Eturivissä

[vai ihan takana?]

Kyösti Salovaara, 2012.
Katsomo Berliinissä - filosofisesti konkreettinen,
konkreettisesti filosofinen.

Sovinnaisesti ajatellen eturivistä näkee paremmin kuin takarivistä, ja siksi eturivissä istuu niitä parempia ihmisiä, joilla on siihen varaa: eturiviin kannattaa pyrkiä maksoi mitä maksoi.

    Minäkin menen Kotkassa puukatsomoon, missä istun melkein pelaajien tasolla ja kuulen heidän ähellyksensä ja näen jalkapallokentän melkein samalla tavalla kuin kentällä juoksevat pelaajat. Puukatsomoon ei tosin maksa sen enempää kuin pääkatsomoon eikä eturivistä veloiteta enempää kuin takarivistä. Tästä johtunee ettei puukatsomossa istu parempia ihmisiä vaan tavallisia.

    Mutta eturivissä kentän hahmottaminen on työlästä eikä kentän toisessa päässä tapahtuvaa näe kunnolla, koska etäisyyksiä ei pysty arvioimaan täsmällisesti. Pallo näyttää menevän maaliin, vaikka se lentää aivan toisaalle.

    Kun istun Arto Tolsa areenan puukatsomon pitkälle penkille, valitsen paikan kentän pohjoispäästä, suunnilleen rankkarialueen rajalta, siitä vähän keskiympyrään päin.

Eturivistä näkee lähelle.

    Yhteiskunnallisessa elämässä eturiviin pyrkii tiedostavia etujoukkoja, joiden meninkiä takarivin taavien odotetaan seuraavan. Etujoukot tiedostavat ja johtavat. He tietävät mikä on oikein ja mikä väärin.

    Iltalehti otsikoi jokin aika sitten: Eturivin näyttelijät nousivat taisteluun Heinäveden kaivoshanketta vastaan.

    Jos asialla olisivat olleet takarivin näyttelijät, olisiko Iltalehti repäissyt heidät otsikkoon? Entäpä ne Juttutuvassa perjantaisin iltaa istuvat viisi putkimiestä, joilla on tapana keskustella yhteiskunnallisista asioista? Miten Iltalehti heistä otsikoisi? Ehkä näin: Eturivin putkimiehet nousivat taisteluun ydinvoimalan puolesta.

    Eturivin näyttelijöitä ovat (kuulemma) Jasper Pääkkönen, Krista Kosonen, Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman ja Aku Hirviniemi. Mutta eikö se ollut juuri Kosonen, joka muutama vuosi sitten ilmoitti elävänsä niin paksuseinäisessä kuplassa ettei sieltä näy mihinkään? No, ehkä jostakin reiästä näkyy Heinävedelle saakka. Hirviniemi puolestaan huudahti Iltalehdelle, että ”Savon järvialue on ainutlaatuisen upea” ja tietänee mistä puhuu, vaikka eräässä tietokilpailuissa ei tiennyt vihreiden puheenjohtajan nimeä, mutta ehkä hän silloin näytteli tietämätöntä. Rooleihin kannattaa paneutua, mutta ei jäädä asumaan.

    Eikä tämä sittenkään ole oleellista.

    Oleellista on, että eturivin näyttelijät kuvittelevat olevansa etujoukossa, kun pitää miettiä yhteiskunnan kehittämistä. Teatterikoulussa oppii kaikenlaista.

    Media tervehtii eturivissä istuvia seisaaltaan.

Joskus puukatsomon eturivissä istuessa peli näyttää hyvin sotkuiselta, aivan kuin teleobjektiivilla kuvatulta.

    Eturiviltä kokonaiskuvan saaminen on vaikeaa.

    Tasavallan presidentti sanoi viime viikolla, ettei halua koskea sisäpolitiikkaan pitkällä kepilläkään koska siinä on niin monenlaista ristiriitaa – tai ei sanonut mutta ajatteli. Kansan mielestä Niinistön kuitenkin pitäisi sotkeentua sisäpolitiikkaan, aivan kuin yhteiskunnalliset ristiriidat ja erilaiset tulkinnat hyvästä ja pahasta katoaisivat vahvan presidentin avulla.

    Sauli Niinistö tietää etteivät ristiriidat katoa komentamalla. Niistä pitää sopia eri mieltä olevien kesken, mutta se taas sopii huonosti etujoukon pelikuvioon. Perinteisessä mielessä etujoukko tarvitaan kompromissien välttämiseksi, ehdottomasti oikean tien löytämiseksi.

    Siellä missä etujoukot ovat päässeet valtaan, päitä on ennen pitkää tippunut ja vankilat täyttyneet.

Kyösti Salovaara, 2016.
Eturivissä Madridissa.
La Vueltan päätösetapilla ohiajavat kuulee, ei juuri ehdi nähdä.

Olisi kiva tietää kaikki tarvittava. Ja vähän enemmän.

    Mutta se on mahdotonta, jos uskomme Yrjö Ahmavaaraa, joka tarkasteli yhteiskunnallista toimintaa ja päätöksentekoa mm. kirjassaan Yhteiskuntakybernetiikka (1976). Tuossa kirjassa Ahmavaara pyrki asettamaan inhimillisen toiminnan subjektiivisen ja objektiivisen puolen samaan matemaattiseen teoriakehykseen.

    Kenties lohduttavaa on – ainakin demokraattisen parlamentarismin kannalta – että matemaattisen tarkastelun perusteella inhimillisessä, ihmisen historiallisessa tilanteessa ”ei ole tieteellisesti ainoata ’oikeata’ johtajaa eikä myöskään tieteellisesti ainoata ’oikeata’ tekoa”.

    ”Koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta”, Ahmavaara perusteli, ”ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras.”

    Mistäköhän johtuu, että juuri nyt, 2010-luvulla, niin monet esiintyvät kaiken tietävänä huutavan äänenä korvessa. Jopa eturivin näyttelijät tietävät kuinka maa makaa ja mitä sille pitää tehdä. Meni rooli päähän.

