torstai 23. huhtikuuta 2020

Kun päässä soi ja huminoi


[lista jota ei syntynyt]


Hittilevy vuodelta 1931.
Duriumpäällysteinen pahvilevy taipui ja meni kuprulle.



Vaikka joku sanoo, että melodia on iloinen tai synkkä, niin se on aina tuolla tai tällä puolen kaiken sen mitä siitä voi sanoa… Merkityksiä ei maalata eikä niitä sävelletä.

- Jean-Paul Sartre vuonna 1948 teoksessa Mitä kirjallisuus on?




Musiikki ympäröi meitä kuin happi jota hengitämme.
    Vai onko parempi puhua minusta – monta minua on me, mutta me emme ole minä.
    Kaikki yksityinen liittyy tavalla tai toisella yhteiseen, kollektiiviseen. Kun lauluja sävelletään ja kirjoitetaan, jonkun toisen oletetaan niitä kuuntelevan. Minä olen se toinen, niin kuin sinäkin, ellet satu olemaan laulun kirjoittaja.
    Oikeastaan musiikki on näkymätön vaate ympärilläni. Sitä ei kuitenkaan riisuta sänkyyn mennessä eikä suihkussa. Se ei kastu, kun minä kastun. Se ei kiristä eikä purista.
    Niinkin sopii sanoa, että musiikki on kaiken läpäisevä seinä minun ja maailman välissä. Minne menenkin, seinä kulkee mukana.


Viime viikolla kuuntelin puolenyön jälkeen Ylen jokaöistä toivekonserttia. Eräs kuuntelija toivoi liikuttavasti perustellen jotakin koskettavaa kappaletta soitettavaksi, ja se soitettiin.
    En enää muista kappaletta enkä perustelua, mutta tuolloin yöllä välähti mieleen, että musiikkikappaleistakin kannattasi tehdä lista idealla ”tätä jaksaa kuunnella yhtä uudestaan”.
    Mietin asiaa ja muistelin musiikkia elämän varrelta. Päässä soi ja huminoi, totesin.
    Tajusin nopeasti, ettei tuollaista listaa voi laatia. Se johtuu siitä, että on äärimmäisen vähän musiikkia, jota ei kuuntelisi useasti. Musiikki liittyy joskus omiin kokemuksiin; toisinaan se on aikakauden tunnusmerkki, yhteinen lippu jonka perässä on kuljettu ja jota on heilutettu jopa kapinamielessä.
    On jännittävää, että on paljon elokuvia ja kirjoja, joihin ei viitsi eikä halua palata edes toista kertaa, kun taas tuttu musiikki soi iholla yhä uudestaan. Voisiko tämä johtua tuosta Jean-Paul Sartren ajatuksesta musiikin ”tuonpuoleisuudesta” – musiikki ei kuvaa mitään täsmällistä tästä maailmasta, sillä ei ole universaaleja merkityksiä samassa mielessä kuin kirjoituksilla. Sama musiikkikappale ”kuvaa” eri ihmisille erilaista, erilaiset musiikkikappaleet voivat kuvata monelle ihmiselle yhdenlaista tunnekokemusta.
    Laulut tietenkin ovat sanoista tehtyjä.
    Kuuntelen, olen olemassa.


Tässä pakinassa on niin paljon nimiä, etten käytä vakiintunutta tapaa lihavoida ihmisten nimet niiden esiintyessä tekstissä ensimmäistä kertaa enkä kursivoi taideteosten nimiä.
    Urani ”musiikkimiehenä” alkoi 1950-luvun alussa.
    Vanhempani kävivät usein elokuvissa. Minä jäin veljeni kanssa yksin kotiin. Kun ovi sulkeutui, me aloitimme tappelun. Olin tuolloin jotain neljä vuotta vanha.
    Ainakin kerran kävi niin, että kun isä ja äiti palasivat elokuvista, minä istuin olohuoneen lattialla ja ympärilläni oli röykkiöittäin rikottujen savikiekkojen mustia palasia. Olin rikkonut niin monta äänilevyä kuin sain käsiini. Aika monta.
    En muista tapausta. Se on kerrottu minulle myöhemmin.
    Menneisyyden muistamisessa on se vaara, ettei voi olla varma muistikuvan autenttisuudesta. Joskus se on muistikuva siitä mitä muut ovat kertoneet.


