Pyhän viikon mietteitä

[kuolevaisten ajatuksia]

Kyösti Salovaara, 2014.
Semana Santa Malagassa -
tänä vuonna peruttu.

- Mitä Poirot nyt tekee?

- Ajattelee.

- Miksi ihmeessä? Eurooppa on kriisissä!

    -Dialogia Poirot-sarjan elokuvasta The Kidnapped Prime Minister, 1990.

Enpä tiedä.

    Jos kuolevaiset esittävät kuolemattomia ajatuksia, niin miten kuolemattomien ajatuksille käy?

    Onneksi emme tiedä mitä kuolemattomat ajattelevat.

Kiirastorstai, hiljainen viikko, piinaviikko ja toisaalla pyhä viikko, Semana Santa.

   Lauantaina peipposet lauloivat Nurmijärvellä. Nyt ne laulavat kotinurkilla. Sitten kun västäräkki on nähty, jäädään odottelemaan tervapääskyjen kirkunaa toukokuussa.

    Muuttolinnut eivät lue lehtiä.

Kerrotaan kuinka Jerusalemiin levisi tieto Jeesuksen saapumisesta.

    Kaikki fanit menivät häntä vastaan ja levittivät palmunoksia tielle ja huusivat Hoosiannaa Israelin kuninkaalle.

    Muutamaa päivää myöhemmin Pontius Pilatus tutkittuaan Jeesuksen syyllisyyttä, meni kansan luo ja sanoi ettei Jeesus ole syyllistynyt mihinkään rikokseen. Hän kertoi voivansa vapauttaa pääsiäisjuhlan perinteen mukaisesti yhden vangituista.

    Silloin Jeesuksen fanit alkoivat huutaa: ”Ei Jeesusta. Päästä Barabbas vapaaksi.”

    Niin tapahtui, ja rosvo pääsi vapaaksi.

Maailmalla ei ole tunteita. Jos olisi, sitä olisi helpompi ymmärtää.

    ”Jos ihminen tuntisi, että maailmankaikkeuskin voi rakastaa ja kärsiä, hän olisi sovinnollinen”, sanoi Albert Camus.

    Mestareiden ajatusten lainaaminen tekee minustakin mestarin – heidän ajatustensa toistajana, ei muuten.

    En kuitenkaan ole yksin.

    Camus lainasi Kierkegaardea, jonka mielestä ”varmin tapa vaieta ei ole suunsa kiinni pitäminen, vaan puhuminen”. Mutta mistä Kierkegaard päätyi tuohon? Ei kai hän lukenut Laotsea, joka sanoi, että ”joka puhuu ei tiedä; joka tietää, vaikenee”?

    Laotsea lainasi Po Chü-i kauan sitten.

Jos ymmärtäisi kaiken, voisi ottaa nokkaunet.

Sovinnaiseen meidät on velvoitettu.

    Postiluukusta tömähti uusi Parnasso. Jos siinä olisi jotakin yllättävää tai kapinallista tai radikaalia, se kolahtaisi lattiaan osuessaan.

    Silmäiltyään Parnassoa tuntee itsensä kapinalliseksi kun katsoo ikkunasta ulos.

Jalkapallokisat peruttiin, Giro peruttiin, Olympialaiset peruttiin – laivat kuljettavat ruokaa ja lääkkeitä.

    Mitä kaikkea voi peruuttaa?

    Näinä päivinä Espanjassa pitäisi juhlia Semana Santaa, pyhää viikkoa. Nyt sielläkään ei riemuita kuten aikaisemmin. Suomalainen piinaviikko sopii kuvaan paremmin, vaikka siitä ei saa valokuvaa.

    Pyhä viikko siis peruttiin, mutta voiko sen perua ihmisen päätöksellä?

Kyösti Salovaara, 2015.
"Ihmiset, joita oli saapunut juhlille
suurin joukoin, ottivat palmunoksia ja..."

Yhteiseen maailmaan aukeaa monta ovea.

    Ne saa myös kiinni.

    Espanjan pääministeri kirjoitti pari päivää sitten tunteellisen vetoomuksen El País -lehteen. Se julkaistiin myös Guardianissa.

    ”Eurooppa syntyi tuhon ja konfliktien tuhkasta”, Pedro Sánchez sanoi. ”Se oppi historian läksyt ja ymmärsi jotakin hyvin yksinkertaista: jos emme kaikki voita, me kaikki häviämme.”

    ”On aika murtaa vanhat, kansalliset dogmat”, Sánchez jatkoi. ”Jos ajattelemme suppeasti, me häviämme… Koska virus ei kunnioita rajoja, ei rahoitusjärjestelmänkään pitäisi niitä kunnioittaa… Solidaarisuutta tarvitaan varmistamaan ettei etelän ja pohjoisen välissä ole minkäänlaisia kuiluja, ja että kaveria ei jätetä.”

    Selkeät rukkaset Sánchez sai Suomesta.

    ”Toki Suomella on muutamia reunaehtoja, kuten kaikilla mailla. Kyllä se on ollut jaettu käsitys eduskunnasta toiseen, että yhteistä velanottoa emme kannata ja jokainen maa vastaa itse talouspolitiikastaan”, sanoi valtionvarainministeri Katri Kulmuni. ”Niin Suomi on tehnyt, ja niin oletamme kaikkien maiden tekevän.”

Mihin turvata? Entiseen vai nykyiseen? Menneeseen vai tulevaan?

    Onneksi kuolevaiset ajattelevat kuolemattomia ajatuksia.

    Niin kuin René Descartes.