Vallankumous on tietysti romanttinen juttu. Sorrettu voittaa sortajan, sade loppuu ja aurinko paistaa.

    Bertolt Brechtin runot vallankumouksellisesta ja puolueesta kuulostavat komeilta – varsinkin jos runon kuulee eturivin näyttelijän esittämänä – mutta kuinka tarkasti Brechtin runoja pitää lukea ja kuunnella?

    Kun muiden rohkeus pettää, vallankumouksellisen rohkeus kasvaa. ”Missä on vaiettu / siellä hän puhuu”, Brecht kuvaa vallankumouksellista. ”Missä hän istuu pöytään / siellä istuu tyytymättömyys pöytään” ja ”minne hänet karkotetaan, sinne / karkotetaan kapina, ja mistä hänet ajetaan pois, / sinne jää levottomuus”.

    Vähän ikävä ihminen, tämä kumouksellinen.

    Brechtin vallankumouksellinen kuulostaa melkein lännenmieheltä, joka pelastaa koko kylän, mutta ei ole kuitenkaan, koska vallankumouksellinen ja puolue kuuluvat yhteen, ja puolue on tärkeämpi kuin sen jäsenet. ”Osoita meille tie jota kulkea”, Brecht pyytää puolueelta, ”ja me kuljemme sitä /sinun kanssasi… Me voimme erehtyä ja sinä voit olla oikeassa, / älä siis eroa meistä!”

    Mistä voimme tietää mitä tiedämme yhteiskunnasta?

    Mistä tiedämme ketä sorretaan ja kuka sortaa?

    Mistä tiedämme kenen arvot ovat parempia kuin toisen?

    Mistä tiedämme, lopulta, kuka istuu eturivissä ja kuka takana?

Leikitellään sanoilla kuin palloilla.

    Ilmassa niitä on viisi yhtä aikaa. Huomasitko?

    Palataan katsomoon.

    Eturivistä kaikki lähellä oleva näyttää isolta ja tärkeältä. Pelin asetelmia on vaikeampi nähdä. Takarivistä katsoen pelaajat näyttävät pieniltä ja yhdentekeviltä, mutta piippuhyllyltä kentän kaikki osat ja pelaajien suhteet toisiinsa paljastuvat kirkkaiden valojen loisteessa.

    Se joka istuu eturivissä, ei näe takanaan istuvia lainkaan. Ehkä hän kuulee kuiskauksia ja äänien kohinan. Takarivissä istuva näkee kaikki edessään olevat, tosin selkäpuolelta.

    Mille riville lippu kannattaa ostaa?

Kyösti Salovaara, 2018.
Vallan temppeliin ken tästä käy...

Kanahaukka ynnä muuta ultraa

[varjonyrkkeilyä]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Totuus on jakamaton eikä se tunne itseään.

Näinä aikoina, näinäkin aikoina sanat kadottavat tehonsa.

    Tarvitaan monta korvaa ymmärtämään mistä puhutaan.

    Adjektiivit on kulutettu loppuun. Ei naurata.

    ”Totuuden jälkeinen aika”, ”valistuksen jälkeinen aika”, ”vaihtoehtoisen totuuden aika” - siis mitä hittoa?

    Fakta: läppärini kello on 10:44.

    Jonakin päivänä, eräänä aamuna, tänä vuonna.

Sitä saa mitä tilaa.

    Portti ei ole koskaan niin ahdas ettei siitä pujahtaisi läpi latteuksia.

    Jokin aika sitten media, jopa Ylen pääuutiset, hehkuttivat ”tiedolla”, että Ultra Bra palaa esiintymislavoille. Kolme konserttia ensi kesänä. Vau! Kolme. 

    Valistuksen jälkeisen ajan media tyytyy vähään. Miten jonkin yhtyeen muutama konsertti voi olla uutinen Suomessa? Eikä minulla ole Ultra Brata vastaan mitään, onhan autoni soittimen muistikortilla myös heidän albuminsa.

    Mutta kun ns. vakava journalismi ihmettelee miten Brexit sattui ja Trump tuli, kannattaisi lukea omaa lehteään, katsoa omia uutisiaan, kuunnella omaa radiotaan.

    Tyhjänpäiväisyyksien markkinoilla kaikki on ultraa.

    Kuuntelen paljon Ylen musiikkiohjelmia. Niiden joukossa taitaa olla yksi (1) jossa lievästi arvioidaan musiikkia ja lauluntekijöitä. Fanittamisen loputon hyrinä on niin tylsää journalismia että hirvittää.

    ”On tajuttava, että ystävällisyydelläkin voi nujertaa”, Bob Dylan sanoi Martin Scorcesen ohjaamassa monisyisessä dokumentissa.

Fanittava journalismi ei haasta lukijaa eikä kuuntelijaa miettimään.

    Pitää päästä helpolla, täytyy olla mukavaa, kiva on kivempaa.

    Tulevaisuudentutkija Risto Linturi paasasi jokin aika sitten Helsingin Sanomissa, että kouluissa pitäisi opettaa kivempaa matematiikkaa. ”Koulussa käytetään tolkuton määrä aikaa sellaisen matematiikan opiskeluun, joka on vastenmielistä ja käyttökelvotonta”, Linturi sanoi Ville Similän haastattelussa tammikuun kahdeksantena.

    Muutamaa päivää myöhemmin Linnus väitti provokatiivisesti Ylen Ajantasassa, että koska emme enää rakenna siltarumpuja, emme tarvitse vanhanaikaista matematiikan opettamistakaan.

    Ironian huiskettako tämä? Kuinka monta siltaa pitää korjata tai rakentaa ihan uudestaan vuonna 2017, koska "uudenaikainen" laskeminen antoi väärän tuloksen?

    Kivempi matematiikka olisi toki helpompaa, mutta onko sellaista? Tai jos on, niin sitäkö harjoittamalla ihmiskunta vähitellen muuttuu idiooteiksi niin kuin islantilainen tutkimus ennustaa?

