X

[mestarikirjailijan puumerkki]

WSOY, 1956.
Eero Ahmavaaran suomennos,
Heikki Ahtialan tyylikäs kansi.

Ongelmasta on mahdoton päästä ulos samalla ajattelulla, jota siihen joutuminen edellytti.

    -Albert Einstein

Voi hemmetti. Ideat ovat myrkkyä. Mitä enemmän järkeilet, sitä vähemmän luot.

    -Raymond Chandler

Hyvä on tietyssä mielessä lohdutonta.

   -Franz Kafka

Jotakin jäi sanomatta viime viikolla.

    Ainahan sitä jää.

    Kosketeltiin klassikoita ja mestariromaaneja. Mikä erottaa klassikon tavallisesta romaanista? Sekö että sitä luettiin aikanaan paljon vai se ettei siihen kiinnitetty juuri mitään huomiota? Vai riippuuko klassikon syntyminen, romaanin elämän jatkuminen vuosikymmenestä toiseen, lainkaan siitä millaisen vastaanoton se saa lukijoiltaan ja kriitikoiltaan omassa ajassaan. 

    Kuka tekee klassikon: aikalaiset vai myöhempien aikojen lukijat ja kriitikot?

    Viikko sitten lainasin espanjalaisen kirjailijan Antonio Muñoz Molinan ajatuksia. Hänen mielestään jokainen mestariteos (romaani tai maalaus) on sekä aikaansa että jotakin tulevaisuudesta. Ihmiset pelkäävät astua ulos ajastaan, käydä vastavirtaan, vastustaa muodissa olevien ajatusten ja arvojen pakkovaltaa. Tässä suhteessa jokainen mestariromaani, taideteos, erottuu aikansa muista teoksista ja jää enemmän ja vähemmän marginaaliin. Klassikko on aikaansa kiinnittyvä ja kuitenkin siitä poikkeava taideteos.

    Monet esimerkit tukevat Muñoz Molinan oivallusta, mutta koskeeko klassikon määrittely myös viihdettä? Selittääkö se klassikkodekkareiden ominaislaadun? Ovatko nekin poikkeuksia aikansa valtavirrassa? Väärin ymmärrettyjä, muotia vastustavia taideteoksia? Ja kaikkien kysymysten kysymys kuuluu: Selittyykö jokaisen klassikon salaisuus tekijällä X?

Taisin viime viikolla jo sanoa, ettei klassikon perusominaisuutta saa selville pelkästään lukemalla klassikkoja. Suurin osa kirjoista unohtuu historian kirjahyllyyn, siitä riippumatta kuinka suosittuja ja tärkeitä kirjoja ne ovat olleet aikalaisilleen.

    Kirjoja, niin kuin kaikkea ihmiselämään kuuluvaa, pitää verrata ympäristöönsä. Maidon kemiallisen rakenteen, molekyylit ja atomit, saa selville tutkimalla maitoa, mutta romaanin ”molekyylien” ja ”atomien” tutkiminen johtaa yhteiskunnallispsykologisen todellisuuden tutkimiseen, eikä se välttämättä ole tiedettä lainkaan.

    Alex Matson kirjoitti Romaanitaiteessaan, että uusi taide on kyllä entisten taideteosten jatkoa, mutta sitä ei kuitenkaan tajuta entisten välityksellä. Uusi taideteos on siis aina jotakin erilaista kuin entinen. Uusi taideteos on yhtä ”totta” kuin aikaisemmatkin, eikä uusi romaani kumoa jotakin aikaisemmin julkaistua ja mestariteokseksi kasvanutta.  Sitä vastoin luonnontieteessä jokin uusi tutkimustulos vuonna 2020 saattaa syrjäyttää ja korvata kokonaan tai osittain sen tutkimustuloksen, joka selvisi vuonna 1925 ja joka nyt osoittautuu virheelliseksi.

