[katalysaattori]
Kyösti Salovaara 2014. Tässä autossa ei ole katalysaattoria. Mulhousen automuseo. |
Hemmetti,
miten tähän suomalaiseen todellisuuteen pitäisi suhtautua?
Yleisesti
ottaen ja erityisesti ajatellen huomaan liukuvani johonkin
epätodellisuuteen, reunalle, pois telkkarin ääliömäisten
viihdekilpailujen, hysteerisesti kikattavien keskustelujen ja
näennäisesti ajankohtaisten ohjelmien loputtomasta virrasta.
Pian tässä kuplassa, joka sulkeutuu pään ympärille, ei ole muuta kuin ajatusteni tyhjyys, ikään kuin monologi joka kimpoaa kuplan
näkymättömästä seinästä takaisin omaan korvaan ärsyttävän
tuttuna.
Voiko
joka puolella käynnissä olevaa small talkia paeta enempiin
sanoihin ja pidempiin lauseisiin?
Lieneekö sanalla merkitys vaikka sanan jättäisi sanomatta?
Lohdullista
kyllä, melkein kaikki on suhteellista.
Viimeviikkoisen pakinani eräässä kommentissa lainasin Philip Rothia,
joka on pohtinut toistuvasti fiktion suhdetta todellisuuteen ja
totuuteen. Omaa elämäänsä fiktioon heijastettuaan Roth on sitten
kieltänyt jyrkästi romaaniensa omaelämäkerrallisuuden.
Omasta
elämästä voi siis kirjoittaa jättämällä oman elämän
kirjoittamatta.
Tässä
piilee fiktion viehätys: se ei ole aivan totta mutta ei täysin
”valhettakaan”.
Lainasin
siis Rothin romaania Haamukirjailija, jossa nuori kirjailija –
Rothin alter ego muodossa tai toisessa – tuskaili kirjailijan
suhdetta todellisuuden kuvaamiseen näin:
”Kunpa
osaisin keksiä yhtä julkeasti kuin elävä elämä! Kunpa minä
jonakin päivänä pääsisin edes lähelle sitä
omaperäisyyttä ja kiihkoa mitä todellisuudessa on! Mutta jos minä
milloinkaan onnistuisin, mitä ne silloin minusta ajattelisivat,
minun isäni ja hänen tuomarinsa? Miten minun vanhempani sen
kestäisivät? Ja jos he eivät kestäisi, jos isku heidän
tunteisiinsa lopulta olisi liian haavoittava, miten kestäisin minä
sen että minua vihattaisiin ja herjattaisiin ja käännettäisiin
minulle selkä?”
Tarkoittiko
Roth että pyrkimys ”totuuteen” johtaa väistämättä
välirikkoon ympäröivän yhteiskunnan kanssa? Onko totuus liian "kallista"? Vai puhuiko hän
enemmänkin fiktion mahdottomuudesta? Siitä että täysin rehellinen
fiktio ei enää olekaan fiktiota?
On
ironista ajatella, että vaikka taide aina liioittelee jotakin
kokemusta, se silti häviää todellisuuden sensaatiolle.
Todellisuutta ei tarvitse ”keksiä”, koska se on jo!
Monet
taiteilijat ovat yhtä kaikki vetäytyneet piiloon kertoakseen mitä
näkivät ja kuulivat, uskaltaakseen kirjoittaa kokemastaan ja kuvittelemastaan. Niin kuin
Stephen Dedalus James Joycen romaanissa Taiteilijan omakuva
nuoruuden vuosilta.
”Kuule
nyt, Cranly”, Dedalus sanoo. ”Olet kysynyt minulta mitä voisin
tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja
aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en
usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja
minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa
niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja
puolustaakseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin –
vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”
Huomenna perjantaina saa Suomessa ensi-iltansa uusi James Bond -elokuva Spectre.
Ensimmäiset näytökset alkavat heti vuorokauden vaihduttua klo 0:07.
