Laulavat sadepisarat

[14 elokuvaa joihin ei kyllästy]

Istu, laita turvavyö ja ota purkka, niin on turvallisempaa.

-Kaipaatko minua?

-Kuin junaa josta myöhäistyin.

Sittenhän meitä on kaksi tässä kuplassa.

-Paina kaasua.

-En tiedä vielä miten vaihdetaan neloselle.

-Dialogeja Agnès Vardan elokuvasta Cleo viidestä seitsemään (1962).

Mitä tekis? Miten olis? Minne menis?

    Siinäpä pulma.

    Pascal väitti, että kaikki ongelmat johtuvat siitä, ettei ihminen jaksa istua hiljakseen huoneessaan. Ihminen ei pysty kohtaamaan itseään, vaan koko ajan pitää keksiä jotakin tekemistä. Lopulta aloitetaan vaikka sota.

    Ilmankos T.S. Eliot kirjoitti naisista, jotka kuljeskelevat huoneissa puhellen Michelangelosta.

No, Barcelonassa ilmestyvät La Vanguardia -lehti listasi muutama päivä (28.3) sitten 12 elokuvaa, joiden katsomiseen ei kyllästy koskaan. Niitä sopii katsella hiljaa itsekseen kotiarestissa.

    Pöllin idean.

    Laitan omalle listalleni 14 elokuvaa, joita jaksaa katsoa monta kertaa, jopa kymmeniä. Tietysti tällaisia elokuvia voisi luetella vaikkapa 20 tai pelkästään yhden. Jos pitäisi yksi valita, mikä se olisi? Casablanca vai Huuliharppukostaja?

    Huomautan heti alkuun, että koska minä kirjoitan tätä pakinaa, tämä on lista minun makuuni. Jokaisella on oma listansa. Ei ole parempia eikä huonompia listoja. On vain elokuvia, joita jaksaa katsoa yhä uudestaan. Jostakin syystä.

    Sitten on toisia elokuvia - kenties edellisiä parempia ja taiteellisempia ja merkittävämpiä - jotka katsoo kerran ja se riittää. Niitäkin on, joita ei kannattaisi edes katsoa.

    Listan jälkeen muutama sana valinnan perusteluista ja siitä miksi valinta on vaikeaa.

    Seuraavat filmit tulivat ensin mieleen, kun sunnuntaina aamupäivällä mietin tätä ideaa nojatuolissani. Muutamaa valintaa piti säätää. Varsinkin kun aluksi listalle tuppasivat kaikki parhaat westernit. Sekin kannattaa tunnustaa, että monet listan filmeistä löytyvät ”elokuvakirjastostani”. Näin ollen lista saattoi syntyä mielen laiskuudesta. Senkin myönnän, että valikoimassani liikun turvallisilla vesillä ja elämäni takautuvilla tantereilla. Kuluva vuosisata puuttuu, mikä ei tarkoita etteikö hyviä ja erinomaisia elokuvia tehtäisi yhä. Televisiosarjoja tai tv-elokuvia ei tähän ole otettu.

    Menen suunnilleen, mutta en ihan, aakkosjärjestyksessä, vaikka elokuvien suomalaiset nimet olisivat kuinka pöhköjä tahansa. Sadepisarat laulavat sateessa, harvemmin poudalla.

Amerikkalainen yö (1973)

    Tämä ei kenties ole François Truffautin paras eikä merkittävin filmi, mutta riittävän kiehtova yhä uudestaan katsottavaksi. Elokuvan tekoprosessia kuvaavat elokuvat on aina kivoja, paitsi Quentin Tarantinon uusin filmi Hollywoodista.

    Amerikkalainen yö sijoittuu Ranskan Rivieran hehkuviin maisemiin, ja siksi se kiinnostaa, ja missäpä ihmisten väliset ongelmat saisivat enemmän kontrasteja kuin asuurinvärisen Välimeren tuntumassa? Truffautin ”elokuvapoika” Jean-Pierre Léaud on tässäkin filmissä mukana.

    ”Amerikkalainen yö” on filmausniksi, jolla päivä saadaan näyttämään yöltä.

Arabian Lawrence (1962)

    Englantilainen David Lean ohjasi ensimmäiset elokuvansa 1940-luvulla. Arabian Lawrence on suurenmoinen ja suurelle valkokankaalle sopiva visuaalinen mestariteos, joka tietenkin kärsii telkkarista katsottuna. Onneksi ruutu on nykyään iso ja resoluutiota piisaa.

