kovien tieteiden tulokset eivät todellakaan ole mielipiteitä. Mutta kun tutkitaan esim. mikä vaikuttaa ihmiseen, se on aina pelkästään (melkein aina) tilastotiedettä ja todennäköisyyksiä eikä juuri koskaan kovaa laboratoritiedettä. Tupakoimatonkin sairastuu sätkänpolttajien syöpään eikä sille mitään voi, niin kuin sillekään että viinaa juomatonkin sairastuu maksasairauksiin.

      Pekan viimeisestä virkkeestä tulee mieleen ajatus, että joskohan ihmisyksilö pelon ja vaaran tilanteessa unohtaa kulttuuri-ihmisen järkevän ja tiedollisen käyttäytymismallin ja antaa primitiivisen "eläimen" vaistomaisten ratkaisujen ohjata ajatuksiaan ja sitä miten kannattaa käyttäytyä? Eikä vaaran tunteen tarvitse olla mikään konkreettinen fyysinen uhka, vaan se voi olla illan uutisissa kerrottu taloustilanteen pelottava notkahdus tai jokin suuri irtisanomisuutinen. Kun ihminen hätääntyy, sielun sisältä saattaa kehkeytyä ikiaikaisen eläimen tapa ratkaista ongelma.

      Jos näin on - en väitä että näin faktisesti olisi - se selittäisi miksi meillä itse kullakin on sokeita pisteitä tieteen tuloksien hyväksymisen suhteen.

      Poista
    3. Joskin tilastolliset epävarmuudet kuuluvat luonnollisesti mukaan laboratoriotieteisiin ja niiden pyörittely on (tai tulisi olla) yhtä lailla eksaktia.

      Mieleen tuli aika kun olin töissä yhdessä labrassa jossa tehtiin palvelumittauksia sekalaisille toimijoille, ja ohjeistus oli että minä ilmoitan tuloksissa mittausepävarmuudet koska minun asiakkaani olivat pääosin insinöörejä yms jotka tajuavat niiden päälle, mutta toiset henkilöt jotka tekivät vähän eri palvelua ilmoittavat vain mittaustuloksen eksaktina lukuna koska asiakkaat ovat hoi polloi...vaikka menetelmä sinänsä oli ihan sama ja epävarmuudet samoin.

      Mutjoo. Olen vahvasti sitä mieltä että tilastotieteen ja todennäköisyyksien perusteiden osaaminen pitäisi olla yhteiskuntakelpoisuuden kovinta perustaa mutta tiedän myös että se ei selvästikään sitä ole.

      Poista
    4. Samaa mieltä, olen. Ilman todennäköisyyksien ja tilastollisten jakautuminen ymmärtämistä, maailman menosta, proseseista, ei kyllä pysty hahmottamaan juuri mitään "järjellistä".

      Poista
  3. On täysin totta, että on tieteitä ja tieteitä, jopa "tieteitä". Edellistä kirjoittaessani mielessäni olivat ennen kaikkea kovat tieteet, luonnontieteet. Kuitenkin myös pehmeämmät tieteet hahmottavat yleensä maailmamme tilaa ja ominaisuuksia varsin hyvin, vaikka eksaktius ei niiden ominaisuuksiin kuulukaan.

    Sitten on tietysti niitä tieteitä, joissa tiedemiehetkin ovat keskenään välillä niin erimielisiä että raikaa. Eipä siinä voi maallikko muuta kuin hämmentyneenä seurata. Mainittu ravitsemustiede on moisesta hyvä esimerkki. Lisäksi mieleen tulee taloustiede. Kun tänäkin päivänä taloustieteilijät ottavat kantaa siihen pitäisikö Suomen leikata vai elvyttää vai mitä, tuntuu usein siltä, että kannanoton taustalla on enemmän tieteilijän aatteellinen tausta kuin kovat tieteelliset tosiasiat.

    Siltikin: varsinkin silloin, kun jonkun tieteen tuloksen takana on tiedemiesten suuri enemmistö, vaatii aika vahvaa asennetta olla heidän kanssaan eri mieltä. Toki he silloinkin saattavat olla väärässä, mutta ehkei kuitenkaan sentään kovin usein. Useammin tulee huteja Esson baarin aivoriiheltä. Samoin minulta, pahoin pelkään. Elämä on kovin suhteellista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla on pointti, Pekka - matkiakseni Leikola & Lähde ohjelmaa.

