Kyllä kirjailija tietää, joskus

[katalysaattori]

                                                                                                                                        Kyösti Salovaara 2014.                                                                                                   
Tässä autossa ei ole katalysaattoria.
  Mulhousen automuseo.

Hemmetti, miten tähän suomalaiseen todellisuuteen pitäisi suhtautua?

    Yleisesti ottaen ja erityisesti ajatellen huomaan liukuvani johonkin epätodellisuuteen, reunalle, pois telkkarin ääliömäisten viihdekilpailujen, hysteerisesti kikattavien keskustelujen ja näennäisesti ajankohtaisten ohjelmien loputtomasta virrasta.

    Pian tässä kuplassa, joka sulkeutuu pään ympärille, ei ole muuta kuin ajatusteni tyhjyys, ikään kuin monologi joka kimpoaa kuplan näkymättömästä seinästä takaisin omaan korvaan ärsyttävän tuttuna.

    Voiko joka puolella käynnissä olevaa small talkia paeta enempiin sanoihin ja pidempiin lauseisiin?

    Lieneekö sanalla merkitys vaikka sanan jättäisi sanomatta?

Lohdullista kyllä, melkein kaikki on suhteellista.

    Viimeviikkoisen pakinani eräässä kommentissa lainasin Philip Rothia, joka on pohtinut toistuvasti fiktion suhdetta todellisuuteen ja totuuteen. Omaa elämäänsä fiktioon heijastettuaan Roth on sitten kieltänyt jyrkästi romaaniensa omaelämäkerrallisuuden.

    Omasta elämästä voi siis kirjoittaa jättämällä oman elämän kirjoittamatta.

    Tässä piilee fiktion viehätys: se ei ole aivan totta mutta ei täysin ”valhettakaan”.

    Lainasin siis Rothin romaania Haamukirjailija, jossa nuori kirjailija – Rothin alter ego muodossa tai toisessa – tuskaili kirjailijan suhdetta todellisuuden kuvaamiseen näin:

    ”Kunpa osaisin keksiä yhtä julkeasti kuin elävä elämä! Kunpa minä jonakin päivänä pääsisin edes lähelle sitä omaperäisyyttä ja kiihkoa mitä todellisuudessa on! Mutta jos minä milloinkaan onnistuisin, mitä ne silloin minusta ajattelisivat, minun isäni ja hänen tuomarinsa? Miten minun vanhempani sen kestäisivät? Ja jos he eivät kestäisi, jos isku heidän tunteisiinsa lopulta olisi liian haavoittava, miten kestäisin minä sen että minua vihattaisiin ja herjattaisiin ja käännettäisiin minulle selkä?”

    Tarkoittiko Roth että pyrkimys ”totuuteen” johtaa väistämättä välirikkoon ympäröivän yhteiskunnan kanssa? Onko totuus liian "kallista"? Vai puhuiko hän enemmänkin fiktion mahdottomuudesta? Siitä että täysin rehellinen fiktio ei enää olekaan fiktiota?

    On ironista ajatella, että vaikka taide aina liioittelee jotakin kokemusta, se silti häviää todellisuuden sensaatiolle. Todellisuutta ei tarvitse ”keksiä”, koska se on jo!

    Monet taiteilijat ovat yhtä kaikki vetäytyneet piiloon kertoakseen mitä näkivät ja kuulivat, uskaltaakseen kirjoittaa kokemastaan ja kuvittelemastaan. Niin kuin Stephen Dedalus James Joycen romaanissa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta.

    ”Kuule nyt, Cranly”, Dedalus sanoo. ”Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustaakseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

Huomenna perjantaina saa Suomessa ensi-iltansa uusi James Bond -elokuva Spectre. Ensimmäiset näytökset alkavat heti vuorokauden vaihduttua klo 0:07.

