Jäähyväiskatse

[eurooppalaisella penkillä?]

Kyösti Salovaara, 2020.

Sodassa kaikki on hyvin yksinkertaista, mutta kaikista yksinkertaisin on vaikeaa.

    -Carl von Clausewitz: Sodankäynnistä.

Elokuun 21. päivänä vuonna 1914 tapahtuu Euroopan taivaalla täydellinen auringonpimennys. Ilma hämärtyy niin nopeasti, että elopelloilla työskentelevät maalaiset laskevat hämmästyneinä sirppinsä kuhilaille ja kaupunkien kaduilla vyöryvä liikenne pysähtyy. Kuun musta kiekko liukuu hitaasti auringon eteen, kunnes kummankin ääriviivat yhtyvät. Lintujen laulu vaikenee, ilmassa tuntuu hyytävä kalmanhenki, joka käy läpi kaikkien vaatteiden ja tunkeutuu hermoston syvyyksiin saakka. Hetken aikaa uivat värinsä kadottaneet talot, puistot ja ihmiskasvot luonnottomassa sinisessä kuoleman valossa, joka imee esineistä niiden todellisuuden, hävittää kaikki varjot ja näyttää syövyttävän yksinpä perspektiivinkin olemattomiin.

    -T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo – Länsimaiden tragedia

Jokainen, joka on vähänkin harjaantunut älyn voimisteluun, tietää Pascalin tavoin, että erehdykset aina johtuvat jonkin vaihtoehdon poissulkemisesta.

    -Albert Camus: Kapinoiva ihminen

Ollakseni kepeä, aloitan vakavasti.

    Yleensä kirjoitan näitä pakinoita Mozartin Eine Kleine Nachtmusikin soidessa taustalla. Kuuntelen aina samaa levyä.

    Nyt tulin laatikosta pois. Maailman tilanne pakottaa siihen.

    Kirjoittaessa kuuntelen netistä espanjalaista Radiolé-asemaa. Se soittaa, niin kuin sanotaan, isovanhempien ajan espanjalaista musiikkia. Latinoa ja flamencoa.

    Maapallo on pyöreä ja yhteinen. Kaikkiin suuntiin. Vastapäivään voi kävellä, mutta mitä se auttaa?

Keskiviikkona klo 10:30 viime viikolla jonotin ”putkessa” lentokoneeseen pääsyä Málagan kentällä.

    Otin kännykällä (huonolaatuisen) kuvan. Kentän takana näkyvät Churrianan rinteet, oikealla valtatiet pohjoiseen peittyvät tummiin pilviin, vasemmalle jää näkymättömiin rantaviiva, joka kiemurtelee Torremolinoksen, Benalmádenan, Fuengirolan ja Marbellan kautta Tarifaan, Euroopan mantereen eteläkärkeen.

    Oliko tämä viimeinen kuva? Ei vain viimeisin vaan viimeinen.

    Ahdistava tunne: jokainen matka on tietysti (potentiaalisesti) viimeinen, mutta nyt tämä tuntuu aidosti viimeiseltä. Tunne tulee tietoisuudesta, että Eurooppa on sulkenut rajansa, elämä käpertynyt valtioiden sisään, ihmiset omiin nurkkiinsa pelkäämään ja ahdistumaan.

    Katso vielä mäkiä ja merta. Mitä näet? Vai etkö pysty enää katsomaan?

Kyösti Salovaara, 2020.
Málaga keskiviikkona 18.3 klo 10:30.

Hieman samanlaiselta tuntui kesäkuussa 1966 kun laitoin kotioven kiinni Museokadulla ja katsoin taloa, josta en ollut yksin juuri minnekään poistunut. Kävelin junalle joka vei Kouvolaan.

    Olin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin pidempään poissa kotoa.

Karjalan prikaatin kasarmilla tajusin etten pääse kotiin. En voi nousta ja kävellä asemalle. Liikkumisestani päättävät muut ihmiset eikä heidän myötätunnostaan ole takuuta.

    Karjalan prikaatin punatiiliset rakennukset sijaitsivat mäellä, jonka alapuolella kulki Savon rata. Iltaisin, helteisten päivien jälkeen, alokastuvan punkkaan kuului junanpillin vihellys. Kuopion juna lähestyi Kouvolaa tai ilmoitti matkasta kohti Savoa.

    Tunne oli musertava: joku siellä pääsi pois, meni kotiin, matkusti oman mielensä mukaisesti. Päässä alkoi soida kesän hitti: Tom Jonesin laulama Green, Green Grass of Home. Siinä laulaja astuu junasta kotikaupunkinsa asemalle. Äiti ja isä ovat häntä vastassa. Kotikaupungin vihreät niityt, tutut talot, kadut, ihmiset. Sitten kertoja herää: kaikki on unta, hän on vankilassa, ei pääse isän ja äidin luo, rakastaan tapaamaan.

