torstai 29. lokakuuta 2015

Kyllä kirjailija tietää, joskus

[katalysaattori]

                                                                                                                                        Kyösti Salovaara 2014.                                                                                                   
Tässä autossa ei ole katalysaattoria.
  Mulhousen automuseo.


Hemmetti, miten tähän suomalaiseen todellisuuteen pitäisi suhtautua?
    Yleisesti ottaen ja erityisesti ajatellen huomaan liukuvani johonkin epätodellisuuteen, reunalle, pois telkkarin ääliömäisten viihdekilpailujen, hysteerisesti kikattavien keskustelujen ja näennäisesti ajankohtaisten ohjelmien loputtomasta virrasta.
    Pian tässä kuplassa, joka sulkeutuu pään ympärille, ei ole muuta kuin ajatusteni tyhjyys, ikään kuin monologi joka kimpoaa kuplan näkymättömästä seinästä takaisin omaan korvaan ärsyttävän tuttuna.
    Voiko joka puolella käynnissä olevaa small talkia paeta enempiin sanoihin ja pidempiin lauseisiin?
    Lieneekö sanalla merkitys vaikka sanan jättäisi sanomatta?


Lohdullista kyllä, melkein kaikki on suhteellista.
    Viimeviikkoisen pakinani eräässä kommentissa lainasin Philip Rothia, joka on pohtinut toistuvasti fiktion suhdetta todellisuuteen ja totuuteen. Omaa elämäänsä fiktioon heijastettuaan Roth on sitten kieltänyt jyrkästi romaaniensa omaelämäkerrallisuuden.
    Omasta elämästä voi siis kirjoittaa jättämällä oman elämän kirjoittamatta.
    Tässä piilee fiktion viehätys: se ei ole aivan totta mutta ei täysin ”valhettakaan”.
    Lainasin siis Rothin romaania Haamukirjailija, jossa nuori kirjailija – Rothin alter ego muodossa tai toisessa – tuskaili kirjailijan suhdetta todellisuuden kuvaamiseen näin:
    ”Kunpa osaisin keksiä yhtä julkeasti kuin elävä elämä! Kunpa minä jonakin päivänä pääsisin edes lähelle sitä omaperäisyyttä ja kiihkoa mitä todellisuudessa on! Mutta jos minä milloinkaan onnistuisin, mitä ne silloin minusta ajattelisivat, minun isäni ja hänen tuomarinsa? Miten minun vanhempani sen kestäisivät? Ja jos he eivät kestäisi, jos isku heidän tunteisiinsa lopulta olisi liian haavoittava, miten kestäisin minä sen että minua vihattaisiin ja herjattaisiin ja käännettäisiin minulle selkä?”
    Tarkoittiko Roth että pyrkimys ”totuuteen” johtaa väistämättä välirikkoon ympäröivän yhteiskunnan kanssa? Onko totuus liian "kallista"? Vai puhuiko hän enemmänkin fiktion mahdottomuudesta? Siitä että täysin rehellinen fiktio ei enää olekaan fiktiota?
    On ironista ajatella, että vaikka taide aina liioittelee jotakin kokemusta, se silti häviää todellisuuden sensaatiolle. Todellisuutta ei tarvitse ”keksiä”, koska se on jo!
    Monet taiteilijat ovat yhtä kaikki vetäytyneet piiloon kertoakseen mitä näkivät ja kuulivat, uskaltaakseen kirjoittaa kokemastaan ja kuvittelemastaan. Niin kuin Stephen Dedalus James Joycen romaanissa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta.
    ”Kuule nyt, Cranly”, Dedalus sanoo. ”Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustaakseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”


Huomenna perjantaina saa Suomessa ensi-iltansa uusi James Bond -elokuva Spectre. Ensimmäiset näytökset alkavat heti vuorokauden vaihduttua klo 0:07.
    Tällä viikolla on mainosmielessä paljastettu, että Spectre kertoo asioista, jotka meitä pelottavat. Ja nyt, Edward Snowdenin paljastusten jälkeen meitä kuulemma pelottaa digitaalinen vakoilu; se että kaikki sanottu ja kaikki kirjoitettu on välittömästi amerikkalaisten vakoiluohjelmistojen analysoitavana.
    Edward Snowdenin paljastukset tulivat monille täydellisenä yllätyksenä. Minä yllätyin että asiantuntijat yllättyivät.
    Jännäreitä lukeville kaikki oli tuttua; ties kuinka monessa trillerissa CIA tai NSA tai jokin muu valtion ”isoveliorganisaatio” on kuunnellut ja analysoinut digitaalisesti kansalaisten toimia. Sitä ennen kuunneltiin toki puhelimia analogisesti, luettiin kirjeitä ja sähkeitä salaa avoimin silmin.
    Jos Spectren teemana tosiaan on digitaalinen vakoilu, siitä syntyy jännittävä kaksoiskuva SPECTREn ”historiaan”.
    Hyppy taaksepäin: Vuonna 1961 ilmestynyt Pallosalama oli Ian Flemingin yhdeksäs teos James Bondista.
    Tuossa romaanissa SPECTRE (tai S.P.E.C.T.R.E) varastaa amerikkalaisilta pari atomipommia ja kiristää niillä sitten rahaa. SPECTRE eli ”Vastavakoilun, terrorin, koston ja kiristyksen erikoisjärjestö” on Ernst Stavro Blofeldin johtama rikollisjärjestö.
    Blofeldin menneisyys on kiinnostava.
    Pallosalamassa kerrotaan, että puolalaista syntyperää oleva Blofeld tyytyi yliopisto-opiskelujen jälkeen vaatimattomaan työpaikkaan posti- ja lennätinhallituksen pääkonttorissa. ”Näytti oudolta”, Fleming kirjoitti, ”että Blofeldin kaltainen epätavallisen lahjakas nuorukainen jäi sellaiseen tehtävään, mutta hän oli itsekseen kehitellyt mielenkiintoisen ajatusrakennelman maailman ihmiskunnan tulevaisuudesta. Hän oli tullut siihen tulokseen, että nopea ja tarkka tietoliikenne on ehdoton edellytys ja väline vallan kahvaan pääsemiseksi. Totuuden tietäminen ennen muita oli, niin hän ajatteli, jokaisen maailmanhistorian aikana tehdyn päätöksen ja suuren suorituksen alku ja juuri.”
    Maailmansodan lähestyessä Blofeld tajusi, että hänen kauttaan kulki tärkeitä tietoja. Blofeld ei ymmärtänyt mitä salakielisissä viesteissä sanottiin, mutta koska ne oli merkitty ”salaisiksi” tai ”erittäinen salaisiksi”, joillekin muille niillä oli merkitystä. Niinpä Blofeld perusti verkoston joka keräsi eri puolilla Eurooppaa posti- ja lennätintoimistoista, lähetystöistä ja asetehtaista lähetettyjä tärkeitä viestejä, jotka hän sitten myi hyvällä hinnalla saksalaisille, amerikkalaisille ja ruotsalaisille tiedustelupalveluille.
    Blofeld teki 1930-luvulla sen mitä NSA ja kumppanit tekevät nyt. Blofeld tajusi, että jo kirjeiden ja sähkeiden meta-tiedoillakin on kauppa-arvoa, koska ne paljastavat verkostojen rakenteita.
    Ennen kirjailijanuraansa Ian Fleming työskenteli jonkinmoisessa roolissa Englannin laivaston tiedustelupalvelussa. Rooli saattoi olla tyhjänpäiväinen, mutta kenties hän oppi siinä keksimään yhtä julkeasti kuin todellisuus.