      Sillä, luulen, en tiedä, että Esson baarissa (nykyään Teboilin) ei edes autojen suhteen olla oikeassa. Siellähän vannotaan entisten aikojen autojen nimeen, vaikka jokainen meistä muistaa millaisia autot ennen olivat. Kuusikymmentäluvulla auto oli useammin korjaamolla kuin vaimo kampaamoolla. Muistan kun minulla oli ensimmäisenä autona keltainen rättäri ja siitä loppui ratin kääntämisen veto kokonaan, nuori mieskään ei saanut pyöriä helpolla kääntymään. Korjaamon esimies sitten sanoi, että tällä autolla tuo 5000 km huoltoväli on aivan liian pitkä - paikkoja pitäisi rasvata koko ajan. No, nykyajan autoilla huoltoväli on 30 000 km! Eipä siis kannata haikailla vanhoja aikoja.

      Edellinen oli metafora, huomattakoon.

      Meidän, itsekunkin, on helppo hyväksyä (ei tarvitse edes ajatella) luonnontieteen sovellukset kuten mikroaaltouuni, digikamera, tabletti, navigaattori tai turbomoottori, joka ei syö bensaa juuri lainkaan ja kiihdyttää auton 8 sekuntiin per satanen, mutta sitten kun minulle sanotaan ettet saa matkustaa etelään etkä saa syödä lihaa etkä makkaraa koska ilmasto siitä pillaantuu, niin sitten minäkin hermostun enkä usko että näin on, tai jos uskonkin, ajattelen että mitä sitten jos tässä muutama vuosi eletään, pitäkää te nuoremmat huoli mitä sen jälkeen tapahtuu.

      Sanopa, Pekka, esimerkiksi, miksi minun pitäisi uskoa apokalypsin ilmastoennustajia, kun he eivät osaa kertoa pitääkö minun ensi viikolla Hartolan vuokramökille pukeutua shortseihin vai toppatakkiin?

      No, uskonhan minä mikä ero on hetken muutoksilla pitkän ajan trendeihin. Uskon vaikka en tiedä.

      Mutta ihminen ajattelee itseään, tässä ja nyt. Joku Punavuoressa asuva hippi vaahtoaa, että lihan syönti pitää lopettaa. Luin tällä viikolla vakuuttavan artikkelin, jossa todettiin, että karjatalouden lopettaminen tietäisi alikehittyneissä maissa miljardeille ihmisille kuolemantuomiota, mutta sehän ei Punavuoren hippiä kiinnosta. Lihankieltäjille suosittelen romaaniani 2112 - sen saa ilmaiseksi tuolta ylänurkasta.

      Mutta Punavuoren "hippejä" me olemme kaikki, yhtä tyynni.

      Tulee tietysti mieleen, että luenkohan liikaa "juttuja" sieltä sun täältä.

      Poista
  4. Ei Sinun, Kyösti, eikä kenenkään meistä pidä uskoa edes tiedemiehiä ilman kriittistä omaa mieltä. Toisaalta meidän ei pidä usko ilman kritiikkiä edes omia vaistojamme, varsinkin jos ne ovat eri mieltä kuin tiede.

    Ikävätkin asiat ovat joskus totta. Ilmastonmuutos on luultavasti totta, samoin muut ympäristön ongelmat, vaikkei kenelläkään niistä kovin täsmällistä tietoa olekaan. Ja sehän tässä niin traagista onkin, kun kaikella sillä hienolla kehityksellä, jota niin osuvasti kuvaat, onkin kuulemma yht'äkkiä osuutensa maapallon suurissa ongelmissa.

    Mitä meidän pitäisi tehdä? En tiedä, Itsekin matkustan silloin tällöin mielelläni etelään ja syön makkaraa enkä haluaisi niistä luopua. Oikea vastaus ei silti ole sekään, että vain kiellämme jyrkästi tieteen tulokset, jos ne eivät ole mukavia. Kyllä vaikeatkin asia pitäisi, varsinkin älykkään ihmisen, osata kohdata. Toivottavasti vedenpaisumus meidän jälkeemme ei ole ainoa mahdollisuus.

    Taidan nyt kuulostaa kovin vakavalta. Pahoittelen. Laiva on juuri lähestymässä Tukholmaa ja aurinko paistaa (en siis itsekään ole ympäristötekoa tekemässä). Pois siis synkät ajatukset ja eletään elämäämme. Mutta pohditaan välillä vaikeitakin asioita ja keskustellaan niistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti Tukholmassa on mukavaa ja lämmintä, kaikin tavoin.

      Kunpa sitä osaisikin suhtautua elämään ja maailmaan asinamukaisella kevyen vakavalla ja vakavan kevyellä otteella, aina tilanteesta riippuen.