    Myös lukemisen pitäisi olla kivaa ja hauskaa.

    Mutta eihän se aina ole. Joskus pitää tehdä työtä tehdäkseen työtä.

    Tämän on huomannut Aleksis Salusjärvi, joka opettaa nuoria miehiä lukemaan.

    ”Jos lukutaitoa markkinoidaan pelkästään sen tuoman ilon kautta, jätetään lopullisesti rannalle nuoret miehet, joita nenä kirjassa kyyhöttäminen ei vain kiinnosta”, kirjoitti Aleksis Salusjärvi kolumnissaan tammikuun viimeisenä päivänä Ylen nettisivulla. ”

    ”Käytännössä lukutaito tarkoittaa kykyä hallita sitä ympäristöä, jossa toimii”, Salusjärvi jatkoi.

    Todellisuuden hahmottaminen ja ymmärtäminen vaatii ponnisteluja. Salusjärven toteamukseen lukutaidon merkityksestä kannattaa lisätä, että matemaattis-luonnontieellinen oppiminen tarkoittaa asioiden välisten suhteiden ymmärtämisen oppimista. Jos ei osaa laskea, ei tiedä mikä on suurta ja mikä pientä.

    Katsoin Googlen kartasta reittiohjeen Lyypekistä Malagaan. Matkaa tulee melkein 3000 kilometriä.

    Yhtä pitkän muurin aikoo Donald Trump rakentaa Meksikon rajalle.

    Mielenkiintoinen projekti. Kuinkahan Trump valvoo etteivät meksikolaiset rakentajat jätä noin pitkään muuriin sopivia salaluukkuja mennä ja tulla?

”Totuus on jakamaton, joten se ei voi tuntea itseään”, kirjoitti Franz Kafka. ”Se joka luulee tuntevansa sen, on varmasti valheellinen.”

    Silloin kun luonnontieteellisessä mielessä totuus tiedetään, sille ei ole vaihtoehtoa. Yhteiskuntatieteissä, sosiologiassa, taloudessa ja psykologiassa tilanne voi olla toisin, koska kysymys on usein pelkästä todellisuuden kuvailemisesta. Ehdotonta totuutta ei kenties ole tai ainakaan se ei ole ihmisen tiedossa.

    ”Täysin objektiivista on vain kaikkitietävän olion tieto, jollainen ihminen ei ole”, tiivisti Yrjö Ahmavaara teoksessan Hyvinvointivaltion Tabut. ”Mutta tietoyhteiskunnalle tärkeintä tietoa onkin juuri ihmisen saavutettavissa oleva tieto ja sen eri subjektiivisuus- ja objektiivisuusasteiden tajuaminen.”

    Luetun ymmärtäminen ja matemaattinen hahmottaminen opettavat suhteiden tajuamista.

        Kyösti Salovaara, 2017.
Kanahaukka?

    Jotta todellisuuden ymmärtäisi, siitä pitäisi osata ottaa monta valokuvaa, joissa on erilainen resoluutio.

Eräänä aamuna naapuritalon kiikun päällä istui komea kanahaukka.

    Tai aluksi luulin, että se oli varpushaukka. Niitä näkee kaupungissa useammin kuin kanahaukkoja.

    Otin linnusta kuvan, mutta kolmen ikkunalasin takaa se oli vaikeaa. Kameran ohjelma ei suostunut tarkentamaan lintuun. Liikaa "älyä", liian vähän kokemusta.

    Kiikarilla näin, että se oli rengastettu vasempaan jalkaan.

    Kun avasin kuistin sisäoven, sain hieman tarkemman kuvan.

    Kun avasin toisenkin oven, haukka lensi pois. Valppaus on elämisen ehto.

    Kuvaa katsoessa porukalla päättelimme, että linnun täytyi olla kanahaukka, olihan se noin puoli metriä kiireestä kynsiin. Kuvan resoluutio ei mahdollistanut täysin varmaa tunnistamista. Paikalle olisi tarvittu todellinen asiantuntija. Jännäreissä sumeita kuvia tarkennetaan teknisillä tempuilla. Arkielämässä resoluution parantaminen vaatii ajattelemista, kokemuksia, tietoa.

    Asiantuntemus on usein epävarmuuksien karsimista, todennäköisen tajuamista, mahdollisen intuitio. Subjektiivisen ja objektiivisen dialogia.

    Maailma ei paljastu fanittamalla vaan ihmettelemällä.

Kauas on pitkä matka.

    Uutisvirta on silkkaa ultraa.

    Oletteko kuulleet, että Ultra Bra esiintyy taas?

    Ai, olette? Ihme juttu.

    Missä olit kun se tapahtui?

    Todennäköisesti en tiedä. Väärässä aikamuodossa tiedon muodostuminen häiriintyy. Vaihtoehtoinen totuus pelottaa.

Maanantaina selailin Osmo Pekosen toimittamaa matemaattista esseekokoelmaa Symbolien metsässä.

    Eräällä tavalla symbolit ovat todellisuuden malleja.

    Eräänlaista elämän resoluutiota.

    Pekonen päättää teoksen lainaukseen Augustinukselta:

    ”Siksi tulee hyvän kristityn varoa matemaatikoita ja kaikkia jumalattomasti profetoivia; erityisesti silloin, kun he puhuvat totta, ettei hän joutuisi yhteyteen demonien kanssa ja etteivät nämä kietoisi häntä pauloihinsa.”

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Faktaa vai fiktiota:
virtaavan veden resoluutio.

Viileän punaista, kuuman sinistä

[Totuuden ja valheen värejä]

Jaakko Salovaara: Torminvirta,
1993, akryyli.

Hassua.

    Aivan kuin kelloa olisi käännetty takaisinpäin.

    Modernismia seurasi postmodernismi. Teollisuuden valtakaudelta päästiin jälkiteolliseen yhteiskuntaan.