Viime kesänä ”paljastui”, että myös Frederick Forsythillä on ollut jonkinlainen sivurooli brittien salaisessa palvelussa.
    Se ei kuitenkaan (välttämättä) selitä miksi hänen trillereissään on niin monesti oltu ”ajan hermolla” tai jopa etuajassa. Luultavasti ja pikemminkin Forsythin romaanien tausta-aineisto perustuu rutinoituneen journalistin ammattitaitoon ja hänen tuossa ammatissa luomiin ihmissuhdeverkostoihin.
    Romaanista Zangaro! löytyy hieno esimerkki Forsythin tarkkanäköisyydestä; hän osasi ”keksiä” mitä todellisuuden pinnan alla tapahtuu ja mihin se oli menossa.
    Juonta paljastamatta tarinan keskiössä on jossakin Afrikassa sijaitseva Kristallivuoren platinakaivos, jota englantilaisen kaivosyhtiön johtaja James Manson tavoittelee omakseen.
    Manson (ja Forsyth) lukivat maailmaa.
    1960-luvun Yhdysvalloissa savusumu haittasi yhä pahemmin suurkaupunkeja. Kaikki puhuivat nyt uusista asioista kuten ”ilman saastumisesta”, ”ekologiasta” ja ”elinympäristöstä”. Lainsäätäjiin kohdistui paine rajoittaa saastuttamista, laatia lakeja puhtaamman elinympäristön saavuttamiseksi. Ralph Naderin ansiosta saastumisen vastaisen kamppailun huomio keskittyi autoon.
    ”Manson oli varma”, Forsyth kirjoitti vuonna 1974 romaanissaan Zangaro!, ”että vaatimukset saisivat 1970-luvun alussa entistä enemmän pontta ja että viimeistään vuoteen 1975 tai 1976 mennessä jokaisessa amerikkalaisessa autossa tulisi lain mukaan olla laite, jolla pakokaasuista poistettaisiin myrkylliset aineet. Hän otaksui myös, että Tokion, Madridin ja Rooman kaltaisten suurkaupunkien olisi ennemmin tai myöhemmin seurattava esimerkkiä. Kalifornia olisi kuitenkin kaiken keskipiste.”
    Manson osasi laskea, mitä tapahtuu kun lait määräävät autoihin katalysaattorin: ”Koska platina olisi ehdottoman korvaamaton aine jokaisessa pakokaasuja vähentävässä laitteessa ainakin vuosikymmenen ajan ja koska maailman platinankysyntä tulisi ylittämään huimasti tarjonnan, hintakin tulisi olemaan hyvin, hyvin miellyttävä.”
    Katalysaattori tuli pakolliseksi jokaiseen uuteen autoon Yhdysvalloissa vuonna 1975 mutta Euroopassa vasta 1990-luvulla. Yhtä kaikki, Forsyth osasi lukea muutoksen vihjeitä ja keksiä yhtä julkeasti kuin todellisuus.


Hemmetti, nyt helpottaa!
    Ehkei minun tarvitsekaan katsoa telkkarin ääliömäisiä ohjelmia pysyäkseni ajan tasalla.
    Riittää kun lukee kirjoja. Tai ainakin riitti aikaisemmin. Ja minä taidan olla "aikaisemmin".
    Jostakin kummallisesta syystä tai ihan lajin luonteeseen kuuluen jännärit ja viihderomaanit tietävät ympärillä olevasta paljon, enemmän ja joskus eniten.
____________________________________________________________________
Lähteitä:
Ian Fleming: Pallosalama. (Thunderball, 1961. Suom. Harry Forsblom. Gummerus, 1962.)
Frederick Forsyth: Zangaro!. (The Dogs of War, 1974. Suom. Olli Tuomola. Otava, 1974.)
James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. (A Portrait of the Artist as a Young Man, 1916. Suom. Alex Matson. Otava, 2.p 1964.)
Philip Roth: Haamukirjailija. (The Ghost Writer, 1979. Suom. Pentti Saarikoski. WSOY, 1980.)

torstai 22. lokakuuta 2015

Saksalaisen mielen maisemassa

[Anselm Kiefer Mäntässä]

                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
Mittakaava:
Anselm Kieferin teoksia Serlachius-museo Göstassa
.


Ei, en ryhdy analysoimaan saksalaisen Anselm Kieferin (s. 1945) mieleen iskeviä, huoneen kokoisia ja historian alkemiaa tihkuvia taideteoksia.
    Järkevämpää on pysytellä pakinatyylissä.
    Olinhan siellä minäkin ja mitäpä sitten tapahtui?
    Kaunis syyspäivä, aurinkoinen matka moottoriteitä vältellen Helsingistä Mänttään. Sänkipellolla laulujoutsenet lepäävät, Orivedellä huoltoasemalla työmiehet hakevat seisovasta pöydästä mammuttimaisia annoksia, keltaiset metsät reunustavat aamunkosteaa asfalttia, järveen viettävällä pellolla punainen traktori muuttaa syksynvärisen pinnan alkemistin taidolla mustiksi viiruiksi .
    Suomalainen maisema on tylsän tasainen. Hetkellistä ilonpilkettä tuovat ohi vilahtavat järvet. Eräästä piipusta nousee savua: täällä asutaan.


Yksityiskohta Kieferin teoksesta
'Lehmusten alla on nurmen nukkaa taittelemalla kukkaa,
siellä se nytkin nähtäisiin' (2015).