    ”Ilo on miellyttävä sielun tunne”, hän sanoi. ”Suru on epämiellyttävä lamaannus.”

    Pilkkakirveille ja poleemista ajattelua harrastaville Descartes tuo lohtua:

    ”Kohtuullinen pilkka, joka saa hyödyllisellä tavalla paheet näyttämään naurettavilta ilman että itse nauraa niille tai osoittaa minkäänlaista vihaa henkilöitä kohtaan, ei ole passio vaan kunnon ihmisen ominaisuus, joka osoittaa hänen iloisen luonteenlaatunsa ja mielentyyneytensä, jotka ovat hyveen merkkejä. Usein se osoittaa myös hänen mielensä nokkeluuden hänen osatessaan esittää miellyttävällä tavalla pilkkaamansa asiat.”

Yksinkertaisen tajuaminen on vaikeaa.

    ”Sotilaspoliisikoulutuksessa hänet oli opetettu jakamaan kuulustelut ja havainnot kolmeen pääryhmään: ihmisiin, paikkoihin ja esineisiin”, kirjoittaa Robert Galbraith (oik. J.K. Rowling) yksityisetsivästään Cormoran Strikesta romaanissa Valkoinen kuolema.

    Ihmiset! Paikat! Esineet!

    Onko tämä myös kirjoittamisen ohje?

    Entä tunteet? Onko niitä loppujen lopuksi olemassakaan?

    Vai toisinpäin: koska muuta ei olekaan kuin tunteita, passioita, niistä pitää päästä eroon kun kuvailee maailmaa.

Kyösti Salovaara, 2016.
Nasridien maurilaisdynastian palatsi
1300-luvulta heijastuu veteen.
Näemmekö menneisyyteen vai nykyhetkeen?
Pyhien ajatusten arkipäivä.

Synnit, kärsimys, toivo - oikea tie.

    Jos tuntee oikean tien, voiko kolme muuta parametria pyyhkiä pois?

    ”He saivat valita”, kirjoitti Franz Kafka, ”tulla joko kuninkaiksi tai kuninkaiden kuriireiksi. Lasten lailla kaikki halusivat olla kuriireja. Tämä vuoksi on pelkästään kuriireja, he rientävät maailman halki ja huutavat, koska kuninkaita ei ole, itse toisilleen noita tarkoituksettomiksi käyneitä tiedotuksia. Kernaasti he lopettaisivat kurjan elämänsä, mutta eivät uskalla virkavalansa vuoksi.”

    Pitäisikö viestin viejien ja tuojien avata kirjekuori ja katsoa mitä sisällä sanotaan?

Jokaisella meistä on kivi, jota emme suostu kiertämään.

    Niinpä iskemme siihen päätämme yhä uudestaan.

    Kaunopuheinen, askeettinen, jääräpäinen Pentti Linkola (1932-2020) oli minun kiveni, yksi niistä.

    Miestä en tuntenut. Hän lauseensa provosoivat väittämään vastaan.

    ”Toisin kuin luullaan”, sanoi Riitta Kylänpää Pentti Linkolasta kirjoittamansa elämäkerran esipuheessa vuonna 2017, ”Pentti Linkola ei ole erakko, hänellä on poikkeuksellisen paljon ystäviä, ja hän myös hoitaa ystävyyksiään. ’Minä vihaan ihmiskuntaa, mutta pidän ihmisistä’, hän sanoo.”

    Kenelle jää viimeinen sana?

    Kenties Linkolalle, joka vuonna 1979 maalasi globaalille ihmisrakkaudelle pirulliset rajat teoksensa Toisinajattelijan päiväkirjasta viimeisillä sivuilla:

    ”Sijalle nousee ihmisvelvollisuuksien julistus. Tuossa maailmassa tajutaan, että ihmislajin destruktiivisimmat ominaisuudet ovat toisaalta tekninen osaavuus, toisaalta sosiaalisuus ja solidaarisuus… Tuossa elämänmallissa tunnustetaan, että … maailma on kova ja kylmä, että todellinen vaara elämän jatkumiselle piilee pehmeydessä ja hyvinvoinnissa. Jos minä kuitenkin väitän, että lähimmäisenrakkaudesta on tuolloinkin pidettävä kiinni, niin se ei ole kompromissi Rooman klubin tapaan, vaan biologinen välttämättömyys. Kaikkien sodassa kaikkia vastaan ei elämä voi säilyä. Mutta meidän on rajoitettava lähimmäisenrakkaus ankarasti omaan perhepiiriin, sukuun ja suppeaan heimoon, joille se luonnonlain varmuudella kuuluu, ja kitkettävä sen kaikki luonnottomat laajennukset, vieroitettava nuo vieraat heimot ja merentakaiset kansat, joille se luonnonlain varmuudella ei kuulu. Meidän pitää ja me voimme kovettaa mielemme kuullessamme Biafran lasten nälkäkuolemasta: heidän karsiutumisensa on välttämättömyys, eloon jääminen yhä syvenevän ja auttamattoman katastrofin aihe.”

Ihminen rakentaa pitkospuut päästäkseen yli.

    Hän osaa sahata, veistää ja vuolla, naulata ja mitata.

    Aamulla hän heittää repun selkään ja käy matkaan. Hän ei huomaa, että pitkospuut kelluvat vedessä. Hän ei muista, ettei kuolevaisten ole sallittua kävellä vetten päällä.

    Epävarmoja askeleita, tuntemattomia ääniä ja töyhtöhyypät heittävät volttia kynnetyn pellon yläpuolella.

Kyösti Salovaara, 2020.