    Ei ole oikeassa olevia romaaneja eikä väärässä, vaikka romaaneissa, kuten elämässäkin, esitetäänkin oikeita ja vääriä väitteitä. Romaanissa voidaan valehdella, mutta sinänsä se ei ole valhe, koska se on perimmiltään fiktiota, siis sepitettä joka tapauksessa.

Alfred A. Knopf, 1943.
Kuva Matthew J. Bruccolin teoksesta
Raymond Chandler - A Descriptive Bibliography.
University of Pittsburgh Press, 1979.

Pyrkiikö viihdekirjallisuus - jos sen nyt voi erottaa ns. vakavasta kirjallisuudesta - aina kalastelemaan mahdollisimman suurta saalista eli suurta lukijakuntaa?

    Ei välttämättä eikä varsinkaan silloin kun puhutaan jännityskirjallisuuden klassikoista. Joskus nekin ovat ensi alkuun saavuttaneet niukan lukijakunnan ja pienet painokset, kuten vaikkapa Raymond Chandlerin romaanit.

    Chandlerin esikoisromaanin Syvä uni (1939) ensimmäinen painos oli Yhdysvalloissa 5000 kappaletta. Nykyään monet pitävät sitä klassikkona. Vuonna 1953 Chandler oli maailmankuulu kirjailija, kokonaisen kirjallisen tyylin ikoni. Hänen suurenmoisin mestariteoksensa Pitkät jäähyväiset julkaistiin tuona vuonna ensin Englannissa ja vasta seuraavana vuonna Yhdysvalloissa, missä ensimmäinen painos oli vain 10 000 kappaleen suuruinen.

    Tai hypätäänpä menestyksen toiselle reunalle. Amerikkalaisen Dan Brownin läpimurtoteos (joka oli hänen neljäs romaaninsa) Da Vinci -koodi ilmestyi vuonna 2003, ja siitä tuli heti bestseller. Muutamassa vuodessa romaania myytiin maailmanlaajuisesti 80 miljoonaa kappaletta. Chandlerin romaanit ovat jo klassikoita, Dan Brownin tulevaisuus lienee avoin.

    Chandlerin romaanit olivat taatusti uudenlaisia salapoliisiromaaneja, koska niissä yhdistyi väkivaltaisen melodraaman kuvaus korkeataiteelliseen kirjoitustyyliin. Brownin Da Vinci -koodi puolestaan käsitteli katolisen kirkon ja koko kristikunnan pyhiä kirjoituksia tavalla, joka suututti monet, mutta innosti sitäkin useampia heittäytymään historiaan seikkailukertomuksen mukana.

    Mutta mitä pitäisi sanoa Agatha Christien dekkareista? Onko niissä jotakin sellaista mitä aikalaiset eivät ymmärtäneet tai hyväksyneet? Tuskinpa? Poikkesivatko ne jännitysgenren muodista? Eivät kai. Oliko Christien kirjoitustyyli jotenkin uutta, komeaa, poikkeavaa? Enpä usko, että oli.

    Kyynikko saattaa epäillä, että Christien romaaneista on tullut klassikoita siksi, että niistä on tehty hienoja tv-sarjoja ja elokuvia.  Tämä selitys ontuu, sillä onhan esimerkiksi Dorothy L. Sayersin tai Maurice Leblancin tai Jonathan Gashin romaaneistakin tehty näyttäviä, viihdyttäviä ja ”hyviä” tv-elokuvia, mutta ei kai heidän romaanejaan nykyään lueta.

    Ehkä myös Agatha Christien romaaneissa on mestariteoksen X-molekyyli.

Hamish Hamilton, 1953.
Englantilaisen ensipainoksen kansipaperi.

Joskus tuntuu, että kriitikot tajuavat muita huonommin kirjallisuuden merkityksen. Ehkäpä he siksi ovatkin kriitikoita.