Kieferin maalaukset tai maalausveistokset tai veistokselliset maalaukset hämmästyttävät, koska ne ovat niin modernisti perinteisiä; silkkaa ekspressionismia abstraktin kuvakielen sisässä, siis kielessä.
    Saksalainen historia, länsimainen menneisyys: myytit, hirviöpeikkojen kuvittelemat metsät hautoineen, hirviöihmisten rakentamat talot ja tehtaat ja koneet ja puhdas maisema jossa perspektiivi järjestyksessä. Kiefer sijoittaa aina kaaoksen ja järjestyksen rinnakkain ja toisiinsa: niin kuin taivas ja maa, romanttinen käsitys kaikkialla olevasta, vaikka värit olisivat rumaksi värjätyt ja paljaaksi kalutut.
    Keltaisella sänkipellolla valkoiset laulujoutsenet ovat niin viaton ja yksinkertainen näky, että... ah, ei sellaista viattomuutta ole olemassa.
    Kun Kieferin maalauksia oli viime vuonna näytteillä Lontoossa, muuan arvostelija sanoi, että jokunen rohkeampi katsoja yrittää purkaa ja selittää mitä on nähnyt kun taas toiset, ehkä järkevämmät, tyytyvät vain uppoutumaan näkemäänsä.
    ”Saksalaiset haluavat unohtaa menneisyyden ja aloittaa kaiken alusta”, Kiefer sanoi The Guardianin toimittajalle vuonna 2011, ”mutta vain menemällä menneisyyteen pääset tulevaisuuteen.”
    Saksalainen Kiefer muutti Ranskaan 1992 - ei poliittisena mielenilmaisuna vaan uuden vaimonsa luokse joka ei halunnut asua Saksassa. Seuraan aina naisiani, Kiefer tunnustaa Telegraph-lehden haastattelijalle. Myös Thomas Mann löysi saksalaisuutensa ulkomailla, Roomassa, kirjoittaessaan siellä Buddenbrookeja, Kiefer sanoo.


Jos saksalainen mielenmaisema on ristiriitoja täynnä, kauheuksia ja epätoivoa kyyneliin asti, romantiikkaa ja mystiikkaa sekoitettuna, ja jos Kieferin mammuttimaiset teokset, öljyväreillä, tikuilla, sementillä, lyijyillä, kuolleilla kukkasilla ja ruostuneilla pienoismalleilla raskautettuina kertovat, viittaavat, näyttävät ja jopa ironisoivat eivät vain historian näkyjä vaan myös ihmistä joka on historian näkevinään sitä katsellessaan, niin mitä näistä tauluista oikeastaan osaa sanoa?
    Ei paljon mitään.
    Kun haastattelija kysyy Kieferiltä, että mihin taiteesta on, Kiefer vastaa: Ei paljon mihinkään, suoraan. Taide ei suoraan auta mihinkään. Taide on tapa tuoda esille ilmiselvä. ”Taide on kyynistä, se tuo esille maailman negatiivisuuden, se on maailman ensimmäinen tuomio.”
    Taide ei ole juhlallista, siis Kieferin taide, hänen omasta mielestään. Matissen taulut ovat Kieferin mielestä juhlavia, kun taas hän itse näkee juhlavan läpi epätoivoon.
    Mutta ei Mäntässä vaivuta epätoivoon.
    Giganttimainen Kiefer on sittenkin ironinen, humoristinen, kaiken uhallakin eurooppalainen eikä menneisyyden vanki.


Kiefer: Lehmusten alla...
 Postikorttina.

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Kieferin teos pelkkänä postikorttikuvana
 kadottaa mittakaavan
ja latistuu; vasta ihmiseen rinnastettuna
teos valloittaa tilan.
Sen voima pitää "nähdä", kokea luonnossa!



Uskon Sartrea jonka mielestä maalaus ja runous ovat sen toisella puolella mitä niiden voi sanoa merkitsevän. Merkityksiä on monta - ei väistämättä yhtään.
    Sartren mielestä edes Picasson Guernican verilöylyä ei voi pitää osallistuvana maalauksena; se ei sitouduta poliittisesti. ”Onko se muka voittanut yhtään sydäntä Espanjan asialle?” Sartre kysyi. ”Ja kuitenkin siinä on sanottu jotakin mitä ei voi koskaan ymmärtää kokonaan ja jonka ilmaisemiseen tarvittaisiin loputtomasti sanoja.”
    Tarvittaisiin loputtomasti sanoja!
    Myös Kieferin historiaa ja inhimillistä alkemiaa tihkuvien kuvien selittämiseen tarvittaisiin tuhottomasti sanoja, mutta eikö ole niin että liian monet sanat tuhoavat sen mitä yrittävät ilmaista? Eikö ole niin, kuten myös Kiefer sanoo, että vaikka todellisuus olisi kuinka ruma, siitä piiretty kuva on väistämättä kaunis, ainakin vähän?
    Saksa ei pääse pakoon, ei edes ironisessa mielessä.
    Suuria (vertauskuvallisia) maisemia piirtävä Kiefer muistuttaa, että vaikka natsien taide oli kauheaa ja ikävystyttävää, saksalaiset eivät huomaa että natsien ajan arkitehtuuri ei ollut erityisen saksalaista vaan yleismaailmallista, 30-lukuun kuuluvaa. ”Speer oli huono poliitikko, mutta hän ei ollut huono arkkitehti”, Kiefer sanoo.
    Kieferin teosten suuret pinnat ovat eräänlaista arkkitehtuuria, kerroksia elämässä tai sen kuvassa, sillä yhdellä kuvalla ilman kerroksia ei voi paljon sanoa. Kolmiulotteisuus on samalla kertaa harhaa ja todelliseksi tehtyä, esineistä maalauksen pinnassa, värivuorien välissä. Se että kuvat ovat mammuttimaisia, on idea sinänsä. Iso kuva huutaa ihmistä viereensä: mittakaavan arkkitehtuuri!
    Modernin kuvan katsoja ei pääse helpolla.
    Pitää raapia päätään.
    Keltaisella sänkipellolla laulujoutsenet ponnistelevat siivilleen.