Savikiekko vuodelta 1928.
Yhdysvalloissa äänitetyllä levyllä soittaa
Brooklynin Suomalaisen Sosialistiklubin orkesteri.


Rikoin siis äänilevyjä.
    Meillä oli veivattava grammari His Master's Voice, jolla niitä soitettiin. Pakinan kuvissa on lapsuuden ajalta säilyneitä 78 kierroksen levyjä.
    Kun nyt selvitin noiden äänilevyjen ikää, totesin että ne ovat kaikki vuosilta 1927-1933. Onko se sattumaa? 
    Vähän ihmettelen, että milloinkohan isäni oli hankkinut nuo levyt. 1930-luvun taitteessa hän oli 16 vuotias juoksupoika Eteenpäin-kirjapainotalossa, ja tuskinpa hän vielä silloin osti levyjä tai grammaria. Sekin kiinnittää huomiota, että suuri osa levyistä, nuo ruskeat pahville prässätyt ”durium”-iskelmät olivat lähinnä amerikkalaista ja englantilaista kevyttä musiikkia. No, olihan isäni 1950-luvun taitteessa menossa New Yorkiin konelatojaksi.
    Voisi arvailla, että isä osti tai sai lahjaksi levyt joltakin kaveriltaan vaikkapa sodan aikana tai sen jälkeen. Mutta tätä on mahdoton selvittää.
    Pikkupoikana noita levyjä kuitenkin kuuntelin. Hieman isompana, kenties kymmenvuotiaana laitoin naapurin kaverin kanssa grammarin ikkunalaudalle ja avoimesta ikkunasta soitimme maailmalle marssia Vapaa Venäjä. Isäni oli kertonut, että marssin soittaminen on Suomessa kiellettyä tai oli ollut.
    Vapaan Venäjän soidessa odottelimme jännittyneinä tuleeko poliisi kieltämään sen soittamisen.



Tuohon aikaan, 1950-luvulla, musiikki oli yhteinen kokemus. Musiikkia kuunneltiin perheen yhteisestä radiosta, ei ollut henkilökohtaista mediaa niin kuin nykyään. Puhelimeen puhuttiin, siitä ei kuunneltu musiikkia.
    Samalla kun 1950-luku oli suomalaisten iskelmälaulajien kulta-aikaa – sen monipuolisuuden ja virkeyden täytyi syntyä sodanjälkeisen jälleenrakennuksen elinvoimasta – se oli pikkupojalle ikkunoiden avautumista musiikkiin.
    Miten muuten olisi selitettävissä, että muistan yhä niin monia iskelmiä, jotka nimenomaan soivat vuosina 1955-60? Mielikappaleitani olivat mm. Kuningaskobra, Tiikerihai, Jambalaya, Poika varjoiselta kujalta, Lazzarella ja Suklaasydän.
    Tuohon aikaan viihdettä oli niukasti. Vähästä piti repiä iloa irti.
    Radiosta tuli kevyttä musiikkia niukasti. KTP:n futismatsien alussa pelaajien astellessa Puistolan ruohokentälle, soi Gladiaattorien tulo ja kun pelin päätyttyä lähdettiin kävelemään kotiin, kaiuttimista kuului amerikkalainen marssi Ankkurit ylös.


