Turhaa ja tarpeellista

[lumi sulaa maahan päästyään]

Osmo Salovaara, 1954.
Muotia á la Meri Salovaara kesällä 1954.
Luettiinko jo tuolloin Burdaa?
Tuleva "pakinoitsija" katsoo suoraan kameraan.

Naiset haaveilevat aistikkuudesta, kauneuden ja tyylikkyyden paluusta. Naisellisuudesta. Siitä että elämä jatkuu.

    - Aenne Burda vuonna 1949 perustellessaan uudenlaisen muotilehden tarpeellisuutta sodan runtelemassa Saksassa.

Keimaileva pessimismi saattaa olla viihdyttävää; oikea, realistinen pessimismi ei, koska se jäytää mieltä ja estää valon pääsyn sieluun.

    - Kyösti Salovaara romaanissa 2112, vuonna 2012-2013.

Suomen kaltaisessa maassa on mahdollista elää sivistynyttä elämää vain, jos lähes kaikki tuodaan ulkomailta.

    - Heikki Pursiainen esseekokoelmassa Olette kaikki väärässä, vuonna 2019.

Ryhdyn keräilemään sanoja. Raskaita lumihiutaleita putoaa harmaalta taivaalta.

    Lumi sulaa maanpinnalle päästyään.

    Västäräkki kipristelee kastuneita varpaita. Punarinta yrittää epätoivoista laulua. Mustarastas kääntelee viimevuotisia lehtiä muina miehinä.

    Katselen ikkunasta.

    Hei, maailma!

Kumpi tulee ensin: pessimistin toiveet vai kriisin seuraamukset?

    Jos pahinta toivoo, sen myös saa. Auttaako optimismi sen enempää?

    Äärimmäisiin ajatuksiin on helpompi löytää sanoja kuin lohduttaviin.      Keskimääräinen ei riitä silloin kun pelottaa. Jokainen meistä pelkää. Suomessa on nyt 5,5 miljoonaa virustieteilijää, joista moni ei usko asiantuntijoihin, jotka tukeutuvat keskimääräisiin todennäköisyyksiin.

    Myös asiantuntija erehtyy joskus, semminkin jos yksikäsitteinen tieto puuttuu. Mutta tiedon kertyessä asiantuntija korjaa kurssia. Luonnontiede ei ole mielipide.

    Ongelma syntyy siitä, että ihmisten elämäntunne ei ole luonnontiedettä vaan heidän omaa psykofyysistä elämäänsä. Tässä mielessä on vain yksi validi näkökulma. Suomessa niitä on 5,5 miljoonaa.

Luin Hesarista saksalaisen minisarjan esittelyä pitkälle ennen kuin tajusin, että tässähän puhutaan Burda-lehden perustajan ja julkaisijan Aenne Burdan elämänvaiheista 1950-luvun taitteessa.

    Burda kuului myös minun elämääni sodanjälkeisessä Suomessa. Meillä siis ”luettiin” Burdaa.

    Äitini Meri Salovaara oli vaatturin tytär. Hän ei osannut lukea saksankielistä muotilehteä, mutta hän osasi lukea leninkien ja hameiden ja jakkujen kaavoja. Pikkupoikana ihmettelin tuota taitoa. Yhdelle arkille oli piirretty kymmenen asusteen kaavat; ne näyttivät sekavalta ja sotkuiselta viivojen ja pilkkujen rykelmältä.

    Jossakin vaiheessa Burdan kaavat tulivat myös suomenkielellä.

    Burdaa käsittelevässä tv-sarjassa kerrottiin kuinka lehden toimituksessa (jossa siis konkreettisesti suunniteltiin ja valmistettiin vaatteita) joku keksi, että yhdelle arkille mahtui monen asusteen kaava, kun kunkin leningin kaavat koodattiin paperille omalla tavallaan. Burda myös mittasi tavallisten naisten mitat luodakseen johdonmukaiset kokonumerot.

    Keittiön pöydän ääressä äitini jäljensi läpinäkyvälle voipaperille Burdan kaavoja.

    Hän valmisti (harrastuksena, ei ammatillisesti) itselleen ja tutuilleen ja joskus myös tuttujen tutuille vaatteita noiden kaavojen perusteella. Vielä yli yhdeksänkymppisenä ja melkein sokeana äitini pystyi pujottamaan langan silmänneulaan.

    Kauniit vaatteet olivat Merille melkeinpä tärkeintä maailmassa.