    Suomen Wikipediassa lainataan Tähtivaeltaja-lehden kriitikkoa Teemu Ahosta, jonka mielestä Dan Brownin Da Vinci -koodi on ”keskinkertaista heikompaa kioskipurkkaa”. Ahosen mielestä romaanin juonenkuljtus on tylsän kaavamaista ja henkilöt pahvinohuita.

    Tietenkin kriitikko on oikeassa. Samalla 100 000 000 Brownin lukijaa on väärässä. He eivät tiedä lukevansa ”kioskipurkkaa” tai jos tietävät, he kokevat olevansa ääliöitä, toisin kuin Tähtivaeltaja-lehden kriitikko. Toisaalta voi olla niinkin, että 100 000 000 lukijaa ymmärtää Da Vinci -koodin idean, sen tekijän X joka viehättää heitä vuodesta toiseen. Ahoselta tuo jäi löytämättä. Tässä tapauksessa se on uskontoon liittyvän ikuisen totuuden etsiminen; samalla tavalla kuin Indiana Jones -elokuvissa etsitään ikuisen nuoruuden tai ikuisen mahtiaseman graalin maljaa.

    On ehkä naiivia, mutta samalla romanttista, että Kadonneen aarteen (oikeastaan arkin) metsästäjät ja Dan Brownin romaanien ikonologi etsivät vanhoista kirjoituksista ikuista totuutta, sellaista johon nykyhetken kirjoitukset eivät pysty vastaamaan eikä opastamaan. On romanttista kuvitella, että sanat ja kuvat ovat jotakin enemmän kuin mitä se sanovat ja näyttävät. Että sanan takana on piilossa syvempi merkitys. Että elämän symbolit ovat ikuisia.

Samana vuonna kuin Dan Brown julkaisi Da Vinci -koodin, tuli kuluneeksi 50 vuotta Ian Flemingin ensimmäisen James Bond tarinan ilmestymisestä. Juhlan kunniaksi tuo romaani, Casino Royale julkaistiin Suomessa Risto Raition uutena käännöksenä.

    Kirjoitin vuoden 2003 suomalaiseen laitokseen pienen esipuheen otsikolla Bond ennen Bondia.

    Esipuheessa kerroin, että kun Ian Flemingin Bond-romaaneja ryhdyttiin julkaisemaan Penguinin Modern Classics -kirjasarjassa, se herätti Englannissa keskustelun Flemingin jännäreistä. ”Ovatko ne muka klassikoita?” kyseltiin paremmissa piireissä.

    Flemingiä julkaiseva Penguin vetosi siihen, että Flemingin aikalaiskirjailijoista mm. Kingsley Amis, Raymond Chandler ja John Betjemen olivat välittömästi tunnistaneet Flemingin romaaneista klassikon ainekset.

    Guardianissa Stuart Jeffries ei hyväksynyt Penguinin perusteluja. Hän sanoi, ettei Flemingiä voi verrata todellisiin klassikoihin, kuten Franz Kafkaan, Albert Camusiin, Virginia Woolfiin tai George Orwelliin. No, esipuheessani kirjoitin, että ”kuulen jo monen nykylukijan kysyvän: kuka Kafka, kuka Camus, kuka Orwell. Virgiania Woolfista toki tehdään Hollywoodissa elokuvia, mutta luetaanko häntä muualla kuin yliopistojen seminaareissa ja varttuneiden feministien kesäpäivillä Cambridgessä?”

    Penguinin Simon Winder vastasi Jeffriesille huomauttamalla, että suurin osa 1950-luvun brittiläisestä kaunokirjallisuudesta on vanhentunut lukukelvottomaksi, toisin kuin Ian Flemingin romaanit.

