torstai 19. maaliskuuta 2020

Jurassic Park


[arkipäiväisen logiikan sirpaleita]


Kyösti Salovaara, 2020.
El Torcal de Antequera.



Myös näinä aikoina puhutaan paljon.
    Onko kaikki puhe tarpeellista vai tarvitaanko lisää?
    Kun aukaisee silmänsä, ne ovat auki.
    Vakavista asioista puhutaan samoilla sanoilla kuin kevyistä. Miten sanojen paino tulisi mitata? Semanttista vaakaa ei ole vielä keksitty. Sitäkin mietin, että kannattaako sanojen kuormaa kasvattaa. Ehkä vaikeneminen on kultaa.
    ”Synkkinä aikoina / lauletaanko silloinkin”, kyseli Bertolt Brecht eräässä runossaan. Kyllä lauletaan: ”Silloinkin lauletaan synkistä ajoista.”


Viime perjantaina - se oli 13. päivä kuluvaa maaliskuuta – kävelin kaksi ja puoli tuntia yli kilometrin korkeudessa El Torcalin luonnonpuistossa Antequeran kaupungin likellä, noin 55 kilometriä Málagasta pohjoiseen.
    Ympärillä seisoivat mahtavat kivipatsaat, kuin taiteilijoiden muovailemat menneen ja kivettyneen elämän muistomerkit, sateiden, tuulien, lumen ja jään uurtamat luonnonveistokset.
    Eläimet ja kasvit pusertuivat 150 miljoona vuotta sitten kalkkikiveksi merenpohjaan. N. 55 miljoonaan vuotta sitten merenpohjaan pusertuneista eläimistä ja kasveista nousi nykyinen El Torcal, korkealle ulottuva vuorimaa hanhikorppikotkien ja mustaleppälintujen paratiisiksi, liskojen juostavaksi ja ihmisen hypeltäväksi kiveltä toiselle luontopolkua edetessä. Siellä täällä on kivipatsaiden väliin jääviä laaksoja ja vehmaita aukeita, joissa mehiläisten ja kimalaisten loputon hyrinä täyttää kevätilman.
    El Torcalissa kävely ja kiipeily tuo mieleen viime kesäisen kokemuksen hellepäivän aamusta Pyhätunturin Aittakurussa, missä yöllä jäähtyneet kivimassat hohkasivat kylmää kuin jääkaapin oven olisi aukaissut. Torcalissa kivet ovat vielä keskipäivällä viileitä ja tukea ottaessa melkein kostealta tuntuvia.
    Tämä on eräänlainen ”Jurassic Park”, liitukauden muistomonumentti, mutta ei kuitenkaan ihmisen kokeiluista syntynyt, niin kuin oli Michael Crichtonin Jurassic Park. Täällä eläimet ja kasvit ovat aitoja, luonnon luomia eivät ihmisen kloonaamia.
    Hiki valuu kylmien kivien välistä puikahtessa.


Jaakko Salovaara, 2020.


Viisisataakaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten Kristoffer Kolumbus ylitti Atlantin.
    Siitä alkoi globalisoituminen aika, maapalloistuminen.
    Monien mielestä varsinainen globalisaatio alkoi vasta Neuvostoliiton romahdettua 29 vuotta sitten. Silloin markkinatalous selätti totalitaarisen sosialismin ja osoitti, että kansainvälinen työnjako voidaan viedä todella pitkälle. Mutta ehkäpä varsinainen globaalisaatio alkoi 1800-luvulla, kun höyrykoneiden ja kehruujennyjen teollisuus ryhtyi muokkaaman länsimaisia yhteiskuntia.
    Niihin aikoihin Karl Marx ajatteli ihmisen vapautumista jotenkin niin, että ihanneyhteiskunnassa jokainen saa tarpeidensa mukaan ja jokaiselta edellytetään kykyjensä mukaista työpanosta. Globaalissa maailmassa tämä on toteutunut aika pitkälle; varsinkin pohjoismaisessa yhteiskuntamallissa Marxin "utopiaa" eletään jopa arkipäiväisesti.
    Monet globalisaation kriitikot ovat toista mieltä. Heidän mielestään tarvittaisiin rajoja lisää, paikallisia puskureita pahan päivän varalle, enemmän nationalismia ja vähemmän yhteistä maapalloa. Se saattaisi jopa säästää luonnonvaroja.
    Kun Saska Saarikoski toisti esseessään viime sunnuntain Helsingin Sanomissa globalisaation kritiikkiä – tietenkin globaalin koronaviruksen ”innoittamana” – toimitus otsikoi Saarikosken kirjoituksen paljon puhuvasti: Pysähdys - Koronavirus voi osoittautua historialliseksi käännekohdaksi, joka pakottaa globalisaation peruutusvaihteelle. Olemme suurten muutosten edessä, kirjoittaa esseessään Saska Saarikoski.
    ”Hyväkin asia voi joskus mennä liian pitkälle”, Saarikoski aloitti juttunsa. ”Niin on käynyt globalisaatiolle.”
    Onko niin käynyt? Ja jos on, niin kenen näkökulmasta asiaa katsotaan?
    Globalisaation kritiikki on siinä mielessä outo ilmiö, että se yhdistää kummallisella kierteellä vasemmistolaisia kapitalismin ja markkinatalouden vastustustajia kiivaisiin nationalisteihin ja etnistä puhtautta vaativiin liikkeisiin.
    Saarikoski ei tietenkään fiksuna kirjoittajana kiistänyt globalisaation hyviä puolia. Vuoden 1991 jälkeen peräti 1,1 mrd ihmistä on nostettu maapalloistumisen, kehittyneen tyonjaon ansiosta köyhyydestä. Ja vaikka perinteisissä länsimaissa keskiluokan vaurastuminen onkin hidastunut, jopa seisahtunut, esimerkiksi Kiinaan on syntynyt kokonainen uusi vauras keskiluokka, jolla on varaa kuluttaa ja matkustaa. Ja muita on tulossa...
    Saarikoski lainaa kriitikoita, joiden mielestä globalisaatio alkaa syödä omaa häntäänsä. Todellako? Kun El Torcalin kivikossa juoksevalta liskolta katkeaa häntä, se kasvattaa uuden. Eikö markkinatalous toimi samalla tavalla?
    Monet globalisaation kriitikot ovat amerikkalaisia, hieman vasemmistolaisia talousmiehiä. Mikä heitä kismittää? Sekö että vauraus todella jakautuu nyt tasaisemmin ympäri maailmaa eikä vain Yhdysvaltoihin.
    Sen joka epäilee globalisaation hyvää tuottavaa kehitystä, kannattaa lukea Hans Roslingin teos Faktojen maailma. Kirjan luettuaan suhtautuu aika kriittisesti globalisaation kriitikoihin – ainakin jos tuntee omakseen koko maailman eikä vain pientä porukkaa oman tonttinsa vieressä.


Jaakko Salovaara, 2020.