Tällä
viikolla on mainosmielessä paljastettu, että Spectre kertoo
asioista, jotka meitä pelottavat. Ja nyt, Edward Snowdenin
paljastusten jälkeen meitä kuulemma pelottaa digitaalinen vakoilu;
se että kaikki sanottu ja kaikki kirjoitettu on välittömästi
amerikkalaisten vakoiluohjelmistojen analysoitavana.
Edward
Snowdenin paljastukset tulivat monille täydellisenä yllätyksenä. Minä yllätyin että asiantuntijat yllättyivät.
Jännäreitä
lukeville kaikki oli tuttua; ties kuinka monessa trillerissa CIA tai
NSA tai jokin muu valtion ”isoveliorganisaatio” on kuunnellut ja
analysoinut digitaalisesti kansalaisten toimia. Sitä ennen kuunneltiin toki puhelimia analogisesti, luettiin kirjeitä ja sähkeitä salaa avoimin silmin.
Jos
Spectren teemana tosiaan on digitaalinen vakoilu, siitä
syntyy jännittävä kaksoiskuva SPECTREn ”historiaan”.
Hyppy taaksepäin: Vuonna 1961 ilmestynyt Pallosalama oli Ian Flemingin yhdeksäs teos James Bondista.
Tuossa
romaanissa SPECTRE (tai S.P.E.C.T.R.E) varastaa amerikkalaisilta pari
atomipommia ja kiristää niillä sitten rahaa. SPECTRE eli
”Vastavakoilun, terrorin, koston ja kiristyksen erikoisjärjestö”
on Ernst Stavro Blofeldin johtama rikollisjärjestö.
Blofeldin
menneisyys on kiinnostava.
Pallosalamassa
kerrotaan, että puolalaista syntyperää oleva Blofeld tyytyi yliopisto-opiskelujen jälkeen vaatimattomaan työpaikkaan posti- ja
lennätinhallituksen pääkonttorissa. ”Näytti oudolta”, Fleming
kirjoitti, ”että Blofeldin kaltainen epätavallisen lahjakas
nuorukainen jäi sellaiseen tehtävään, mutta hän oli itsekseen
kehitellyt mielenkiintoisen ajatusrakennelman maailman ihmiskunnan
tulevaisuudesta. Hän oli tullut siihen tulokseen, että nopea ja
tarkka tietoliikenne on ehdoton edellytys ja väline vallan kahvaan
pääsemiseksi. Totuuden tietäminen ennen muita oli, niin hän
ajatteli, jokaisen maailmanhistorian aikana tehdyn päätöksen ja
suuren suorituksen alku ja juuri.”
Maailmansodan
lähestyessä Blofeld tajusi, että hänen kauttaan kulki tärkeitä
tietoja. Blofeld ei ymmärtänyt mitä salakielisissä viesteissä
sanottiin, mutta koska ne oli merkitty ”salaisiksi” tai
”erittäinen salaisiksi”, joillekin muille niillä oli
merkitystä. Niinpä Blofeld perusti verkoston joka keräsi eri
puolilla Eurooppaa posti- ja lennätintoimistoista, lähetystöistä
ja asetehtaista lähetettyjä tärkeitä viestejä, jotka hän sitten
myi hyvällä hinnalla saksalaisille, amerikkalaisille ja
ruotsalaisille tiedustelupalveluille.
Blofeld
teki 1930-luvulla sen mitä NSA ja kumppanit tekevät nyt. Blofeld tajusi, että jo kirjeiden ja sähkeiden meta-tiedoillakin on kauppa-arvoa, koska ne paljastavat verkostojen rakenteita.
Ennen
kirjailijanuraansa Ian Fleming työskenteli jonkinmoisessa roolissa
Englannin laivaston tiedustelupalvelussa. Rooli saattoi olla
tyhjänpäiväinen, mutta kenties hän oppi siinä keksimään yhtä
julkeasti kuin todellisuus.
Viime
kesänä ”paljastui”, että myös Frederick Forsythillä on
ollut jonkinlainen sivurooli brittien salaisessa palvelussa.
