Kanahaukka ynnä muuta ultraa

[varjonyrkkeilyä]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Totuus on jakamaton eikä se tunne itseään.

Näinä aikoina, näinäkin aikoina sanat kadottavat tehonsa.

    Tarvitaan monta korvaa ymmärtämään mistä puhutaan.

    Adjektiivit on kulutettu loppuun. Ei naurata.

    ”Totuuden jälkeinen aika”, ”valistuksen jälkeinen aika”, ”vaihtoehtoisen totuuden aika” - siis mitä hittoa?

    Fakta: läppärini kello on 10:44.

    Jonakin päivänä, eräänä aamuna, tänä vuonna.

Sitä saa mitä tilaa.

    Portti ei ole koskaan niin ahdas ettei siitä pujahtaisi läpi latteuksia.

    Jokin aika sitten media, jopa Ylen pääuutiset, hehkuttivat ”tiedolla”, että Ultra Bra palaa esiintymislavoille. Kolme konserttia ensi kesänä. Vau! Kolme. 

    Valistuksen jälkeisen ajan media tyytyy vähään. Miten jonkin yhtyeen muutama konsertti voi olla uutinen Suomessa? Eikä minulla ole Ultra Brata vastaan mitään, onhan autoni soittimen muistikortilla myös heidän albuminsa.

    Mutta kun ns. vakava journalismi ihmettelee miten Brexit sattui ja Trump tuli, kannattaisi lukea omaa lehteään, katsoa omia uutisiaan, kuunnella omaa radiotaan.

    Tyhjänpäiväisyyksien markkinoilla kaikki on ultraa.

    Kuuntelen paljon Ylen musiikkiohjelmia. Niiden joukossa taitaa olla yksi (1) jossa lievästi arvioidaan musiikkia ja lauluntekijöitä. Fanittamisen loputon hyrinä on niin tylsää journalismia että hirvittää.

    ”On tajuttava, että ystävällisyydelläkin voi nujertaa”, Bob Dylan sanoi Martin Scorcesen ohjaamassa monisyisessä dokumentissa.

Fanittava journalismi ei haasta lukijaa eikä kuuntelijaa miettimään.

    Pitää päästä helpolla, täytyy olla mukavaa, kiva on kivempaa.

    Tulevaisuudentutkija Risto Linturi paasasi jokin aika sitten Helsingin Sanomissa, että kouluissa pitäisi opettaa kivempaa matematiikkaa. ”Koulussa käytetään tolkuton määrä aikaa sellaisen matematiikan opiskeluun, joka on vastenmielistä ja käyttökelvotonta”, Linturi sanoi Ville Similän haastattelussa tammikuun kahdeksantena.

    Muutamaa päivää myöhemmin Linnus väitti provokatiivisesti Ylen Ajantasassa, että koska emme enää rakenna siltarumpuja, emme tarvitse vanhanaikaista matematiikan opettamistakaan.

    Ironian huiskettako tämä? Kuinka monta siltaa pitää korjata tai rakentaa ihan uudestaan vuonna 2017, koska "uudenaikainen" laskeminen antoi väärän tuloksen?

    Kivempi matematiikka olisi toki helpompaa, mutta onko sellaista? Tai jos on, niin sitäkö harjoittamalla ihmiskunta vähitellen muuttuu idiooteiksi niin kuin islantilainen tutkimus ennustaa?

    Myös lukemisen pitäisi olla kivaa ja hauskaa.

    Mutta eihän se aina ole. Joskus pitää tehdä työtä tehdäkseen työtä.

    Tämän on huomannut Aleksis Salusjärvi, joka opettaa nuoria miehiä lukemaan.

    ”Jos lukutaitoa markkinoidaan pelkästään sen tuoman ilon kautta, jätetään lopullisesti rannalle nuoret miehet, joita nenä kirjassa kyyhöttäminen ei vain kiinnosta”, kirjoitti Aleksis Salusjärvi kolumnissaan tammikuun viimeisenä päivänä Ylen nettisivulla. ”

    ”Käytännössä lukutaito tarkoittaa kykyä hallita sitä ympäristöä, jossa toimii”, Salusjärvi jatkoi.

    Todellisuuden hahmottaminen ja ymmärtäminen vaatii ponnisteluja. Salusjärven toteamukseen lukutaidon merkityksestä kannattaa lisätä, että matemaattis-luonnontieellinen oppiminen tarkoittaa asioiden välisten suhteiden ymmärtämisen oppimista. Jos ei osaa laskea, ei tiedä mikä on suurta ja mikä pientä.