    Peter O’Toole on vimmainen tosipohjaisessa roolissaan miehenä, joka ymmärtää arabeja paremmin kuin Englannin ja Ranskan poliitikot näiden vedellessä mielivaltaisesti valtioiden rajoja Arabian niemimaalle. Näiden rajojen tuskaa yhä kannetaan ja niiden seurauksista kärsitään.

    Kannattaa myös seurata, miten Lean siirtyy kohtauksesta toiseen. Tätä leikkaustapaa kerrotaan Steven Spielbergin opiskelleen Leanilta. Kun kohtaus on loppumassa, sen päälle ajetaan lyhyt pätkä seuraavan kohtauksen äänimaailmasta.

Casablanca (1942)

    Niinpä – täydellinen elokuva natsien hallinnoimasta Marokon Casablancasta, jonka kautta ihmiset yrittävät paeta vapaaseen maailmaan.

    Humphrey Bogart, Ingrid Bergman, Claude Rains, Peter Lorre, Dooley Wilson ja Sydney Greenstreet tekevät unohtumattoman tarinan, joka kertoo ihmisten välisestä rakkaudesta ja petoksesta, ystävyydestä ja vapauden kaipuusta, arvaamattomasta elämästä. Alakuloa ja ahdistusta ei mikään häivytä paremmin kuin annos Bogartia ja Bergmania.

    Michael Curtiz ohjasi monta keskinkertaista elokuvaa – tällä hän lunasti paikan taivaassa. Katsokaa kuinka kamera viipyy ja viipyy Bogartin ja Bergmanin kasvoilla!

Huuliharppukostaja (1968)

    Hyvässä elokuvassa, sellaisessa jonka katsoo yhä uudestaan, on monenlaisia teemoja ja vastavirtoja. Silta-sarjan tekijöistä muuan totesi, että paras draama syntyy silloin kun konfliktin kaikki osapuolet ovat vähän oikeassa ja vähän väärässä.

    Italialaisen Sergio Leonen läpeensä amerikkalaisessa westernissä hyvän ja pahan teemat lomittuvat ja törmäävät toisiinsa, samalla tavalla kuin tulevaisuus törmää menneisyyteen. Kysymyksessä on enemmän kuin satu, vaikka filmin alkuperäinen nimi Once Upon a Time in the West lupaakin satua.

    Charles Bronson, Henry Fonda ja Jason Robards esittävät katoavan villinlännen miehiä, joille henkilökohtainen on kaiken alku ja loppu, he ovat muinaista rotua aseineen väkivallassaan. Rautatietä rakentavat maahanmuuttajat ja entinen ilotyttö Jill (Claudia Cardinale) edustavat tulevaisuutta. Jill on naisen kasvun symboli moderniin aikaan.

    Tätä elokuvaa ei tietenkään katsota kuuntelematta Ennio Morriconen musiikkia, joka oli sävelletty jo ennen kohtausten filmausta ja soi kuvauspaikalla kun kohtauksia kuvattiin. Elokuvan musiikki on alkanut elää oma elämäänsä mm. taitoluistelijoiden vapaa-ohjelmissa ja espanjalaisilla jalkapallostadioneilla muistohetkien hymninä.

Iivana Julma II (1958)

    Kriisiaikoina monet kaipaavat vahvaa johtajaa. Sergei Eisensteinin kaksi elokuvaa tsaari Iivana IV:stä ovat mustan huumorin täyttämä komea kertomus siitä kuinka itsevaltias kukistaa venäläisen aateliston yhdistääkseen valtakuntansa. En tiedä oliko huumori Eisensteinin tarkoittamaa ja kuinka paljon hän Iivana Julmalla kritisoi Stalinia. Joka tapauksessa Stalin kielsi 40-luvulla valmistuneen filmin esittämisen. Häntä "omakuva" ei naurattanut. Aiheestaan huolimatta Iivana Julman kakkososa viihdyttää – hämmästyttävästi, kuin Shakespearen näytelmä.

Jackie Brown (1997)

    En oikein tiedä mitä ajatella Quentin Tarantinosta. Viimeiset filmit ovat hieman epäonnistuneet kovasta yrityksestä huolimatta. Tarantino osaa viihdyttää, mutta ikään kuin hän välillä tajuaisi ettei pelkkä viihdyttäminen riitä ja silloin hän heittää katsojan silmille tolkutonta väkivaltaa, jota elokuvan tarina ei perustele.