Osmo Salovaara, 1954.
Äitini uskoi moderniin.
Hänen kainalonsa alitse näkyy Museokadun
taloyhtiön ulkohuussi Kotkan "keskustassa".
 Tiilirakennuksessa kahden puolen sijaitsivat
taloyhtiön 32 asunnon huussikopperot.
Rakennuksen päästä ajettiin talvella hevosilla rakennuksen sisälle
 sontakaukaloiden keskelle ja huussi tyhjennettiin
hevosten vetämiin rekiin.

Kiinalaiset sanovat, että tärkeintä elämässä on puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää.

    Tästä ajatuksesta löytyy erilaisia versioita. Yhdelle tärkeintä elämässä on purjehtiminen, toiselle puiden halaaminen, kolmannelle uudet tanssikengät ja neljännelle puolimaratonien juokseminen.

   Ihmisten korostaessa oman harrastuksensa tärkeyttä, he unohtavat kiinalaisen sananlaskun jälkimmäisen lauseen: ”eikä sekään ole kovin tärkeää”.

    Kun tarkastelee omaa napaansa, näkee oman napansa.

    ”Väitän että ylikuluttamisen mahdollisuus ei tee hyvää meille yksilöinä”, muuan yleisönosaston kirjoittaja sanoi Helsingin Sanomissa. ”Koronaviruksella onkin meille viesti: mikä tässä elämässä on pitkäkestoisesti ja juuri nyt oikeasti tärkeää?”

    Tarkoittiko kirjoittaja, että hänelle yksilönä ”kuluttaminen” ei ole tärkeää, vai sitä että se ei ole kenellekään tärkeää? Kirjoittajan omaa arvomaailmaa, arvojen valintaa tulee kunnioittaa. Eikä sitä kannata kritisoida siinä katsannossa.

    Mutta jos kirjoittaja tarkoitti, että tästä eteenpäin kuluttamista pitäisi yhteiskuntatasolla supistaa rajusti, hän ei varmaankaan ajatellut seurauksia; sitä että vaatimuksesta mahdollisesti koituu miljoonien ihmisten pitkäkestoinen työttömyys, ja se että yhä vähemmän hoidetaan sairaita ja yhä vähemmän koulutetaan ihmisiä.

    Kun yksi luopuu ”kuluttamisesta”, se on hänen yksityinen valintansa, mutta jos enemmistö luopuu, siitä tulee yhteiskunnallinen ongelma.

    Globaalilla taloudella ja suomalaisella hyvinvointiyhteiskunnalla on monilonkeroinen yhteys. Raha ei kasva puussa, mutta puusta saa rahaa kun se myydään ja ostetaan, jalostetaan ja käytetään. Turhan ja tarpeellisen erottaminen toisistaan on kuin yrittäisi vetää punaista viivaa veteen.

    Itserakkaus ja altruismi kasvavat toisiinsa.

Omahyväisyys hivelee sielua. Se viettelee harhakuvitelmiin.

    Heikki Pursiainen kirjoittaa elämäntapakiivailijoista hauskan ironisesti:

    ”Jos olet sitä mieltä, että elämäntapasi kaipaa perinpohjaista muuttamista, anna mennä ja muuta sitä. Jos sinusta olet keskittynyt liikaa kulutukseen elämän merkityksellisyyden sijasta, jos haluat lähentää luontosuhdettasi, tehdä töitä käsilläsi tai henkistyä, niin tee toki niin. Jos suuri osa siitä, mitä olet tähän asti pitänyt oikeana ja hyvänä, on sinusta nyt väärin ja pahaa, pistä ihmeessä tärkeysjärjestyksesi uusiksi. Mutta syynä ei tällöin ole ilmastomuutos [eikä koronavirus], vaan tyytymättömyytesi tähänastiseen elämääsi ja etiikkaasi. Sen vuoksi sinulla ei myöskään ole syytä vaatia meiltä muilta, jotka olemme etiikkaamme, tärkeysjärjestykseemme ja elämäntapaamme ihan tyytyväisiä, kiitos vain kysymästä, perinpohjaisia muutoksia niihin.”

Osmo Salovaara, 1955.

    Kriisi nostaa pinnalle ihmisten parhaat ja huonoimmat intohimot.

    Yksi epämiellyttävimmistä intohimoista on naapurin elämän vahtiminen ja sen edellyttäminen, että naapuri ryhtyy elämään sillä tavalla niin kuin minä haluan. Tätähän jokainen radikaali ideologia (ja sen tuottama totalitarismi) on ahtaimmillaan: sen olettamista että kaikki ihmiset haluavat samanlaista elämää ja vaikka eivät haluaisikaan, järjestelmä pakottaa heidät haluamaan.