    Nyt puhutaan totuuden jälkeisestä aikakaudesta. Brexit luotiin valheilla sanotaan. Eliitti ja asiantuntijat ovat huonossa huudossa. Kyllä kansa tietää, perustellaan jälleen kerran. Joku julkkis kehotti lapsia välttämään matematiikkaa. Kohun noustua hän sanoo vitsailleensa.

    Sanoilla saa leikkiä ja ajatuksilla heittää kärrynpyörää.

    Elämä on suuri joki.

Pakinan aloittavassa maalauksessa yhdensänvuotias Jaakko on kuvitellut miltä Kymijoen Torminvirta (Myllykoski) Pernoonkoskien niskalla näyttää lintuperspektiivistä.

    Nuoren ”taiteilijan” kyky nousta reaalimaailmasta kuviteltuun tarkkailupisteeseen hämmästyttää. Maalauksen esittämä Kymijoki on melkein kuin tosi ja silti fiktiota. Ei voi puhua totuudesta eikä valheesta.

    Kuvitellaan että soudetaan vuolaassa virrassa, vaikkapa Kymijoella.

    Jos soudat vastavirtaan ja katsot veneen viereen, tunnet kulkevasi aikamoiseta vauhtia. Rannalla seisova katselija ihmettelee, kun vene pysyy melkein paikallaan.

    Mutta jos soudat myötävirtaan ja katsot kymeä veneen vieressä, tulet malttamattomaksi: eihän tämä etene lainkaan. Rannalla seisova sanoo kumppanilleen: Kylläpä niillä on hyvä vauhti.

    Yhteiskunta ja ihmisen elämä näyttävät samanlaiselta virralta. On vaikea ja melkein mahdoton päätellä yksikäsitteisesti, mikä liikkuu ja kuinka nopeasti.

Historian ironia viiltää syvältä.

    Bertolt Brecht kirjoitti vuonna 1932 runon Opiskelun ylistyksestä. Siinä hän kehoitti yömajan miehiä, vankilan asukkeja, naisia kotikeittiössään ja jopa kuusikymmentävuotiaita opiskelemaan. ”Opiskele aakkoset, se ei riitä, mutta / opi ne! Älä heitä kesken!”

    Yhteiskunnassa pärjää vain jos tietää saman kuin minkä johtajat tietävät, asiantuntijat ja tiedemiehet. ”Tartu kirjaan nälkäinen”, Brecht kirjoitti, ”se on ase.... Älä usko kuulopuheita / ota itse asioista selvä! / Se mitä et itse tiedä / sitä et tiedä.”

    Mutta nyt, vuonna 2016, monelta taholta väitetään ettei eliitillä olekaan mitään tietoa, joka kannattaisi tietää ja oppia. Nyt flirttaillaan paluulla tietämättömyyden aikakauteen.

    ”Flow'ssa 57-vuotias Morrissey muistutti fanejaan siitä”, raportoi Otto Talvio Helsingin Sanomissa maanantaina, ”ettei 'poliittiseen luokkaan' ole luottamista. Poliittisen eliitin jäsenet kirjoittavat pelin säännöt keskenään, mutta eivät välttämättä tiedä asioista enemmän kuin me, hän paasasi.”

    Helpottaako ihmisen oloa, kun hänelle kerrotaan ettei tarvitse opetella mitään?

    Viime viikolla nuorehko vihainen mies Johannes Ekholm, näytelmä- ja romaanikirjailija väitti, että hyvinvointiyhteiskuntaa ei enää ole, ja että hyvinvointivaltion turvaverkot on purettu pois. ”Ennen hyvinvointiyhteiskunta rakentui sen varaan että kaikki pystyivät osallistumaan sen rakentamiseen”, Ekholm sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa. ”Nyt kun ei juuri ole jäljellä yhteiskunnan turvaverkkoa, niin ei ole enää sellaista yhteistä hyvää, jota työn tekeminen tuottaisi.”

    Ekholmin kannattaisi tietysti tutustua valtion ja kuntien tulo- ja menoarvioon, mutta se järkyttäisi hänen vihaista mieltään. Budjetithan ovat täynnään turvaverkkoja, miljardeja ja miljardeja euroja. Ja ensi vuonna enemmän kuin tänä vuonna.

    Mutta kirjoittaako kirjailija parempia kirjoja ja näytelmiä, kun hän ei tiedä mistään mitään?

    Kenties.

    Hän väittää pyrkivänsä rehellisyyteen, mutta voiko olla rehellinen, jos uskoo valheisiin?

    Ehkä, ehkäpä, kenties ei.

Sanat ovat leikkiä, ne puhuvat vakavista asioista.

    Miksi Hesarin toimittaja antoi Johannes Ekholmin puhua palturia näyttävässä artikkelissaan haastamatta tämän väitteitä? Johtuiko se siitä, että myös Laura Kytölän mielestä hyvinvointivaltio on poistettu? Ja jos on, niin mistä hän sen päättelee? Eikö hänkään osaa lukea?

    Onko media vastuussa uudesta totuuden jälkeisestä kulttuurista? Kuka avaa portin valheille? Ainakin Englannissa The Daily Telegraph ja Robert Murdochin lehdistö tekivät parhaansa vältelläkseen totuutta EU:sta.

    Mutta olisi lapsellista päästää eliitti näin helpolla. Hekin ovat syyllisiä, kaikki ovat syyllisiä. ”Kaikki” olemme me.

    Steve Richards muistutti The Guardianissa, että monimutkaisen globaalin talouden pinteessä pääpuolueet niin vasemmalla kuin oikealla ovat olleet katastrofisen kyvyttömiä kertomaan totuutta siitä, mitä ne voivat tehdä, mitä ne haluavat tehdä ja mitä niiden pitäisi tehdä ongelmien ratkaisemiseksi.

    Sixten Korkman sanoi muutama päivä sitten Ylen Leikola & Lähde -ohjelmassa, että Suomessa ja Euroopassa eletään paratiisissa, jos verrataan nykyelämää aikaisempiin aikoihin tai maapallon huono-osaisten elämään.

