[ja syvä hiljaisuus]
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. |
Siis vihdoin painovapaus!
Ken iloinen ei oo!
Tää eläköhön tapaus
in dulci jubilo.
Nyt kaikki painatamme,
kaikk’ esiin, valohon!
Ja hänet vaiennamme,
ken toista mieltä on.
- Goethe.
(V.A. Koskenniemen suomennos, 1922.)
Oikeastaan pakinan otsikko on älytön, jos se väitää, että yhteiskunnallisessa keskustelussa vallitsee ”syvä hiljaisuus”. Mutta koska itse kirjoitin otsikkoni – voisihan sen vielä vaihtaa – niin oletan etten kirjoita mitään älytöntä.
Maailman tarkkaileminen median (ja tietysti kirjallisuuden) läpi kiehtoo, semminkin kun se tavalliselle ihmiselle on melkein ainoa ”reikä” omasta suppeasta todellisuudesta laajempiin sfääreihin.
Mediaa ei parane kuvata sanalla ”hiljaisuus”. Onhan se täynnä meteliä, kohinaa, draamaa, konfliktien haistelua ja mutustelua, varsinkin jos myös somejulkisuus lasketaan ”mediaksi”.
Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa valiteltiin eilen keskiviikkona, että suomalaiset leiriytyvät. Aikaisemmin puhuttiin kuplista, joiden sisältä ei näe ulospäin eikä ulkoa sisälle. Leiriytyminen on ehkä parempi ilmaisu. Siitä tulee mieleen lännenfilmi, jossa uudisasukkaiden vankkurit ajetaan ympyräksi, niin että sisäpuolelle jäävät turvaa hakevat uudisasukkaat ja ulkopuolelle viholliset.
Kun yhteiskunnallinen ilmapiiri ja siinä käytävä keskustelu ”leiriytyy” mihin media sijoittuu? Missä Hesari on – vankkurikehässä vai sen ulkopuolella?
Draaman taju – journalismin perushyve ja synti?
Näinhän ruotsalainen Hans Rosling väitti teoksessaan Faktojen maailma. Roslingin mukaan journalismi etsii konflikteja, draamaa, kaksijakoista maailmaa, koska sillä tavalla syntyy lukijoihin vetoavia tarinoita. Journalistit ”esittävät tarinansa kahden vastakkaisen kansan, näkemyksen tai ryhmän konflikteina”.
Kun Hesari moittii muita leiriytymisestä, miten se itse toimii? Pyrkiikö se kertomaan koko totuuden ja vain sen?
Lokakuun alkupuolella Suomen Kuvalehdessä julkaistiin Metsäteollisuuden kustantama ”aiherahoitettu artikkeli” otsikolla Metsä tuo toivoa, tuloa ja työtä. Suomeksi sanottuna kysymyksessä oli mainos, jolla pyrittiin edistämään metsäteollisuuden etua.
Mutta mainoksessa oli faktaa median metsäkeskustelusta. Artikkelissa haastateltu Paula Lehtomäki kertoi, että yhteiskuntatieteiden tohtori Juhani Wiio julkaisi alkuvuodesta mediatutkimuksen, jonka mukaan Helsingin Sanomissa ja Yleisradiossa ”metsiä käsitellään ensi sijassa ilmastopolitiikan, luontokadon ja hiilinielujen kautta. Lukuun ottamatta Ylen alueuutisia talouden ääni ei juuri kuulu.”
Onko media siis pystyttänyt kaksi leiriä, jotka se nostaa metsäkeskustelussa vastakkain?
Luultavasti on, tai ainakin sen journalismi ”siiloutuu” niin ettei lukijalle muodostu kokonaiskäsitystä metsästä kaikkine merkityksineen. Minä en ole ”luottanut” viime aikoina Hesarin luontojuttuihin juuri lainkaan. En siksi, että niissä faktat kerrottaisiin väärin vaan siksi että kirjoittajien omaan agendaan sopimattomat faktat jätetään kertomatta.
Lukiessani viimeisintä Kanava-lehden numeroa (7/2024) havahduin oivaltamaan, että Kanavassa ei metelöidä kuplien sisällä eikä – Hesarin pääkirjoitusta mukaillen – leiriydytä pinnallisen politiikan eikä kulttuuripolitiikan vankkurikehiin.