Puiden halaaminen saattaa olla rauhoittavaa puuhailua, mutta siitä ei kerry verotuloja sairaanhoitoon, koulutukseen, eläkkeiden maksamiseen, teiden kunnossapitoon, maan puolustamiseen eikä edes kirjastoihin ja konserttisaleihin, uimahalleista ja urheilukentistä puhumattakaan.

    Muotikenkiä sovittava ja uutta leninkiä hankkiva sen sijaan kerryttää yhteistä kassaa.

    Vaikka olen luonteeltani pessimisti, uskon optimistin tavoin kehitykseen ja uuteen.

    Näinä ankeina aikoina toivoisi kuulevansa sellaista puhetta, jota nyt löytää vain ”iloiselta 1920-luvulta”, kuten vaikkapa Olavi Paavolaisen esseistä Nykyaikaa etsimässä teoksessa:

    ”Ja niin sain lähteä matkalle etsimään ’vain’ nykyaikaa. Etsimään uutta maailmaa ja uutta ihmistä. Pakenin ’tuhatjärviä’ ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniittyjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä. Pakenin lannan ja vastakynnetyn mullan tuoksua löytääkseni savun ja kivihiilenmurskan lemun. Pakenin ’hurskasta kurjuutta’ löytääkseni työmiehiä, jotka omistavat Citroënin ja osaavat algebraa. Pakenin ’vanhaa’ kauneutta ja runoutta löytääkseni sen uuden, jonka oma aikamme on luonut, joka on vain sille ominainen… Sillä onneton on se, joka ei ymmärrä omaa aikaansa eikä sitä rakasta.”

    Sähkölamppu on uusi orkidea, sanoi Jean Cocteau.

Mutta hetkinen!

    En kai minäkin vaivu rypemään itsesäälissä?

    Keskiviikkona Helsingin Sanomat kirjoitti maailmantalouden tilasta näin: ”Maailmantalous vajoaa tänä vuonna koronaviruspandemian takia pahimpaan taantumaan sitten 1930-luvun suuren laman, arvioi Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) tiistaina uudessa suhdanne-ennusteessa.”

    Historiaa tutkimalla tietää (tai pelkää), että luvassa on ankaria aikoja, joiden vallitsessa tuskin kukaan iloitsee kuluttamisen supistumisesta.

    Mutta toisenlaistakin puhetta kuulee. Sellaista kuuntelee mielellään, vaikka toivoa olisi niukasti.

    Tiistaina espanjalainen pitkän linjan taloustoimittaja Mariano Guindal kirjoitti Barcelonassa ilmestyvässä La Vanguardia -lehdessä toiveikkaasti alkaneesta vuosikymmenestä. Maailma muuttuu, mutta palaa entiselle uralle.

    Guindal sanoi, että aivan kuten tapahtui Espanjantaudin kohdalla 1918, iloinen kaksikymmentäluku odottaa meitä, niin kuin se odotti silloin kun 1920-luku edesauttoi ihmisiä unohtamaan koetun pandemian ja 50 miljoonaa kuollutta. Nyt sama tapahtuu koronavirukselle, enemmän tai vähemmän.

    Muutamassa vuodessa maailma voittaa tämän suunnattoman tartuntataudin ja palaa kasvun tielle, Guindal ennusti. Me olemme teknologisen vallankumouksen keskelle. Liikemaailman ideat muuttuvat liiketoiminnaksi, johon saa nyt helposti halpaa rahaa.”

    Guindalin mielestä meitä odottaa hieno vuosikymmen, iloinen 20-luku, vaikka tänä ja ehkä myös ensi vuonna ajat ovat kovia.

Tärkeintä elämässä on … eikä sekään ole kovin tärkeää.

    Pitäisikö uskoa omiin sanoihinsa? Vai lukea pahin mitä on kirjoitettu?

    Ajatuksissani elän ajatuksilla.

    Sitten tulee nälkä.

Kyösti Salovaara, 2014.
Paavolaisen ajan koreutta Mulhousen automuseossa.

Älä usko lauluihin

[turhuus vai tarkoitus?]

Kyösti Salovaara, 2016.
Museo Automovilístico y de la Moda de Málaga (*).
Muoti on kollektiivinen pyrkimys individualismiin.

