torstai 16. huhtikuuta 2020

Turhaa ja tarpeellista

[lumi sulaa maahan päästyään]


Osmo Salovaara, 1954.
Muotia á la Meri Salovaara kesällä 1954.
Luettiinko jo tuolloin Burdaa?

Tuleva "pakinoitsija" katsoo suoraan kameraan.


Naiset haaveilevat aistikkuudesta, kauneuden ja tyylikkyyden paluusta. Naisellisuudesta. Siitä että elämä jatkuu.

    - Aenne Burda vuonna 1949 perustellessaan uudenlaisen muotilehden tarpeellisuutta sodan runtelemassa Saksassa.


Keimaileva pessimismi saattaa olla viihdyttävää; oikea, realistinen pessimismi ei, koska se jäytää mieltä ja estää valon pääsyn sieluun.

    - Kyösti Salovaara romaanissa 2112, vuonna 2012-2013.


Suomen kaltaisessa maassa on mahdollista elää sivistynyttä elämää vain, jos lähes kaikki tuodaan ulkomailta.

    - Heikki Pursiainen esseekokoelmassa Olette kaikki väärässä, vuonna 2019.




Ryhdyn keräilemään sanoja. Raskaita lumihiutaleita putoaa harmaalta taivaalta.
    Lumi sulaa maanpinnalle päästyään.
    Västäräkki kipristelee kastuneita varpaita. Punarinta yrittää epätoivoista laulua. Mustarastas kääntelee viimevuotisia lehtiä muina miehinä.
    Katselen ikkunasta.
    Hei, maailma!


Kumpi tulee ensin: pessimistin toiveet vai kriisin seuraamukset?
    Jos pahinta toivoo, sen myös saa. Auttaako optimismi sen enempää?
    Äärimmäisiin ajatuksiin on helpompi löytää sanoja kuin lohduttaviin.      Keskimääräinen ei riitä silloin kun pelottaa. Jokainen meistä pelkää. Suomessa on nyt 5,5 miljoonaa virustieteilijää, joista moni ei usko asiantuntijoihin, jotka tukeutuvat keskimääräisiin todennäköisyyksiin.
    Myös asiantuntija erehtyy joskus, semminkin jos yksikäsitteinen tieto puuttuu. Mutta tiedon kertyessä asiantuntija korjaa kurssia. Luonnontiede ei ole mielipide.
    Ongelma syntyy siitä, että ihmisten elämäntunne ei ole luonnontiedettä vaan heidän omaa psykofyysistä elämäänsä. Tässä mielessä on vain yksi validi näkökulma. Suomessa niitä on 5,5 miljoonaa.


Luin Hesarista saksalaisen minisarjan esittelyä pitkälle ennen kuin tajusin, että tässähän puhutaan Burda-lehden perustajan ja julkaisijan Aenne Burdan elämänvaiheista 1950-luvun taitteessa.
    Burda kuului myös minun elämääni sodanjälkeisessä Suomessa. Meillä siis ”luettiin” Burdaa.
    Äitini Meri Salovaara oli vaatturin tytär. Hän ei osannut lukea saksankielistä muotilehteä, mutta hän osasi lukea leninkien ja hameiden ja jakkujen kaavoja. Pikkupoikana ihmettelin tuota taitoa. Yhdelle arkille oli piirretty kymmenen asusteen kaavat; ne näyttivät sekavalta ja sotkuiselta viivojen ja pilkkujen rykelmältä.
    Jossakin vaiheessa Burdan kaavat tulivat myös suomenkielellä.
    Burdaa käsittelevässä tv-sarjassa kerrottiin kuinka lehden toimituksessa (jossa siis konkreettisesti suunniteltiin ja valmistettiin vaatteita) joku keksi, että yhdelle arkille mahtui monen asusteen kaava, kun kunkin leningin kaavat koodattiin paperille omalla tavallaan. Burda myös mittasi tavallisten naisten mitat luodakseen johdonmukaiset kokonumerot.
    Keittiön pöydän ääressä äitini jäljensi läpinäkyvälle voipaperille Burdan kaavoja.
    Hän valmisti (harrastuksena, ei ammatillisesti) itselleen ja tutuilleen ja joskus myös tuttujen tutuille vaatteita noiden kaavojen perusteella. Vielä yli yhdeksänkymppisenä ja melkein sokeana äitini pystyi pujottamaan langan silmänneulaan.
    Kauniit vaatteet olivat Merille melkeinpä tärkeintä maailmassa.