    Usein Savon juna vihelsi ja minulla oli ikävä kotiin, isää ja äitiä. Kesti kuusi viikkoa ennen kuin pääsin ensimmäiselle iltalomalle.

Hämmästyttävän nopeasti EU hajosi sirpaleiksi korona-pandemian levitessä Eurooppaan. Kaikki minkä piti olla yhteistä, unohtui muutamassa yössä, päivänvalon kelmeässä valossa. Rajavartijat patistettiin rajoille, poliisit kaduille vahtimaan koirankävelyttäjiä, armeijat estämään liikkumista.

    Kaiken piti olla yhteistä niin hyvinä kuin pahoina päivinä.

    Hyvät päivät kirjattiin pankkitilille. Huonona päivänä kansallinen omahyväisyys ja kansallinen hätä sumentavat järjen. Osoittautuu ettei yhteistä Eurooppaa ole olemassa. Oliko tämä se kuuluisa ”rauhanjärjestö”?

    Kun Katalonian itsenäisyysjohtaja Quim Torra halusi sulkea Katalonian rajat muulta Espanjalta, pääministeri Pedro Sánchez kieltäytyi ehdotuksesta ja perusteli, että virukset eivät tunne rajoja. Hän oli oikeassa, mutta miksi Espanjakin sulki rajansa? Eikö viruksen pitänyt olla globaali ongelma eikä paikallinen, nationalistinen?

    Euroopalla ei ole yhteistä terveyspolitiikkaa. Eikä armeijaa. Mitä sille  jää kun rajat suljetaan?

    El País -lehden perustaja ja ex-päätoimittaja Juan Luis Cebrián syytti maanantaina lehden johtoartikkelissa EU:ta institutionaalisesta epäonnistumisesta: yhteinen päätöksenteko on puuttunut, ristiriitaiset ja erilaiset toimintatavat yhteisen ongelman ratkaisemiseksi halvaannuttavat Euroopan. Ei ihme, että kansalaiset raivostuvat. EU väistää globaaliin ongelman kansallisilla ratkaisuilla, jotka eivät sovi yhteen.

    Samalla linjalla oli Helsingin Sanomien pääkirjoitus keskiviikkona. ”EU-maat purkavat nyt sääntöjä, jotka aiemmin sitoivat unionimaita yhteen”, HS kirjoitti. ”Asiassa ei olisi mitään ongelmaa, jos EU-maiden keskinäinen solidaarisuus olisi kunnossa. Typeriksikin haukuttuja raamituksia ei silloin tarvittaisi, ja asiat sujuisivat  joustavammin. Ongelma on, että epidemia on vain vauhdittanut valmiiksi oraalla ollutta kehitystä, jossa jäsenmaat keskittyvät yhä enemmän omiin asioihinsa. Pullon henki karkaa, jos sitä on pidätellyt vain korkki."

Kyösti Salovaara, 2020.
Punaisia lippuja Euroopan rannoilla.

Miksi EU on? Onko se valtioiden valtio?

    Löytyykö selitys ja perustelu Ian Morrisin teoksesta War! What is it Good For? (2014.) Teoksen alaotsikko kuuluu: The Role of Conflict in Civilisation, from Primates to Robots?

    Ian Morrisin haastava teos kiertyy epämukavaan johtopäätökseen: rauha on sotien tekemää, valtiot ja valtakunnat syntyivät sodista, ne loivat rauhan ja hyvinvoinnin, kaikenlaisen vaurauden.

    Sota on paradoksi. Tässä ja nyt sodassa massamurhataan ihmisiä. Pitkälle juosten sodat ovat kuitenkin luoneet epäjärjestyksestä järjestystä, koska sotien lopettaminen edellytti vahvaa hallintoa, joka taas edellytti valtiorakenteen syntymistä. Sodasta syntyi valtio tai valtakunta.

    Morris tarkastelee historiaa antropologin ja arkeologin työkaluilla, todistuskappaleilla, päätelmillä. Kivikauden aikaan yhteisöt olivat pieniä, ja vaikka ne eivät lähtökohtaisesti olleet väkivaltaisia, pienestäkin ristiriidasta saattoi syntyä väkivaltainen teko, koska ei ollut sääntöjä, valtion kuria, yhteistä koneistoa väkivallan estämiseen.

    Kivikaudella todennäköisyys joutua väkivallan kohteeksi oli kymmeniä kertoja suurempaa kuin nykyaikana, edes käytyjen suurien sotien aikana.

    Tarvitaanko sota, jotta järjestyksestä syntyy rauha?

    Sota ei ehkä kiinnosta sinua, Trotskin kerrotaan tokaisseen, mutta sota on hyvin kiinnostunut sinusta!

    Morris viittaa tietenkin myös Thomas Hobbesiin, jonka mielestä vasta Leviathanin kaltainen mahtihallinto lopettaisi villin epäjärjestyksen, kaikkien sodan kaikkia vastaan. Kun kaikki sotivat kaikkia vastaan, ei voi syntyä teollisuutta, koska kukaan ei tiedä mihin voi luottaa. Vauraus ja rikkaus edellyttävät vakautta ja senhän voi taata vain voimakas valtio tai valtakunta.