Tartun helppoon aiheeseen. Marraskuun hämyssä kelpaa pohtia elämän tarkoitusta.

    Totutusta poiketen väitän, että elämän tarkoitus on yksilön emansipaatiossa. Siis länsimaisen sivilisaation yhteydessä. Muista yhteyksistä vaikenen.

    Tietenkin luulen, en tiedä. Jos tietäisin, en luulisi.

    Eikä tämä helppoa ole.

    Helpommin kirjoittaisi, että elämän tarkoitus on elämä. Sen jatkuminen. Tässä katsannossa elämä on sipuli, jota kuorimalla löytää ytimen, jota ei ole olemassa.

    Mutta ei luovuteta vielä.

    ”Perustarpeemme ovat kutakuinkin suoraviivaisia”, sanoo muuan kyyninen lastenlääkäri P.D. Jamesin romaanissa Kuoleman maku, ”ruokaa, asunto, lämpöä, seksiä, mainetta, tässä järjestyksessä. Onnellisimmat ihmiset hakevat niitä ja tyytyvät niihin.”

    Ryhmien emansipaatiosta paasataan paljon. Yksilöstä vaietaan. Nykyään yksilönvapaudesta puhuminen kuulostaa yhtä epäilyttävältä kuin sananvapauden puolustaminen. Tarvitaan rajoja – nutturapäät huokailevat.

Joskus ”totuuksia” löytää sieltä mistä niitä ei osaa hakea. Jos kirjoittaisi kaikki sanat lainausmerkkeihin, vapautuisiko kirjoittaja vastuusta?

    ”Älä usko lauluihin”, opettaa Apulanta kappaleessaan Valot pimeyksien reunoilla, ”ne tekee susta haaveilijan.”

    Vain yksilöt haaveilevat – eivät ryhmät eivätkä rakenteet.

    Jos ryhdyt haaveilemaan, laulut ”voi saada sut kaivelemaan asioita, joilta mielesi koittaa sua suojella”. Meistä jokainen on polku, muistuttaa Apulanta. Eikä ole kahta samanlaista polkua, vaikka moottoritie on leveä ja kuuma.

Kyösti Salovaara, 2016.

    Miksi sitten väitän, että yksilön emansipaatio, ympäröivistä kahleista vapautuminen on yhteiskunnallisen elämän tarkoitus? Tai ainakin yksi keskeisistä tarkoituksista. Tätä ei ole helppo perustella, koska yhteiskunnassa tapahtuu niin paljon muuta. Yksilönvapauden ja yksilön vapautumisen voi kuitenkin nähdä objektiivisena pyrkimyksenä. Tietoisesti tai alitajuisesti sitä on tavoiteltu (länsimaissa) vuosisadasta toiseen. Kaikki muu - kaikki rakenteet, kaikki suhteet, kaikki työ, tiede ja tekniikka, taide ja tuotanto - on perimmältään tuon maksiimin toteuttamista.

    Myös hyvinvointivaltio on yksilön vapautumisen rakenne, vaikka sitä ei (tänään) rohkene sanoa ääneen. Puhutaan tasa-arvosta tai eriarvoisuudesta ikään kuin niitäkin voisi syödä ja niillä matkustaa etelän lämpöön. Puhutaan turhasta kuluttamisesta ikään kuin yksilö ei osaisi hallita omaa emansipaatiotaan, ja että sen suitsemiseen tarvitaan virkamiehiä, poliitikkoja ja Helsingin Sanomien ilmastotoimittaja.

    Jossakin vaiheessa poliittinen puhe unohti miksi se perusti hyvinvointivaltion.

    Leikin sanoilla kuin lapsi hiekkalaatikolla.

    Yksilönvapaus ilmentää sekä orgaanisten että älyllisten tarpeiden tyydyttämistä kollektiivisen yhteistyön avulla, kirjoitti Yrjö Ahmavaara 1970-luvulla. Yhteistyö vapauttaa yksilön: ”Tässä objektiivisessa merkityksessä yksilönvapaus on siis kollektiivisen yhteistyön tulosta eikä sille vastakkainen arvo.” Ja "mainetta" tavoitellessaan yksilö kääntyy "laumansa" puoleen, etsii sen hyväksyntää. 

    ”Kaikki loputon kauneus kaikki järjettömyys kaikki ruoskivat toiveet kaikki päättämättömyys / ovat lopulta tarkoituksen palasia / osa arvoitusta / valot pimeyksien reunoilla.”