Osmo Salovaara, 1954.
Äitini uskoi moderniin.
Hänen kainalonsa alitse näkyy Museokadun
taloyhtiön ulkohuussi Kotkan "keskustassa".
 Tiilirakennuksessa kahden puolen sijaitsivat
taloyhtiön 32 asunnon huussikopperot.
Rakennuksen päästä ajettiin talvella hevosilla rakennuksen sisälle
 sontakaukaloiden keskelle ja huussi tyhjennettiin
hevosten vetämiin rekiin.


Kiinalaiset sanovat, että tärkeintä elämässä on puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää.
    Tästä ajatuksesta löytyy erilaisia versioita. Yhdelle tärkeintä elämässä on purjehtiminen, toiselle puiden halaaminen, kolmannelle uudet tanssikengät ja neljännelle puolimaratonien juokseminen.
   Ihmisten korostaessa oman harrastuksensa tärkeyttä, he unohtavat kiinalaisen sananlaskun jälkimmäisen lauseen: ”eikä sekään ole kovin tärkeää”.
    Kun tarkastelee omaa napaansa, näkee oman napansa.
    ”Väitän että ylikuluttamisen mahdollisuus ei tee hyvää meille yksilöinä”, muuan yleisönosaston kirjoittaja sanoi Helsingin Sanomissa. ”Koronaviruksella onkin meille viesti: mikä tässä elämässä on pitkäkestoisesti ja juuri nyt oikeasti tärkeää?”
    Tarkoittiko kirjoittaja, että hänelle yksilönä ”kuluttaminen” ei ole tärkeää, vai sitä että se ei ole kenellekään tärkeää? Kirjoittajan omaa arvomaailmaa, arvojen valintaa tulee kunnioittaa. Eikä sitä kannata kritisoida siinä katsannossa.
    Mutta jos kirjoittaja tarkoitti, että tästä eteenpäin kuluttamista pitäisi yhteiskuntatasolla supistaa rajusti, hän ei varmaankaan ajatellut seurauksia; sitä että vaatimuksesta mahdollisesti koituu miljoonien ihmisten pitkäkestoinen työttömyys, ja se että yhä vähemmän hoidetaan sairaita ja yhä vähemmän koulutetaan ihmisiä.
    Kun yksi luopuu ”kuluttamisesta”, se on hänen yksityinen valintansa, mutta jos enemmistö luopuu, siitä tulee yhteiskunnallinen ongelma.
    Globaalilla taloudella ja suomalaisella hyvinvointiyhteiskunnalla on monilonkeroinen yhteys. Raha ei kasva puussa, mutta puusta saa rahaa kun se myydään ja ostetaan, jalostetaan ja käytetään. Turhan ja tarpeellisen erottaminen toisistaan on kuin yrittäisi vetää punaista viivaa veteen.
    Itserakkaus ja altruismi kasvavat toisiinsa.