Saksa ei pääse pakoon, ja hyvä niin.
    Saksalaisessa menneisyydessä kauheinta saattoi olla hämmästyttävä kyky muuttaa pelko ja tunne järjestäytyneeksi toiminnaksi. Tunteissa rypevä yksilö ja kollektiivi muodostivat teräksenkovan organisaation.
    Ohi Kieferin, ei Kieferiä selittäen vaan saksalaista maisemaa, tulee mieleen hänen maanmiehensä filosofi Martin Heidegger, joka hurmaantui natsiaatteeseen ja pettyi siihen lopulta.
    Mutta se miksi Heidegger pettyi, on yhä mielenkiintoista ja nykyhetken yhteiskuntapuheeseen liittyvää.
    Juhani Pietarinen kirjoittaa uusimmassa Kanavassa (6/2015), että Heidegger toi esille käsityksensä, jonka mukaan natsi-Saksa ”sortui siihen maailmanjuutalaisten ohjaamaan vehkeilyyn, joka tuottaa kaikkialle koneita, teollisuutta, aseita ja suurkaupunkeja”. Pietarisen mukaan Heidegger ei pitänyt natsien suurimpana rikoksena juutalaisten tappamista sinänsä vaan sitä, että tuhotyössä turvauduttiin tekniikkaan ja koneisiin.
    Barbaarinen natsismi viehätti aluksi Heideggeriä, koska hän uskoi että kansallissosialismi herättää aidon kansallisen tahdon. "Heidegger uskoi vahvasti, että kansallissosialistinen liike pystyy hävittämään velton rappiokulttuurin ja antamaan uuden alun terveen ja aidon täällä-olemisen etsimiselle", Pietarinen sanoo.
    Heideggerin pettymykseksi kansallisosialismi ei hylännyt kaupungistumista, tekniikkaa, koneellistumista. 
    Modernin maailman, teknologisen kehityksen vastustaminen on edelleen muodikasta ja saattaa jonakin päivänä johtaa kauheuksiin. Yhä saamme kuulla kuinka kymmennet tuhannet Saksassa kerääntyvät lippujen alle vastustamaan nykyaikaa, tekniikkaa, vapaata kauppaa. Itse asiassa panen merkille, että Kiefer melkein "taistelee" teknisen evoluution puolesta ostelemalla tehdaslaitoksia ja jopa yhden ydinvoimalan, jotta niitä ei purettaisi ja peitettäisi nurmikentällä - menneisyyttä ei pidä saksalaiseen tyyliin hävittää, Kiefer on sanonut.
    Kun lukee tiivistyksen Heideggerin suhtautumisesta natsismiin ja uuteen aikaan, ei voi olla vetämättä paralleelia nykyhetkeen ja siinä esitettyyn ”uuden ajan” kritiikkiin. Näin Pietarinen tiivistää Heideggerin pettymyksen:
    ”Mutta Heidegger on vakuuttunut siitä, mikä vääristää ja turmelee Seinsfragen, vie siltä kaiken pohjan. Siihen kuuluvat englantilais-amerikkalainen filosofia, tieteellinen tutkimus, tekniikka, teollisuus, koneellistuminen, kaupungistuminen, viihdekulttuuri, kaikki mikä tekee ihmisistä irrallisia, vieroittaen heidät luonnosta ja kotoisesta maaperästä – oikeastaan kaikki mikä ei ole hänen omaa filosofiaansa eikä kuulu aitoon saksalaisuuteen.”
    Kauhea ironia on siinä, että myös natsit yrittivät etsiä tuota aitoa, vieraantumatonta, luonnonläheistä ja myyttistä saksalaisuutta ja tekivät sen niin organisoidun tehokkaasti ettei luonnollisuudesta jäänyt ruohonkorttakaan aamutuulessa heilumaan.


Anselm Kieferin mammuttimaiset, huoneen kokoiset maalaukset ovat saksalaista menneisyyttä tänään, viittauksia siihen mihin ei voi nähdä nykyhetkessä, puhetta siitä mistä ei voi vaieta, äänettömyyttä sen partaalla missä jokainen sana ymmärretään väärin.
    Joku kertoi järkyttyneensä Mäntässä.
    Minä en uskalla mennä niin pitkälle.
    Riittää kun sanon, että hämmästyin.
    Kiefer tavoittaa jokaiseen maisemaansa saksalaisen mielen kaksi puolta: järjestyksen ja kaaoksen. Hämmästyttävintä on se, että Kieferin piirtämä maisema on yhtä aikaa abstraktinen ja realistinen.


                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Serlachius-museo Gösta, Mänttä.


_____________________________________________________________

Anselm Kiefer - Teoksia Grothe-kokoelmasta 3.10.2015 -24.4.2016
Serlachius-museo Gösta. Joenniementie 47, Mänttä.

torstai 15. lokakuuta 2015

Luulen tietäväni

[… ja tiedän luulevani!]

                                                                         Kyösti Salovaara 2015.


Ihminen on kummallinen olento, joka alati miettii suhdettaan ympäröivään maailmaan, muihin ihmisiin, menneeseen ja tulevaan.
    Niin paljon on kirjoitettu ettei sitä kukaan ehdi elämänsä aikana lukea. Niin paljon on sanottu ettei siitä pysty ymmärtämään kuin pienen osan.
    Ja kuitenkin me, minä muiden mukana ja ennen kaikkea, käyttäydymme ikään kuin kaikki tiedossa oleva olisi todella tietoa eikä luuloa, pelkkää kuvitelmaa tai jotain siltä väliltä.
    Oikeastaan ihminen tietää täsmällisesti aika vähän; enemmän hän tietää sinne päin, suunnilleen, noin. Intuitiivisesti ajatellen maailma on hallussani, joten ei kannata takertua faktoihin. Niihin kompastuu ja lentää nenälleen.
    Tietoon kompastuva näyttää nololta. Sitä paitsi kompurointi sattuu enemmän kuin vasaranisku peukaloon.


Onkohan meidät saatu uskomaan, että tietokone todella tietää ja että älypuhelin on älykäs?
    Jos on, sen pahempi meille.
    Melkein huvittavan pateettiselta tuntuu lukea Brita Polttilan suomentamaa runoa Opiskelun ylistys, jonka Bertolt Brecht kirjoitti kaiketi 1920-luvulla. Tässä runossa opetetaan tiedostamaan ja kapinoimaan ja kaappaaman valta tietämällä enemmän kuin ne, joilla valta siihen asti on ollut.
    Brecht on monen sosialistin tavoin romantikko. Järkeen kannattaa uskoa kaikilla tunteillaan. Kun tietää enemmän, pystyy ohjailemaan muiden, vähemmän tietävien käyttäytymistä.
    ”Hanki tietoa, sinä joka värjötät kylmässä!” Brecht kehoittaa. ”Tartu kirjaan nälkäinen, se on ase. / Sinun on astuttava johtoon.”
    Brechtin neuvo: ”Älä usko kuulopuheita / ota itse asioista selvä! / Se mitä et itse tiedä / sitä et tiedä.” (Brecht: Runoja 1914-1956. Tammi 1974.)
    Brechtiä kuunnellessa tulee mieleen, että tietoon uskova kapinallinen ei aina huomaa harmaata maailmaa, sillä hänen silmänsä näkevät vain puhtaita värejä: musta ja valkoinen; on vain totta tai valhetta, vale ja totuus.