    Tässä suhteessa Jackie Brown on poikkeus, kenties lähtökohtana olevan Elmore Leonardin romaanin ansiosta. Mitä useammin olen katsonut Jackie Brownin, sitä enemmän on vahvistunut ajatus, että tämä on Tarantinon ”paras” elokuva.

    Tässäkin filmissä on monta teemaa, ahneudesta rakkauteen. Pam Grier haavoittuvan vahvana naisena (Jackie Brownina) ja äskettäin kuollut Robert Forster takauksia järjestävänä Max Cherrynä kehittävät kahden aikuisen ihmisen välille suhteen, jonka varjoon jää ääliömäisten konnien (Robert de Niro, Samuel L. Jackson, Bridget Fonda) törttöily.

Kolmas mies (1949)

    Jälleen henkilödraaman taustalla on suuria tragedioita: maailmansodan jälkeinen jaettu Wien, mustanpörssin kauppaa, lääkkeiden väärennystä.

    Tähän kehykseen sovitetaan kahden ystävyksen henkilökohtainen draama, toveruus ja petos, ystävyyden pettymys. Salaperäinen Orson Welles ja hieman eksyneen oloinen Joseph Cotten viedään aidoille kuvauspaikoille Wieniin englantilaisen Carol Reedin ohjaamassa jännitystarinassa.

    Eikä musiikkia voi taaskaan aliarvioida. Vaikka elokuvan katsoisi kymmenettä kertaa, Antonin Karasin Kolmannen miehen teema nostaa ihokarvat pystyyn.

Pahan kosketus (1958)

Orson Wellesin sekavasta ja rosoisesta tuotannosta Citizen Kane nousee yleensä parhaiden elokuvien listalle. Mutta niin hieno filmi kuin se onkin (vai onko?), ei sitä kovin montaa kertaa jaksa katsoa. Ehkä se on liian teoreettinen, asetelmallinen, tavoitteellinen.

    Pahan kosketus sen sijaan on vangitseva jännäri hyvän ja pahan poliisiin draamasta jossakin Meksikon ja USA:n rajakaupungissa. Hyvää, meksikolaista huumepoliisia näyttelee Charlton Heston ja pahaa amerikkalaista poliisia itse ohjaaja Welles. Kun Welles kymmenen vuotta aikaisemmin Kolmannessa miehessä oli salskea nuorimies, tässä hänen roolihahmonsa on ulkoiselta olemukseltaan kuin sisäisen moraalittomuuden rappeuttama ja vanhentama.

    Hestonin ja Wellesin roolihahmojen mustan ja kireän suhteen välissä hehkuu Janet Leigh hyvän poliisin vaimona. Tsekkaa: Marlene Dietrich vaikuttavassa kameoroolissa.

Paratiisin lapset (1945)

    Ranskalaisen Marcel Carnen filmi on kunnianosoitus Pariisin bulevardeille, päivän ja yön elämälle kaikkine vivahteineen. Elokuvaa tehtiin natsien miehittämässä Ranskassa, ja ehkä sen sävyissä on siksi niin pakahduttavaa vapauden kaipuuta, joka ei takerru pikkuporvarilliseen moraaliin eikä asettele ihmisiään jyrkästi pahan-hyvän akselille.

    Tämän elokuvan ihmisistä ei noin vaan pääse eroon.

Parhaat vuotemme (1973)

    Olen aina pitänyt Sydney Pollackin filmeistä. Niissä on kosolti liberaalia yhteiskunnallisuutta ilman yksioikoisia julistuksia. Parhaat vuotemme on romanttinen ja haikea ihmissuhdedraama yhteiskunnallisista ja taiteellisista unelmista ja jos ei niiden särkymisestä niin ainakin arkipäiväistymisestä.

    Roberd Redford on hyvä melkein-taiteilijana ja Barbara Streisand malttaa pysytellä roolihahmossaan vasemmistolaisena aktivistina. Hän laulaa elokuvan nimikappaleen ikimuistoisesti.

    Tässä elokuvassa eletään toisen maailmansodan jälkeistä vapautumisen huumaa; se särkyy aikakauden poliittisiin vastakohtaisuuksiin ja taiteilijoiden sopeutumiseen McCarthyn ajan kuriin.