Hieman liioitellen uskaltaa sanoa, että Kanavassa soudetaan rauhallisesti ja hötkyilemättä vallitsevan keskustelun vastavirtaan ja tuodaan esille pointteja, jotka muualla keskustelusta puuttuvat ja joista vaietaan tarkoituksella tai tahattomasti. Tämä ei tarkoita etteivätkö Kanavan esseet ja katsaukset herättäisi lehden sisällä keskustelua; päinvastoin, joskus se käy kärkevänäkin.
Suomalaista keskusteluilmapiiriä kuvaa tietysti sekin, etteivät Kanavan esseet ja katsaukset juuri heijastu muualle mediaan, eivät aiheuta lehtien ja muiden medioiden välisiä keskusteluja. Kun jättää sanomatta ja huomaamatta, ei tarvitse tinkiä omista vahvoista mielipiteistään.
Syvä hiljaisuus on hiljaista.
Uusimmassa Kanavassa (vastaavana päätoimittajana Matti Kalliokoski ja vastaavana tuottajana Tuomo Lappalainen) on monta mielenkiintoista artikkelia. Mm. puhutaan Venäjästä (Ari Puheloinen), mietitään mitä sivistys on (Yrjö Sepänmaa), syvennytään matematiikan salaperäiseen maailman (Pentti Alanen), etsitään metsien hiilinieluja (Kimmo Lahti-Nuuttila), tarkkaillaan nousevan sävelkulun vakiintumista suomen kieleen (Erkki Lyytikäinen), väitellään kristinuskon yhteiskunnallisista vaikutuksista (Timo Junkkaala), syytetään Suomen ulkopolitiikan pitkää linjaa serviilistä miellyttämisen halusta (Juhani Suomi) ja ihmetellään miksi myyttien valta ei hellitä (Jukka Koskelainen).
Otan tässä nyt esille kaksi juttua, joista toisesta en ymmärrä juuri mitään ja joista toinen väittää, että luontokadosta käytävässä keskustelussa on paljon epätiedettä, vaikka toisin kuvitellaan.
Pentti Alanen kirjoittaa haastavasti - kuten on tapana sanoa - Platonin ja Aristoteleen maailmankuvien erilaisuudesta otsikolla Eetteri fysiikan ongelmana. Onko maailma matemaattinen, niin kuin Platon ajatteli? Ja jos on, niin mitä se oikeastaan tarkoittaa?
Maallikko yrittää ymmärtää, mutta on asioita joita ei voi ymmärtää. Ne pitänee ottaa sellaisina kuin annetaan.
Alanen lainaa Eugene P. Wigneriä: ”Ensiksi haluan korostaa, että matematiikan valtava hyödyllisyys luonnontieteissä on sangen arvoituksellista ja ettei siihen ole mitään järjellistä selitystä.” Sitten Alanen lainaa Antti Kupiaista: ”Useimmat matemaatikot lienevät jonkin asteen platonisteja. Toisin sanoen matemaattiset struktuurit näyttävät muodostavan oman meistä riippumattoman todellisuutensa, josta matemaatikot vähä vähältä saavat tietoa ajattelunsa avulla."
Onko ”totuus” olemassa vaikka sitä ei tiedetä? Ovatko matemaattiset lauseet olemassa, vaikka niitä ei vielä olisikaan löydetty? Vai onko vain se totta, mikä tiedetään? Ja vain se matematiikka toimii, mitä osataan käyttää?
Koska en oikeastaan ymmärrä mitä tarkoitetaan, ajattelen että Platonin mukaan totuus kaikesta (koko maailmasta) on olemassa, mutta vain jumalat tietävät sen.
Alanen ei hyppää Platonin kelkkaan. Hän lainaa Edmund Husserlia, jonka mielestä kaikki alkaa ja riippuu empiirisestä todellisuudesta: tiede löytää luonnosta vain sellaisia piirteitä, jotka sopivat olettamukseen matemaattisesta maailmankuvasta. Kun esimerkiksi ”mitataan” jotakin, ”mittakeppi” kuuluu samaan konkreettiseen todellisuuteen (ja sen lainalaisuuksiin) kuin mitattava eikä jonnekin kaikesta riippumattomaan todellisuuteen, ”Platonin eetteriin”.