    Tällä viikolla on mainosmielessä paljastettu, että Spectre kertoo asioista, jotka meitä pelottavat. Ja nyt, Edward Snowdenin paljastusten jälkeen meitä kuulemma pelottaa digitaalinen vakoilu; se että kaikki sanottu ja kaikki kirjoitettu on välittömästi amerikkalaisten vakoiluohjelmistojen analysoitavana.

    Edward Snowdenin paljastukset tulivat monille täydellisenä yllätyksenä. Minä yllätyin että asiantuntijat yllättyivät.

    Jännäreitä lukeville kaikki oli tuttua; ties kuinka monessa trillerissa CIA tai NSA tai jokin muu valtion ”isoveliorganisaatio” on kuunnellut ja analysoinut digitaalisesti kansalaisten toimia. Sitä ennen kuunneltiin toki puhelimia analogisesti, luettiin kirjeitä ja sähkeitä salaa avoimin silmin.

    Jos Spectren teemana tosiaan on digitaalinen vakoilu, siitä syntyy jännittävä kaksoiskuva SPECTREn ”historiaan”.

    Hyppy taaksepäin: Vuonna 1961 ilmestynyt Pallosalama oli Ian Flemingin yhdeksäs teos James Bondista.

    Tuossa romaanissa SPECTRE (tai S.P.E.C.T.R.E) varastaa amerikkalaisilta pari atomipommia ja kiristää niillä sitten rahaa. SPECTRE eli ”Vastavakoilun, terrorin, koston ja kiristyksen erikoisjärjestö” on Ernst Stavro Blofeldin johtama rikollisjärjestö.

    Blofeldin menneisyys on kiinnostava.

    Pallosalamassa kerrotaan, että puolalaista syntyperää oleva Blofeld tyytyi yliopisto-opiskelujen jälkeen vaatimattomaan työpaikkaan posti- ja lennätinhallituksen pääkonttorissa. ”Näytti oudolta”, Fleming kirjoitti, ”että Blofeldin kaltainen epätavallisen lahjakas nuorukainen jäi sellaiseen tehtävään, mutta hän oli itsekseen kehitellyt mielenkiintoisen ajatusrakennelman maailman ihmiskunnan tulevaisuudesta. Hän oli tullut siihen tulokseen, että nopea ja tarkka tietoliikenne on ehdoton edellytys ja väline vallan kahvaan pääsemiseksi. Totuuden tietäminen ennen muita oli, niin hän ajatteli, jokaisen maailmanhistorian aikana tehdyn päätöksen ja suuren suorituksen alku ja juuri.”

    Maailmansodan lähestyessä Blofeld tajusi, että hänen kauttaan kulki tärkeitä tietoja. Blofeld ei ymmärtänyt mitä salakielisissä viesteissä sanottiin, mutta koska ne oli merkitty ”salaisiksi” tai ”erittäinen salaisiksi”, joillekin muille niillä oli merkitystä. Niinpä Blofeld perusti verkoston joka keräsi eri puolilla Eurooppaa posti- ja lennätintoimistoista, lähetystöistä ja asetehtaista lähetettyjä tärkeitä viestejä, jotka hän sitten myi hyvällä hinnalla saksalaisille, amerikkalaisille ja ruotsalaisille tiedustelupalveluille.

    Blofeld teki 1930-luvulla sen mitä NSA ja kumppanit tekevät nyt. Blofeld tajusi, että jo kirjeiden ja sähkeiden meta-tiedoillakin on kauppa-arvoa, koska ne paljastavat verkostojen rakenteita.

    Ennen kirjailijanuraansa Ian Fleming työskenteli jonkinmoisessa roolissa Englannin laivaston tiedustelupalvelussa. Rooli saattoi olla tyhjänpäiväinen, mutta kenties hän oppi siinä keksimään yhtä julkeasti kuin todellisuus.

Viime kesänä ”paljastui”, että myös Frederick Forsythillä on ollut jonkinlainen sivurooli brittien salaisessa palvelussa.