    Elokuvan suomalainen nimi on alkuperäistä osoittelevampi eikä oikein kuvaa tarinan ideaa niin kuin alkuperäinen kuvaa: The Way We Were.

Rio Bravo (1959)

    Tässäkin lännenelokuvassa on kysymys miesten välisestä ystävyydestä ja sen jännitteistä pienessä yhteisössä, jota ulkopuolinen uhka koettelee. Monet kohtaukset näytellään kaupungin sheriffintoimistossa. Se on on turvapaikka, jossa huumori ja balladien laulaminen yhdistävät pienen miesporukan ulkoista uhkaa vastaan.

    Howard Hawksin filmiin ei kyllästy koskaan. John Waynen ja Dean Martinin henkilökemia sopii tarinan sävyihin, tekee siitä uskottavan. Walter Brennanin huumorintaju ja Ricky Nelsonin hieman kulmikas idolimaisuus ja taustalla Angien Dickinsonin kovan naishahmon piiloteltu pehmeys luovat tarinalle inhimillisen pohjaimun.

Rakkaus iltapäivällä (1972)

    Éric Rohmerilta voisi valita listalle melkein minkä elokuvan tahansa. Rohmerin keskustelevia elokuvia jaksaa katsoa yhä uudestaan. Yhtä hyvin uudestaan katsottavaksi kelpaisivat vaikkapa elokuvat Yöni Maudin luona ja Clairen polvi sarjasta ”moraalisia tarinoita” kuin ”sananlaskuihin ja komedioihin” sisältyvä filmi Vihreä säde.

    Rohmerin ihmiset ovat valintatilanteessa, yleensä se liittyy ”arkipäivän moraaliin”, perheeseen ja ihmissuhteisiin. Hieman oikaisten tekee mieli sanoa, että ”moraalisissa tarinoissa” valintatilanteessa on mies, myöhemmissä elokuvissa nuori nainen.

    Elokuvassa Rakkaus iltapäivällä porvarillista elämää viettävä nuori lakimies Frédéric (Bernard Verley) kuljeskelee lounastauoilla Pariisin vilinässä ja istuu kahviloiden ikkunapöydissä katsellen ohi kulkevia kauniita naisia ja fantisoiden turvallisen elämänsä rikkomista syrjähypyllä. Teoreettinen pohdiskelu muuttuu todeksi kun hän tapaa muualla pitkään olleen ystävänsä, paremminkin tuttunsa Chloén (Zouzou). Chloé on vähän huikentelevainen, eksoottisen kaunis ja salaperäinen nainen, jonka motiivit jäävät auki. Haluaako Chloé todella rakastella kiltinoloisen ja värittömän Frédérickin kanssa vai pelkästään rikkoa tämän perhe-elämän pikkuporvarilliset kuviot? Frédérick puolestaan joutuu todelliseen valintatilanteeseen Chloén yksiössä ihastuttavan naisen odotellessa sängyllään alastomana miehen riisuuntumista.

Laulavat sadepisarat (1952)

    Viihdyttäviä musikaaleja on vaikka kuinka monta.

    Gene Kellyn ja Stanley Donenin ohjaama Singin’ in the Rain sisältää muutamia ikimuistoisia kohtauksia, kuten villin tanssin rankkasateesta tulvivalla kadulla.

    Tarinaa vie eteenpäin taustakertomus äänielokuvan saapumisesta Hollywoodiin. Mykän elokuvat tähdet eivät välttämättä pysty sopeutumaan elokuvan ääneen, puhumisen ja laulamisen taitoon. Gene Kellyn ja Donald O’Connorin tanssinumerot ovat iloisen tarmokkaita, Debbie Reynoldsin esittämän Kathy Seldenin kasvaminen tähdeksi on yhä tuoreen virkistävää.

    Jos ei rakasta Gene Kellyn atleettista ja akrobaattista, melkein ruhjovaa tanssityyliä kannattaa etsiä joku Fred Astairen filmi katsottavaksi.

Viimeinen mohikaani (1992)

    James Fenimore Cooperin Nahkasukka-romaaneihin perustuva Viimeinen mohikaani lienee yksi 1990-luvun hienoimmista elokuvista, ei vähiten pääosaa, Haukansilmää esittävän Daniel Day-Lewisin uskomattoman vahvan roolisuorituksen ansiosta. Kun Michael Mann pistää sankarin juoksemaan valkokankaalla, katsojakin hengästyy.