Luistinradalla Kotkassa soitettiin musiikkia joka toinen ilta. Me pojat emme tietenkään harrastaneet ”kaunoluistelua” vaan pelailimme kentän reunalla jääkiekkoa.
    Koska kenttä oli aivan Museokadun asuntomme vieressä, sieltä kuuluvaa musiikkia saattoi kuunnella myös omalla pihalla. 60-luvun taitteen molemmin puolin Caterina Valenten ja Paul Ankan iskelmät tulivat tutuksi nimenomaan luistinradan kaiuttimien välittämänä. Kenties siellä soitettiin myös Elvistä, vaikka Paul Ankan Diana on jäänyt paremmin mieleen.
    Eräänä iltana, luulen että talvella 1963-64, kävelin luistinradan lähellä Raussin Penan kanssa, olimme menossa katsomaan Suomensarjan jääkiekkomatsia. Minä pelasin jalkapalloa KTP:n B-junioreissa oikeana puolustajana, hän oikeana laitahyökkääjänä.
    Luistinradalla soitettiin jotakin Beatlesin kappaletta. Se saattoi olla All My Loving. Minä sanoin, että kuunteles, soittavat Beatlesia. Raussi katsoi hämmästyneenä minua. Hän ei tiennyt Beatlesista mitään eikä tunnistanut kappaleen esittäjää.
    Italialaisten iskelmien musiikkimaailmasta hypättiin loikkauksella rautalankayhtyeiden instrumentaalimusiikkiin ja sitten nopeasti Beatlesin ynnä muiden nuorisoyhtyeiden rock-aikakauteen.


Äänitys vuodelta 1933.


Beatles oli suosikkini; naapurin Pekka piti Rolling Stonesista.
    Ehkäpä epämusikaaliselle Beatles oli helpompaa musiikkia.
    Nykyään Beatles tuntuu loppuun soitetulta; en silti vaihda kanavaa kun se soi radiossa. Beatlesin alkukauden kappaleet ovat kyllä lähimpänä sydäntä edelleen, tuo All My Loving ja sitten I Saw Her Standing There ja Twist and Shout.
    Kuuntelinko 60-luvulla esimerkiksi Reijo Taipaletta? En osaa sanoa. Ehkä menin kaupunkilaisbuumin mukana ja kuuntelin pääasiassa sähkökitaroita ja englanninkielistä musiikkia. Helismaalta ja Rautavaaralta ei kuitenkaan voinut välttyä. Pokeloita en sietänyt, enkä Purppuripelimanneja. Irwinin ensimmäiset laulut vetivät jalat alta, kunnes Vexi Salmesta tuli hävytön "smpläinen".
    Yhtyeitä oli paljon: Kinks, Hollies, Herman Hermits, Animals, Who, Moody Blues, Fleetwood Mac, Renegades, Beach Boys, Lovin' Spoonful, Blood, Sweat & Tears jne. Kinksiä kuulin livenä Ruisrockissa kesällä 1971. Olin siellä kolme päivää, nukuin isältä lainaamassani henkilöautossa monen kilometrin päässä festivaalialueesta.
    Lukion toisella luokalla kirjoitin lyseossa aineen, jossa esittelin pop-maailman uusia virtauksia. Opettaja piti kirjoitusta erinomaisena ja minun piti lukea se luokalle ääneen.
    Luokkatoverit olivat äimän käkenä: mistä Gösta tiesi yhtään mitään englantilaisesta nuorisomusiikista? Eihän se koskaan käynyt bileissä eikä istunut baareissa.
    "Tietämisen" salaisuus oli Suosikki-lehti, jota tilasin. Myös englantilaista NME:tä ostettiin silloin tällöin, lähinnä kai top-listojen takia. Ja radiota kuunneltiin koko ajan.