El Torcalin kivimaa on 150 miljoonan ikäistä. Karstimaan eroosio on väkevä taiteilija.
    Kuinka vakuuttavasti ja suurella äänellä voimme puhua 528 vuoden ikäisestä tai vain 29 vuoden ikäisestä globalisaatiosta ja sen pysyvistä ”totuuksista”?
    Ranskalaisnorjalainen matemaatikko Ivar Ekeland totesi kirjassassaan Ennakoimattoman matematiikka (Suom. Klaus ja Helka Vala. Art House, 1989.), että matematiikka ei pysty ilmaisemaan ajan todellista luonnetta. Tietyssä mielessä ”nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta”.
    Jokaisena hetkenä osa elämästämme on toistuvaa, osa täysin uutta eikä ole matemaattista kaavaa jolla aidossa tilanteessa pystyisi päättelemään kumpaa juuri nyt elämme. Vasta jälkeenpäin historiantutkimus paljastaa mikä oli toistunut, mikä oli täysin uutta.
    Kukaan ei tiedä tämän torstaipäivän perusteella, millainen on tasa-arvon päivä 19.3.2021 tai 19.3.2031 tai… saati sitten sitä kenen kannalta tasa-arvo lisääntyy ja kenen ei.
    Humanisteilla on ”paha tapa” käyttää luonnontieteellistä terminologiaa huolettomasti yhteyksistään irrotettuna.
    Näin tekee myös Saska Saarikoski esseessään puhuessaan kaaosteoriasta. ”Maailmasta on tullut kaoottinen järjestelmä”, Saarikoksi väittää. ”Kaaosteoria todistaa, että sellainen järjestelmä on altis pienillekin häiriöille.”
    Onko maailma muka kaaostilassa? Päinvastoin, kuten itse saatoin kokea tällä viikolla, esimerkiksi Espanjassa (tietysti poikkeuksellisesti) vallitsee poliisivaltion kuri, siellä ei tapahdu mitään sattumalta, yllättäen. Sama koskee Ranskaa, Italiaa, Kiinaa ja vähitellen myös Suomea. Tuskin koskaan, eikä ainakaan miesmuistiin, yhteiskunnissa ole eletty arkipäivää näin staattisesti, järjestäytyneesti, kurinalaisesti.
    ”Katastrofiteoria ei itse asiassa ennusta yhtään mitään”, sanoo Ekeland, ”ei katastrofeja eikä muutakaan.” Päinvastoin, jokin aika sitten muodissa ollut kaaosteoria (katastrofiteoria) yrittää kuvata yhden stabiilin tilan katoamisen hetkeä sen korvautuessa toisella. Niinpä katastrofiteorian tutkimuskohteita ja esimerkkejä ovat olleet pörssikurssien hetkelliset, ennakoimattomat muutokset, biljardipallon arvaamaton liike ja säätilan äkillinen muutos. Kysymys ei ollut kaaoksen kuvauksesta, vaan siitä että kun muuttujia on liian paljon, niiden vaikutusta toisiinsa ei osata laskea ja siksi muutos on ikään kuin kaaosta. Stabiili pysyy kuitenkin stabiilina vaikka vähän erilaisena. Biljardipeli ei muutu kaaokseksi pallon osuessa toiseen, vaikkei edes matemaatikko osaa laskea mihin pallo menee törmäyksen jälkeen. Säätila ei ole muutoksen jälkeen sen enempää kaaoksessa kuin ennen muutosta. Pörssit jatkavat elämäänsä, vaikka kurssit yllättäen nousivat tai laskivat aamun kuluessa.
    Niinpä Ekeland harmittelikin sitä, että humanistit ryhtyivät kaaosteorian innoittamana soveltamaan matematiikkaa siihen mihin se ei sopinut. ”Tällä teorialla oli huikea menestys ja se herätti huomiota myös matematiikan saavutuksia normaalisti vierastavissa piireissä”, Ekeland kirjoitti vuonna 1984. ”On kuitenkin vaikea välttää sitä ajatusta, että tämä kiinnostus jo alusta alkaen osittain johtui sanojen magiikan synnyttämästä väärinkäsityksestä… Tällä houkutuksella on ollut kuitenkin paljon uhreja erityisesti pyrittäessä soveltamaan katastrofiteoriaa humanistisiin tieteisiin.”
    Kuinka moni uskoo ja toivoo, että globalisaation haittapuolien kitkemiseen tarvitaan paluu poliisivaltioiden ja autoritaarisen hallinnon aikakausiin?


Kyösti Salovaara, 2020.


Hanhikorppikotka liitelee kalkkikivipatsaiden yläpuolella El Torcalissa. Mustaleppälintu seurailee ihmistä, se äännähtelee kiinnostuneena ja lehahtaa karkuun kun kulkija yrittää ottaa siitä valokuvan.
    Jalat astuvat 150 miljoonaa vuotta vanhalle merenpohjalle yli kilometrin korkeudessa. Mehiläisten ja kimalaisten pörinä täyttää ilmatilan.
    Mittakaavan suuruutta on vaikea verrata sen pieniin yksityiskohtiin.
Liitukausi kesti noin 50 miljoonaa vuotta. Jurassic Parkissa oli elämän vilinää. Globalisaation aikaa on vietetty korkeintaan 528 vuotta tai kenties vain 29 vuotta.
    Vain hupsu piirtää liitutaululle ehdottomia totuuksia ihmisten ja yhteiskuntien tulevaisuudesta. Kyllä synkkinäkin aikoina lauletaan, tosin synkkiä lauluja.
    Kosketan miljoonien vuosien ikäistä kiveä; yritän tuntea sen viileässä pinnassa eletyt elämät, kadonneet äänet ja uhkakuvien loputtoman kirjon. Lopulta jäljelle jää kiven uurteinen pinta eikä lopulta sitäkään.


