Jäähyväiskatse

[eurooppalaisella penkillä?]

Kyösti Salovaara, 2020.

Sodassa kaikki on hyvin yksinkertaista, mutta kaikista yksinkertaisin on vaikeaa.

    -Carl von Clausewitz: Sodankäynnistä.

Elokuun 21. päivänä vuonna 1914 tapahtuu Euroopan taivaalla täydellinen auringonpimennys. Ilma hämärtyy niin nopeasti, että elopelloilla työskentelevät maalaiset laskevat hämmästyneinä sirppinsä kuhilaille ja kaupunkien kaduilla vyöryvä liikenne pysähtyy. Kuun musta kiekko liukuu hitaasti auringon eteen, kunnes kummankin ääriviivat yhtyvät. Lintujen laulu vaikenee, ilmassa tuntuu hyytävä kalmanhenki, joka käy läpi kaikkien vaatteiden ja tunkeutuu hermoston syvyyksiin saakka. Hetken aikaa uivat värinsä kadottaneet talot, puistot ja ihmiskasvot luonnottomassa sinisessä kuoleman valossa, joka imee esineistä niiden todellisuuden, hävittää kaikki varjot ja näyttää syövyttävän yksinpä perspektiivinkin olemattomiin.

    -T. Vaaskivi: Huomispäivän varjo – Länsimaiden tragedia

Jokainen, joka on vähänkin harjaantunut älyn voimisteluun, tietää Pascalin tavoin, että erehdykset aina johtuvat jonkin vaihtoehdon poissulkemisesta.

    -Albert Camus: Kapinoiva ihminen

Ollakseni kepeä, aloitan vakavasti.

    Yleensä kirjoitan näitä pakinoita Mozartin Eine Kleine Nachtmusikin soidessa taustalla. Kuuntelen aina samaa levyä.

    Nyt tulin laatikosta pois. Maailman tilanne pakottaa siihen.

    Kirjoittaessa kuuntelen netistä espanjalaista Radiolé-asemaa. Se soittaa, niin kuin sanotaan, isovanhempien ajan espanjalaista musiikkia. Latinoa ja flamencoa.

    Maapallo on pyöreä ja yhteinen. Kaikkiin suuntiin. Vastapäivään voi kävellä, mutta mitä se auttaa?

Keskiviikkona klo 10:30 viime viikolla jonotin ”putkessa” lentokoneeseen pääsyä Málagan kentällä.

    Otin kännykällä (huonolaatuisen) kuvan. Kentän takana näkyvät Churrianan rinteet, oikealla valtatiet pohjoiseen peittyvät tummiin pilviin, vasemmalle jää näkymättömiin rantaviiva, joka kiemurtelee Torremolinoksen, Benalmádenan, Fuengirolan ja Marbellan kautta Tarifaan, Euroopan mantereen eteläkärkeen.

    Oliko tämä viimeinen kuva? Ei vain viimeisin vaan viimeinen.

    Ahdistava tunne: jokainen matka on tietysti (potentiaalisesti) viimeinen, mutta nyt tämä tuntuu aidosti viimeiseltä. Tunne tulee tietoisuudesta, että Eurooppa on sulkenut rajansa, elämä käpertynyt valtioiden sisään, ihmiset omiin nurkkiinsa pelkäämään ja ahdistumaan.

    Katso vielä mäkiä ja merta. Mitä näet? Vai etkö pysty enää katsomaan?

Kyösti Salovaara, 2020.
Málaga keskiviikkona 18.3 klo 10:30.

Hieman samanlaiselta tuntui kesäkuussa 1966 kun laitoin kotioven kiinni Museokadulla ja katsoin taloa, josta en ollut yksin juuri minnekään poistunut. Kävelin junalle joka vei Kouvolaan.

    Olin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin pidempään poissa kotoa.

Karjalan prikaatin kasarmilla tajusin etten pääse kotiin. En voi nousta ja kävellä asemalle. Liikkumisestani päättävät muut ihmiset eikä heidän myötätunnostaan ole takuuta.