    Katsoin Googlen kartasta reittiohjeen Lyypekistä Malagaan. Matkaa tulee melkein 3000 kilometriä.

    Yhtä pitkän muurin aikoo Donald Trump rakentaa Meksikon rajalle.

    Mielenkiintoinen projekti. Kuinkahan Trump valvoo etteivät meksikolaiset rakentajat jätä noin pitkään muuriin sopivia salaluukkuja mennä ja tulla?

”Totuus on jakamaton, joten se ei voi tuntea itseään”, kirjoitti Franz Kafka. ”Se joka luulee tuntevansa sen, on varmasti valheellinen.”

    Silloin kun luonnontieteellisessä mielessä totuus tiedetään, sille ei ole vaihtoehtoa. Yhteiskuntatieteissä, sosiologiassa, taloudessa ja psykologiassa tilanne voi olla toisin, koska kysymys on usein pelkästä todellisuuden kuvailemisesta. Ehdotonta totuutta ei kenties ole tai ainakaan se ei ole ihmisen tiedossa.

    ”Täysin objektiivista on vain kaikkitietävän olion tieto, jollainen ihminen ei ole”, tiivisti Yrjö Ahmavaara teoksessan Hyvinvointivaltion Tabut. ”Mutta tietoyhteiskunnalle tärkeintä tietoa onkin juuri ihmisen saavutettavissa oleva tieto ja sen eri subjektiivisuus- ja objektiivisuusasteiden tajuaminen.”

    Luetun ymmärtäminen ja matemaattinen hahmottaminen opettavat suhteiden tajuamista.

        Kyösti Salovaara, 2017.
Kanahaukka?

    Jotta todellisuuden ymmärtäisi, siitä pitäisi osata ottaa monta valokuvaa, joissa on erilainen resoluutio.

Eräänä aamuna naapuritalon kiikun päällä istui komea kanahaukka.

    Tai aluksi luulin, että se oli varpushaukka. Niitä näkee kaupungissa useammin kuin kanahaukkoja.

    Otin linnusta kuvan, mutta kolmen ikkunalasin takaa se oli vaikeaa. Kameran ohjelma ei suostunut tarkentamaan lintuun. Liikaa "älyä", liian vähän kokemusta.

    Kiikarilla näin, että se oli rengastettu vasempaan jalkaan.

    Kun avasin kuistin sisäoven, sain hieman tarkemman kuvan.

    Kun avasin toisenkin oven, haukka lensi pois. Valppaus on elämisen ehto.

    Kuvaa katsoessa porukalla päättelimme, että linnun täytyi olla kanahaukka, olihan se noin puoli metriä kiireestä kynsiin. Kuvan resoluutio ei mahdollistanut täysin varmaa tunnistamista. Paikalle olisi tarvittu todellinen asiantuntija. Jännäreissä sumeita kuvia tarkennetaan teknisillä tempuilla. Arkielämässä resoluution parantaminen vaatii ajattelemista, kokemuksia, tietoa.

    Asiantuntemus on usein epävarmuuksien karsimista, todennäköisen tajuamista, mahdollisen intuitio. Subjektiivisen ja objektiivisen dialogia.

    Maailma ei paljastu fanittamalla vaan ihmettelemällä.

Kauas on pitkä matka.

    Uutisvirta on silkkaa ultraa.

    Oletteko kuulleet, että Ultra Bra esiintyy taas?

    Ai, olette? Ihme juttu.

    Missä olit kun se tapahtui?

    Todennäköisesti en tiedä. Väärässä aikamuodossa tiedon muodostuminen häiriintyy. Vaihtoehtoinen totuus pelottaa.

Maanantaina selailin Osmo Pekosen toimittamaa matemaattista esseekokoelmaa Symbolien metsässä.

    Eräällä tavalla symbolit ovat todellisuuden malleja.

    Eräänlaista elämän resoluutiota.

    Pekonen päättää teoksen lainaukseen Augustinukselta:

    ”Siksi tulee hyvän kristityn varoa matemaatikoita ja kaikkia jumalattomasti profetoivia; erityisesti silloin, kun he puhuvat totta, ettei hän joutuisi yhteyteen demonien kanssa ja etteivät nämä kietoisi häntä pauloihinsa.”

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Faktaa vai fiktiota:
virtaavan veden resoluutio.