Kyösti Salovaara, 2016.
Joskus liikkuminen on ahdistavaa. Myös sota
kaventaa yksilön vapautumisen mahdollisuuksia.

Etsin vahvistusta sieltä mistä sitä viimeksi uskoo löytävänsä.

    ”Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave”, aloittivat Karl Marx ja Friedrich Engels Kommunistisen puolueen manifestin, joka julkaistiin v. 1848.

    Manifestin viimeiset uhkaavat virkkeet eivät jätä sijaa tulkinnalle eivätkä johda miettimään yksilönvapautta: ”Kommunistit... selittävät avoimesti, että heidän päämääränsä voidaan saavuttaa ainoastaan väkivaltaisesti kumoamalla koko tähänastinen yhteiskuntajärjestys. Vaviskoot vallassaolevat luokat kommunistisen vallankumouksen koitteessa. Proletaareilla ei siinä ole muuta menetettävää kuin kahleensa. Heillä on maailma voitettavana. Kaikkien maiden työtätekevät, liittykää yhteen!”

    Mutta hetkinen – mitä puhe kahleiden murtamisesta tarkoittaa? Ei kai Marx sittenkin ajattele vapauttavansa yksilön kapitalismin tuotantotapojen ja luonnon säälimättömyyden ikeestä!

    Friedrich Engels (1820-1895) oli vauras tehtailija. Hän tuki taloudellisesti köyhän ja pitkän aikaa kurjissa oloissa eläneen Marxin (1818-1883) filosofin työtä ja perhe-elämää. Francis Wheen elämäkerrassa Marxia kuvataan preussilaiseksi emigrantiksi, josta kehkeytyi keskiluokkainen englantilainen herrasmies. Marx oli kiivas agitaattori joka istui päivät pitkät British Museumissa lukemassa kirjoja. Hän oli seurallinen isäntä, uskollinen perheenpää joka saattoi sisäkkönsä raskaaksi. Marx oli filosofi joka rakasti vitsailua, ryyppäämistä ja sikarinpolttoa.

    Olisiko tuommoinen mies sitten haaveillut vaikkapa Neuvostoliiton kaltaisesta totalitaarisesta komennosta? Tuskinpa. Ehkä hän olisi pikemmin todennut, että toverit Lenin ja Stalin eivät ymmärtäneet hänen yhteiskuntafilosofisen teoksensa Pääoman ideaa; että se oli veijariromaani, kuten Wheen sanoo; että kysymys oli taideteoksesta Jonathan Swiftin satiirien tyyliin.

    Kaiken ajatelun takana oli mies ja hänen elämänsä.

    Keskiluokkaiseen elämään päässyt Marx eli Engelsin maksamilla avustuksilla. Eräässä kerjuukirjeessään Marx pyysi Engelsiltä useita koreja ”punaviiniä ja reininviiniä, koska lasten on pakko kutsua ystäviään meille tanssiaisiin heinäkuun 2. päivänä. He eivät ole koko vuonna pystyneet kutsumaan ketään eikä ottamaan kutsuja vastaan, joten he putoavat kohta säädystään.”

    Proletaarien vapautuminen oli yksi asia, oma elämän mukavuudet ja ylellisyys toinen.

Edellinen anekdootti ei tarkoita asettaa Marxin ”poliittista” asennoitumista epäilyttävään ristiriitaan hänen mukavuudenhalunsa kanssa. Päinvastoin sen voi ajatella kuvastavan yksilön emansipaatiota korostavan ajatusmaailman taustaa: mies tunsi parhaiten oman arkielämänsä ja ajatuksensa. Renessanssihahmona Marx haaveili että kaikki voisivat elää samanlaista nautintojen ja henkisen vapauden elämää kuin hän itse parhaimmillaan eli.

Kyösti Salovaara, 2016.
Timantit ovat ikuisia,
emansipaatio ehkä väliaikaista.

    ”Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä”, Marx kirjoitti Pääomassa, ”missä puutteen ja ulkonaisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa, se on siis luonnostaan varsinaisen aineellisen tuotannon piirin toisella puolen.”

    Ihminen vapautui luonnosta samalla kun hänen tarpeensa laajenivat. Samalla syntyivät uudenlaiset tuotantovoimat, jotka auttoivat ihmisen vapautumista, mutta sitten nekin alkoivat olla enemmän kahle kuin vapauden välikeino. Ihminen ei pysty totaalisesti pakenemaan välttämättömyyden todellisuutta.