    Karjalan prikaatin punatiiliset rakennukset sijaitsivat mäellä, jonka alapuolella kulki Savon rata. Iltaisin, helteisten päivien jälkeen, alokastuvan punkkaan kuului junanpillin vihellys. Kuopion juna lähestyi Kouvolaa tai ilmoitti matkasta kohti Savoa.

    Tunne oli musertava: joku siellä pääsi pois, meni kotiin, matkusti oman mielensä mukaisesti. Päässä alkoi soida kesän hitti: Tom Jonesin laulama Green, Green Grass of Home. Siinä laulaja astuu junasta kotikaupunkinsa asemalle. Äiti ja isä ovat häntä vastassa. Kotikaupungin vihreät niityt, tutut talot, kadut, ihmiset. Sitten kertoja herää: kaikki on unta, hän on vankilassa, ei pääse isän ja äidin luo, rakastaan tapaamaan.

    Usein Savon juna vihelsi ja minulla oli ikävä kotiin, isää ja äitiä. Kesti kuusi viikkoa ennen kuin pääsin ensimmäiselle iltalomalle.

Hämmästyttävän nopeasti EU hajosi sirpaleiksi korona-pandemian levitessä Eurooppaan. Kaikki minkä piti olla yhteistä, unohtui muutamassa yössä, päivänvalon kelmeässä valossa. Rajavartijat patistettiin rajoille, poliisit kaduille vahtimaan koirankävelyttäjiä, armeijat estämään liikkumista.

    Kaiken piti olla yhteistä niin hyvinä kuin pahoina päivinä.

    Hyvät päivät kirjattiin pankkitilille. Huonona päivänä kansallinen omahyväisyys ja kansallinen hätä sumentavat järjen. Osoittautuu ettei yhteistä Eurooppaa ole olemassa. Oliko tämä se kuuluisa ”rauhanjärjestö”?

    Kun Katalonian itsenäisyysjohtaja Quim Torra halusi sulkea Katalonian rajat muulta Espanjalta, pääministeri Pedro Sánchez kieltäytyi ehdotuksesta ja perusteli, että virukset eivät tunne rajoja. Hän oli oikeassa, mutta miksi Espanjakin sulki rajansa? Eikö viruksen pitänyt olla globaali ongelma eikä paikallinen, nationalistinen?

    Euroopalla ei ole yhteistä terveyspolitiikkaa. Eikä armeijaa. Mitä sille  jää kun rajat suljetaan?

    El País -lehden perustaja ja ex-päätoimittaja Juan Luis Cebrián syytti maanantaina lehden johtoartikkelissa EU:ta institutionaalisesta epäonnistumisesta: yhteinen päätöksenteko on puuttunut, ristiriitaiset ja erilaiset toimintatavat yhteisen ongelman ratkaisemiseksi halvaannuttavat Euroopan. Ei ihme, että kansalaiset raivostuvat. EU väistää globaaliin ongelman kansallisilla ratkaisuilla, jotka eivät sovi yhteen.

    Samalla linjalla oli Helsingin Sanomien pääkirjoitus keskiviikkona. ”EU-maat purkavat nyt sääntöjä, jotka aiemmin sitoivat unionimaita yhteen”, HS kirjoitti. ”Asiassa ei olisi mitään ongelmaa, jos EU-maiden keskinäinen solidaarisuus olisi kunnossa. Typeriksikin haukuttuja raamituksia ei silloin tarvittaisi, ja asiat sujuisivat  joustavammin. Ongelma on, että epidemia on vain vauhdittanut valmiiksi oraalla ollutta kehitystä, jossa jäsenmaat keskittyvät yhä enemmän omiin asioihinsa. Pullon henki karkaa, jos sitä on pidätellyt vain korkki."

Kyösti Salovaara, 2020.
Punaisia lippuja Euroopan rannoilla.

Miksi EU on? Onko se valtioiden valtio?

    Löytyykö selitys ja perustelu Ian Morrisin teoksesta War! What is it Good For? (2014.) Teoksen alaotsikko kuuluu: The Role of Conflict in Civilisation, from Primates to Robots?

