Kaupunkiestetiikka järkytyksen kourissa

[tyyli & taju]

Kyösti Salovaara, 2020.

Olemukseltaan rakentaminen on asumisen sallimista.

    -Martin Heidegger

Taiteilijalle riittää, kun hän miellyttää itseään, arkkitehdin täytyy miellyttää kaikkia.

    -Adolf Loos

Arkkitehtuuri ikuistaa ja ihannoi jotakin. Siksi ei voi olla arkkitehtuuria, jossa ei ihannoida mitään.

    -Ludwig Wittgenstein

Suora kulma on kuin kaikkien niiden voimien kokonaisuus, jotka pitävät maailmaa tasapainossa.

    -Le Corbusier

Pari viikkoa sitten kävelyllä Espoon Tapiolassa. Aurinkoinen lauantaipäivä, navakka tuuli pohjoisesta.

    Otsolahden rantavedessä iso parvi valkoposkihanhia odottaa maihinnousua rantaan viettävälle nurmikolle. Kaksi koirapartiota estää invaasion.

    Etelästä, mereltä päin saapuu kurkiparvi lahden päälle. Kova tuuli hajottaa auran. Kurjet vaihtelevat suuntaa. Joku yritää mennä auran kärkeen, mutta ei jaksa vetää porukkaa mukaansa. Aura hajoaa uudestaan, muodostuu ja hajoaa taas pohjoistuulen pyyhkäisemänä.

    Vahvaa johtajaa etsitään. Kurjet ääntelevät. Tuulee navakasti pohjoisesta. Hetkeä myöhemmin kurjet lentävät pohjoiseen.

Liioittelen, olen siis olemassa.

    Viime lauantaina kävelin taas Tapiolassa. Otin valokuvia sen keskustasta. Valkoposkihanhet kaakattivat Leimuniityllä Otsolahden ja keskustan välissä. Ne lennähtivät sakeana parvena pakoon, mutta palasivat heti kohta nurmikolle.

    Lähdin matkaan Helsingin Sanomissa julkaistun uutisen innoittamana.

    Espoon kaupunginmuseo on nimittäin järkyttynyt Tapiolan keskustaan Merituulentorille tulevien rakennusten ulkonäöstä. Helsingin Sanomat otsikoi kaupunginmuseon järkytyksestä 23.4 näin: ”Tapiolaan aiotaan rakentaa ’muodoltaan epäsäännöllisiä neliöitä’ - kaupunginmuseo arvostelee suunniteltuja kerrostaloja.”

    Hesarin jutun havainnekuvassa uudet kerrostalot näyttävät perinteisiltä mutta toki nykyaikaisilta kerrostaloilta, joissa neliön muuttuminen vinoneliöksi on aavistuksenomaista, ei silmiin pistävää.

    Havainnekuvan taustalla seisovat Viljo Revellin suunnittelemat kuusikulmaiset Taskumatti-talot, joissa ei ole yhtään suoraa kulmaa, mutta sitäkin enemmän koveria ja kuperia seinäpintoja.

    Onko Le Corbusierin haamu vieraillut Espoon kaupunginmuseossa?

Kyösti Salovaara, 2020.
Viljo Revellin Taskumatti Tapiolassa.
Neljä Taskumattia rakennettiin 1959-1961.

Leimuniityllä seisoessani otan kuvan Tapiolan keskustasta. Kuva on idän suunnasta länteen, selkäni takana on Otsolahti ja siellä jossakin Helsinki.

    Katsotaan siis länteen, Espoon yli Kirkkonummelle ja Ruotsiin.

    Kuvan oikeassa reunassa on hotelli Garden ja siitä vähän keskemmälle Keskustorni. Molemmat kuuluvat Aarne Ervin suunnittelemaan ”vanhaan” Tapiolaan.

    Kuvan vasemmassa reunassa, siis Tapiolan eteläreunalla on isoja toimistotaloja ja niiden vieressä kerrostaloja, joista yhdessä asuin vuosina 1978-88.