Maailma avartui 1960-luvulla.
    Yleisradio aloitti sävelradion toukokuussa 1963. Alussa soitettiin kevyttä musiikkia ”jopa kuusi tuntia päivässä”.
    Vähitellen musiikkia sai sielunsa täydeltä. Samaan aikaan perheeseen ostettu matkaradio kulki joka paikkaan. Aina soi ja kuului. Sävelradion musiikkiohjelmat olivat aika monipuolisia. Kevyen musiikin tietäjät, muualla kunnostautuneet free lancerit, soittivat kaikkea saksalaisista iskelmistä jazziin. Kahdeksan kärjessä ja Lista keräsivät perheet kuuntelemaan suosikkikappaleita.
    Ja tietysti soi ja huminoi muuallakin.
    Kotkassa aloitettiin Meripäivät. Alkuvaiheesa siellä soitettiin paljon ilmaista tanssimusiikkia. Muistan että Ronnie Kranckin yhtye esiintyi Gutzeitin kalliolle rakennetulla tanssilavalla. Naapurin mies Kari Nissinen soitti rumpuja ja lauloi Heimo Häkkisen yhtyeessä. 1970-luvulla tulivat sitten suuret tapahtumat Ruisrockista Pori Jazziin.
    Kesällä 1965 KTP:n A-junioreilla oli ”virallinen” peli Kuopiossa KUPSia vastaan. Olimme harjoitelleet koko talven mestaruussarjajoukkueen kanssa, juosseet saman kilometrimäärän hiekkakuoppien reunoilla kuin ykkösjoukkueen miehet.
    Kuopioon mentiin tilausbussilla.
    Koko matkan ajan bussin radiossa soi yhä uudestaan ruotsalaisen Lenne & Lee Kingsien kappale Stop The Music. Luultavasti joku oli nauhoittanut sen C-kasetille. (Olivatko C-kasetit tuolloin jokapojan saatavilla, en tiedä.)
    Stop The Music on yksi harvoista iskelmistä, jonka sanat olen osannut ulkoa alusta loppuun. Peli hävittiin. Kuopiolaiselle ruoholle kuivuivat talven hikipisarat, koska A-juniorien sarja pelattiin cup-systeemillä kerrasta poikki.


Rudy Valleen hitti vuodelta 1931.


Ensimmäisen kunnollisen levysoittimen ostin 60-luvun lopulla tai vuonna 1970. Siihen asti musiikkia oli nauhoitettu kelanauhurilla radion kaiuttimista tai kavereilta lainatuilta levysoittimilta. Piuhoja ei ollut ulos eikä sisään.
    Levysoitin tarvittiin, kun isäni sai pari työväenlaulualbumia. Toisen, Lauluja järjestelmästä, oli kustantanut levymerkki Eteenpäin. Siksi kai sen ”arvostelukappale” lähetettiin Eteenpäin-sanomalehteenkin. Tuolla levyllä oli yksi suosikkikappaleistani, Marmoripankit, jota en löydä netistä. Sen esitti Vanha myyrä, solistina Kiti Neuvonen ja Tuomas Vesterinen.
    1970-luvulla todellisuus aukeni palkkatyöhön Helsingissä. Nyt sitten levyjä ostettiin Stokkalta vähän väliä. Oli taistelulauluja, oli kreikkalaista musiikkia ja soitettiin "ranskalaista" Georges Moustakia ja Ranskassa asuvaa Salvatore Adamoa tunnista toiseen. Klassistakin hankittiin. Aina soi ja päässä huminoi. Kun Demarissa Risto Ennekari hehkutti Keith Jarrettin Kölnin jazzkonsertin levytystä, se, kolmen albumin kokonaisuus, ostettiin ja sitä kuunneltiin ja Jarrettin piano soi Leppävaaran kaksiossa lattiasta kattoon.
    Pori Jazzissa kävin ensimmäisen kerran 1972. Reissusta jäi ikuisesti mieleen Jukka Tolosen yhtyeen piknikkonsertti sunnuntaina aamupäivällä. Sen jälkeen kävin muutamia taukoja lukuunottamatta Pori Jazzissa kenties 20 vuotena peräkkäin.
    Pori oli tuolloin minun ”ulkomaani”. Sanoin usein, että jos vedetään viiva Kotkasta Helsinkiin, en poistu tuon viivan pohjoispuolelle muulloin kuin kerran vuodessa Poriin jazzeille. Toisin sanoen: siikaa on syöty Reposaaressa kolmeen tapaan laitettuna.