    Sota luo valtion, Morris otsikoi, valtio tekee rauhan. Mutta valtiotkaan eivät riittäneet, joten syntyi EU, se tarvittiin pysyvää rauhaa varten. Tarvitaanko pandemioiden kesyttämiseen maailmanvaltio?

    Kun Ronald Reagan sanoi, että kymmenen kauheinta sanaa ovat ”Hei, minä olen julkishallinnosta ja minä olen täällä auttaakseni sinua”, Morrisin mielestä pahimpien sanojen pitäisi kuulua näin: ”Täällä ei ole mitään valtiota, minä olen tässä tappaakseni sinut.”

    Tappaja voi olla myös virus, pandemia.

    EU takaa (sen pitäis) yhteisölle turvan. Kysymys kuuluu: Eikö EU:n olisi pitänyt ottaa pandemia hoitaakseen yhteisön voimin niin kuin järjestäytynyt ”valtio” hoitaa ongelmia ja kriisejä? Yhteisen luottamuksen voimalla?

Entä jos poikkeuslaeista ja hätätiloista tulee uusi normaali? Jos rajat sulkeutuvat vähän väliä? Toinen kansallisvaltio ei auta toista, koska oma suu on lähempänä kuin naapurin suu? Ei kai maailma voi olla arestissa tästä eteenpäin hamaan tulevaisuuteen.

    Pitäisikö miettiä mitä globaalit kriisit tarkoittavat ja oivaltaa ettei niitä ratkaista valtioiden sisäisillä toimilla, ei edes poliisivaltion kurinpidolla.

    Espanjalainen virulogi, New Yorkissa työskentelevä Adolfo García-Sastre sanoi tiistaina El Paísin haastattelussa, että vaikka tiedämme että influessavirukset aiheuttavat koronaviruksen kaltaisia epidemioita kerran 20-30 vuodessa, valtio ja valtioliitot eivät ole mitenkään valmistautuneet niihin. García-Sastre kuului työryhmään, joka elvytti vuoden 1918 Espanjantaudin viruksen ja pystyi selittämään, miksi se tarttui 500 miljoonaan ihmiseen ja tappoi 50 miljoonaa ihmistä.

    García-Sastren mielestä ainoa tapa pysyttää maailma normaalitilassa olisi varautua pandemioihin samalla tavalla kuin valtiot varautuvat sotaan. Aivan kuten valtioilla ja sotilasliitoilla on tankkeja, hävittäjiä, ohjuksia, tykkejä, kiväärejä ja miesvoimaa, pitäisi perustaa myös terveydenhoidon ”puolustusvoimat” eli investoida pandemioiden torjumiseksi resursseihin, joita ei juuri koskaan tarvitsisi käyttää (niin kuin ei tarvitse käyttää armeijoita eikä aseita).

    Melko samalla linjalla tuntui olevan keskiviikkona Ylen Brysselin kone -ohjelmassa haastateltu Helsingin yliopiston professori ja HUS:n diagnostiikkajohtaja Lasse Lehtonen, jonka mielestä vain panostaminen ”ylimääräisiin” tehohoitosaleihin ja henkilökuntaan pahan varalle säästäisi meidät poikkeustiloilta. Viruksiahan ei voi hävittää eikä niiden leviämistä estää, mutta jos hoitokapasiteettia on riittävästi pahan päivän varalle, normaalia elämää ei tarvitse rajoittaa juuri lainkaan eikä ainakaan kuukausikaupalla. 

    Tulisiko EU:n perustaa yhteiset terveydenhoidon ”puolustusvoimat” moderneine ”aseineen”? Tuntuu ehkä järjettömältä vaatia tehohoitosaleja, joita ei käytetä 20 vuoteen, mutta onhan meillä myös Hornetteja ja tykkejä, joita ei käytetä koskaan (muuhun kuin harjoitteluun). Pitäisikö yhteisön eri maista kerätä jatkuvaan valmiustilaan lääkäreitä ja hoitajia - ja lentäjiä jotka kiidättävät avun perille hoitasalien tylkö nopeasti kun pandemia jyllää? 

     Ajatuksen symmetria: sodat synnyttivät rauhan, sairaudet terveysjärjestelmän.

Ollakseni vakava, lopettelen kepeästi.

    Poikkeuslakien Suomessa Yleisradio päätti kasvattaa soitto-ohjelmissaan suomalaisen musiikin osuutta. Aivan kuin olisimme sodassa muuta maailmaa vastaan.

    Ongelma on globaali, mutta Yle vastaa siihen nostattamalla kansallishenkeä. Pakinani hengen mukaista olisi pikemminkin lisätä kuin vähentää Euroopan soimista Ylen kanavilla.