    Kuvan keskellä on Tapiolan uusi keskusta. Sen alta purettiin osa 1980-luvulla rakennetusta ja silloin uudesta keskustasta. Eteläreunan asuintalojen ja keskellä olevan jykevän rakennusmassan väliin jäävään aukkoon on tulossa nuo Merituulentorin uudet kerrostalot, jotka eivät ole ihan neliön muotoisia.

    Keskustan uusista rakennuksista huomaa Revellin Taskumattien ja Ervin Keskustornin vaikutuksen: taloilla on hattu päässä.

Espoon kaupunginmuseon mielestä suunnitellut, epäsäännöllisen neliönmuotoiset rakennukset poikkeavat Tapiolan suoralinjaisesta rakennuskannasta.

    ”Kaupunginmuseo” ei ole ilmeisesti jalkautunut Tapiolaan. Kävelemällä näkee paremmin kuin lentokoneesta.

    Kiertelemällä eri puolilla Tapiolaa, tajuaa puutarhakaupungin idean. Se ei ole yhtenäinen, samantyylisten rakennusten muodostama lähiö niin kuin sittemmin rakennetut lähiöt ovat, kuten Pihlajamäki, Siltamäki tai Soukka. Uudemmissa lähiöissä ”kaikki” rakennukset ovat suunnilleen samannäköisiä ja kokoisia. Ja niiden keskellä on ostoskeskus ja kenties uimahalli ja kirjasto. Ostoskeskuksessa pari kauppaa ja yksi pubi.

    Ei, Tapiola muodostuu monesta ”kylästä”, joissa kussakin on oman laatuisensa rakennuskanta eikä kylän sisälläkään ole kaikki samanlaista, vaan varsinkin pientalot ovat hyvin persoonallisia, erilaisia ja erimuotoisiin kulmiin nojautuvia. Näiden kylien väliin jää sitten niitä yhdistäviä isoja ruohikkoalueita, kuten Silkkiniitty, Leimuniitty ja Otsolahdenpuisto.

    Jos Tapiolan rakennuskannan ilmettä luonnehti yhdellä sanalla, niin sille ominaisinta on erilaisuus eikä samanlaisuus.

Kyösti Salovaara, 2020.
Aarne Ervin "vanhaa" Tapiolaa.
Garden, Keskustorni ja oikealla uimahalli.
Uimahallin päässä vasemmalla Arto Sipisen
suunnittelema Espoon kulttuurikeskus (1989).
Keskellä olevassa altaassa on (?) kesällä vettä ja
komeat suihkulähteet. Talvella tässä
luistellaan.
Uimahalli on käyttökiellossa ja sitä saattaa uhata
purkaminen jatkuvien vesivahinkojen takia.

Suomalainen Timo Penttilä (1931-2011) oli huippuarkkitehti ja arkkitehtuurin professori Wienin taideakatemiassa. Hän suunnitteli mm. Tapiolan keskustaan vuonna 1980 valmistuneen Suomen Sokerin pääkonttorin.

    Paikoitellen vaikealukuisessa, hauskassa ja poleemisessa (postuumisti julkaistussa) teoksessa Oikeat ja väärät arkkitehdit (Gaudeamus 2013) Penttilä leikittelee sellaisten arkkitehtien kustannuksella, joiden mielestä arkkitehtuuri, rakennusten suunnitteleminen on pelkästään omalakista taidetta, jolla ei ole juuri mitään tekemistä rakennusten käyttötarkoituksen kanssa. Pakinan alussa olevat lainaukset poimin Penttilän kirjasta.

    ”Arkkitehtuuriteokset tuottavat mielleyhtymiä”, Penttilä kirjoittaa. ”Toiset haluavat horisontaalisen, jotkut haluavat olla neliulotteisia, jotkut sanovat olevansa yhteiskunnan peilikuvia. Miksi? Koska niiden arkkitehdit niin haluavat.”

    Arkkitehdit haluavat olla siis enemmän kuin suunnittelemansa rakennukset; haluavat olla universaalin ihanteen toteuttajia.

    Penttilä melkein pilailee amerikkalaisen arkkitehdin Peter Eisenmanin kustannuksella. Eisenman muuten on suunnitellut Berliinissä sijaitsevan holokaustimuistomerkin.