Tieto on valtaa, mutta minkälaista valtaa se on, sitä on vaikeampi määritellä. Joskus tuntuu, että luuleminen rauhoittaa ihmisiä enemmän kuin tietäminen. Luulojen kanssa on mukavampi panna iltaisin maata kuin miettimällä tietämisen tuskaa ja sitä puutetta mikä siihen liittyy.
    Luulo ei ole tiedon väärti, mutta sopii meille ihan hyvin. Luuleminen leppoistaa; tieto tekee levottomaksi, ahdistaa.
    Tämän huomasin kun pari viikkoa sitten luin Helsingin Sanomista Vesa Karosen arvostelun Veikko Erkkilän ja Pekka Iivarin teoksesta Jätetyt kodit, tuhotut sillat (Otava 2015). Karosen juttu kolahti luulojeni laatikkoon kuin murskaava kivi.
    Arvostelun otsikko hahmotteli teoksen ”sanoman” näin: ”Kirja muuttaa käsitystä Lapin sodasta: Saksalaiset eivät olleetkaan julmia natseja, jotka polttivat kaiken – Monipuolinen historiateos kuvaa kansan sotakokemuksia, torjuu demonisoinnin ja näyttää saksalaisetkin inhimillisinä.
    Eikö meille koulussa opetettu, että saksalaiset polttivat kaiken?
    Miksi sitä opetusta olisi pitänyt epäillä? Kyllä kansa tietää – ja opettajat!
    Pitääkö silti epäillä ”yhteistä tietoamme”? Tajuta että vaikka tietoa on, luulon viehätys sumentaa tiedosta syntyvän epäilyn.
    Erkkilän ja Iivarin kirja kertoo, kuinka Lapissa pelättiin venäläisten tuloa; talot jäivät tyhjäksi kun ihmiset pakenivat tuota uhkaa. Karosen mukaan teoksen antama yleiskuva on, että saksalaiset kohtelivat siviilejä poikkeuksellisen hyvin Lapin sodan kireinäkin aikoina. Saksalaiset eivät olleet miehittäjiä.
    ”Lähtiessään saksalaiset eivät polttaneet Lappia maan tasalle, kuten aina hoetaan”, Karonen tiivistää lukemansa. ”Pääteiden varrella tuhot olivat perinpohjaiset, mutta polttamatta he jättivät talot, joissa oli asukkaita, samoin useimmat kirkot. Sivummalla säästyivät kokonaiset kyläkunnat. Wikipediassa on yhä virhetieto, että Lapissa 'tuhoamatta jäi vain muutama kylä'.”
    Onko joskus ”poliittisesti” soveliampaa luottaa kuvitelmaan ja luuloon kuin tietoon ja tosiasioihin?


No, kaikenlaiseen törmää kun monenlaista lukee.
    Usein sanotaan, että ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen, mutta ei menneisyyttäkään yksikäsitteisesti selitetä. Joskus historian ”totuutta” venytetään kuin jenkkipurkkaa.
    Tämä tuli mieleen kun luin Tekniikan Maailmasta (19/2015) Kalevi Rantasen sinässä mielenkiintoisen artikkelin Kohinaa ajan alkupisteestä. Rantanen kertoo, kuinka Bellin laboratoriossa viisikymmentä vuotta sitten saatiin todisteet alkuräjähdyksestä, kun maailmankaikkeuden reunoilta kuuluvalle kohinalle löytyi selitys. Rantasen mukaan alkuräjähdyksen tutkimus ja kosmologia alkoivat vasta tuolloin.
    Rantanen väittää, että ennen vuotta 1965 tieteessä oli vain arvailuja alkuräjähdyksestä: ”Koko kosmologiaa pidettiin usein enemmän filosofiana kuin tieteenä. Peruskysymykseen ne vastasivat melkein yhtä vähän kuin esimerkiksi Kalevala, jonka mukaan maailmankaikkeus syntyi sotkan munasta.”
    Sattumalta luin alkuräjähdyksen tiedehistoriaa muutama viikko sitten tanskalaisen Helge Kraghin teoksesta Kvanttisukupolvet (Terra Cognita 2002). Siinä annetaan kosmologian historiasta toisenlainen kuva kuin TM:n artikkelissa.
Itse asiassa jo vuonna 1922 venäläinen Alexander Friedmann esitti maailmankaikkeuden laajentuvan. Vuonna 1927 belgialainen Georges Lamaître esitti samaa laskelmiinsa perustuen. Sitten saatiin 1930 Edwin Hubblen todistus siitä, että galaksit erkaantuvat toisistaan maailmankaikkeuden laajentuessa.
    Friedmannin ja Lamaîtren jälkeen 30-luvulla tiedeyhteisö hyväksyi ajatuksen maailmankaikkeuden laajenemisesta. Alkuräjähdykseen viittava taustasäteily tuli seitsemän kertaa raportoiduksi vuosien 1948-56 välisenä aikana mm. George Gamowin, Ralph Alpherin ja Robert Hermanin tutkimuksissa ja siitä huolimatta tiedemiesten esittämä ja olennaisilta osiltaan oikea teoria hyväksyttiin vasta 1965, kuten em. Rantasen artikkelissa kerrotaan.
    Alkurähdyksen idea oli ilmeisesti ”tiedepoliittisesti” ja/tai ”poliittisesti” arka asia.
    Mutta, niin kuin Kragh kertoo, se oli vakuuttavasti tiedossa jo 40-luvulla, eikä pelkkänä arvailuna kuten Rantanen TM:ssa väittää toistaessaan ilmeisesti yleistä virhekuvaa historiasta.
    Käsitys, että kosmologia syntyi vasta vuonna 1965 Bellin laboratorion havaintojen myötä on ”ilmeisen virheellinen”, Helge Kragh sanoo, ”mutta lisäksi on tärkeää todeta, että alkuräjähdyksen malli ei ollut 1960-luvun puolivälin tuotos, vaan se esiintyy täysin kehittyneenä Gamowin ja hänen työtovereidensa aikaisemmissa töissä.” Ironia on siinä, että Bellin laboratoriossa taustasäteilyn löytäneet Arno Penzias ja Robert Wilson saivat Nobelin palkinnon vuonna 1978, vaikka he eivät ”olleet oikeastaan keksineet mitään – he eivät olleet määrittäneet havaintonsa kosmista alkuperää – vaan he olivat havainneet asian, jota eivät osanneet selittää”.


Tieto ei kasva puussa, paitsi silloin kun omena tippuu havaitsijan päähän.
    Jos valheella onkin lyhyet jäljet, toden tiedon jälkien seuraaminen on työlästä koska luulojen muurit on rakennettu jokaiseen päähän. Luulo kulkee tiedon varjona kauemmin kuin uskoa saattaisi.
    Niin kuin sanoin: on helpompaa luulla kuin tietää, sillä aivomme käsittelevät todellisuutta suhteina ja todennäköisyyksinä pikemmin kuin tarkkarajaisina ja toisistaan erottuvina faktoina.
    Luonnollinen kieli on kenties ihmisaivojen suurin ja suurenmoisin tuotos ja niin kuin me tiedämme, se ei ole koskaan täysin yksikäsitteistä vaan tulkintoja yhtä pullollaan kuin Matin ja Maijan muovikassi pullonpalautusautomaatilla maanantaina.
    Luulen siis tietäväni, että tiedän luulevani - tällä kielellä.


                                                                                                    Kyösti Salovaara 2015.
Onko yksittäinen puu
korea sivulause
metsän tarinassa?

torstai 8. lokakuuta 2015

Puhua, vaieta

[Onko fiktio valhetta?]