    Saksalaisen Lale Andersenin laulama iskelmä Lili Marlen (1939) ylitti toisen maailmansodan aikana rajat; yhteinen laulu lievitti rintamalla olevien sotureiden koti-ikävää ja maalaili haaveen, että kotiin palataan ja rakkaat tavataan kasarmin suuren portin lampun alla.

    Nyt kuuntelen espanjalaista radioasemaa. Sillä on sama omistaja kuin El País -lehdellä.

    Aina kun Radiolé soi, sieltä kuulee uuden version Saksan euroviisukappaleesta vuodelta 1979. Tsingis Khan sai jo samana vuonna  Espanjassa alkuperäistä pehmeämmät sanat ja uuden nimen Sin Amor. Keväällä 2020 sen esittää lauluduo Ríos de Gloria; alkuperäisen kappaleen diskojumputuksen pintaan on lisätty melkein perverssin taitavasti flamencokitaran luritusta.

    Sin Amor kertoo millaista on olla yksin kotona, kun ei voi muuta kuin juoda kahvia ja jutella peilin kanssa, ilman ajatuksia, tylsistyneenä, rakkautta vailla.

Kyösti Salovaara, 2020.

Musiikkinäytteet kertauksena, klikkaa linkkiä:

Green, Green Grass of Home

Lili Marlen

Sin Amor 

Jurassic Park

[arkipäiväisen logiikan sirpaleita]

Kyösti Salovaara, 2020.
El Torcal de Antequera.

Myös näinä aikoina puhutaan paljon.

    Onko kaikki puhe tarpeellista vai tarvitaanko lisää?

    Kun aukaisee silmänsä, ne ovat auki.

    Vakavista asioista puhutaan samoilla sanoilla kuin kevyistä. Miten sanojen paino tulisi mitata? Semanttista vaakaa ei ole vielä keksitty. Sitäkin mietin, että kannattaako sanojen kuormaa kasvattaa. Ehkä vaikeneminen on kultaa.

    ”Synkkinä aikoina / lauletaanko silloinkin”, kyseli Bertolt Brecht eräässä runossaan. Kyllä lauletaan: ”Silloinkin lauletaan synkistä ajoista.”

Viime perjantaina - se oli 13. päivä kuluvaa maaliskuuta – kävelin kaksi ja puoli tuntia yli kilometrin korkeudessa El Torcalin luonnonpuistossa Antequeran kaupungin likellä, noin 55 kilometriä Málagasta pohjoiseen.

    Ympärillä seisoivat mahtavat kivipatsaat, kuin taiteilijoiden muovailemat menneen ja kivettyneen elämän muistomerkit, sateiden, tuulien, lumen ja jään uurtamat luonnonveistokset.

    Eläimet ja kasvit pusertuivat 150 miljoona vuotta sitten kalkkikiveksi merenpohjaan. N. 55 miljoonaan vuotta sitten merenpohjaan pusertuneista eläimistä ja kasveista nousi nykyinen El Torcal, korkealle ulottuva vuorimaa hanhikorppikotkien ja mustaleppälintujen paratiisiksi, liskojen juostavaksi ja ihmisen hypeltäväksi kiveltä toiselle luontopolkua edetessä. Siellä täällä on kivipatsaiden väliin jääviä laaksoja ja vehmaita aukeita, joissa mehiläisten ja kimalaisten loputon hyrinä täyttää kevätilman.

    El Torcalissa kävely ja kiipeily tuo mieleen viime kesäisen kokemuksen hellepäivän aamusta Pyhätunturin Aittakurussa, missä yöllä jäähtyneet kivimassat hohkasivat kylmää kuin jääkaapin oven olisi aukaissut. Torcalissa kivet ovat vielä keskipäivällä viileitä ja tukea ottaessa melkein kostealta tuntuvia.

    Tämä on eräänlainen ”Jurassic Park”, liitukauden muistomonumentti, mutta ei kuitenkaan ihmisen kokeiluista syntynyt, niin kuin oli Michael Crichtonin Jurassic Park. Täällä eläimet ja kasvit ovat aitoja, luonnon luomia eivät ihmisen kloonaamia.

    Hiki valuu kylmien kivien välistä puikahtessa.

Jaakko Salovaara, 2020.

Viisisataakaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten Kristoffer Kolumbus ylitti Atlantin.

    Siitä alkoi globalisoituminen aika, maapalloistuminen.

    Monien mielestä varsinainen globalisaatio alkoi vasta Neuvostoliiton romahdettua 29 vuotta sitten. Silloin markkinatalous selätti totalitaarisen sosialismin ja osoitti, että kansainvälinen työnjako voidaan viedä todella pitkälle. Mutta ehkäpä varsinainen globaalisaatio alkoi 1800-luvulla, kun höyrykoneiden ja kehruujennyjen teollisuus ryhtyi muokkaaman länsimaisia yhteiskuntia.