Kun musiikin kuunteleminen oli pitkään yhteinen kokemus perheen putkiradion tai 60-luvun alkupuolelta alkaen telkkarin musiikkiohjelmien tykönä, niin 1980-luvun loppupuolella siitä alkoi tulla yksityisempää hommaa. Ensimmäinen kaapelitelevisio oli käytössämme Tapiolassa 80-luvun puolivälissä, jolloin saattoi kuunnella musiikkitelevisiota Yleisradiosta välittämättä.
    Yleisradiolla oli tietenkin merkittävä rooli suomalaisen musiikkikokemuksen luojana pitkälti 1970-luvulle asti. Ja toki se soittaa vieläkin monipuolisinta musiikkia Suomessa. Kun joku toinen valitsee soitettavan musiikin, sinun on tutustuttava myös sellaiseen uuteen, jonka muuten jättäisit laiskuuttasi väliin.
    1960-luvulla television musiikkiohjelmat olivat todella musiikkiohjelmia. Ehkä sellainen nykyään (nykyihmisestä) tuntuisi jotenkin vajaalta, siis että katsotaan ja kuunnellaan yksinomaan musiikkia.
    Tuolla vuosikymmenellä telkkarista tuli musiikkia monissa vakio-ohjelmissa; yhdessä Edmundo Ros esitti latinorytmejä, toisessa ohjelmassa sveitsiläinen Vico Torriani lauloi saksalaisia schlagereita ja kolmannessa ohjelmassa Hollywood GO! GO! kuultiin tuoreinta poppia Kaliforniasta. Ja englantilaisessa showssa näki ja kuuli niinkin "kummallisia" laulajia kuin P.J. Proby ja Long John Baldry.
    Jos nyt pitäisi valita yksi, itseä koskettava iskelmä, olisiko se espanjalaisen, Baskimaalla syntyneen Sebastián Iradierin La Paloma vai kotkalaisen Juhani Vainion Kotkan poikii ilman siipii?
    Onneksi ei tarvitse valita, vaan kaikki käy. Aina soi ja päässä huminoi.


Amerikansuomalaisen Leo Kaupin esitys vuodelta 1927.
Leo Kauppinen (sittemmin Kauppi) syntyi Kotkassa.
Merimiesammatin jälkeen hän toimi Kanadassa painijana
ja sen jälkeen New Yorkissa tanssisalien laulajana.
Kauppi muutti 30-luvulla Neuvostoliittoon missä kuoli Stalinin
vankileireillä 38-vuotiaana.