    Se ei kuitenkaan (välttämättä) selitä miksi hänen trillereissään on niin monesti oltu ”ajan hermolla” tai jopa etuajassa. Luultavasti ja pikemminkin Forsythin romaanien tausta-aineisto perustuu rutinoituneen journalistin ammattitaitoon ja hänen tuossa ammatissa luomiin ihmissuhdeverkostoihin.

    Romaanista Zangaro! löytyy hieno esimerkki Forsythin tarkkanäköisyydestä; hän osasi ”keksiä” mitä todellisuuden pinnan alla tapahtuu ja mihin se oli menossa.

    Juonta paljastamatta tarinan keskiössä on jossakin Afrikassa sijaitseva Kristallivuoren platinakaivos, jota englantilaisen kaivosyhtiön johtaja James Manson tavoittelee omakseen.

    Manson (ja Forsyth) lukivat maailmaa.

    1960-luvun Yhdysvalloissa savusumu haittasi yhä pahemmin suurkaupunkeja. Kaikki puhuivat nyt uusista asioista kuten ”ilman saastumisesta”, ”ekologiasta” ja ”elinympäristöstä”. Lainsäätäjiin kohdistui paine rajoittaa saastuttamista, laatia lakeja puhtaamman elinympäristön saavuttamiseksi. Ralph Naderin ansiosta saastumisen vastaisen kamppailun huomio keskittyi autoon.

    ”Manson oli varma”, Forsyth kirjoitti vuonna 1974 romaanissaan Zangaro!, ”että vaatimukset saisivat 1970-luvun alussa entistä enemmän pontta ja että viimeistään vuoteen 1975 tai 1976 mennessä jokaisessa amerikkalaisessa autossa tulisi lain mukaan olla laite, jolla pakokaasuista poistettaisiin myrkylliset aineet. Hän otaksui myös, että Tokion, Madridin ja Rooman kaltaisten suurkaupunkien olisi ennemmin tai myöhemmin seurattava esimerkkiä. Kalifornia olisi kuitenkin kaiken keskipiste.”

    Manson osasi laskea, mitä tapahtuu kun lait määräävät autoihin katalysaattorin: ”Koska platina olisi ehdottoman korvaamaton aine jokaisessa pakokaasuja vähentävässä laitteessa ainakin vuosikymmenen ajan ja koska maailman platinankysyntä tulisi ylittämään huimasti tarjonnan, hintakin tulisi olemaan hyvin, hyvin miellyttävä.”

    Katalysaattori tuli pakolliseksi jokaiseen uuteen autoon Yhdysvalloissa vuonna 1975 mutta Euroopassa vasta 1990-luvulla. Yhtä kaikki, Forsyth osasi lukea muutoksen vihjeitä ja keksiä yhtä julkeasti kuin todellisuus.

Hemmetti, nyt helpottaa!

    Ehkei minun tarvitsekaan katsoa telkkarin ääliömäisiä ohjelmia pysyäkseni ajan tasalla.

    Riittää kun lukee kirjoja. Tai ainakin riitti aikaisemmin. Ja minä taidan olla "aikaisemmin".

    Jostakin kummallisesta syystä tai ihan lajin luonteeseen kuuluen jännärit ja viihderomaanit tietävät ympärillä olevasta paljon, enemmän ja joskus eniten.

____________________________________________________________________

Lähteitä:

Ian Fleming: Pallosalama. (Thunderball, 1961. Suom. Harry Forsblom. Gummerus, 1962.)

Frederick Forsyth: Zangaro!. (The Dogs of War, 1974. Suom. Olli Tuomola. Otava, 1974.)

James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. (A Portrait of the Artist as a Young Man, 1916. Suom. Alex Matson. Otava, 2.p 1964.)

Philip Roth: Haamukirjailija. (The Ghost Writer, 1979. Suom. Pentti Saarikoski. WSOY, 1980.)