    Cooperin kertomuksessa eletään Englannin ja Ranskan välistä intiaanisotaa vuonna 1757; alkuasukkaita, intiaaneja käytetään molempien sotavoimien apuna, samalla kun heistä ei ihmisinä välitetä.

    Daniel Day-Lewis on aivan erilainen näyttelijä kuin sellaiset karismaattiset tähdet kuin Bogart, Clark Gable, Gary Cooper tai Gary Grant, jotka roolista toiseen näyttävät suunnilleen samalta mieheltä. Day-Lewis on kuin kameleontti, aina uudessa roolissa erilainen, täysin esittämänsä roolihahmon eikä privaatin habituksensa näköinen.

Yhteenveto: miksi hemmetissä?

Miksi listalla ei ole yhtään suomalaista elokuvaa? Minne Fellini jäi? Missä poliittinen elokuva luuraa? Eikö taiteella ole sijaa tässä lainkaan? Eikö pelkästään viihdyttävien elokuvien valinta listalle ole aika sovinnaista? Ainakin Wajdan Tuhkaa ja timantteja olisi pitänyt ottaa mukaan, ja tietysti Viscontia ja Buñuelia ja… komediaa Chaplinista Billy Wilderiin! Missä on Ingmar Bergman, missä Jean Renoir?

    En oikeastaan tiedä miksi suomalainen filmi puuttuu tältä listalta. Sellaista ja sopivaa elokuvaa ei vaan ole. Joku Matti Kassilan Palmu-elokuvista voisi listalle mahtua. Edvin Laineen Tuntematonta sotilasta en enää viitsi katsoa; uudemmille versioille riitti yksi katsomiskerta.

    Monet erinomaiset elokuvat ovat niin vahvoja tunnelataukseltaan ettei niitä tee mieli katsoa moneen kertaan. Sama koskee oikeastaan myös poliittista elokuvaa, koska jos ohjaajalla on selkeä sanoma, niin kerran sen koettuaan asia on myös katsojalle selvä. Miksi katsoisi samaa julistusta toiseen kertaan? Sama pätee toimintaelokuviin, joissa kerronta etenee hurjista cliffhangereista toiseen. Kun ne on kerran nähnyt, kaikki on tullut nähdyksi.

    Italialaisen neorealismin suurteokset puuttuvat listaltani. No, pöytäkirjan ulkopuolella tunnustan etten ole koskaan aidosti pitänyt Italian neorealismista. Luchino Viscontin hienoista filmeistä esimerkiksi Kuolema Venetsiassa saattaisi kuulua listalle, mutta kukapa sitä haluaa näinä päivinä ehdoin tahdoin katsoa? Puukkoa voi kiertää arkipäivän haavassa muutenkin .

    Elokuvassa pitää olla jotakin mikä jää auki; jotakin mitä ei ensimmäisellä katsomisella huomaa; jotakin minkä on unohtanut ja jotakin… selittämättömän maagista niin, että sen haluaa katsoa yhä uudestaan.

    Ranskalaisen uuden aallon elokuvista listalleni sopisi melkein mikä tahansa, semminkin kun niissä puhutaan niin paljon ja kukapa yhdellä tai kahdella katsomiskerralla muistaisi, mitä elokuvassa on puhuttu. Arthur Pennin hienossa dekkarissa Yön siirrot tarinan yksityisetsivä sanoo, että Éric Rohmerin elokuvien katsominen on kuin katsoisi ruohon kasvamista. Ehkä tämä koskee suurta osaa ranskalaisesta elokuvasta. Niitä katsoo yhtä uudestaan, koska ruohon kasvamisen vaiheita ei pysty yhdellä kertaa painamaan mieleensä.

    Jäivätkö huumorielokuvat pois listaltani siksi, ettei edes hyvää vitsiä kehtaa kuunnella montaa kertaa? Vai siksi että olen totinen torvensoittaja? Ehkä, kenties, luultavasti.

    Mutta, kuten sanottua, tämä lista on täysin subjektiivinen näkemys elokuvista, joiden katsomiseen ei kyllästy. Tässä subjektina olen minä eikä Hentun Liisa. Minä tätä pakinaa kirjoitan!

Jean-Luc Godard ei päässyt listalle,
mutta näistäkin jokainen kelpaisi.