Lopuksi, ikään kuin musiikilliseksi puolipisteeksi tai jopa huutomerkiksi, laitan tähän aikaisemmin laatimani (ja tällä palstalla v. 2013 julkaisemani) listan musiikista, jota kuuntelen autossa. Se on kerätty CD-levyiltä SSD-muistikortille.
    Koska 70-luvulla ostetut n. 300 vinyyliälppäriä ovat peittyneet historian poimuihin, noilta CD-levyiltä ei tietenkään löytynyt kaikkia suosikkejani. Sekin on vaikuttanut tähän kokoelmaan, että auton äänimaailma edellyttää tietynlaista musiikkia, jotta sitä pystyy kuuntelemaan Suomen karheilla asfalttiteillä ajaessaan.
    Tämä lista vastaa olemassaolollaan kysymykseen, voisiko laatia listan vaikkapa 14 kappaleesta, joita jaksaa kuunnella yhä uudestaan. Ei voi, koska maailma on niin täynnä yhä uudestaan soivaa musiikkia.
    Tässä tulevat muistikorttini musiikin esittäjät; kortilla on heidän laulujaan noin 800 kappaletta:
    Acker Bilk, Agit Prop, Aikakone, Aino Venna, Aki Sirkesalo, Al Green, Al Jarreu, Al Martino, Alberto Cortez, Alice Maria, Alison Moyet, Amy Grant, The Andrew Sisters, Anne Murray, Anneli Sari, Annie Lennox, António Mello Correa, Arja Saijonmaa, Armani Valsani, Aulikki Oksanen; Barnabas V. Geczy, Benjamino Gigli, Billie Holiday, Billy Jo Spears, Billy Vaughn, Brothers Johnson, Bruce Springsteen, The Byrds; Centurians, Chisu, Chris de Burgh, Chris Rea, Chuck Berry, Conway Twitty, Count Basie, Cyndi Lauper; Dave Brubeck, Dave Dudley, Dean Martin, Dick Dale, Die Goldenen Sieben, Dionne Farris, Dionne Warwick, Dolly Parton, Don Williams, Duke Ellington, Dusty Springfield, Dyango; Edie Brickell & The New Bohemians, Edith Piaf, Eric Clapton, Eros Ramazzotti; Faron Young, Frank Sinatra, Freddy Fender, FureysGeorge Brassens, Gladys Kight, Gloria Estefan; Hank Locklin, Herbert Ernst Groh, Herman's Hermits, Hot Chocolate; Ilkka Alanko; J. Karjalainen, Jaime Santos, James Brown, Jan & Dean, Jan Kiepura, Jenni Vartiainen, Jennifer Rush, Jippu, Jo Stance, Joe Bund, Joe Cocker, Johanna Kurkela, Johnny Cash, Johnny Paycheck, Johnny Tillotson, Jorma Kääriäinen & Riku Niemi Orchestra, Joseph Schmidt, Juan Pardo, Juha Tapio, Juliette Gréco, Julio Iglesias; Kathle Kühl, Kaisa Korhonen, Kaj Chydenius, Kate Bush, K.D Lang, Kenny Rogers, Kirsi Neuvonen, Kristiina Halkola, Kool & The Gang, KOM-teatteri; Laura Pausini, Lecuona Cuban Boys, Lenita Gentil, Leonard Cohen, Link Wray and His Ray Men, The Lively Ones, Lobo, Loretta Lynn, Los Amaya, Los Chunguitos, Ludwid Rüth, Lynn Anderson; Marcella Detroit, Mari Trini, Maria Da Fé, Maria McKee, The Marketts, Martha Eggerth, Melanie Garside, Miguel Gallardo, Mouloudji; Nat King Cole, Neil Sedaka, Nino Valsani; Olavi Virta, Olivia Newton-John, The Osmonds, Otis Redding; Paco Cepero, Paloma San Basilio, Patsy Cline, Percy Sledge, Phil Carmen, Pickettywhich, Placido Domingo, Pola Negri; Raphael, Ray Pillow, The Revels, Ricky Nelson, The Righteous Brothers, Ritchie Valens, The Robins, Rocio Jurado, Rosana, Rosie Vela, Roy Orbison; Sam & Dave, Samuli Edelmann, Scandinavian Music Group, Scarlet, Selena, Shadows, Sheryl Crow, Shirley Bassey, Sinead O'Connor, Sir Douglas Quintet, Skeeter Davis, Sophie B. Hawkins, The Statter Brothers, Sting, Suzanne Vega; Teleks, Tero Vaara, Teddy Bears, Tino Rossi, Three Dog Night, Tommy James & Shondells, Tony de Matos, The Tornados, Tristao da Silva, Tuure Kilpeläinen; Ultra Bra, Urge Overkill; Vesa-Matti Loiri, Vuokko Hovatta; Waylon Jennings, Willie Nelson, Willy Forst, Willy Fritsch; Yves Montad.”

Pahvilevy vuodelta 1933.
Duriumpinnoite on synteettistä hartsia.

8 kommenttia:

  1. Tästä ei kattaus parane, kiitos runsaudensarvesta, joka oli paitsi laaja-alainen katsaus myös muistorikas musiikkimatka ja ilontuottaja!! Nimien virratessa ne kytkeytyvät kulloiseenkin aikakauteen, elämäntilanteeseen. Kappaleet, biisit alkoivat itsekseen soida korvissa, mielensopukoilta kutsuttuina… Runsaasti tuttuja nimiä ja jaettuja kuuntelukokemuksia.