      Poista
  5. Lyhyesti sanottuna Kyösti Salovaara kirjoittaa niin kuin minä kirjoittaisin näistä asioista jos osaisin. Mutta kun en osaa, riittää kun luen ja nyökyttelen. Niin niin ja näin näin.
    Ihminen on tietoineen ja tyhmyyksineen ja itseensä uskovana kerrassaan huvittava. Hän pähkäilee ja miettii. Mutta kapeat ovat hänen rajansa. Miten helposti hän pitää totuutta valheena ja valhetta totuutena. Jos maailman viisaimmalta ihmiseltä (?) kysyttäisiin, niin yksinkertainen asia kuin mitä on maailmankaikkeuden ulkopuolella? ja hän vastaisi: En tiedä. Voi olettaa, että hän on oikeassa. Ainakin omalla kohdallaan.

    Mutta yhdessä asiassa ihminen on hyvä. Luovuudessa. Onko yhtäkään ihmistä maailmassa, joka ei osaisi luoda mitään? Epäilen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ihminen on todellakin luova olento, jopa niin että sitä luovuutta käytetäänjoskus todellisuuden (kuvan) sumuttamiseen. Olen joskus sanonut, ehkä jostain tämänkin luettuani, että ennen kaikkea ihminen on selittäjä-eläin, joka aina selittää asioiden tolan jollekin kantille, vaikka ei tietäisi asiasta oikeastaan mitään.

      Niin kauan kuin meissä ihmispoloissa henki pihisee, me selitämme ja selitämme ja...

      Sitten jotkut meistä vieläpä itseensä innostuneina kirjoittavat näkyville kaikki päästä syntyneet selitykset. Kummallista! Outo minä!

      Poista
    2. Kyösti, minusta tuntuu, että kaikki puheet ja selitykset ovat osoitus ihmisen tarpeesta tavoittaa toinen ihminen. Onkohan ketään, joka kirjoittaa ajatuksiaan esimerkiksi blogiin noin vain, muuten vaan, ihan itsekseen ja itseään varten? Eikö hänellä olekin tarve lähestyä toista vaikkapa henkisellä tasolla? Haluaako hän että hänet huomataan? En tiedä. Mutta tuntuu, ettei kukaan kirjoita mihinkään mitään ilman jotain tarkoitusta.

      Poista
  6. Tästähän on ollut juttua aiemminkin ja kuten sanottu on kehitys ollut tunnistettavissa jo lähemmäs parisataa vuotta, Alexis de Tocqueville esitti että koska asiantuntijuus on elitististä epätasa-arvoa, demokraattinen yhteiskunta joka ihannoi tasa-arvoa suuntautuu helposti olemaan vihamielinen asiantuntijuutta kohtaan.

    Niin. On tullut muutamaan kertaan kuultua (ja hermostuttua) yleispätevä perustelu asiaan kuin asiaan: "minulla on oikeus mielipiteeseeni" samoin kuin sen itsetyytyväisempi versio "kunnioitan myös toisten mielipiteitä", joita viljellään suruttomasti myös tilanteissa joissa puhe ei ole mielipiteistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo de Tocqueville jäi edellisestä keskustelusta minulle laiskanläksyksi - laiska kun olen se on edelleen... täytynee ryhdistäytyä koska jo silloin kauan sitten tämän demokraattisen valtio-olemuksen sudenkuopat on saatettu pohdiskelun alaiseksi.

      Poista
    2. Kyösti, Jermu Laine on kirjoittanut 'oppaan' tähän Tocquevillen Amerikka-teokseen. Pidin sitä hyvänä kun luin sen kymmenkunta vuotta sitten. Alkuperäisteos joka on nyt minulla 'käsittelyssä', on paikoitellen puuduttavaa lukemista kun on niin perin yksityiskohtainen. hh

      Poista
    3. Joo, kiitos, tuota näyttää löytyvän divareista huokeaan hintaan.

      Poista
    4. Ensimmäisessä puoliskossa on tosiaan joitain sellaisia lukuja joissa puidaan perinpohjaisesti jonkun osavaltion perustuslakia yms, osa niistä piti lähinnä silmäillä läpi...jälkimmäisellä puoliskolla sitten keskitytään täysin yleiseen pohdintaan demokraattisesta yhteiskuntajärjestelmästä ja sen erikoispiirteistä, muutenkin kuin Amerikassa.