”Emme kykene tarkkailemaan maailmaa ulkopuolelta, vaan tutkimme sitä sisältä päin, sen ominaisuuksista riippuvin laittein”, Alanen sanoo johtopäätöksenään. ”Vain paroni von Münchhausen kykenisi nostamaan itseään tukasta.”
Jatketaan dramatisoimisen problemaattisuudesta.
”Dramatisoinnista on tullut ympäristöekologian toinen luonne, koska muuten muutosten saama huomio jäisi marginaaliseksi”, Markku Simula kirjoittaa katsauksessaan Ennallistaminen ekologian tieteellisenä ongelmana. Ekologian ongelmana on, niin kuin Simula havainnoi, ettei ekologiassa selkeästi tunnusteta tieteen rajallisuutta eikä eroteta mielipiteitä tutkimustuloksista. Siksi maallikon on vaikea ymmärtää mikä on tiedettä ja mikä ideologiaa. ”Tarkoitus tuntuu pyhittävän keinot, kuten esimerkiksi koko maailmaa koskevat radikaalit lajikatoennusteet ovat osoittaneet.”
Simula muistuttaa, että taipumuksena on ajatella luonto ihmisestä riippumattomana; että on luontoa johon ihminen ei ole vaikuttanut ja sinne se pitäisi nyt ”palauttaa”. Kun ekologiassa puhutaan luonnon tasapainosta, puhutaan jostakin mitä ei ole olemassa: ”Pysyvä tasapaino on kuitenkin intellektuaalinen konstruktio, joka ei vastaa todellisuutta… Vakaata vastustuskykyistä tilaa ei voida määritellä tieteellisesti, vaikka se edelleen vaikuttaa intuitiivisesti suojelufilosofian kulmakivenä.”
On oleellista tajuta, ettei ekologia tieteenä voi päättää mikä on ”hyvää” ja mikä ”huonoa” - niin kuin eivät luonnontieteet yleensäkään voi tuommoista päättää. Ihmistieteet ovat luku sinänsä, mutta niitä ei välttämättä voi ”tieteenä” tässä mielessä pitää.
Simulan mielestä on virheellistä ajatella, että ekosysteemi romahtaa kun jokin laji kuolee pois. ”Monet ekosysteemit ovat kuitenkin vankkoja ja joustavia ja monet lajit toteuttavat niissä samoja funktioita.” Joustavuus ja geneettinen sopeutuminen kuuluvat lajiyhteisöjen piirteisiin. ”Oletetaan esimerkiksi, että mitä enemmän on lajeja, sitä vakaampi on ekosysteemin toiminta. Toisaalta ajatellaan, että ekosysteemin tuottavuus heikkenee, kun lajiston monimuotoisuus vähenee. Tällaiset yleistykset eivät pidä paikkaansa, vaikka niitä tarjotaankin yleispätevinä tieteellisinä tosiasioina.”
”Joudutaan myös kysymään”, Simula päätyy kysymään, ”onko ihmisen luomia tai vaikuttamia ekosysteemejä pidettävä määritelmällisesti ennallistamistarpeessa olevina, vaikka ne eivät olisikaan ’luonnollisina’ tai silmin nähtävästi rappeutuneita.”
Jos on totta, ettei edes matemaatikko pysty pomppaamaan fysikaalisesta laatikosta ulkopuolelle universaalien kaavojen ja sääntöjen eetteriin, koska siellä vain jumalat näkevät maailman ja sen ulkopuolisen tilan ja säännöt, niin onko mahdollista, että journalisti voisi paroni von Münchhausenin tavoin nostaa itsensä pois ympäristöstään, jota artikkeleissaan kuvaa?
Vastaus taitaa olla, että se ei ole mahdollista.
Kun media ”mittaa” ja ”punnitsee” yhteiskunnallisten toimijoiden arvoa ja pyrkimyksiä, se on samalla tavalla noiden kuvaamiensa pyrkimyksien ja arvojen vanki kuin fyysistä todellisuutta mittaava fyysikko on mittaamansa todellisuuden lainalaisuuksien ”vanki”.
Lohdullinen / ikävä lopputulema: ei ole olemassa ”puolueetonta” journalismia. Ei ainakaan jos sitä pääsee tarkkailemaan laatikon ulkopuolelta.
Mutta kuka pääsee?
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Onko tämä metsikkö "alkuperäistä" luontoa? |