    Ehkä tämä onkin asian ydin.

    Niinpä olin äimän käkenä, kun SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne ilmoittautui eliitin vastaiseen taisteluun.

    ”Et tu, Antti!” minä murisin itsekseni.

Kansa voi toki uhrata eliitin ja sen ”hallitseman tiedon” omassa raivossaan, mutta mihin siitä päädytään?

    Yrjö Ahmavaara pohti 1980-luvulla monessa esseessään uudenlaista virtausta, jossa tieteen totuudet nähtiin vain mielipiteenä mielipiteiden seassa. Hän muistutti jakobiinien vallankumousoikeudesta, joka uhmakkaasti julisti että ”tasavalta ei tarvitse oppineita” teloittaessaan vuonna 1794 termodynamiikan edeltäjän ja kvantitatiivisen kemian perustajan Antoine Lavoisierin.

    ”Meidän vuosisadallamme ideologia näyttää jälleen pyrkivän tieteen korvikkeeksi”, Ahmavaara kirjoitti vuonna 1987.

    Nyt, uudella vuosisadalla kun ideologiat ovat (näköjään) kadonneet, haalistuneet ja pilaantuneet, niin jälleen tiede ja tietäminen halutaan korvata jollakin... ja se jokin on tällä kertaa ikään kuin aikojen haudasta nostettuna nationalismia tihkuvaa ja sisäänpäinkääntynyttä narsismia toisiinsa sekoittava vihainen itseuho.

    Jälleenkö tragedia ponnahtaa historian metamorfoosista farssina? Mitä totuuden jälkeisen ajan "jakobiinit" haluavat?

    Mitä tieteestä, tunnutaan ajateltavan. En-mää-sitä-kuitenkaan-tajuu!

    En minäkään, mutta uskon silti Ahmavaaraan hänen väittäessään, että länsimaalaisen kulttuurin ainutlaatuinen ominaispiirre on nimenomaan eksakti tiede: ”Kärjistäen: länsimainen kulttuuri on yhtä kuin eksakti tiede.”

No, tiede on tiedettä ja sitten kaikki muu on muuta.

    Yhteiskunnallisissa pyrkimyksissä saattaa olla yksi oikea suunta, mutta sitähän kukaan ei voi tietää. Kannattaa yrittää monella tavalla.

    ”Totuus on jakamaton, joten se ei voi siis tuntea itseään”, kirjoitti Franz Kafka joitakin vuosia ennen kuin Kurt Gödel muotoili saman asian matemaattisesti. ”Se joka luulee tuntevansa sen”, Kafka jatkoi, "on varmasti valheellinen.”

    Näin pujahdettiin metafyysiseen ulottuvuuteen.

    Totuus ja valhe ovat sanoja, vaikka niillä on merkitys.

    Jäljelle jäävät värit ja niiden sävyt.

    Punainen saattaa olla viileää, jopa. Entä kuuma sininen? Retliinin värisevä huokaus.

    Sitä paitsi: soutuveneessä on keula ja perä.

                                                                  Kyösti Salovaara, MAMCS, 2014.

________________________

Yrjö Ahmavaara: Esseitä tästä ajasta. WSOY, 1987.

Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956. Valikoinut ja suomentanut Brita Polttila. Tammi, 1973.

Petri Hakkarainen: Elämme totuuden jälkeistä aikaa – tieto onkaikkien saatavilla, mutta sen vieroksumisesta on tullut hyve. Helsingin Sanomat, 9.8.2016.

Laura Kytölä: Tylyä elämää. HS, 9.8.2016.

Steve Richards: Brexit, Trump: the trouble claiming we're in apost-truth era. The Guardian, 10.8.2016.

Otto Talvio: Mozzer poliittisena. HS, 15.8.2016.

Tiedemies

[Todellisuuden matemaattinen olemus]

Esseitä tästä ajasta - takakansi (osa). WSOY 1987.
Kannen suunnittelu: Tarina Lounasmaa

Riittävätkö sanat kuvaamaan maailman?

    Siis maailman eikä vain maailmaa?

    Kiehtovimmillaan maailma, todellisuus on ilmaistavissa matemaattisesti, yksikäsitteisesti. Muutamat huippumatemaatikot ovat tätä mieltä, jolloin he ajattelevat Platonin tavoin, että maailmalle löytyy selitys, vaikka yksikään ihminen ei ole vielä osannut kirjoittaa sitä paperille.

    ”Todellisuus on matemaattinen”, kirjoitti Yrjö Ahmavaara monessa yhteydessä. Sitä todistusta hänen tutkimuksensa ja kirjoituksensa ”jahtasivat” sinnikkäästi.

    Kirjoittajana Ahmavaara oli innostava ja haastava; hän hän ei päästänyt lukijaa helpolla. Piti ajatella mitä oli sanottu ja väitetty.

En tiedä mihin asti sanat riittävät.

    Yrjö Ahmavaara kuoli elokuun 7. päivänä tänä vuonna. Olen joskus kirjoittanut, että Ahmavaara, Karl Marx, Jean-Paul Sartre ja Franz Kafka ovat eniten lainaamiani ajattelijoita. Mitään johdonmukaista tai yhtenevää käsitystä todellisuuden luonteesta heitä lukemalla ei tietenkään saa, ehkäpä melkein päinvastoin.

    Tästä pakinasta uhkaa tulla pitkä, jos yritän edes pintaa raapaisemalla kuvata Yrjö Ahmavaaran tieteellisen työn sisältöä. En siis yritä, joten revin vähän sieltä ja hiukan täältä. Niin kunnioitettu tiedemies, matemaatikko, kasvatustieteen tutkija ja teräväsanainen intellektuelli kuin Ahmavaara olikin, hän oli monessa mielessä vastavirtaan kulkija, ja sehän tietysti kiinnostaa, semminkin kun hän tuntui pystyvän määrittelemään matemaattisesti millaisessa virrassa ihminen ja ihmisen organisaatiot räpiköivät.