    Niihin aikoihin Karl Marx ajatteli ihmisen vapautumista jotenkin niin, että ihanneyhteiskunnassa jokainen saa tarpeidensa mukaan ja jokaiselta edellytetään kykyjensä mukaista työpanosta. Globaalissa maailmassa tämä on toteutunut aika pitkälle; varsinkin pohjoismaisessa yhteiskuntamallissa Marxin "utopiaa" eletään jopa arkipäiväisesti.

    Monet globalisaation kriitikot ovat toista mieltä. Heidän mielestään tarvittaisiin rajoja lisää, paikallisia puskureita pahan päivän varalle, enemmän nationalismia ja vähemmän yhteistä maapalloa. Se saattaisi jopa säästää luonnonvaroja.

    Kun Saska Saarikoski toisti esseessään viime sunnuntain Helsingin Sanomissa globalisaation kritiikkiä – tietenkin globaalin koronaviruksen ”innoittamana” – toimitus otsikoi Saarikosken kirjoituksen paljon puhuvasti: Pysähdys - Koronavirus voi osoittautua historialliseksi käännekohdaksi, joka pakottaa globalisaation peruutusvaihteelle. Olemme suurten muutosten edessä, kirjoittaa esseessään Saska Saarikoski.

    ”Hyväkin asia voi joskus mennä liian pitkälle”, Saarikoski aloitti juttunsa. ”Niin on käynyt globalisaatiolle.”

    Onko niin käynyt? Ja jos on, niin kenen näkökulmasta asiaa katsotaan?

    Globalisaation kritiikki on siinä mielessä outo ilmiö, että se yhdistää kummallisella kierteellä vasemmistolaisia kapitalismin ja markkinatalouden vastustustajia kiivaisiin nationalisteihin ja etnistä puhtautta vaativiin liikkeisiin.

    Saarikoski ei tietenkään fiksuna kirjoittajana kiistänyt globalisaation hyviä puolia. Vuoden 1991 jälkeen peräti 1,1 mrd ihmistä on nostettu maapalloistumisen, kehittyneen tyonjaon ansiosta köyhyydestä. Ja vaikka perinteisissä länsimaissa keskiluokan vaurastuminen onkin hidastunut, jopa seisahtunut, esimerkiksi Kiinaan on syntynyt kokonainen uusi vauras keskiluokka, jolla on varaa kuluttaa ja matkustaa. Ja muita on tulossa...

    Saarikoski lainaa kriitikoita, joiden mielestä globalisaatio alkaa syödä omaa häntäänsä. Todellako? Kun El Torcalin kivikossa juoksevalta liskolta katkeaa häntä, se kasvattaa uuden. Eikö markkinatalous toimi samalla tavalla?

    Monet globalisaation kriitikot ovat amerikkalaisia, hieman vasemmistolaisia talousmiehiä. Mikä heitä kismittää? Sekö että vauraus todella jakautuu nyt tasaisemmin ympäri maailmaa eikä vain Yhdysvaltoihin.

    Sen joka epäilee globalisaation hyvää tuottavaa kehitystä, kannattaa lukea Hans Roslingin teos Faktojen maailma. Kirjan luettuaan suhtautuu aika kriittisesti globalisaation kriitikoihin – ainakin jos tuntee omakseen koko maailman eikä vain pientä porukkaa oman tonttinsa vieressä.

Jaakko Salovaara, 2020.

El Torcalin kivimaa on 150 miljoonan ikäistä. Karstimaan eroosio on väkevä taiteilija.

    Kuinka vakuuttavasti ja suurella äänellä voimme puhua 528 vuoden ikäisestä tai vain 29 vuoden ikäisestä globalisaatiosta ja sen pysyvistä ”totuuksista”?

    Ranskalaisnorjalainen matemaatikko Ivar Ekeland totesi kirjassassaan Ennakoimattoman matematiikka (Suom. Klaus ja Helka Vala. Art House, 1989.), että matematiikka ei pysty ilmaisemaan ajan todellista luonnetta. Tietyssä mielessä ”nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta”.

    Jokaisena hetkenä osa elämästämme on toistuvaa, osa täysin uutta eikä ole matemaattista kaavaa jolla aidossa tilanteessa pystyisi päättelemään kumpaa juuri nyt elämme. Vasta jälkeenpäin historiantutkimus paljastaa mikä oli toistunut, mikä oli täysin uutta.

    Kukaan ei tiedä tämän torstaipäivän perusteella, millainen on tasa-arvon päivä 19.3.2021 tai 19.3.2031 tai… saati sitten sitä kenen kannalta tasa-arvo lisääntyy ja kenen ei.

    Humanisteilla on ”paha tapa” käyttää luonnontieteellistä terminologiaa huolettomasti yhteyksistään irrotettuna.

    Näin tekee myös Saska Saarikoski esseessään puhuessaan kaaosteoriasta. ”Maailmasta on tullut kaoottinen järjestelmä”, Saarikoksi väittää. ”Kaaosteoria todistaa, että sellainen järjestelmä on altis pienillekin häiriöille.”