Sana on vapaa, mutta pitää olla varuillaan mitä sanoo ja mistä puhuu.
    Ainakin jos haluaa kuulua ”täysipäisten” joukkoon.
    Kukapa ei haluaisi.
    Koska kirjojen ja elokuvien fiktio täyttää elämänpiirimme, ei liene järkevää epäillä esim. romaanitaiteen siunauksellisuutta. Suomalainen tapa kutsua fiktiota ”kaunokirjallisuudeksi” kertoo jo sellaisenaan mistä on kysymys. Kauniin sanominen ”rumaksi” olisi törkeää. Tarkoittiko "kauno" aikoinaan jotakin suurempaa ja parempaa kuin arkielämä?
    Voisiko kuitenkin olla toisin?
    Ensimmäisten pakkasaamujen jälkeen katselen huolestuneena pelargonioitani.


Istuin hetken odotushuoneessa ja selasin taas John Careyn esseekokoelmaa "taiteen siunauksellisuudesta".
    ”Tekeekö taide meistä parempia?” Carey kysyy yhdessä esseessä.
    Aristoteles ajatteli, että tekee.
    Tässä katsannossa ”me” olemme Aristoteleen lapsia.
    ”Platon, tietenkin, ajatteli että taide tekee ihmisestä huonomman”, Carey muistuttaa, ja olen alleviivannut tuon lauseen joskus aikaisemmin, istuessani ja odottaessani.
    Nyt lause jää kaikumaan päässä.
    ”Joka puhuu, ei tiedä; joka tietää, vaikenee”, kiinalainen runoilija Po Chü-i toisti Laotsen ajatuksen eräässä runossaan. Intuitiivisesti Laotsen lause muistuttaa Platonin ajatusta. Totuutta ei pidä yksinkertaistaa puhumalla siitä. 
    Laotse ja Platon taisivat olle melkein aikalaisia.
    Mutta miksi Laotse sitten puhui siitä mistä ei pidä puhua, Po Chü-i kysyi:
Jos Laotse oli niitä, jotka tietävät,
miksi hän itse kirjoitti kirjan: viisituhatta sanaa?


Valtiossa Platon oli valmis karkoittamaan runoilijat maasta, koska he eivät pelkästään vetoa huonoihin ihmisiin vaan saavat myös hyvät muuttumaan huonoiksi.
    ”Mutta emmepä vielä ole lausuneet pahinta syytöstämme tätä runoutta vastaan”, Platon sanoi. ”Se näet, että se kykenee turmelemaan kunnollisiakin ihmisiä – aivan harvoja lukuunottamatta – sehän on kerrassaan kauheata... kuunnellessamme Homeroksen tai jonkun muun traagillisen runoilijan jäljittelevän jotakin surun vallassa olevaa sankaria, jotka venyttelee voivotustansa pitkäksi puheeksi, taikkapa miehiä jotka laulavat (itkulauluja) ja nyrkeillään takovat rintaansa, me, parhaimmatkin meistä, senhän tiedät, tunnemme nautintoa ja antaudumme ja seuraamme myötätunnolla ja ylistämme ihan tosissamme hyväksi runoilijaksi sitä, joka parhaiten saapi meidät sellaiseen mielentilaan.”
    Platon sanoi, ettei järkevää ja tyyntä luonteenlaatua ole niinkään helppo jäljitellä. Heikkoja, äärimmäisiä ja kuohahtelevia tunteita ja luonteita sitä vastoin on helppo jäljitellä ja siksi runoilijat tekevät niin ja vievät kuuntelijat harhapoluille.
    Koska runoilija jäljittelee poikkeusihmisiä, hän ”luopi teoksia, jotka ovat ala-arvoisia totuuteen verraten”. Filosofit pyrkivät totuuteen, runoilijat eivät ja siksi runoilijoiden paikka ei ole kunnollisten ihmisten valtiossa.
    Olikohan Platon johdonmukainen?
    ”Sanat ja niiden yhdistelmät eivät sellaisenaan edusta Platonille totta”, sanoo Holger Thesleff kirjassaan Platonin arvoitus. ”Valheen Platon lähes samaistaa fiktioon.”
    Laotsen tavoin Platon ajatteli, että totuus on yksityiskohtia ”isompi” asia ja että jäljitellessään yksityiskohtia runoilija valehtelee eikä tavoita totuuden ydintä.


Kymmenen kymmenestä sivistyneestä ihmisestä ihmettelee, miten Platon saattoi ajatella noin nurinkurisesti.
    Tässä ajattelussa Platon jätetään yksin, sanasusien raadeltavaksi.
    Nykyään melkein kliseeksi on tullut väittää, että kaunokirjallisuus luo tosia maisemia ihmisen elämästä. Että se sanoo jopa jotakin enemmän kuin tiede. Platonin ajatus kääntyy taidepuheen small-talkissa melkein nurin: Tiede jäljittelee faktoja, mutta fiktio kertoo enemmän ja syvemmin ihmisen elämän tunnoista. Tiede luettelee kun taas taide arvottaa ja etsii merkityksiä.
    Sovinnaisen humanismin väitteessa saattaa piillä mammuttimainen väärinkäsitys, mutta ei siitä nyt enempää.
    Simon Blackburn vertailee teoksessaan Platonin Valtio aikamme viihdekulttuuria Platonin runouden kritiikkiin. Platon paheksui että runoilijat jäljittelevät ihmisen huonoja piirteitä. Mitä moderni väkivaltaviihde jäljittelee?
    ”Ennen kuin ryhdymme pilkkaamaan Platonia, meidän on syytä pohtia omia taidenautintojamme”, Blackburn sanoo. Hän muistuttaa että keskiverto amerikkalaisnuori on 18 vuotiaaksi kasvettuaan nähnyt televisiosta noin 18 000 murhaa. Taide tarjoaa käyttäytymismalleja, joita on mahdollista jäljitellä.
    ”Ehkä Platon on oikeassa ja ehkä mielemme ovat jäljitteleviä... Häneen ei voi kuitenkaan suhtautua alentuvasti siksi, että me luulemme tietävämme häntä paremmin, miten ihmisten mieliä ruokitaan. Jos hän olisi kirjoittanut runoilijoiden maastakarkotuksen sijaan viihdeteollisuuden pamppujen maastakarkotuksesta, hänen sanansa kaikuisivat huomattavasti auliimmille korville.”
    Kaikenlaisessa viihteessä läpimäräksi uitettu nykylukija hätkähtää.
    Entäpä jos Platon olikin oikeassa?
    Mitä jos fiktio kiellettäisiin?
    Jospa ihmisen pitäisikin kohdistaa ponnistelunsa totuuden hakemiseen, silläkin uhalla että se ei viihdytä eikä huvita?