Omahyväisyys hivelee sielua. Se viettelee harhakuvitelmiin.
    Heikki Pursiainen kirjoittaa elämäntapakiivailijoista hauskan ironisesti:
    ”Jos olet sitä mieltä, että elämäntapasi kaipaa perinpohjaista muuttamista, anna mennä ja muuta sitä. Jos sinusta olet keskittynyt liikaa kulutukseen elämän merkityksellisyyden sijasta, jos haluat lähentää luontosuhdettasi, tehdä töitä käsilläsi tai henkistyä, niin tee toki niin. Jos suuri osa siitä, mitä olet tähän asti pitänyt oikeana ja hyvänä, on sinusta nyt väärin ja pahaa, pistä ihmeessä tärkeysjärjestyksesi uusiksi. Mutta syynä ei tällöin ole ilmastomuutos [eikä koronavirus], vaan tyytymättömyytesi tähänastiseen elämääsi ja etiikkaasi. Sen vuoksi sinulla ei myöskään ole syytä vaatia meiltä muilta, jotka olemme etiikkaamme, tärkeysjärjestykseemme ja elämäntapaamme ihan tyytyväisiä, kiitos vain kysymästä, perinpohjaisia muutoksia niihin.”
Osmo Salovaara, 1955.
    Kriisi nostaa pinnalle ihmisten parhaat ja huonoimmat intohimot.
    Yksi epämiellyttävimmistä intohimoista on naapurin elämän vahtiminen ja sen edellyttäminen, että naapuri ryhtyy elämään sillä tavalla niin kuin minä haluan. Tätähän jokainen radikaali ideologia (ja sen tuottama totalitarismi) on ahtaimmillaan: sen olettamista että kaikki ihmiset haluavat samanlaista elämää ja vaikka eivät haluaisikaan, järjestelmä pakottaa heidät haluamaan.


Puiden halaaminen saattaa olla rauhoittavaa puuhailua, mutta siitä ei kerry verotuloja sairaanhoitoon, koulutukseen, eläkkeiden maksamiseen, teiden kunnossapitoon, maan puolustamiseen eikä edes kirjastoihin ja konserttisaleihin, uimahalleista ja urheilukentistä puhumattakaan.
    Muotikenkiä sovittava ja uutta leninkiä hankkiva sen sijaan kerryttää yhteistä kassaa.
    Vaikka olen luonteeltani pessimisti, uskon optimistin tavoin kehitykseen ja uuteen.
    Näinä ankeina aikoina toivoisi kuulevansa sellaista puhetta, jota nyt löytää vain ”iloiselta 1920-luvulta”, kuten vaikkapa Olavi Paavolaisen esseistä Nykyaikaa etsimässä teoksessa:
    ”Ja niin sain lähteä matkalle etsimään ’vain’ nykyaikaa. Etsimään uutta maailmaa ja uutta ihmistä. Pakenin ’tuhatjärviä’ ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniittyjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä. Pakenin lannan ja vastakynnetyn mullan tuoksua löytääkseni savun ja kivihiilenmurskan lemun. Pakenin ’hurskasta kurjuutta’ löytääkseni työmiehiä, jotka omistavat Citroënin ja osaavat algebraa. Pakenin ’vanhaa’ kauneutta ja runoutta löytääkseni sen uuden, jonka oma aikamme on luonut, joka on vain sille ominainen… Sillä onneton on se, joka ei ymmärrä omaa aikaansa eikä sitä rakasta.”
    Sähkölamppu on uusi orkidea, sanoi Jean Cocteau.


Mutta hetkinen!
    En kai minäkin vaivu rypemään itsesäälissä?
    Keskiviikkona Helsingin Sanomat kirjoitti maailmantalouden tilasta näin: ”Maailmantalous vajoaa tänä vuonna koronaviruspandemian takia pahimpaan taantumaan sitten 1930-luvun suuren laman, arvioi Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) tiistaina uudessa suhdanne-ennusteessa.”
    Historiaa tutkimalla tietää (tai pelkää), että luvassa on ankaria aikoja, joiden vallitsessa tuskin kukaan iloitsee kuluttamisen supistumisesta.
    Mutta toisenlaistakin puhetta kuulee. Sellaista kuuntelee mielellään, vaikka toivoa olisi niukasti.
    Tiistaina espanjalainen pitkän linjan taloustoimittaja Mariano Guindal kirjoitti Barcelonassa ilmestyvässä La Vanguardia -lehdessä toiveikkaasti alkaneesta vuosikymmenestä. Maailma muuttuu, mutta palaa entiselle uralle.
    Guindal sanoi, että aivan kuten tapahtui Espanjantaudin kohdalla 1918, iloinen kaksikymmentäluku odottaa meitä, niin kuin se odotti silloin kun 1920-luku edesauttoi ihmisiä unohtamaan koetun pandemian ja 50 miljoonaa kuollutta. Nyt sama tapahtuu koronavirukselle, enemmän tai vähemmän.
    Muutamassa vuodessa maailma voittaa tämän suunnattoman tartuntataudin ja palaa kasvun tielle, Guindal ennusti. Me olemme teknologisen vallankumouksen keskelle. Liikemaailman ideat muuttuvat liiketoiminnaksi, johon saa nyt helposti halpaa rahaa.”
    Guindalin mielestä meitä odottaa hieno vuosikymmen, iloinen 20-luku, vaikka tänä ja ehkä myös ensi vuonna ajat ovat kovia.


