Turhaa ja tarpeellista

[lumi sulaa maahan päästyään]

Osmo Salovaara, 1954.
Muotia á la Meri Salovaara kesällä 1954.
Luettiinko jo tuolloin Burdaa?
Tuleva "pakinoitsija" katsoo suoraan kameraan.

Naiset haaveilevat aistikkuudesta, kauneuden ja tyylikkyyden paluusta. Naisellisuudesta. Siitä että elämä jatkuu.

    - Aenne Burda vuonna 1949 perustellessaan uudenlaisen muotilehden tarpeellisuutta sodan runtelemassa Saksassa.

Keimaileva pessimismi saattaa olla viihdyttävää; oikea, realistinen pessimismi ei, koska se jäytää mieltä ja estää valon pääsyn sieluun.

    - Kyösti Salovaara romaanissa 2112, vuonna 2012-2013.

Suomen kaltaisessa maassa on mahdollista elää sivistynyttä elämää vain, jos lähes kaikki tuodaan ulkomailta.

    - Heikki Pursiainen esseekokoelmassa Olette kaikki väärässä, vuonna 2019.

Ryhdyn keräilemään sanoja. Raskaita lumihiutaleita putoaa harmaalta taivaalta.

    Lumi sulaa maanpinnalle päästyään.

    Västäräkki kipristelee kastuneita varpaita. Punarinta yrittää epätoivoista laulua. Mustarastas kääntelee viimevuotisia lehtiä muina miehinä.

    Katselen ikkunasta.

    Hei, maailma!

Kumpi tulee ensin: pessimistin toiveet vai kriisin seuraamukset?

    Jos pahinta toivoo, sen myös saa. Auttaako optimismi sen enempää?

    Äärimmäisiin ajatuksiin on helpompi löytää sanoja kuin lohduttaviin.      Keskimääräinen ei riitä silloin kun pelottaa. Jokainen meistä pelkää. Suomessa on nyt 5,5 miljoonaa virustieteilijää, joista moni ei usko asiantuntijoihin, jotka tukeutuvat keskimääräisiin todennäköisyyksiin.

    Myös asiantuntija erehtyy joskus, semminkin jos yksikäsitteinen tieto puuttuu. Mutta tiedon kertyessä asiantuntija korjaa kurssia. Luonnontiede ei ole mielipide.

    Ongelma syntyy siitä, että ihmisten elämäntunne ei ole luonnontiedettä vaan heidän omaa psykofyysistä elämäänsä. Tässä mielessä on vain yksi validi näkökulma. Suomessa niitä on 5,5 miljoonaa.

Luin Hesarista saksalaisen minisarjan esittelyä pitkälle ennen kuin tajusin, että tässähän puhutaan Burda-lehden perustajan ja julkaisijan Aenne Burdan elämänvaiheista 1950-luvun taitteessa.

    Burda kuului myös minun elämääni sodanjälkeisessä Suomessa. Meillä siis ”luettiin” Burdaa.

    Äitini Meri Salovaara oli vaatturin tytär. Hän ei osannut lukea saksankielistä muotilehteä, mutta hän osasi lukea leninkien ja hameiden ja jakkujen kaavoja. Pikkupoikana ihmettelin tuota taitoa. Yhdelle arkille oli piirretty kymmenen asusteen kaavat; ne näyttivät sekavalta ja sotkuiselta viivojen ja pilkkujen rykelmältä.

    Jossakin vaiheessa Burdan kaavat tulivat myös suomenkielellä.

    Burdaa käsittelevässä tv-sarjassa kerrottiin kuinka lehden toimituksessa (jossa siis konkreettisesti suunniteltiin ja valmistettiin vaatteita) joku keksi, että yhdelle arkille mahtui monen asusteen kaava, kun kunkin leningin kaavat koodattiin paperille omalla tavallaan. Burda myös mittasi tavallisten naisten mitat luodakseen johdonmukaiset kokonumerot.

    Keittiön pöydän ääressä äitini jäljensi läpinäkyvälle voipaperille Burdan kaavoja.

    Hän valmisti (harrastuksena, ei ammatillisesti) itselleen ja tutuilleen ja joskus myös tuttujen tutuille vaatteita noiden kaavojen perusteella. Vielä yli yhdeksänkymppisenä ja melkein sokeana äitini pystyi pujottamaan langan silmänneulaan.