    Kuka enää välittää sellaisista kirjailijoista kuin Anthony Powell, Ivy Compton-Burnett tai Angus Wilson, Winder kysyi. Winderin mielestä Flemingin ja Tolkienin kaltaisilla 50-luvun kirjailijoilla on kaikupohjaa nykyhetkessä, koska he loivat uudenlaista genreä, kun taas Colin Wilson, C.P. Snow ja Cyril Connolly eivät luoneet eivätkä siksi tavoita nykyhetken lukijaa millään tavalla.

    Loivat uudenlaista genreä ja jättivät puumerkkinsä moderniin kirjallisuuteen!

    Ian Flemingiä ei pidä arvottaa James Bond -elokuvista käsin. Ne ovat oma lukunsa, hienoja tai lapsellisia, miten sen itse kukin ottaa. Yhtä kaikki, Casino Royalen luettuani totesin: ”Casino Royale yllättää pelkistetyllä kirjoitustyylillään, suppeudellaan ja sillä, että se tuo mieleen Eric Amblerin 30-luvun eurooppalaiset jännärit, tietenkin sillä erotuksella että Flemingiltä puuttuu Amblerin vasemmistolaisuus ja maailmantilanteen kriittinen tarkastelu. Ehkä Fleming on ”Ambler” Peter Cheyneyn tyylissä, tai päinvastoin.”

Suosittuja kirjailijoita -
vuonna 1943!

Olkoon se X!

    ”Jokainen suuri kirjailija kirjoittaa eri tavalla kuin kukaan toinen”, sanoo Matthew J. Bruccoli teoksessa Some Sort of Epic Grandeur – The Life of F. Scott Fitzgerald (1981). Riippumatta erilaisten romaanien teemoista tai aiheista kysymys on kirjailijan tyylistä, sanojen ja sävyjen maagisesta yhdistelmästä johon vain Ernest Hemingway tai William Faulkner tai F. Scott Fitzgerald ovat pystyneet.

    T.S. Eliotin kerrotaan sanoneen F. Scott Fitzgeraldin romaanin Kultahattu (1925) luettuaan, että se on ensimmäinen askel jonka amerikkalainen kirjallisuus on ottanut Henry Jamesin jälkeen. Bruccolin mielestä Kultahattu kestää ajan paineen siksi, että sen kuva amerikkalaisesta unelmasta on niin arkkityyppinen. Romaanin päähenkilö Jay Gatsby pettää amerikkalaisen unelman lupaukset, mutta myös hänet petetään ja pettäjänä on amerikkalainen unelma.

    Jos Kultahatun klassisuus, sen tekijä X, on amerikkalaisen unelman fosforinvärisessä soihdussa, joka unelman tavoin pakenee tavoittelijaansa, kuinka tuo romaani, kohta 100 vuotta ilmestymisensä jälkeen, puhuttelee nykyamerikkalaista lukijaa? Tajuaako tämä mitä Gatsby tavoitteli ja mitä uhrasi tavoitteensa saavuttamiseksi? Onko amerikkalainen unelma kiehunut yli, paistunut karrelle, väljähtänyt etikaksi?

    En tiedä. Klassikot voivat myös kuolla, unohtua alahyllylle.

    ”Hyvät kirjailijat kirjoittavat mitä he itse tahtovat ja pistävät lukijan pitämään siitä”, kirjoitti Chandler eräässä kirjeessään syksyllä 1958 puoli vuotta ennen kuolemaansa. Chandler moitti 1950-luvun kirjailijoita siitä, että nämä rappeuttivat kovaksikeitetyn dekkaritarinan yrittäessään kirjoittaa lukijoiden haluamalla tavalla.

    Hyvät kirjailijat eivät liehittele lukijoitaan. 

    Vain sillä asenteella syntyy klassikoita, mestariteoksia.

Victor Bridges oli maailmansotien välissä
yksi brittiläisen viihderomaanin
suosituimmista kirjailijoista.
Ihmiset ostivat Lontoossa junalippuja
päästäkseen katsomaan Bridgesin romaanien
maisemia rannikolle.
Puuttuiko häneltä kuitenkin tekijä X?