Kyösti Salovaara, 2020.


8 kommenttia:

  1. "Jokainen hetki luo jotain uutta"...
    Kivipatsaat, kalliot ja paadet viileydellään ja lämmöllään ovat, - ikiaikaisia lohtunamme.

    Kiitos upeista kuvista; uljas hanhikorppikotka, meilläkin viimeksi 2007 tavattu, oli mielenkiintoinen uusi tuttavuus:)

    VastaaPoista
  2. Onpa mahtavia kuvia, ja hienoa, kommentoimaan yllyttävää pohdintaa!

    Ensin hieman lisäystä Brechtin 'lauletaanko silloinkin' -ajatukseen. Synkkinä aikoina lauletaan usein myös toivosta ja valoisammista ajoista.

    Ja sitten haluaisin sanoa jotain myös tähän globalisaatio-asiaan. Voit jo arvata aiemmin ja muualla käymistämme keskusteluista (Mummo matkalla), mitä haluan lisätä.
    Globalisaatio on tietenkin tuonut valtavasti hyvää, mutta ei pelkää hyvää. Kaikkea pitää voida tarkastella kriittisesti, myös globalisaatiota.
    On hyvä, jos palloistumisen haittoja voidaan korjata, mutta ei sen tarvitse merkitä mihinkään poliisivaltioon menoa. Sellaisten systeemien huonot puolet on myös kaikilla hyvin tiedossa. Kaikki on elämässä tasapainoilua, hyvän pitämiseksi on hyväksyttävä myös siihen liittyvä huono.

    Minusta Saarikoski ei ole mikään globalisaation tuomitsija, vaan sitä rehellisesti tarkasteleva ja kehittämään pyrkivä. Juuri rehellisellä tarkastelulla lyödään luu kurkkuun niiltä, jotka pitävät kaikkea puhetta kansainvälisydestä sinisilmäisenä hömpöttelynä.

    Kävin varaamassa kirjastosta Roslingin kirjan, pääsin 1. jonossa, joten kun kirjasto taas aukeaa, niin saan kirjan. Kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
  3. Kiitos kiitoksista Takkutukka ja Marjatta! Ne helpottavat vaikkei kissa olisikaan.

    Joo, tietysti globalisaatiota saa ja pitää kritisoida ja yhteisten verkostojen toimintaa parantaa.

    Ongelmahan on siinä tylsässä tosiasiassa, että nykymaailmassa kaikki liittyy kaikkeen ja jos otat yhden palikan pois, se voi vaikuttaa muihin, tärkeämpiin palikoihin. Tässä sen katastrofiteorian selitysmalli saattaa toimia, ei siinä mihin Saarikoski sitä käytti.

    Esimerkiksi: suomalainen onnellisuudestaan kopea kuluttaja voi päättää ettei osta Vietanamissa tehtyjä lenkkareita, Thaimassa tehtyä paitaa eikä kiinalaisia mikropiirejä sisältäviä puhelimia eikä telkkareita. Hitot vietnamilaisten hyvinvoinnille, hän voi ajatella.

    No, mistä sitten löytyy vastaavia tuotteita. Tekeekö joku onnellisten Suomessa? No ei. Mutta kuka kieltää tekemästä? Ei kukaan. Hintaa vaan tulee tuplasti lisää moisille tuotteille. Sekin käy, maksetaan enemmän...