Platonin askeettisella, melkein masokistisella vaatimuksella syventyä totuuden etsimiseen voi leikitellä ja päätyä jossittelemaan.
    Jospa Platonin ajatuksista olisi tullut länsimaisen ajattelun ainoa valtavirta. Jospa homeerinen tarinankertominen olisi kielletty. Jospa fiktiota vahdittaisiin... ja jokainen valhe otettaisiin kiinni.
    Tuollaisessa maailmassa ei kirjallisuuskriitikoita tarvittaisi esteettisen arvion julistamiseen vaan totuusarvon esittämiseen. Kirjan arvo olisi sen totuudellisuudessa, eikä siinä miten viekoittelevasti se kertoo tarinoita ihmisten mahdollisesta elämästä.
    Kuulostaa ikävältä, ikävystyttävältä.
    Mahdollisia ja jopa epätodennäköisiä ”totuuksia” on hauskempi kuunnella kuin todellisia totuuksia. Jokainen meistä tietää, on tietävinään, ettei fiktio ole totta eikä valhetta, vaan jotakin mitä ei voi sanalla sanoa.
    Mutta sittenkin... mihin fiktiota lopulta tarvitaan?
    Miksi maailmaa ei kerrota niin kuin se on?
    Miksi James Bond kiehtoo enemmän kuin Platon?

                                                                 Kyösti Salovaara, Verdun 2014.
Ihmiset jotka tietävät
koko totuuden
vaikenevat.


Lähteitä:
Simon Blackburn: Platonin Valtio. Suom. Kimmo Paukku. Ajatus Kirjat 2007.
John Carey: What Good Are the Arts? Faber and Faber 2006.
Platon: Valtio. Suom. O.E. Tudeer. 2.p Otava 1972.
Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava 1975.
Holger Thesleff: Platonin arvoitus. Suom. Pinja Riikonen. Gaudeamus 2011.



torstai 1. lokakuuta 2015

Isossa kuvassa pieniä

[tahroja paperilla]

                                                                                                    Kyösti Salovaara 2014.
Ajankohtainen kuva ei liity pakinaan
muuten kuin olemalla ajankohtainen
.


Laskettavissa olevassa todellisuudessa tapahtuu ennalta tiedettäviä asioita.
    Eilen kurkiaura lensi etelään.
    Tänään räkättirastaat ”riehuvat” pihlajassa kun eivät löydä syötävää. Huono sato, huonot ajat.
    Pari päivää sitten kuu ”pimeni” punaiseksi. Viime viikolla yö tavoitti päivän, joka luopuu ylivallastaan. Pimeää kohden mennään, kylmä tulee.
    Isossa kuvassa universumi näyttää selkeältä.
    En ole menossa minnekään.


Yhteiskuntakin on totta, mutta mikä siinä on totta, on toinen juttu.
    Onko kaikki laskettavissa vai riittääkö kun on jotakin mieltä? Ovatko kaikki mielipiteet yhtä arvokkaita ja yhtä lailla oikeita? Saako tilastoja lukea niin kuin mieli tekee? Pitääkö niitä oikeastaan lukea mielensä mukaan?
    Kannattaako faktoja uskoa? Varsinkin kun joku on nekin pöytään iskenyt, kerännyt ja laskenut. Onko parempi epäillä kuin uskoa?
    Viime viikolla esittelemäni Yrjö Ahmavaara tiivisti tiedon ja todellisuuden suhteen sanomalla, että ”koska kenellekään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras”.
    Edellisestä ei kuitenkaan pidä päätellä etteikö oikeaa tietoa saattaisi olla saatavilla. Niin oikeaa kuin mahdollisessa maailmassa on tietoa kerätä ja siitä jotakin päätellä.
    Kaikesta huolimatta ja juuri siksi paljon jää tulkittavaksi.


Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen oli Ylen Ykkösaamussa haastateltavana lauantaina 19.9.
    Seija Rautio kysyi ajankohtaisista aiheista.
    Haastattelu oli mielenkiintoinen. Erkki Liikanen on rauhallinen älypää, joka yrittää pysytellä faktoissa, toimenkuvansa mukaisesti. Hän ei halua nykyään ”politikoida”, mutta Suomen Pankin johtajana hänen esittämänsä asiat imaistaan poliittiseen käyttöön – tai ainakin niin luulisi.
    Rautio sai esille yhden todella suuren ”uutisen”. Liikanen tyrmäsi suoraan mutta diplomaattisin sananmuodoin Antti Rinteen ja Palkansaajien tutkimuslaitoksen väitteen, että hallituksen tilannekuva perustuisi väärään ja vanhentuneeseen tutkimustietoon.
    Hallituksen luvut on laskettu Suomen Pankissa, Liikanen sanoi. Tohtori Lauri Kajanojan laatima ja kesäkuussa päivittämä selvitys kertoo, että Suomi on jäänyt kilpailukyvyssä jälkeen 10-15 %, siitä riippuen mihin maaryhmään Suomea verrataan.
    Joka ei näitä lukuja usko, haastakoon Kajanojan tutkimuksen, Liikanen sanoi.
    Suomen kehitys on huono vaikka luvuista poistaisi Nokian ja muut ongelmalliset teollisuudenalat. Täällä ei nyt pärjätä.
    Kun haastattelija kysyi Rinteen väitteestä, jonka mukaan OECD:n luvut antavat kilpailukyvystämme paremman kuvan, Liikanen muistutti, että jos joku haluaa olla tekemättä mitään, aina löytyy neuvoja (tilastoja) joihin voi nojata. Ne jotka haluavat panna pään pensaaseen, vannovat nyt tilastoihin, joiden tarkasteluväli on lyhyempi kuin Suomen Pankin tutkimuksessa, vaikka perimmiltään eri tilastot eivät ole ristiriidassa keskenään.


Ohjelman katsottuani ajattelin, että Liikanen heitti ilmaan uutispommin. Sosialidemokraattinen tausta ei estänyt häntä kritisoimasta Antti Rinteen faktisesti opportunistisia väitteitä.
    Jäin odottamaan, että media tarttuu tähän kritiikkiin. Sehän on kova skuuppi, ajattelin.
    Ei tarttunut. Valtamedian nettisivuilla – Helsingin Sanomat, Yle jne. – ei viitattu sanallakaan Liikasen esittämään kritiikkiin. Haastattelusta otettiin esille ja levitettiin otsikoihin yhdentekevää poliittisempaa aineista, sovinnaiseen tilannekuvaan sopivaa. Haastattelun älyllinen panos unohdettiin, siitä ei välitetty, sitä ei pidetty ”uutisena”.
    Korviin ja silmiin sattuneesta vain STT:n uutisissa puhuttiin tästä asiasta. Kuulin uutiset kaupalliselta kanavalta. Hyvin kummallista on, että Yle sivuutti jälkijutussaan itse tekemänsä ohjelman suurimman ”uutisen”.
    Seuraavana päivänä, sunnuntaina Tuomo Pietiläinen kirjoitti haastattelusta Helsingin Sanomien taloussivuilla. Hän ei sanallakaan maininnut, että Suomen Pankin pääjohtaja kumosi SDP:n puheenjohtajan väitteet – ja sitä mukaa myös Palkansaajien tutkimuslaitoksen väitteet.
    Pietiläinen valitsi haastattelusta mainitsemisen arvoiseksi ne asiat, joista hän ilmeisesti oli samaa mieltä kuin Liikanen, mutta ei niitä joissa Liikanen kritisoi mahdollisesti myös Pietiläisen edustamaa ajattelutapaa. Objektiivinen uutinen muuttui subjektiiviseksi mielipiteeksi.
    Hassumpaa oli seurata demareiden päälehden Demokraatin suhtautumista Liikasen haastatteluun.
    Se ei suhtautunut lainkaan. Yleensä lehti seuraa demareiden tekoja pilkuntarkasti, mutta nyt vaiettiin, koska Liikanen uskaltautui kritisoimaan puolueen puheenjohtajaa. Ja viikon mittaan hallituksen ”vääriä” tilastoja moitittiin edelleen rankasti ja kysyttiin miksi hallitus ei usko mitä (amerikkalaiset) nobelistit ja Palkansaajien tutkimuslaitos väittävät Suomen tilanteesta.
    Fiilinki on faktaa, niin kuin on tapana sanoa.