    Sitten rahisevien savikiekkojen, joista ensimmäiset omat levyni olivat: ”Jänöjussin mäenlasku" ja "Sininen uni" on paljon säveliä liihotellut ilmassa. Schaub Lorenzilla kuunneltiin Radio Luxembourgia ja merirosvoradio Nordin TOP 20 oli odotettu perjantaiohjelma.

    Musiikki eri lajeissaan ja muodoissaan on aina kulkenut mukana elämässä ja ollut luotettava ja rikastuttava seuralainen. Se ei luo mitään valmiiksi, vaan jättää tilaa kuuntelijan mielikuville, tuntemuksille, ja - muistoille sekä luo myös uutta ajatuspintaa.
    Siinä sen ikiaikainen viehätys.
    "Music Makes The World Go Round" & humisemisiin:)

    VastaaPoista
  2. "Suosikin" rinnalla "Ajan sävel" oli kova juttu:) Unhettui myös udella: mikä on klassisen musiikin osuus kuuntelussasi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Oikeastaan tarkoituksena oli pohtia myös vähän "teoreettisemmin" miten musiikin monipuolisuus/yksipuolisuus on kehittynyt vaikkapa vuosina 1940-80 vs. 1980-2020, mutta kun tuo pakina tuli jo muutenkin laveaksi, en jaksanut/viitsinyt enempää sanoilla&ajatuksilla ketään rasittaa.

      Jollakin maagisella tavallahan tuota musiikkia yhdessä, olematta kuitenkaan vierekkäin, koetaan ja se liittyy moneen sekä yksilölliseen että kollektiiviseen kokemukseen - niin kuin esimerkeillä sanot.

      Pakinastahan puuttuivat melkein kokonaan myös laulajien esimerkit (paitsi lopun automusiikin listalta). Siihen olisi tullut jokunen viittaus myös klassiseen eli esim. B Giglin, Mario Lanzan ja Jose Carrerasin laulamiin italialaisiin aarioihin ja serenadeihin. Musikaalien ja operetinkin esimerkit puuttuivat. Johan Strauss-konsertin uudenvuodenpäivänä olen luultavasti katsonut joka vuosi lähtien tammikuusta 1965 - poislukien tosi harvoja vuosia.

      Kun en ole oikein musikaalinen, vaan enempi levyjen rikkoja, klassisen musiikin kuuntelu on ollut aika sovinnaista, barokkimusiikkia,Bachia, Moazartia ja Vivaldia eli semmoista joista pölkkypääkin löytää melodian ja harmonian.

      Paljonhan klassistakin on joskus ostettu ja kuunneltu. Nykyään kuuntelen sitä vain joistakin Ylen ohjelmista, kuten Faunin iltapäivää neljän jälkeen.

      Poista
  3. No mutta kiitos Kyösti! Paljon samoja joita minäkin kuuntelin. Ja joitakin vieläkin.

    Jaa että Ristosakari Ennekari on esitellyt Keith Jarrettia? Asui siinä Porin torin varrella niin kuin minäkin muutaman vuoden. Arto Kytöhonka asui lähellä myös, kävi poikalyseota, kunnes muutti jonnekin muualle. Arton olisin suonut jatkavan kirjoittamista. En tiedä mitä musiikkia hän kuunteli.

    Mutta tietysti jazz oli ensimmäistä musiikkia, jota Yle lähetti, jo silloin 1950-luvulla, kun yritettiin kuulla jotain tärkeää Lauantain toivotuista levyistä. Äiti kuunteli barokkia ja modernia taidemusiikkia, isä oopperaa ja operetteja ja soitti niitä kappaleita myös pianolla. Minun protestini ei millään mennyt vanhempien korviin asti. Ehkä ne eivät sitä edes protestiksi tajunneet. Tai en ehkä itsekään ymmärtänyt miksikään protestiksi.

    Mutta kun olin jo yliopistossa, alkoi Porissa se puuhaaminen. Olin mukana kyllä. Hannulan Risto oli Satakunnan Kansan kulttuuritoimittaja ja kannatti festareita myös.