    Ian Morrisin haastava teos kiertyy epämukavaan johtopäätökseen: rauha on sotien tekemää, valtiot ja valtakunnat syntyivät sodista, ne loivat rauhan ja hyvinvoinnin, kaikenlaisen vaurauden.

    Sota on paradoksi. Tässä ja nyt sodassa massamurhataan ihmisiä. Pitkälle juosten sodat ovat kuitenkin luoneet epäjärjestyksestä järjestystä, koska sotien lopettaminen edellytti vahvaa hallintoa, joka taas edellytti valtiorakenteen syntymistä. Sodasta syntyi valtio tai valtakunta.

    Morris tarkastelee historiaa antropologin ja arkeologin työkaluilla, todistuskappaleilla, päätelmillä. Kivikauden aikaan yhteisöt olivat pieniä, ja vaikka ne eivät lähtökohtaisesti olleet väkivaltaisia, pienestäkin ristiriidasta saattoi syntyä väkivaltainen teko, koska ei ollut sääntöjä, valtion kuria, yhteistä koneistoa väkivallan estämiseen.

    Kivikaudella todennäköisyys joutua väkivallan kohteeksi oli kymmeniä kertoja suurempaa kuin nykyaikana, edes käytyjen suurien sotien aikana.

    Tarvitaanko sota, jotta järjestyksestä syntyy rauha?

    Sota ei ehkä kiinnosta sinua, Trotskin kerrotaan tokaisseen, mutta sota on hyvin kiinnostunut sinusta!

    Morris viittaa tietenkin myös Thomas Hobbesiin, jonka mielestä vasta Leviathanin kaltainen mahtihallinto lopettaisi villin epäjärjestyksen, kaikkien sodan kaikkia vastaan. Kun kaikki sotivat kaikkia vastaan, ei voi syntyä teollisuutta, koska kukaan ei tiedä mihin voi luottaa. Vauraus ja rikkaus edellyttävät vakautta ja senhän voi taata vain voimakas valtio tai valtakunta.

    Sota luo valtion, Morris otsikoi, valtio tekee rauhan. Mutta valtiotkaan eivät riittäneet, joten syntyi EU, se tarvittiin pysyvää rauhaa varten. Tarvitaanko pandemioiden kesyttämiseen maailmanvaltio?

    Kun Ronald Reagan sanoi, että kymmenen kauheinta sanaa ovat ”Hei, minä olen julkishallinnosta ja minä olen täällä auttaakseni sinua”, Morrisin mielestä pahimpien sanojen pitäisi kuulua näin: ”Täällä ei ole mitään valtiota, minä olen tässä tappaakseni sinut.”

    Tappaja voi olla myös virus, pandemia.

    EU takaa (sen pitäis) yhteisölle turvan. Kysymys kuuluu: Eikö EU:n olisi pitänyt ottaa pandemia hoitaakseen yhteisön voimin niin kuin järjestäytynyt ”valtio” hoitaa ongelmia ja kriisejä? Yhteisen luottamuksen voimalla?

Entä jos poikkeuslaeista ja hätätiloista tulee uusi normaali? Jos rajat sulkeutuvat vähän väliä? Toinen kansallisvaltio ei auta toista, koska oma suu on lähempänä kuin naapurin suu? Ei kai maailma voi olla arestissa tästä eteenpäin hamaan tulevaisuuteen.

    Pitäisikö miettiä mitä globaalit kriisit tarkoittavat ja oivaltaa ettei niitä ratkaista valtioiden sisäisillä toimilla, ei edes poliisivaltion kurinpidolla.

    Espanjalainen virulogi, New Yorkissa työskentelevä Adolfo García-Sastre sanoi tiistaina El Paísin haastattelussa, että vaikka tiedämme että influessavirukset aiheuttavat koronaviruksen kaltaisia epidemioita kerran 20-30 vuodessa, valtio ja valtioliitot eivät ole mitenkään valmistautuneet niihin. García-Sastre kuului työryhmään, joka elvytti vuoden 1918 Espanjantaudin viruksen ja pystyi selittämään, miksi se tarttui 500 miljoonaan ihmiseen ja tappoi 50 miljoonaa ihmistä.