    En väitä, että olisin koskaan ”ymmärtänyt” todellisuuden matemaattista kuvausta. Ennemminkin piti uskoa, että ”kaava” oli oikein laadittu, koska sitä eivät toiset tiedemiehet kumonneet. Tai silloin kun yrittivät kumota, tulos näytti tasapeliltä.

    Tässä on myös todettava, että Ahmavaara lainasi ainakin kahdessa teoksessaan minunkin kirjoituksiani, joten pakinan objektiivisuutta saa epäillä. Noissa kirjoituksissa olin esitellyt ja puolustanut Ahmavaaran ajatuksia ja kiistanalaisia väitteitä.

    Mutta sitä en muistanut, että Ahmavaara lähetti 14.11.1998 minulle omistuskirjoituksella varustettuna teoksensa Hyvinvointivaltion Tabut – nykykulttuurimme kritiikki. 2 lisätty painos. Nyt löysin tuon kirjan hyllyn perimmäisestä nurkasta ja hämmästyin miten ihminen unohtaa... vaikka muistankin että Ahmavaara soitti minulle juuri kirjan ilmestymisen aikoihin. Puhelu liittyi, niin muistelen, Pertti ”Lande” Lindforsiin, jonka ”tukijoukkoihin” olin jotenkin päätynyt, ilman omaa pyrkimystä. Puhelusta jäi mieleen, että Ahmavaara valitteli tieteellisen kirjallisuuden kustantamisen vaikeutta – maineikas tiedemies joutui osallistumaan em. kirjan valmistuskustannuksiin.

Paljon on vettä virrannut Kymijoessa siitä hetkestä kun ensimmäisen kerran kirjoitin Ahmavaaran teoksista.

    Kirjoitukseni käsitteli teosta Yhteiskuntakybernetiikka. Arvosteluni julkaistiin Eteenpäin-lehdessä 9.9.1976 otsikolla Yhteiskunta ihmisen vapauttajana.

    Koska tästä päästään hyvin asian perimmäiseen olemukseen, otan pitkähkön lainaukseni jutustani, lukijan ikävystymistä uhmaten:

”Yrjö Ahmavaaran tutkimus Yhteiskuntatieteen kyberneettinen metodologia ilmestyi 60-luvun loppupuolella ja aiheutti kiivaan ja kuuman akateemis-poliittisen väittelyn. Silloin näytti että Ahmavaara oli väliinputoaja, radikaali tavalla joka jakoi myös uusvasemmiston puolesta-vastaan barrikadeille. Joka tapauksessa Ahmavaara oli aikaansa edellä.

    Jos 60-lukua luonnehditaan ”vapaaksi” ja ”etsiväksi”, on 70-luku sitäkin varmemmin ajautunut dogmaattisuuteen ja aatteiden ryhmäkuntaisuuteen tai velttouteen; taloudellisena perustana on jatkuva lama ja inflaatio.

    Tähän sekä poliittisesti että taloudellisesti ahtaaseen hetkeen tuo Ahmavaara uuden teoksensa Yhteiskuntakybernetiikka (Weilin + Göös, 1976, mk 54) jolla kokoaa yhteen tähänastiset tutkimuksensa. Nähtäväksi jää, onko hetki otollinen keskustelun syntymiseen vai joutuuko teos poliittisen pinnallisuuden raadeltavaksi.”

    Yhteiskuntakybernetiikan kenties merkittävin havainto oli, että tuotantovoimien säätelykyky määrittelee yhteiskunnassa vallitsevat välttämättömät hierarkiat ja normien kovuuden: jokaisessa tilanteessa tarvitaan siis tietty välttämätän hierarkia jotta yhteiskunta toimisi. Mitä enemmän tuotanto kehittyy, ja yleensähän se tarkoittaa teknologian kehittymistä ja ylijäämän syntymistä, sitä suurempi mahdollisuus on purkaa hierarkioita ja edistää demokratisoitumista.

    Siis: ensin tulee tuotantovoiminen dynaamisuuden ja hallitsemisen kehittyminen ja vasta sitten esim. demokratian kehittyminen. Hiararkian purkaminen on aina, väitti Ahmavaara, tuotantoteknologian mahdollisuuksien investoimista organisaatioiden kehittämiseen.

    ”Kybernetiikka ei toisin kuin marxilainen hegelismi”, kirjoitin Eteenpäin-lehdessä syyskuussa 1976, ”pidä esimerkiksi sosialismiin siirtymistä kehityksen aiheuttajana sellaisenaan, vaan eräänlaisena tapana investoida jo olemassaolevat – ja tuotantovoimien kehityksestä johtuvat – kehitysmahdollisuudet. Jos tuotannollinen luokkahierarkia puretaan alkeellisten tuotantovoiminen vallitessa, aiheutuu yhteiskuntaan toisaalle väistämättömästi painetta jonkin valtahierarkian kasvattamiseen; tässä kyberneettinen analyysi tuo näkyville erään uskottavalta tuntuvan tulkinnan esimerkiksi stalinismin syntymiselle.”

                                                                          Kyösti Salovaara 2015.
Tuotantovoimien säätelykyky mahdollistaa hierarkian purkamisen.

Oma tulkintani edellisestä on vuosien mittaan ollut ja on edelleen se, että esimerkiksi vihreän liikkeen ”nollakasvu”-dogmi sotii nimenomaan hierarkioiden purkamisen mahdollisuutta vastaan, koska siinä halutaan pysäyttää tuotantoteknologian kehittyminen ja vaurauden ylijäämän syntyminen. Demokratia, suvaitsevaisuus, henkinen tasa-arvo on mahdollista, vaikkakaan ei väistämätöntä, vain silloin kun tuotantovoimien säätelyky on suurta ja ylijäämää syntyy paljon. Konkreettisesti: jos yhteiskunnassa ei synny ylijäämää, eivät nuoret voi opiskella 25 vuotiaiksi, eivät työntekijät voi pitää lomaa viittä viikkoa vuodessa eivätkä varttuneet jäädä terveinä eläkkeelle moniksi vuosiksi.