    Vasta Amerikassa 1969-71 tajusin rock'n roll'n merkityksen. Se tuntui tulevan jonkinlaisena muistumana sekä mustien bluesista että englantilaisista balladeista. Se sai kyllä tanssimaan. Amerikassa se oli aivan tavallista kansanmusiikkia. En tainnut tuntea ketään, joka ei soittanut jotain instrumenttia. Ensimmäisessä kämpässä alakerran asukkaat soittivat folk-musiikkia, semmoinen ikäiseni naispari, huikeataa musiikkia josta Kentuckysta.

    Tulin jo puolentoista vuoden päästä takaisin. En kestänyt sitä sotaa joka repi ihmisiä palasiksi, sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti. Siellä on edelleen sama tilanne. Näyttää olevan mahdollista että se kansa ei oikein ikinä muotoutunut kansaksi eikä siis ole sinut itsensä kanssa. Mutta niin paljon luovia ihmisiä!

    Taidan tätä nykyä kuunnella modernia konserttimusiikkia. Sitä tulee korvilleni netistä, yleensä ystäviltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä torin varrella vietin monta Porijazzia Riston vanhempien kämpässä vieraanam - hänen vanhempansa ja viime vaiheensa äitinsä olivat Vammalan mökillä jazzien aikana.

      Joo, Arto Kytöhongan kanssa käytiin pitkiä puhelinkeskusteluja kun Artosta oli tullut Parnassaon toimitta ja minusta lehden avustaja.

      Poista
  4. Niin joo. Eilen kuuntelin YouTuben kautta Eero Hämeenniemen pianomeditaatioita. Niitä on kaksi osaa vielä siellä, kolmas tule muistaakseni ensi keskiviikkona.

    Koronan aikaan löytää paljon kaikenlaista musiikkia...

    VastaaPoista
  5. Tervehdys Kyösti! Ja kiitos taas mielenkiintoisesta pakinoinnista.

    Jäin miettimään tätä: "Kaikki yksityinen liittyy tavalla tai toisella yhteiseen, kollektiiviseen. Kun lauluja sävelletään ja kirjoitetaan, jonkun toisen oletetaan niitä kuuntelevan."

    Noinhan se juuri on - ja liittyy myös tähän minun omaan paraadilajiini, eli tanssimiseen. Kuulija luo aina omia mielikuviaan kuulemastaan musiikista. Riippuu vähän päivästä - ainakin minulla - mikä uppoaa, ja mikä ei. Tanssiessa musiikkiin, tunnelmaan ja parinsa kanssa liikkumiseen uppoaa täysin. Välillä jopa tuntuu, että siinä luo jotain uutta...

    Hassu sattuma muuten, että mainitsit Heimo Häkkisen yhtyeen. Käytän sitä kokoonpanoa tuossa tuoreessa tanssilavakirjassani esimerkkinä tyypillisestä 50- ja 60-lukujen tanssimusiikkia esittävästä "poikabändistä".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Martti!

      Tanssiessa ihminen luo (toisen ihmisen kanssa) jotakin uutta! Mielenkiintoinen ajatus.

      Liikutaanko silloin, tanssilattialla, jossakin alkuperäisessä (tunne)tilassa, ihmisen syvimmässä historiassa, jota ei tietenkään pysty järkeilemään?

      Kirjasi Tanssilavojen Suomi (Karisto) kuulostaa mielenkiintoiselta. Pitää hankkia.

      Heimo Häkkisen yhtye oli tuttu ja tutumpi kuin vaikkapa Metsärinteen yhtye varmaankin siksi, että Kari Nissinen, naapurin mies, soitti yhtyeessä. Karihan oli nuorena myös lupaava pikajuoksija, sanotaan että hänestä olisi tullut maajoukkuetason juoksija 400 metrillä, mutta Kari valitsi harrastuksekseen musiikin, ei juoksemista. Hän viettää yhä eläkepäiviään Museokadulla lapsuutensa ajan asunnossa.

      Poista