    Penttilä lainaa Eisenmanin haastattelua L’Espresso-lehdessä vuodelta 2008. Siinä Eisenman sanoi: ”Minä en tee arkkitehtuuriteoksia vastatakseni ihmisten vaatimuksiin. James Joyce ei välittänyt lukijoiden reaktioista. Hän kirjoitti kirjojaan.”

    ”On aivan ilmeistä”, Timo Penttilä jatkaa, ”ettei Eisenman välitä kuunnella ’absoluuttista vierasta’, ainoaa, joka Emmanuel Lévinasin mukaan pystyisi opettamaan häntä. Hän piirtelee talojaan. Omia talojaan.”

Onko taloilla oma henki, jonka voi erottaa talon käyttäjistä tai sen käyttötarkoituksesta?

    Jos talon estetiikan voi irrottaa sen käyttäjistä, heistä joille se on tarkoitettu asunnoksi tai työpaikaksi tai vaikkapa kirjojen lainaamisen paikaksi, niin kenen estetiikkaa se sitten ilmentää ja voiko tuon esteettisen olemuksen päätellä tietämättä kuka talossa asuu tai työskentelee tai mitä talossa tehdään?

    Helsingin uusi kirjasto Oodi ja Hesaria julkaiseva Sanomatalo ovat vierekkäin, toinen moderni puuta rakastava talo ja toinen läpinäkyvä lasipalatsi. Voisiko Oodi olla Hesarin toimituksen talo ja lasitalo vastaavasti kirjasto?

    Tietysti voisi, mutta pystymmekö päättelemään – jos emme tiedä – kummassa talossa on kirjoja ja kummassa juttuja kirjoittavia toimittajia? Ehkä kuitenkin arvaisimme oikein.

    Hesarin toimitalon ja Oodin vieressä on Eduskuntatalo mahtavine pilareineen. Jotakin arvokasta, jotakin valtaan littyvää tuossa talossa tapahtuu, niin meistä jokainen ajattelee talon nähdessään. Olisi yllättävää, jos meille kerrottaisiin, että pylvästalossa on Citymarket ja iltaisin kaupungin suosituin yökerho.

    Valta ja eliitti rakentavat talonsa itsensä näköiseksi. Rakennukset ihannoivat ja ikuistavat etuoikeuksia ja vallan mahtia. Mutta ne ovat vallan ja eliitin näköisiä vain siksi, että meille kerrotaan lapsesta pitäen miltä vallan ja eliitin tulee näyttää.

Palataanpa Tapiolaan mistä kävelyretki alkoi.

    Jorma Mukala, yksi Timo Penttilän kirjan toimittajista luonnehtii Oikeat ja väärät arkkitehdit -teoksen jälkisanoissa Penttilän Tapiolaan suunnittelemaa Suomen Sokerin päärakennusta näin: ”Penttilän arkkitehtuurin sopeutumiskyvystä kertovat Tapiolan keskustan laajennusosan toimistotalot, jotka ovat aivan erilaisia kuin punatiiliset voimalaitokset. Suomen sokeri (1980) ja Makrotalo (1986) asettuvat vaakasuuntaisina, jykevinä ja vaaleina osaksi Tapiolan keskustaa. Korkeat pilarit ja ulokkeena korostettu ylin kerros antavat ilmettä taloille.”

    Makrotalon eteen Penttilä suunnitteli vesiputouselementin, joka ei oikein koskaan toiminut. Sen sisällä, vesiputouksen alla oli jossain vaiheessa ravintola terasseineen. Katto vuoti ja seinät homehtuivat.

    Katsotaanpa pakinan alussa olevaa kuvaa. Suomen sokerin päärakennus ja Makrotalo ovat siinä etualalla keskellä – vai ovatko?

    Hemmetti, eivät ole!

    Nämä 1980-luvulla rakennetut suomalaisen arkkitehtuurin merkkiteokset on purettu ja korvattu uusilla ”merkkiteoksilla”. Niin maailma muuttuu. Neliöistä saa vinoja tekemällä niistä vinoja. Purettuja rakennuksia ei kuitenkaan näe eikä niiden sisälle pääse kävelemään.

    Liioittelen, siis olen.

Kyösti Salovaara, 2020.