    Suomen kansantaloudesta (tai verotuloista) n 50 % tulee tällä hetkellä suoraan tai välillisesti ulkomaanviennistä. Sillä siis rahoitetaan suuri osa myös sairaanhoidosta, koulutuksesta, kulttuurista, julkisesta menosta kaikkiaan. Jos kaikki maksaisi tuplasti omavaraisessa Suomessa, miten hyvinvointiyhteiskunta rahoitettaisiin? Ei kai mitenkään.

    No, aletaan omavaraiseksi. Mitä jos muutkin tekevät saman? Saksalaiset lopettavat Turun telakan ja Uudenkaupungin autotehtaan - eiväthän ne niitä Suomessa hyväntekeväisyyttään pyöritä. Paperitehtaita pystytetään yhä enemmän muualle - miksi paperi ja selluloosa pitäisi Suomesta ostaa. Kyllä metsiä on muuallakin ja niitä voi istuttaa. Jne.

    Tässä pelissä Suomi jää kolmoseksi hyvin äkkiä; sen sijaan suuret taloudet, kuten USA,Saksa ja jopa Ranska saattavatn pärjätä omavaraisina (vaikka nykyään amerikkalaisten puhelimien ja autojen osat pääosin valmistetaan muualla kuin USA:ssa). Ei tarvitse mennä kovin kauas taaksepäin kun omavaraisessa "Suomessa" koettiin todellinen ja tappava nälänhätä.

    Tai, mennäänpä omavaraisten valtioiden aikaan vuoteen 1914 - ensimmäisen maailmansodan syttymishetkille. Luetaanpa vaikkapa Jarsolav Hashekin riemukas ja satiirinen Sotamies Svejk ja löydetään täysin autoritaarinen poliisivaltio Itävalta-Unkari. Naapurit olivat aika lailla samanlaisia. Suomessakin elettiin sortovuosia.

    Voiko globalisaation purkaa palaamatta tuollaiseen todellisuuteen?

    En tiedä. (Enkä uskaltaisi yrittää purkamista.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minä tuossa loppukaneettisi linjoilla vahvasti olisin ja dominoefektiä veikkaisin...

      Poista
    2. Purkaminen on mahdotonta, mutta aivan varmasti voidaan tehdä jotain ilman saastumiselle siellä missä tuoteaan halvalla ja saastuttavasti jotain tuotetta suurelle osalle muuta maailmaa.
      Voidaan myös korjata työoloja siellä missä työntekijät ovat lähes orjan asemassa.
      Voidaan laatia rajoituksia ja sääntöjä.
      Sademetsien kaataminen pitäisi tehdä suuunnitelmallsiesti eikä hävittää niitä lyhytnäköisesti liikaa vain koska se maa on niin sopivaa muuhun tarkoitukseen.
      Kun Wuhanissa nyt koronan pysäytettyä pyörät näkyy jopa sinistä taivasta, niin voi ajatella, että pientä viilausta voisi tehdä ja miettiä tehokkuuden ja elämänlaadun tasapainoa. Ei siitä vaurastumisesta hyödy, jos ihmiset eivät voi hengittää ja liikkua ulkona.

      Poista
  4. Regulaation lisääminen ja lisääntyminen lienee oleellinen osa maapalloistumista - ja sitähän myös tapahtuu, mutta jälleen: monimutkaisen palapelin antamassa kehyksessä.

    Hyvin muistamme, että esim. Kymijoen veden puhdistamiseen meni noin 20 vuotta, vähintään. Sääntöjä lisättiin yhteiskunnan ja talouden sietokyvyn mukaan. Tietysti kaiken voi aina tehdä nopeammin, mutta ei Kiina lopeta hiilenpolttoa mahtikäskyllä huomenna tai jos pakotetaan EU:n toimesta lopettamaan, se "kostaa" sen takaisin ja taas kansainvälinen yhteistyö kärsii. Saksaa tai Puolaa ei ilmeisesti mikään saa lopettamaan hiilenkäyttöä, tosin eri syistä. Puola haluaa kehittyä ja vaurastua; Saksaa ohjaavat dogmaattiset vihreät ajatukset, jotka tyhmyydessään päättivät sulkea ydinlaitokset.