Tärkeintä elämässä on … eikä sekään ole kovin tärkeää.
    Pitäisikö uskoa omiin sanoihinsa? Vai lukea pahin mitä on kirjoitettu?
    Ajatuksissani elän ajatuksilla.
    Sitten tulee nälkä.



Kyösti Salovaara, 2014.
Paavolaisen ajan koreutta Mulhousen automuseossa.

6 kommenttia:

  1. Kun vertaa äitisi vaatetusta ja nykyistä arkityyliä, niin tulee vanhoja aikoja ikävä.
    Ennen kaikki pukeutuivat niin hyvin kuin voi. Sitten tuli hyvän pukeutumisen ja laittautumisen halveksunta; alettiin tulkita, että älykäs ei välitä ulkoisesta, ainakin joissain piireissä Suomessa. Ja nykyään meillä on Amerikasta rantautunut tyyli pukeutua sellaisiin vaatteisiin, jotka ovat mahdollisimman mukavia ulkonäöstä välittämättä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, näin on. Äitini ei koskaan lähtenyt kotivaatteissa kaupungille ostoksille, ei edes 90-vuotiaana. No, ei hän koskaan verkkareitakaan taitanut käyttää.

      Isäni sai 50-vuotislahjaksi firmalta pienen kaitafilmikameran, jolla 60-luvun tai 70-luvun alussa otti filmejä Mallorcan matkoilta. Niissä pistää heti silmään pukeutuminen; sekä matkustajat että matkaoppaat ovat parhaissa vetimissään kaikilla reissuilla vaikka aurinko paistaisi kuinka kuumasti.

      Itseäni en tässä nyt voi korostaa pukeutujana. Yksi syy miksi menin ATK-hommiin 70-luvun alussa, oli että tiesin siellä saavan pukeutua vapaasti, toisin kuin yleensä konttoritöissä. Eli kesällä 1972 Valtion tietokonekeskuksessa käytettiin hollannikkaita ja farkkuja ja t-paitoja. Pikkutakin saattoi nähdä jollakin johtajalla, ei kenelläkään ohjelmoijalla. Itse en silloin kulkenut farkuissa vaan Micmacin samettihousuissa. Sen toki uskallan sanoa etten ole koskaan tuulipuvun sisään kääriytynyt.

      Poista
    2. Sama täällä, opettajana sai pukeutua kuten halusi ja olin siitä hyvin tyytyväinen.
      Ajan mukaan sitä mennään, mutta en mene niin pitkälle, että lähtisin ulos niissä jumppahousuissa, mitä kotona mukavuudenhaluisena pidän, ja vaikka Nanso myy samoja kaapuja yöpukuina ja "mekkoina", niin en pue niitä päälleni teatteriin vaan yöpuvuiksi.
      Ennen naisilla oli leningit, nykyään on mekot. Leningit olivat kauniimmpia ja istuvampia, koska ne oli ommeltu kunkin mittojen mukaan joko itse tai ompelijalla. Minunkin äitini ompeli itse vaatteita sekä itselleen että meille lapsille. Leningeissä oli kankaalla päällysteyt napit ja muita huoliteltuja yksityiskohtia. Sellaisia vaatteita näin venäläisillä naisilla vielä 90-luvulla, kun meillä naiset kulkivat jo ketjumyymälöiden urheiluvaatteissa ja farkuissa.
      Maltalla lomamatkalla joskus 80-luvun lopussa seurasin, miten paikalliset kulkivat sunnuntaisin parhaisiinsa pukeutuneina hitaasti rantaraittia ja pysähtelivät juttelemaan tuttujen kanssa. Turistit olivat siellä joukossa, osa hyvinkin eri tyylillä. Tuo maltalaisten tapa muistutti minua siitä, millaista oli omassa lapsuudessa, kun vapaa-aikaa juhlistettiin pukeutumalla paremmin kuin arkena, ei huonommin.
      (Totean tämän muutoksen haikeana tässä ylisuuressa collegemekossani)