      Poista
    5. En tunne tuota de Tocqueville'a. En ole aiemmin kuullut hänestä puhuttavankaan. Mutta kyllä minä kunnioitan toisten mielipiteitä ja asiantuntijoita ja huomaan, miten paljon on olemassa epätasa-arvoa ihmisten välillä ihan oikeasti. Jopa luonto järjestää niin, että toiset ovat tyhmempiä kuin toiset, köyhempiä kuin toiset, terveempiä kuin toiset, elävät kauemmin kuin toiset etc. Tasa-arvo on elämästä kaukana, todellisuudessa. Auttaako demokratia vähentämään eriarvoisuutta? Käsittääkseni se yrittää ainakin tehdä sitä. Toivottavasti se pystyy jotain tekemään. Tasa-arvoisia olemme kaikki ainakin syntyessämme ja kuollessamme. Ja siinä, että jos tarkkoja ollaan, kukaan ei ole syyllinen siihen kohtaloon, joka hänellä on. Minkä ihminen voi sille, millainen hän on? Kukaan ei varmaan lapsena haaveile: minusta tulee isona alkoholisti tai rikollinen tai vihattu ihminen, eivätkä hänen vanhempansa pientä suloista vauvaansa katsoessaan ajattele sitä samaa omasta lapsestaan. Kaikkeen hyvään ja pahaan on aina omat syynsä. Ja niitä syitä ei mielestäni voi lastata pelkästään "syylllisen" harteille. Ihmisen luonnekaan ei ole hänen omaa syytään. En ainakaan usko sitä.

      Poista
  7. Aamu valkenee, tiaisten tai muiden lehvistöön piiloutuneiden hentoja yhteysäääniä - loppukesän merkit.

    Miksi ihminen kirjoittaa? Liian hankala kysymys, Liisu, aivan tai hyvin "vaarallinen" kysymys. Jos siihen osaisi/uskaltaisi/haluaisi etsiä vastausta ja jos sen löytäisi, saattaisi käydä niin että sitten kaikki olisikin sanottu eikä sanaakaan enää kirjoitetuksi saisi.

    Silta erilaisuuden ja yhtäläisyyden välille - teksti, selitys,peili. Omakuva mutta kukapa omaa kuvaansa haluaisi katsoa?

    Niinpä kirjoittaja pakenee pelkurimaisesti Paula Austeriin: "Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa - jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin sen täytyy olla. Jokaisen ympärillä on kehiö, jota on vaarallista rikkoa. Ja jos sen kaikesta huolimatta joutuu/ saa rikkoutumaan, on tavallaan vastuussa sen eheyttämisestä, muuten k.o. henkilö joutuu kärsimään koko loppuikänsä rikkoutuneisuudestaan. Vaarallista peliä ihmisten välillä. Tästä kuulee usein. Useimmin ihmiset onnistuvat kätkemään sirpaleensa. Mutta jotkut ovat avoimia ja kertovat siitä mielellään, sillä siten saa sirpaleet näyttämään jopa arvokkailta. Minusta se on ainoa oikea tie eheytymiseen. Siinäkin joutuu käyttämään toisen henkilön apua.

      Tämä on joutavaa puhetta. Eräänlaista kotikutoista filosofointia, johon joutuu tukeutumaan tämän hullun maailman tapahtumia seuratessaan. Mutta samalla se on kirjoittamaan mielistyneen ihmisen aarreaitta, josta voi nyhtää kirjoituksilleen aiheita.

      Tiedän, Kyösti, että en ole kommenteissani aiheesi ytimessä, vaan eräänlaisella harhapolulla, joka ei johda mihinkään. Mutta joka tapauksessa, Kyösti, en olisi kommentoinut mitenkään, ellen olisi pitänyt kirjoitustasi sen arvoisena.

      Poista
    2. Et suinkaan ole harhapolulla Liisu, sillä kun polku lähtee jostakin, miten se olisi harhapolku? Jos tietäisimme etukäteen mihin ajatus kulkee, silloinan olisimme robotteja, ohjelmoituja koneita.

      Näin ollen ajatusten syntyminen on aina hieno juttu, kiitos siitä!

      Luin juuri, että pieni espanjalainen kustantamo on saanut oikeudet julkaista 1400-alussa kirjoitetun Voynichin käsikirjoituksen, tarkkana jäljennöksenä. Tuon käsikirjoituksen (tai koodikirjoituksen) pointtihan on, ettei kukaan tiedä mitä se tarkoittaa. Sitä ei siis kukaan osaa lukea.

      Tuota voisi jo sanoakin kulttuuriseksi harhapoluksi. Joku tai muutama ihminen on keksinyt kielen (tai koodin), joka kenties ei kerrokaan mitään eikä ilmaise mitään, ihan kuin piruuttaan, muita ihmisiä kiusatakseen.

      Siinä siis polku joka ei ala mistään! Tai vaikka alkaisi, ei ole mitään keinoa kävellä sitä takaisinpäin alkuunsa.

      Poista