    Kauniit vaatteet olivat Merille melkeinpä tärkeintä maailmassa.

Osmo Salovaara, 1954.
Äitini uskoi moderniin.
Hänen kainalonsa alitse näkyy Museokadun
taloyhtiön ulkohuussi Kotkan "keskustassa".
 Tiilirakennuksessa kahden puolen sijaitsivat
taloyhtiön 32 asunnon huussikopperot.
Rakennuksen päästä ajettiin talvella hevosilla rakennuksen sisälle
 sontakaukaloiden keskelle ja huussi tyhjennettiin
hevosten vetämiin rekiin.

Kiinalaiset sanovat, että tärkeintä elämässä on puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää.

    Tästä ajatuksesta löytyy erilaisia versioita. Yhdelle tärkeintä elämässä on purjehtiminen, toiselle puiden halaaminen, kolmannelle uudet tanssikengät ja neljännelle puolimaratonien juokseminen.

   Ihmisten korostaessa oman harrastuksensa tärkeyttä, he unohtavat kiinalaisen sananlaskun jälkimmäisen lauseen: ”eikä sekään ole kovin tärkeää”.

    Kun tarkastelee omaa napaansa, näkee oman napansa.

    ”Väitän että ylikuluttamisen mahdollisuus ei tee hyvää meille yksilöinä”, muuan yleisönosaston kirjoittaja sanoi Helsingin Sanomissa. ”Koronaviruksella onkin meille viesti: mikä tässä elämässä on pitkäkestoisesti ja juuri nyt oikeasti tärkeää?”

    Tarkoittiko kirjoittaja, että hänelle yksilönä ”kuluttaminen” ei ole tärkeää, vai sitä että se ei ole kenellekään tärkeää? Kirjoittajan omaa arvomaailmaa, arvojen valintaa tulee kunnioittaa. Eikä sitä kannata kritisoida siinä katsannossa.

    Mutta jos kirjoittaja tarkoitti, että tästä eteenpäin kuluttamista pitäisi yhteiskuntatasolla supistaa rajusti, hän ei varmaankaan ajatellut seurauksia; sitä että vaatimuksesta mahdollisesti koituu miljoonien ihmisten pitkäkestoinen työttömyys, ja se että yhä vähemmän hoidetaan sairaita ja yhä vähemmän koulutetaan ihmisiä.

    Kun yksi luopuu ”kuluttamisesta”, se on hänen yksityinen valintansa, mutta jos enemmistö luopuu, siitä tulee yhteiskunnallinen ongelma.

    Globaalilla taloudella ja suomalaisella hyvinvointiyhteiskunnalla on monilonkeroinen yhteys. Raha ei kasva puussa, mutta puusta saa rahaa kun se myydään ja ostetaan, jalostetaan ja käytetään. Turhan ja tarpeellisen erottaminen toisistaan on kuin yrittäisi vetää punaista viivaa veteen.

    Itserakkaus ja altruismi kasvavat toisiinsa.

Omahyväisyys hivelee sielua. Se viettelee harhakuvitelmiin.

    Heikki Pursiainen kirjoittaa elämäntapakiivailijoista hauskan ironisesti:

    ”Jos olet sitä mieltä, että elämäntapasi kaipaa perinpohjaista muuttamista, anna mennä ja muuta sitä. Jos sinusta olet keskittynyt liikaa kulutukseen elämän merkityksellisyyden sijasta, jos haluat lähentää luontosuhdettasi, tehdä töitä käsilläsi tai henkistyä, niin tee toki niin. Jos suuri osa siitä, mitä olet tähän asti pitänyt oikeana ja hyvänä, on sinusta nyt väärin ja pahaa, pistä ihmeessä tärkeysjärjestyksesi uusiksi. Mutta syynä ei tällöin ole ilmastomuutos [eikä koronavirus], vaan tyytymättömyytesi tähänastiseen elämääsi ja etiikkaasi. Sen vuoksi sinulla ei myöskään ole syytä vaatia meiltä muilta, jotka olemme etiikkaamme, tärkeysjärjestykseemme ja elämäntapaamme ihan tyytyväisiä, kiitos vain kysymästä, perinpohjaisia muutoksia niihin.”

Osmo Salovaara, 1955.

    Kriisi nostaa pinnalle ihmisten parhaat ja huonoimmat intohimot.