    Onko maailma muka kaaostilassa? Päinvastoin, kuten itse saatoin kokea tällä viikolla, esimerkiksi Espanjassa (tietysti poikkeuksellisesti) vallitsee poliisivaltion kuri, siellä ei tapahdu mitään sattumalta, yllättäen. Sama koskee Ranskaa, Italiaa, Kiinaa ja vähitellen myös Suomea. Tuskin koskaan, eikä ainakaan miesmuistiin, yhteiskunnissa ole eletty arkipäivää näin staattisesti, järjestäytyneesti, kurinalaisesti.

    ”Katastrofiteoria ei itse asiassa ennusta yhtään mitään”, sanoo Ekeland, ”ei katastrofeja eikä muutakaan.” Päinvastoin, jokin aika sitten muodissa ollut kaaosteoria (katastrofiteoria) yrittää kuvata yhden stabiilin tilan katoamisen hetkeä sen korvautuessa toisella. Niinpä katastrofiteorian tutkimuskohteita ja esimerkkejä ovat olleet pörssikurssien hetkelliset, ennakoimattomat muutokset, biljardipallon arvaamaton liike ja säätilan äkillinen muutos. Kysymys ei ollut kaaoksen kuvauksesta, vaan siitä että kun muuttujia on liian paljon, niiden vaikutusta toisiinsa ei osata laskea ja siksi muutos on ikään kuin kaaosta. Stabiili pysyy kuitenkin stabiilina vaikka vähän erilaisena. Biljardipeli ei muutu kaaokseksi pallon osuessa toiseen, vaikkei edes matemaatikko osaa laskea mihin pallo menee törmäyksen jälkeen. Säätila ei ole muutoksen jälkeen sen enempää kaaoksessa kuin ennen muutosta. Pörssit jatkavat elämäänsä, vaikka kurssit yllättäen nousivat tai laskivat aamun kuluessa.

    Niinpä Ekeland harmittelikin sitä, että humanistit ryhtyivät kaaosteorian innoittamana soveltamaan matematiikkaa siihen mihin se ei sopinut. ”Tällä teorialla oli huikea menestys ja se herätti huomiota myös matematiikan saavutuksia normaalisti vierastavissa piireissä”, Ekeland kirjoitti vuonna 1984. ”On kuitenkin vaikea välttää sitä ajatusta, että tämä kiinnostus jo alusta alkaen osittain johtui sanojen magiikan synnyttämästä väärinkäsityksestä… Tällä houkutuksella on ollut kuitenkin paljon uhreja erityisesti pyrittäessä soveltamaan katastrofiteoriaa humanistisiin tieteisiin.”

    Kuinka moni uskoo ja toivoo, että globalisaation haittapuolien kitkemiseen tarvitaan paluu poliisivaltioiden ja autoritaarisen hallinnon aikakausiin?

Kyösti Salovaara, 2020.

Hanhikorppikotka liitelee kalkkikivipatsaiden yläpuolella El Torcalissa. Mustaleppälintu seurailee ihmistä, se äännähtelee kiinnostuneena ja lehahtaa karkuun kun kulkija yrittää ottaa siitä valokuvan.

    Jalat astuvat 150 miljoonaa vuotta vanhalle merenpohjalle yli kilometrin korkeudessa. Mehiläisten ja kimalaisten pörinä täyttää ilmatilan.

    Mittakaavan suuruutta on vaikea verrata sen pieniin yksityiskohtiin.

Liitukausi kesti noin 50 miljoonaa vuotta. Jurassic Parkissa oli elämän vilinää. Globalisaation aikaa on vietetty korkeintaan 528 vuotta tai kenties vain 29 vuotta.

    Vain hupsu piirtää liitutaululle ehdottomia totuuksia ihmisten ja yhteiskuntien tulevaisuudesta. Kyllä synkkinäkin aikoina lauletaan, tosin synkkiä lauluja.

    Kosketan miljoonien vuosien ikäistä kiveä; yritän tuntea sen viileässä pinnassa eletyt elämät, kadonneet äänet ja uhkakuvien loputtoman kirjon. Lopulta jäljelle jää kiven uurteinen pinta eikä lopulta sitäkään.

Kyösti Salovaara, 2020.

Huolien kirjekuoressa

[Roomalaisten Hopeatiellä]

Kyösti Salovaara, 2020.
Matkalla Madridista Méridaan.

Hopeaa, kultaa ja kunniaa - niitä roomalaiset janosivat, niin kuin me kaikki janoamme.

    Roomalaisten Hopeatie kulki Astorgasta Sevillaan (Hispalis). Sen varrelle osui Extremadurassa Méridan (Augusta Emerita) kaupunki, jonka Augustus perusti 25 eKr. Mérida oli tärkeä keskuspaikka; sieltä Rooma hallitsi koko Portugalin aluetta. Mérida oli Espanjan Rooma.