    Eräässä toisessa kirjoituksessa Marx ja Engels haaveilivat kommunistisesta yhteiskunnasta, jossa työnjaon hävittyä kuka tahansa voi olla taiteilija; että syntyy yhteiskunta jossa on pelkästään ihmisiä, ”jotka muun ohessa harjoittavat maalaustaidetta”.

    Marx ei ymmärtänyt lainkaan, että poliittinen kansantaloustiede pyrki määrittelemään millaista elämää ihmisten tuli elää. Hän pilkkasi kuin paraskin satiirikko kansantaloustiedettä, joka on ”askeesin tiede, ja sen tosi ihanne on askeettinen, mutta hyvin voittoa tuottava kitupiikki, sekä askeettinen, mutta tuottava orja.”

    Ironisesti Marx huomautti, että askeettisen kansantaloustieteen ihanteena on työläinen, joka vie osan palkastaan säästökassaan: ”Näin ollen kansantaloustiede, huolimatta maailmallisesta ja hekumallisesta ulkonäöstään, on todella moraalinen tiede, kaikkein moraalisin tiede. Sen tärkein oppilause on itsekieltäymys, kieltäytyminen elämästä ja kaikista inhimillisistä tarpeista. Mitä vähemmän sinä syöt, juot, ostat kirjoja, käyt teatterissa, tanssiaisissa, ravintolassa, mitä vähemmän sinä ajattelet, rakastat, teorioit, laulat, maalaat, miekkailet jne., sitä enemmän sinä säästät, sitä suuremmaksi tulee sinun aarteesi, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa – sinun pääomasi.”

Marxin humoristisesta tekstistä lentää 1800-luvun huikea kritiikki taipumattomana tikarina 2010-luvun jokapäiväiseen keskusteluun, missä uusi puritaanisuus pyrkii sysäämään yksilön pois kaikesta siitä mukavasta, mitä väliin jääneinä vuosikymmeninä emansipaatiolla on saavutettu.

    Jos ihmisen elämän mukavuudet olivat Marxin aikana syntiä kansantaloustieteen (ja usein myös kirkon) näkökulmasta, tänään ne ovat syntiä spartalaiseen yhteiskuntatalouteen pyrkivien ajatusten näkökulmasta.

    Eräs vasemmistopoliitikko sanoi jokin viikko sitten, että lomat ja lomalla matkustaminen eivät ole mikään perusoikeus. Jos näin ajatellaan, ei Marxin päivistä ole pitkälle päästy.

    Veijariromaanin kaltainen ironia tietysti on siinä, että kun proletaari on katkaissut Kommunistisen puolueen manifestin innoittamana kahleensa, niin nyt vuonna 2019 jopa vasemmistolaiseksi itseään kutsuvat haluavat kiinnittää nuo kahleet uudelleen ”proletaarin” nilkkaan, jotta tämä pysyisi paikallaan.

    Eikö runsauden yhteiskunnassa mikään sitten ole turhaa?

    Varmasti on, mutta kuka sen määrittelee? Ja jos joku määrittelee, mitä siitä seuraa?

    ”Yhteisön säilyminen on sitä varmempaa, mitä laajenevampi uusintaminen yhteiskunnassa tapahtuu eli mitä enemmän tuotannossa syntyy lisäarvoa”, päätteli Ahmavaara Yhteiskuntakybernetiikassaan. Rajoittamalla yhtä asiaa, rajoitetaan myös toista, ja kun kaikkea rajoitetaan, yksilön emansipaatio surkastuu ja alkaa paluumatka kahleiden valtakuntaan.

    Ehkä pitää kuunnella lauluja ja haaveilla.

Kyösti Salovaara, 2016.
Asua, syödä, juoda, kulkea, pukeutua, miekkailla,
seurustella, lukea ja...
tehdä mitä huvittaa.

(*) Pakinan kuvat on otettu huhtikuussa 2016 Málagan Auto- ja muotimuseossa: Museo Automovilístico y de la Moda de Málaga. Edificio de La Tabacalera, avenida Sor Teresa Prat 15. Málaga.

alera, en 

Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin+Göös, 1976.

P.D. James: Kuoleman maku. Suom. Kirsti Kattelus. Otava, 1989.

Karl Marx ja Friedrich Engels. Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolehmainen. Edistys, 1974.

Karl Marx ja Friedrich Engels: Valitut teokset I. Suom. Akateemisen sosialistiseuran jäsenet. Tiede, 1938.

Francis Wheen: Karl Marx. Suom. Aarne T.K. Lahtinen. Otava, 2. painos, 2007.