    Yksi epämiellyttävimmistä intohimoista on naapurin elämän vahtiminen ja sen edellyttäminen, että naapuri ryhtyy elämään sillä tavalla niin kuin minä haluan. Tätähän jokainen radikaali ideologia (ja sen tuottama totalitarismi) on ahtaimmillaan: sen olettamista että kaikki ihmiset haluavat samanlaista elämää ja vaikka eivät haluaisikaan, järjestelmä pakottaa heidät haluamaan.

Puiden halaaminen saattaa olla rauhoittavaa puuhailua, mutta siitä ei kerry verotuloja sairaanhoitoon, koulutukseen, eläkkeiden maksamiseen, teiden kunnossapitoon, maan puolustamiseen eikä edes kirjastoihin ja konserttisaleihin, uimahalleista ja urheilukentistä puhumattakaan.

    Muotikenkiä sovittava ja uutta leninkiä hankkiva sen sijaan kerryttää yhteistä kassaa.

    Vaikka olen luonteeltani pessimisti, uskon optimistin tavoin kehitykseen ja uuteen.

    Näinä ankeina aikoina toivoisi kuulevansa sellaista puhetta, jota nyt löytää vain ”iloiselta 1920-luvulta”, kuten vaikkapa Olavi Paavolaisen esseistä Nykyaikaa etsimässä teoksessa:

    ”Ja niin sain lähteä matkalle etsimään ’vain’ nykyaikaa. Etsimään uutta maailmaa ja uutta ihmistä. Pakenin ’tuhatjärviä’ ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniittyjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä. Pakenin lannan ja vastakynnetyn mullan tuoksua löytääkseni savun ja kivihiilenmurskan lemun. Pakenin ’hurskasta kurjuutta’ löytääkseni työmiehiä, jotka omistavat Citroënin ja osaavat algebraa. Pakenin ’vanhaa’ kauneutta ja runoutta löytääkseni sen uuden, jonka oma aikamme on luonut, joka on vain sille ominainen… Sillä onneton on se, joka ei ymmärrä omaa aikaansa eikä sitä rakasta.”

    Sähkölamppu on uusi orkidea, sanoi Jean Cocteau.

Mutta hetkinen!

    En kai minäkin vaivu rypemään itsesäälissä?

    Keskiviikkona Helsingin Sanomat kirjoitti maailmantalouden tilasta näin: ”Maailmantalous vajoaa tänä vuonna koronaviruspandemian takia pahimpaan taantumaan sitten 1930-luvun suuren laman, arvioi Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) tiistaina uudessa suhdanne-ennusteessa.”

    Historiaa tutkimalla tietää (tai pelkää), että luvassa on ankaria aikoja, joiden vallitsessa tuskin kukaan iloitsee kuluttamisen supistumisesta.

    Mutta toisenlaistakin puhetta kuulee. Sellaista kuuntelee mielellään, vaikka toivoa olisi niukasti.

    Tiistaina espanjalainen pitkän linjan taloustoimittaja Mariano Guindal kirjoitti Barcelonassa ilmestyvässä La Vanguardia -lehdessä toiveikkaasti alkaneesta vuosikymmenestä. Maailma muuttuu, mutta palaa entiselle uralle.

    Guindal sanoi, että aivan kuten tapahtui Espanjantaudin kohdalla 1918, iloinen kaksikymmentäluku odottaa meitä, niin kuin se odotti silloin kun 1920-luku edesauttoi ihmisiä unohtamaan koetun pandemian ja 50 miljoonaa kuollutta. Nyt sama tapahtuu koronavirukselle, enemmän tai vähemmän.

    Muutamassa vuodessa maailma voittaa tämän suunnattoman tartuntataudin ja palaa kasvun tielle, Guindal ennusti. Me olemme teknologisen vallankumouksen keskelle. Liikemaailman ideat muuttuvat liiketoiminnaksi, johon saa nyt helposti halpaa rahaa.”

    Guindalin mielestä meitä odottaa hieno vuosikymmen, iloinen 20-luku, vaikka tänä ja ehkä myös ensi vuonna ajat ovat kovia.

Tärkeintä elämässä on … eikä sekään ole kovin tärkeää.

    Pitäisikö uskoa omiin sanoihinsa? Vai lukea pahin mitä on kirjoitettu?

    Ajatuksissani elän ajatuksilla.

    Sitten tulee nälkä.

Kyösti Salovaara, 2014.
Paavolaisen ajan koreutta Mulhousen automuseossa.