    No, tämä tuntuu kovin raskaalta ajatusmallilta, joten... ja sittenkin kehoitan ajattelemaan edellä mainittua kun pohditaan Suomen ja Euroopan ongelmia tänään ja huomenna.

    Miten Ahmavaaran kirjalle sitten kävi vuonna 1976.

    Joulukuun 8. samana vuonna kirjoitin poleemisen artikkelin Suomen Sosialidemokraattiin otsikolla 70-luku: Intohimoja ilman totuutta ja siinä otin Ahmavaaran kirjan vastaanoton esimerkiksi tuon vuosikymmenen henkisestä lamasta, jossa tieto korvattiin ehdottomilla uskomuksilla:

”Jotta väite 70-lukulaisesta 'todellisuuden paosta tunnustuksellisuuteen' ei jäisi uskomisen varaan, otan ajankohtaiseksi esimerkiksi Yrjö Ahmavaaran vastikään ilmestyneen Yhteiskuntakybenetiikan saaman vastaanoton.

    Tämä teos on luultavasti vuosikymmenen tärkein yhteiskuntaa, yhteiskuntatiedettä ja yhteiskunnan muuttumista ja muuttumisen ehtoja tarkasteleva tutkimus maassamme. Ja se on sivuutettu lehdistössä. Siitä ei ole keskusteltu eikä kiistelty. Se on kiistetty hyökkäävällä hiljaisuudella. Mutta kuinka ahdasmielinen, sensuurihakuinen, oikeaoppinen, uskomuksellinen vuosikymmen hyväksyisikään teosta, joka asettaa juuri nämä ilmiöt edistyksen vastavoimaksi.

    Jos 60-luku löysikin hivenen totuudellisuutta, on 70-luku kuolettanut 'totuudet' uskon asioiksi. Aneet käyvät kaupaksi, taivasosuus lunastetaan pragmatismilla.”

Kun päästiin 1980-luvulle, Ahmavaaran ajattelussa korostui yhä enemmän ns. kovien tieteiden (kuten matematiikan, fysiikan, kemian jne.) merkitys todellisuuden objektiivisen kuvan antajana verrattuna kommentoivien tieteiden (kuten filosofia, sosiologia, historiantutkimus jne.) subjektiiviseen maailmankuvaan, joka alati muuttuu ja heijastaa muodikkaasti ajan tuntoja. "Pehmeät tieteet" noudattelevat henkisiä suhdanteita.

    Todellisuus on matemaattinen, Ahmavaara jylisi eikä siihen ole nokan koputtamista. Matemaattisissa tieteissä tieto kumuloituu, koska todellisuuden monimuotoisuuden sisältä löytyy pysyvät rakenteet ja suhteet. Pehmeissä tieteisssä kaikki voidaan heittää minä hetkenä hyvänsä päälaelleen, koska tietoa tärkeämpää ovat tunnot ja uskomukset eikä tiedon kerääntyminen. Oikea tiede ei ole sekava joukko pelkkiä mielipiteitä, Ahmavaara sanoi.

    Samalla vuosikymmenellä Ahmavaara pohti myös kärjekkäästi suomalaisen älymystön tilaa ja asennoitumista. ”Suomi on itäeurooppalainen maa ja sen sivistyneistö on itäeurooppalaista sivistyneistöä, jonka poliittisten ajattelutapojen juuret ulottuvat Bysantin välityksellä syvälle arkaaisten yhteiskuntien historiaan”, Ahmavaara kirjoitti esseekokoelmassaan vuonna 1987.

    Ahmavaara muistutti, että meikäläinen sivistyneistö on ottanut vaikutteensa pääosin Saksasta tai Venäjältä: ”Meillä on totuttu ajattelemaan, että Saksasta tulevat vaikutteet ovat länsimaisia. Historia todistaa vallan muuta. Saksa on aina ollut Idän ja Lännen rajamaa.”

    Edellä sanotustako johtuu, että suomalaisen eliitin suhde Yhdysvaltoihin on (yhä) niin ongelmallinen? Siitäkö johtuu, että meillä nimenomaan eliitti ei (edelleenkään) halua purkaa hierarkioita, joiden purkaminen teoriassa olisi mahdollista?

    Suomalainen eliitti luottaa yhä Leninin ohjeeseen: Luottamus hyvä, kontrolli parempi!

Oletteko muuten kuulleet viime aikoina ”posiitivisia” huhuja?

    Esimerkiksi että luonto voi sittenkin hyvin ja tai että maailmanloppu viivästyy? Tai että ihmisten osa Euroopassa on paljon parempi kuin aikaisemmin tai että jokainen meistä on selvästi vapaampi kuin meidän vanhempamme ja heidän vanhempansa?

    Ilmeisesti ette ole moista ”huhua” kuulleet.

    Teoksessaan Informaatio (1969, 1970,1975) Ahmavaara luonnehti huhun olemusta.

    Huhun leviämisen ehtona on, että se uskotaan, vaikka sen totuudenmukaisuutta ei tiedetä. ”Huhun uskominen todeksi määräytyy puolestaan juuri siitä, sopiiko huhun lausuma ajatus yhteisössä vallitsevaan maailmankuvaan, hegemoniaan, vaiko ei. Huhun muodossa voivat levitä vain yhteisössä vallitsevaan ajattelutapaan sopivat hypoteettiset ajatukset: huhuistaan yhteiskunta tunnetaan.”

    1970-luvulla Ahmavaara perusteli vakuuttavasti informatiivisen tiedonvälityksen merkityksen; lukijoita, kuuntelijoita ja katsojia piti helliä (ja sparrata) älylliseen aktivointiin pyrkivällä journalismilla.