    Rooman imperiumi hajosi varojen puutteeseen; verotulot romahtivat, ulkoisia uhkia ei pystytty torjumaan. Silloisen ”globaalin” kaupankäynnin hiipuminen rappeutti reunamaat, irrotti keskusvallasta.

    Méridan roomalainen teatteri, jonka Agrippa rakennutti 18 eKr., joutui vuosisatojen myrkyllisten tuulten tuivertamiseksi. Ja sittenkin se seisoo yhä paikallaan monumenttina, kulttuurien ikisanansaattajana.

    Hopeatiellä autot sujahtavat toistensa ohi.

Jossakin, valitettavasti en muista missä ja kuka, kirjoitettiin että nykyiset kriisit, viimeisenä ja kiihdyttävimpänä koronavirus, aiheuttavat ahdistusta ja hätää, joka leviää virusta nopeammin.

    Psykologit kuvasivat em. jutussa, että ihminen ikään kuin joutuu informaation sulkemaan kirjekuoreen, jossa ei enää pysty käyttäytymään järkevästi ja joustavasti. Huolien informaatiota tulee koko ajan lisää, eikä informaation lisääntyminen paranna lainkaan ihmisen toimintakykyä. Pelko saattaa olla hyvä renki, mutta isäntänä se on pirullinen ja ilkeä.

    Voi olla että lukemassani jutussa käytetyllä termillä huolien ”kirjekuori” on jokin oikeampi suomalainen nimi, mutta huolien kirjekuori, jopa väärin suomennettuna, kuulostaa osuvalta.

    Mitä enemmän luen mediaa, sitä kohtalokkaammalta elämä huolien kirjekuoressa tuntuu. Ongelma on tietysti siinä, että omia, yksityisiä huolenaiheita piisaisi riittävästi ilman ulkoa tulevaa uhkaakin, mikä näyttää johdattelevan viimeisiä askeleitamme maailmanlopun kuiluun.

    Yksilön kokemasta maailmanlopun tunnelmasta taideteoksissa, aika irrationaalisesti, mieleeni tulee saksalaisen Alfred Weidenmannin elokuva Hävittäjälentäjä (1957), jossa nuoret saksalaiset viettävät iloista elämää Berliinin terasseilla vähän ennen sodan syttymistä tajuamatta, että he ovat kohta kuolemanvaarassa, ja Thomas Mannin romaaniin perustuva Luchino Viscontin elokuva Kuolema Venetsiassa (1971), missä päähenkilö vaeltaa elämästä syrjäytyneenä ja kohta kuolevana tautiepidemian autioittamilla Venetsian kujilla ja romanttisen uhkaavilla silloilla.

    Huolien kirjekuoressa paha näyttää kokoaan suuremmalta.

Kyösti Salovaara, 2020.
Álvaro Morata laukoo pilkun maaliin.
Peli on tasan 1-1.

Kun Madridia lähestyy etelästä La Manchan loputtoman pitkällä moottoritiellä talven alakuloiset viinitarhat antavat matkaajalle niukasti lohtua. Menee monta kuukautta ennen kuin rypäleitä korjataan.

    Tien vieressä kyltti toivottaa matkaajan tervetulleeksi Don Quijoten maaperälle.

    Don Quijote – siinäkö meidän kaikkien yhteinen peilikuvamme? Tuulimyllyjen kimppuun käyminen näyttää ikuisesti turhalta työltä.

    Jostakin syystä lauantaina Madridissa Wanda Metropolitanolla Sevillan jalkapallojoukkueen valmentaja Julen Lopetegui tuo mieleen Don Quijoten – vai onko hän sittenkin Sancho Pancha, avulias, viekas ja ystävällinen hölmö, joka yrittää piiskata ilmaan pomppimalla ja tuomareita pilkaten joukkueensa tasapäiseen koitokseen argentiinalaisen Diego Simeonen valmentamaa Atléticoa vastaan. Yleensä rajaviivalla riehuva Simeone on lauantaina rauhallinen melskaavaan Lopeteguihin verrattuna.

    Lopeteguin henkilökohtainen melodraama jatkuu Sevillassa; hänellä oli hieno pesti Espanjan maajoukkueen valmentajana, kunnes MM-kisojen alla paljastui, että mies oli sopinut Real Madridin valmentajan paikasta kisojen jälkeen. Maajoukkueesta tuli potkut ja aika pian Madridistakin.

    Mutta lauantaina Lopeteguin valmentama ja Jesús Navaksen kipparoima Sevilla kesyttää Atletit. Peli päättyy 2-2 kahden VAR-rankkarin jälkeen. Lopetegui saa varoituksen, Sevillan miehet kuuntelevat pelin ajan 60 000 katsojan vihellystä ja vähättelyä, mutta kestävät paineen. Ja molemmat joukkueet tavoittelevat yhä pelipaikkaa Mestarien liigaan.