Se ei
kuitenkaan (välttämättä) selitä miksi hänen trillereissään on
niin monesti oltu ”ajan hermolla” tai jopa etuajassa. Luultavasti
ja pikemminkin Forsythin romaanien tausta-aineisto perustuu
rutinoituneen journalistin ammattitaitoon ja hänen tuossa ammatissa
luomiin ihmissuhdeverkostoihin.
Romaanista
Zangaro! löytyy hieno esimerkki Forsythin tarkkanäköisyydestä; hän osasi ”keksiä” mitä todellisuuden
pinnan alla tapahtuu ja mihin se oli menossa.
Juonta
paljastamatta tarinan keskiössä on jossakin Afrikassa sijaitseva
Kristallivuoren platinakaivos, jota englantilaisen kaivosyhtiön
johtaja James Manson tavoittelee omakseen.
Manson
(ja Forsyth) lukivat maailmaa.
1960-luvun
Yhdysvalloissa savusumu haittasi yhä pahemmin suurkaupunkeja. Kaikki
puhuivat nyt uusista asioista kuten ”ilman saastumisesta”,
”ekologiasta” ja ”elinympäristöstä”. Lainsäätäjiin
kohdistui paine rajoittaa saastuttamista, laatia lakeja puhtaamman
elinympäristön saavuttamiseksi. Ralph Naderin ansiosta saastumisen vastaisen kamppailun huomio keskittyi autoon.
”Manson
oli varma”, Forsyth kirjoitti vuonna 1974 romaanissaan Zangaro!, ”että
vaatimukset saisivat 1970-luvun alussa entistä enemmän pontta ja
että viimeistään vuoteen 1975 tai 1976 mennessä jokaisessa
amerikkalaisessa autossa tulisi lain mukaan olla laite, jolla
pakokaasuista poistettaisiin myrkylliset aineet. Hän otaksui myös,
että Tokion, Madridin ja Rooman kaltaisten suurkaupunkien olisi
ennemmin tai myöhemmin seurattava esimerkkiä. Kalifornia olisi
kuitenkin kaiken keskipiste.”
Manson
osasi laskea, mitä tapahtuu kun lait määräävät autoihin katalysaattorin: ”Koska platina olisi ehdottoman korvaamaton aine
jokaisessa pakokaasuja vähentävässä laitteessa ainakin
vuosikymmenen ajan ja koska maailman platinankysyntä tulisi
ylittämään huimasti tarjonnan, hintakin tulisi olemaan hyvin,
hyvin miellyttävä.”
Katalysaattori
tuli pakolliseksi jokaiseen uuteen autoon Yhdysvalloissa vuonna 1975
mutta Euroopassa vasta 1990-luvulla. Yhtä kaikki, Forsyth osasi
lukea muutoksen vihjeitä ja keksiä yhtä julkeasti kuin todellisuus.
Hemmetti,
nyt helpottaa!
Ehkei
minun tarvitsekaan katsoa telkkarin ääliömäisiä ohjelmia
pysyäkseni ajan tasalla.
Riittää
kun lukee kirjoja. Tai ainakin riitti aikaisemmin. Ja minä taidan olla "aikaisemmin".
Jostakin
kummallisesta syystä tai ihan lajin luonteeseen kuuluen jännärit
ja viihderomaanit tietävät ympärillä olevasta paljon, enemmän
ja joskus eniten.
____________________________________________________________________
Lähteitä:
Ian Fleming: Pallosalama. (Thunderball, 1961. Suom. Harry Forsblom. Gummerus, 1962.)
Frederick Forsyth: Zangaro!. (The Dogs of War, 1974. Suom. Olli Tuomola. Otava, 1974.)
James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. (A Portrait of the Artist as a Young Man, 1916. Suom. Alex Matson. Otava, 2.p 1964.)
Philip Roth: Haamukirjailija. (The Ghost Writer, 1979. Suom. Pentti Saarikoski. WSOY, 1980.)