    Historiallinen paradoksi tietenkin on siinä, että samalla kun tiedon määrä on räjähtänyt kaikkien ulottuville, kukaan ei enää puhu älyllisestä aktivoinnista. Journalismi on pikemminkin alistunut tuollaiseksi huhujen, juorujen ja uskomusten levittämisen alustaksi, ja silloin vain se tieto leviää, mikä sopii sovinnaisten ja "vaarattomien" ajatusten maailmankuvaan. Tässä journalismissa todellisuus ei ole matemaattinen vaan hömppä.

    Informaatio-teoksessa Ahmavaara tiivisti tiedon ja todellisuuden suhteen kolmeen aksioomaan:

    Ensinnäkin, ”historiallisessa tilanteessa eli ihmisten ja kansakuntien todellisessa elämäntilanteessa – ei ole tieteellisesti ainoata 'oikeata' johtajaa”.

    Toiseksi, ei ole myöskään ”ainoata 'oikeaa' tekoa.”

    Ja kolmanneksi, eikä ole ”edes tieteellisesti ainoata 'oikeata' tietoa siitä, mikä on maailman todellinen kokonaistila”.

    Jumalat toki tietävät todellisuuden olemuksen mutta vaikenevat!

                                                               Kyösti Salovaara 2015.
Sähköttä sivistys pysyy pimeänä.

Huh, huh kuinka monta sanaa pitää kirjoittaa yrittäessään sanoa vähän!

    Ollakseni tinkimätön, jatkan vielä vanhan kertausta.

    Yrjö Ahmavaara kirjoitti alussa mainitun Hyvinvointivaltion Tabut -teoksen toiseen painokseen liitteen, jossa hän käsitteli ensimmäisen painoksen vastaanottoa lehdistössä.

    Hän kirjoitti minun osuudestani näin:

14.6.1998 kirjaa tarkasteli Kymen Sanomissa tunnettu lehtikommentaattori Kyösti Salovaara (erikoisala tietoteknikka):

    ”Kirjan alaotsikon Ahmavaara kirjoittaa haastavasti: 'Nykykulttuurimme kritiikki'. Matemaatikko valitsee sanansa tarkasti. Hän ei kirjoita 'nykykulttuurimme kritiikkiä' vaan 'kritiikin'. Kritiikin kohteena on Jean-Jacques Rousseauhun asti periytyvä kasvatusoppi, joka korostaa lapsen luonnollisuutta ja pelkää tiedollisen opin tuhoavan tuon luonnollisuuden... 60-luvun uusvasemmistolaisuus elvytti rousseaulaisuuden marxilais-psykologisin sanankääntein... Ihmisen kasvattamisen tilalle astui utooppinen kuvitelma syntymästään saakka valmiista ja hyvästä ihmisestä, jota ei 'pakolla' tarvitse kasvattaa eikä opettaa.”

Salovaara arvioi myös kirjoittajan tiedekäsityksen kehitystä:

    ”... julkisuuden valoon hän tuli 60-luvun lopulla yhteiskuntakyberneettisillä teorioillaan. Muistan istuneeni Porthanian suuressa luentosalissa Helsingissä kuuntelemassa opiskelijaliikkeen korskeimpina hetkinä, kuinka nuoret radikaalit väittelivät Ahmavaaran kybernetiikan merkityksestä... Nuorista radikaaleista tuli sittemmin sosialidemokraattisia tanttoja ja tiukkapipoisia stalinisteja. Noista hetkistä eteenpäin Ahmavaara suuntautui yhä tiukempaan ja kurinalaisempaan tiedekäsitykseen: Vuosien vieriessä hän hyväksyi 'kovaksi' tieteeksi vain matemaattiseen tutkimukseen nojaavat tieteen lajit: sellaisen tutkimuksen, jossa tieto kasautuu.”

Salovaara lopettaa ajatuksiin koulusta ja tieteestä:

    ”Ahmavaaran koulussa vallitsee järjestys, koska tutkimukset osoittavat, että koululaiset oppivat sitä paremmin, mitä parempi kuri luokassa vallitsee ja mitä enemmän opettaja itse tietää opetusaineestaan. Ahmavaara väittää – ja tämän ovat todeksi kertoneet äskettäiset suomalaiset lehtiuutisetkin – että matematiikan, fysiikan ja kemian opiskelussa taso on viime vuosikymmeninä laskenut Suomen kouluissa. Julistaessaan matemaattispohjaisen luonnontieteen ylivoimaa Ahmavaara etsii sivistyksen ydintä, joka on kaikkialla yhteisesti totta ja jossa tutkimus (ja opetus) painottuu siihen mikä tieteessä - tietämisessä - on pysyvää ja kasautuvaa.”

Yrjö Ahmavaara syntyi Oulussa 7.8.1929.

    Hän kuoli Helsingissä 7.8.2015.

    Vuonna 1986 hän kirjoitti:

    ”Suomalainen lukeneisto on yhä enemmän vieraantumassa länsimaisesta ajattelusta. Se on mielestäni paha asia. Ennen muuta siksi, että se vieroittaa meitä elävästä elämästä. Elävintä elämää on älyllinen kehitys, ja se tapahtuu siellä, missä äly voi vapaimmin kehittyä – länsimaissa.”

Lähteitä:

Yrjö Ahmavaara: Informaatio. Informatiivisen joukkotiedotuksen loogiset perusteet. Kolmas uudistettu painos. Weilin+Göös 1975.

Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin+Göös 1976.

Kyösti Salovaara: Yhteiskunta ihmisen vapauttajana. Eteenpäin 9.9.1976.

Kyösti Salovaara: 70-luku: Intohimoja ilman totuutta. Suomen Sosialidemokraatti 8.12.1976.

Yrjö Ahmavaara: Esseitä tästä ajasta. WSOY 1987.

Yrjö Ahmavaara: Matematiikka on todellisuuden perustiede. Roger Penrosen tiedepoliittinen kapina. Helsingin Sanomat 26.8.1990.

Yrjö Ahmavaara: Hyvinvointivaltion Tabut – nykykulttuurimme kritiikki. 2. lisätty painos. Yliopistopaino 1998.