      Olen kiinnostunut muodista ja pidän sitä yhtenä taiteen lajina.
      Tuo äitisi pallohame on ikuisesti naisellisuuden huippu.

      Poista
    3. Onhan se vähän kummallista, että vapaa-ajan asuista on tullut työvaatteita. Positiivinen tulkinta voisi olla, että kun tasa-arvo on lisääntynyt, ei ulkoisille merkeillä enää haluta/pystytä julistamaan luokka-asemaa. Tietysti asian voi nähdä toisellakin tavalla.

      Tuntuu kuitenkin hätkähdyttävältä, että joskus aikaisemmin Ranskassa eismerkiksi lippahatutas tai samettihousuista pysytyi päättelemään että ko. henkilö oli työläinen. Eli voisiko tuo 70-luvun taitteessa tapahtunut asusteiden muuttuminen olla myönteinen kapina noita entisiä aikoja kohtaan?

      Sitten on päädytty tähän nykyiseen kun millään ei ole väliä eikä mikään enään kerro mitään.

      (Kun tulin tänne blogiin, äitini kuvat eivät näkyneet vaan niiden päällä oli kielletty ajosuunta liikennemerkki. Pelottavaa! Tarkkaileeko joku mitä (viattomiakin) kuvia saa laittaa nettiin?)

      Poista
  2. Aurinkoiset kuvat soreasta Meri-äidistä vievät aikaan, jolloin tyylikkyys oli mahdollisuuksien mukaan avainsana ja Burda pöydällä:)

    Heränneitä mietteitä turhaa ja tarpeellista tiimoilta: Ehkä kyse on ihmisen alitajuisesta tarpeesta rakentaa itselleen, ympäristölleen jotain pysyvää. Sen ymmärtäminen, ettemme itseämme emmekä tätä maailmaa valmiiksi saa, vie kauan, lähelle peräseinän häämöttämistä.
    Tulee oivallus, että ainoa, mikä on pysyvää, on muutos ja että monet kysymyksemme - sinänsä tärkeät kehittymisemme kannalta - auttamatta jäävät vastaustaan vaille. Silti on mielestäni tärkeää että ne tulevat itselle esitetyiksi, ääneen lausutuiksi; varauksella: ehkä sekään ei ole tärkeää...

    Guindalin iloinen 20-luku kuulostaa kuulostaa utopialta, mutta varmaa on, ettei maailma palaa jengoilleen, vaan tulee olemaan pysyvästi uusille urilleen loksahtanut. Siihen asti ajaa hurautellaan mielikuvissamme tuolla upealla Mulhousen automuseon maantiekiitäjällä ja ajatuksissamme eletään ajatuksillamme nälkää odotellessa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ainoa mikä pysyy on muutos. Jotenkin me kyllä tiedostamme sen ja olemme siinä alati mukana ja sitten kuitenkin yritämme rakentaa itselle tilan, jossa ei tarvitse muuttua, niin kuin hyvin sanot. Tässä varmaankin vaikuttavat myös ikiaikaiset, geneettiset ihmisen parametrit käyttäytymiseen ja maailman kokemiseen.

      Ehkä Guindal esittää toiveajatuksia eikä todennäköisiä. Mutta mitä pidempään yhteiskunnat lukkiutuvat, sitä suurempi vaara on ettei niitä meikäläisen elinaikana enää koskaan aidosti avatakaan. Tässä mielessä nuorempien ja vanhempien ikäluokkien perspektiivi eroaa toisistaan.

      Poista