    García-Sastren mielestä ainoa tapa pysyttää maailma normaalitilassa olisi varautua pandemioihin samalla tavalla kuin valtiot varautuvat sotaan. Aivan kuten valtioilla ja sotilasliitoilla on tankkeja, hävittäjiä, ohjuksia, tykkejä, kiväärejä ja miesvoimaa, pitäisi perustaa myös terveydenhoidon ”puolustusvoimat” eli investoida pandemioiden torjumiseksi resursseihin, joita ei juuri koskaan tarvitsisi käyttää (niin kuin ei tarvitse käyttää armeijoita eikä aseita).

    Melko samalla linjalla tuntui olevan keskiviikkona Ylen Brysselin kone -ohjelmassa haastateltu Helsingin yliopiston professori ja HUS:n diagnostiikkajohtaja Lasse Lehtonen, jonka mielestä vain panostaminen ”ylimääräisiin” tehohoitosaleihin ja henkilökuntaan pahan varalle säästäisi meidät poikkeustiloilta. Viruksiahan ei voi hävittää eikä niiden leviämistä estää, mutta jos hoitokapasiteettia on riittävästi pahan päivän varalle, normaalia elämää ei tarvitse rajoittaa juuri lainkaan eikä ainakaan kuukausikaupalla. 

    Tulisiko EU:n perustaa yhteiset terveydenhoidon ”puolustusvoimat” moderneine ”aseineen”? Tuntuu ehkä järjettömältä vaatia tehohoitosaleja, joita ei käytetä 20 vuoteen, mutta onhan meillä myös Hornetteja ja tykkejä, joita ei käytetä koskaan (muuhun kuin harjoitteluun). Pitäisikö yhteisön eri maista kerätä jatkuvaan valmiustilaan lääkäreitä ja hoitajia - ja lentäjiä jotka kiidättävät avun perille hoitasalien tylkö nopeasti kun pandemia jyllää? 

     Ajatuksen symmetria: sodat synnyttivät rauhan, sairaudet terveysjärjestelmän.

Ollakseni vakava, lopettelen kepeästi.

    Poikkeuslakien Suomessa Yleisradio päätti kasvattaa soitto-ohjelmissaan suomalaisen musiikin osuutta. Aivan kuin olisimme sodassa muuta maailmaa vastaan.

    Ongelma on globaali, mutta Yle vastaa siihen nostattamalla kansallishenkeä. Pakinani hengen mukaista olisi pikemminkin lisätä kuin vähentää Euroopan soimista Ylen kanavilla.

    Saksalaisen Lale Andersenin laulama iskelmä Lili Marlen (1939) ylitti toisen maailmansodan aikana rajat; yhteinen laulu lievitti rintamalla olevien sotureiden koti-ikävää ja maalaili haaveen, että kotiin palataan ja rakkaat tavataan kasarmin suuren portin lampun alla.

    Nyt kuuntelen espanjalaista radioasemaa. Sillä on sama omistaja kuin El País -lehdellä.

    Aina kun Radiolé soi, sieltä kuulee uuden version Saksan euroviisukappaleesta vuodelta 1979. Tsingis Khan sai jo samana vuonna  Espanjassa alkuperäistä pehmeämmät sanat ja uuden nimen Sin Amor. Keväällä 2020 sen esittää lauluduo Ríos de Gloria; alkuperäisen kappaleen diskojumputuksen pintaan on lisätty melkein perverssin taitavasti flamencokitaran luritusta.

    Sin Amor kertoo millaista on olla yksin kotona, kun ei voi muuta kuin juoda kahvia ja jutella peilin kanssa, ilman ajatuksia, tylsistyneenä, rakkautta vailla.

Kyösti Salovaara, 2020.

Musiikkinäytteet kertauksena, klikkaa linkkiä:

Green, Green Grass of Home

Lili Marlen

Sin Amor