    Miksi Saksa teetättää autoja ja laivoja Suomessa? Ei se ainakaan johdu siitä että Suomessa saisi pilata ympäristöä enemmän kuin Saksassa. Kaikki globalisaatiossa ei siis ole työvoiman ja ympäristön riistoon perustuvaa, itse asiassa aika usein perustelu on jotakin muuta, esimerkiksi osaamiseen liittyvää.

    Ei siitä ole kauaa, kun halvat kuteet tehtiin Kreikassa ja Portugalissa. Nyt nekin ovat A-luokkaa niin kuin Suomi, ja vaatteet tehdään kauempana. En silti jätä ostamatta hyviä kenkiä tai tossuja tai...

    Globalisaation peruuttamisen ongelmasta kirjoitin tällä alustalla 18.10.2018 niin perustellusti (hahhaa), että lainaanpa siitä pakinasta pätkän tähän:

    "Miksi Rooman mahtava imperiumi tuhoutui?
    Jyväskylän yliopiston taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg vastasi toimittaja Niko Vartiaiselle Helsingin Sanomien haastattelussa (9.7.2017), että se johtui talouskasvun loppumisesta, kansantalouden supistumisesta.
    Roomassa kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Imperiumi menetti alueita ja niiden mukana väestöä. Samalla syntyvyys laski ja kuolleisuus kasvoi sotien ja tautien myötä. Väestön vähetessä myös kauppaa käytiin vähemmän ja verokertymä pieneni. Keskusvallan pienentyneet resurssit alkoivat näkyä kaikkialla. Paikat niin sanotusti repsottivat.
    ”Ensin vähenee taloudellinen aktiivisuus, tulee vähemmän verotuloja, ja sen jälkeen alkavat instituutiot ja säännöt rapautumaan. Meille oli hätkähdyttävintä ymmärtää se, että talouden alamäki oli järkyttävän dramaattinen. Palattiin pronssikauden tasolle 50–100 vuodessa.”
    Lamberg tiivisti: ”Taloudellinen aktiivisuus on riippuvainen siitä, kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa. Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä. Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten, kun on vähemmän.”
    Edellä lainattu tyrkkii miettimään.
    Säilyykö hyvinvointivaltio (yksilönvapaus, aineellinen ja henkinen tasa-arvo, sosiaalinen turvallisuus jne.) jos maapallo yritetään pelastaa vähentämällä kulutusta kaikkialta? Jos kulutusta vähennetään merkittävästi, ajaudutaanko samanlaisen negatiivisen kasvun kierteeseen mikä tuhosi Rooman imperiumin?
    Hyvinvointivaltio ei ole graniittia vaan prosessi."

    VastaaPoista
  5. Prosessi on hyvä termi. Jo Herakleitos esitti sen, kun totesi "panta rhei", kaikki virtaa.
    Sen virran mukana ujuessa on oltava valppaana ja viisaana niiden jotka arvioivat, suunnittelevat ja päättävät. Tasapainoilua on elämämme monessa, myös siinä, mikä tuo hyvää monelle ja saako hyvä täällä aikaan pahaa tuolla ja päinvastoin.

    VastaaPoista
  6. Niinpä - samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa, sanoi Herakleitos, tai sinne päin. Kaikki muuttuu...joten.

    Mutta Milan Kunderan yhdessä romaanissa otetaan vastakohdaksi se ettei mikään muutu, loppujen lopuksi. Tämä lienee Parmenideksen filosofiaa. Ja emmekö sitten olekin näiden kahden ajatusmallin vankina: kaikki muuttuu, mikään ei muutu, mutta emme koskaan voi tietää kummasta on juuri nyt kysymys.

    Kundera kai romaanissaan (Olemisen sietämätön keveys) esittää sen dilemman, että jos kaikki muuttuu koko ajan eikä mikään palaudu, ei moraalillakaan ole mitään merkitystä, koska se pitää muuttaa koko ajan muuttuneen virran ehdoilla, mutta jos mikään ei muutu, ei ole mahdollisuutta vapautua moraalia vastaan tehdyistä rikoksista eikä syyllisyydestä.

    VastaaPoista