    Kukaan ei tietenkään tiedä mitä loppukevät tuo. Millaisia huolien kirjekuoria lähetetään ennen kuin syksy saa kentät taas viheriöimään.

Nuoruus ja vanhuus.

    On ihmetelty, miksi Italiassa niin moni vanhus kuolee koronavirukseen. Ehkä on jäänyt huomaamatta, että toisin kuin (esimerkiksi) Suomessa, etelässä Välimeren rannoilla perheet koostuvat nuorista ja vanhoista, joka elävät tiiviissä vuorovaikutuksessa. Suomessa kaduilla ja toreilla nuoret kulkevat omissa porukoissaan. Vanhempi väki piileskelee kotona, poissa julkisuuden silmistä.

    Madridissa kadut, puistot ja ravintolat täyttyvät vanhoista ja nuorista.

    Paseo del Pradon varrella sijaitsevassa Thyssen-Bornemiszassa yleisö tungeksii katsomaan Rembrandt-näyttelyä. Ovimies huudahtaa sisäänpääsyä odotteleville espanjalaistädeille: Voisitteko hiljentää ääntänne!

    Vanheneminen näkyy Rembrandtin maalaamissa mestariteoksissa, niin kuin asiantuntijat hienoviritteisesti huomauttavat. Kun nuoremmat taiteilijat omaksuivat kansainvälisiä tyylimalleja, Rembrandt syventyi omaan tyyliinsä, kuvien ihmiskasvoihin tuli enemmän kuhmuroita ja epäesteettisiä värejä, yksityiskohdat muuttuivat elämänmakuiseksi realismiksi. Rembrandt näki enemmän kuin nuoremmat muodissa olleet kollegansa, jotka uutterasti maalasivat porvareiden ja mahtihenkilöiden kaunisasuisia muotokuvia.

    Sen näyttelyssä panee merkille, että ihmiset eivät Rembrandtin eivätkä hänen aikalaisten maalauksissa juuri koskaan hymyile; he näyttävät totisilta ja vaivautuneilta.

     Oikeastaan on helpotus kävellä Rembrandtin kuvien jälkeen museon optimistisemmissa saleissa, missä pysyvien näyttelyiden impressionistit ja ekspressionistit ihastuttavat joka kerta, jos nyt saa edelleen ihastua johonkin.

    Tätä kirjoitettaessa, muutama päivä museossakäyntiäni myöhemmin, Thyssen-Bornemiszan ilmoitetaan sulkevan ovensa toistaiseksi.

Kyösti Salovaara, 2020.
Thyssen-Bornemisza, Madrid.

Iugula! Verbera! Missus!

    Tapa hänet! Lyö hänet! Armahda hänet!

    Méridan amfiteatterin katsomossa voi yhä kuvitella kuulevansa ääniä 2000 vuoden takaa senaattorien, ylhäisön ja rahvaan painostaessa gladiaattoreita toisiaan vastaan ja villipetojen raatelelulta suojautumaan. Mitä samaan aikaan viereisessä teatterissa näyteltiin? Millaisia sulosointuja lausuttiin? Kenen kasvoja ihailtiin?

    Ihmisellä on huvinsa. Vaikka kaikki on muuttunut, mikä meitä lopulta huvittaa? Mikä pelottaa? Ketä vastaan nykyjan gladiaattorin pitää taistella? Keitä he oikeastaan ovat: Poliiseja vai politiikkoja? Palloilijoita vai lääkäreitä? Taiteilijoita vai plazan kivetystä peseviä siivoojia?

    Elämä näyttää arkipäiväisen rauhalliselta. Terasseilla istutaan, paseoilla kävellään, kuunnellaan aaltojen huokailua, katsellaan tähtiä ja superkuuta, odotellaan että pizza tuodaan pöytään. Linnut laulavat ja pääskyset kirmailevat jo taivaan sinessä. Haikaroiden iltalento… iltaruskon värinää.

    Ja silti tuolla… mediapöytien ääressä kehrätään sanomiksi yhä uusia ahdistuksenaiheita. On viirusta, on valkoinen vaara lautasella (suola), on kolme miljonaa syyrialaista odottamassa rajanylitystä ja kaiken päälle tippuvana kattona hiiltyvä ilmasto. Päivän uutiset luettuaan ihminen sulkeutuu huolien kirjekuoreen kuin vääränlaiselle polulle vietelty muurahainen.

Kyösti Salovaara, 2020.
Roomalainen teatteri, Mérida.

PS.

Fuengirola, Espanja, EU, maailma 16.3.2020

Autiot tiet, tyhjät rannat

Kyösti Salovaara, 2020.
Punainen lippu kertoo
että tyynellä kelilläkään ei saa uida.
Ulkonaliikkumiskiellon aikana vain välttämätön
on sallittua.
Liikunta ei ole viranomaisten mielestä välttämätöntä .
Poliisi ja armeija vahtivat
pientä kulkijaa
pienen kulkijan etua ajatellen.