Ihminen elää tunteillaan.
    Ihminen haluaa uskoa siihen, mihin hän tunteensa kehoittavat uskomaan. Jos faktat ovat ristiriidassa tunteiden kanssa, faktojen täytyy olla vääriä, ihminen ajattelee.
    Isossa kuvassa on pieniä. Ne ovat ristiriidassa keskenään, sillä ihmiset haluavat tulkita yhdessä näkemänsä kukin tavallaan.
    On puhuttu yhteisestä tilannekuvasta. Jos käsitys tilanteesta on yhteinen, on helppo ratkaista ongelmia kun ei tarvitse kinata faktoista. Riittää kun kinaa keinoista.
    Mutta, kuten edellä todettiin, yhteinen tilannekuva puuttuu, ilmeisesti.
    Viime torstaina Paavo Rautio kirjoitti mainion kolumnin Helsingin Sanomiin otsikolla Yhteisen tilannekuvan hakeminen on turhaa. Kolumnissa Rautio otti mm. esille Rinteen väitteet ja Lauri Kajanojan tutkimuksen, joka kumoaa sen mitä Rinne sanoo.
    Mutta jos ei halua uskoa faktoja, minkäs teet.
    Sitä paitsi, voihan olla ettei kysymys ole ”uskomisesta” vaan siitä, että eri ryhmillä on pelissä erilaisia etuja. Palloa voidaan potkia mihin maaliin tahansa ajatuksella, että mitä sillä on väliä miten pelin lopputulokselle käy kunhan minut huomataan ja paitani väri erottuu kentän vihreästä. Pallon hallinta pannaan merkille, tulipa maaleja tai ei.
    Rautio kirjoitti hauskasti, että kun hallitus kuvittelee että yhteinen tilannekuva johtaa yhteiseen näkemykseen tarvittavista toimenpiteistä, hallitus ilmaisee vain olevansa naiivisti suomalainen: ”Ihan kuin Jukolan pirtissä olisi vain yksi ikkuna, jonka eteen pellavapäät kerääntyisivät katselemaan, joko kruununvouti tulee.”
    Onko siis naiivia odottaa että päättäjät pyrkisivät objektiiviseen näkemykseen yhteiskunnan tilasta? Raution hieman kyyninen lopputulema oli että ”yhteistä, objektiivista ja jakamatonta tilannekuvaa ei ole. Sellainen on kyllä mahdollista saavuttaa – kun muutaman vuoden päästä katsotaan tähän hetkeen.”
    Onko politiikka mahdollisen taidetta vai pelkkää jälkiviisautta?


Kuuntelin tiistaina ja keskiviikkona budjetti- ja kilpailukykykeskustelua eduskunnasta ja panin merkille, että punavihreän opposition kansanedustajat väittivät edelleen etteivät hallituksen ja Suomen Pankin tilastot pidä paikkaansa.
    He eivät kuunnelleet tai ymmärtäneet mitä Erkki Liikanen sanoi.
    He eivät lukeneet mitä Liikanen sanoi, koska (juuri) kukaan ei kertonut mitä hän sanoi. Faktat eivät kiinnostaneet mediaa.
    Kansanedustajat eivät usko Lauri Kajanojan tutkimusta, koska he eivät halua uskoa siihen. Neuvoja etsitään muualta silläkin uhalla, että ne eivät perustu faktoihin. Tämä ei tarkoita, että hallitus olisi ehdottomasti oikeasssa toimenpiteissään. Niin kuin aiemmin todettiin: kukaan ei voi varmasti tietää mikä teko kussakin tilanteessa on ehdottomasti oikea.
    Eduskuntaa kuunnellessa tuli mieleen epäkunnioittava ajatus älyllisestä ajattelusta ja sen puuttumisesta. Ymmärrän kyllä miksi totuutta ja faktoja pitää venyttää harmaalle alueelle; poliitikon tehtävänkuvaan ei kuulu kokonaisuudesta huolehtiminen vaan oman viiteryhmän eduista välittäminen. 
    Albert Einstein muistutti, että joskus ajatuksia on kerta kaikkiaan muutettava: ”Ongelmasta on mahdoton päästä ulos samalla ajattelulla, jota siihen joutuminen edellytti.”
    Mutta onnistuuko ajattelun muuttaminen? 
    Ehkä kansanedustajat ovatkin eduskunnassa kuin ihmemaahan joutunut Liisa, joka huomaa päätyneensä ”hullujen” joukkoon.
    Eksyttyään Liisa kysyy kissalta mihin päin hänen pitäisi mennä. Kissa vastaa, että meneepä Liisa minne tahansa, tulos olisi sama, koska kaikkialla on hulluja. Looginen keskustelu jatkuu näin:

- Mutta en minä tahdo mennä hullujen luokse, sanoi Liisa. 
 -Ei voi auttaa, sanoi kissa, - me olemme kaikki täällä hulluja.
  Minä olen hullu. Sinä olet hullu.
 - Kuinka sinä voit tietää että minä olen hullu?
 - Sinun täytyy olla, sanoi kissa. - Muuten et olisi tullut tänne.

_____________________________________________________________________
Lähteitä:
Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin+Göös 1976.
Juhani Aro: Miten työvoimakulut menivätkään, herra pääministeri? Demokraatti 24.9.2015.
Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa. Liisan seikkailut peilimaailmassa. Suom. Kirsi Kunnas ja Eeva-Liisa Manner. Gummerus 1974.
Read Montague: Miksi valita tämä kirja? Miten teemme päätöksiä. Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2008.
Tuomo Pietiläinen: Suomen Pankin Liikanen moitti säästötoimia. Helsingin Sanomat 20.9.2015.
Paavo Rautio: Yhteisen tilannekuvan hakeminen on turhaa. HS 24.9.2015