Tuo pelto, tuo puu

[asioiden vaarallinen raja]

                                                   Kyösti Salovaara 1.11.2015.

Myös hutera rakennus on rakennus.

    Mitä sitten vaikka katto vuotaa, lattia notkuu ja seinälautojen rakosista puhaltaa tuuli? Huoneilla on kuitenkin huoneiden muoto; ikkunasta näkyy ulos ja pöydän ääressä voi jutella ja juoda kahvia.

    Tänään, auringon paistaessa vinosti melkein maata myöten, pakina muistuttaa tuollaista rakennusta tuollaisine huoneineen.

    Kaksi asiaa tai oikeastaan yksi.

    ”Meidän sukupolvemme oli kasvatettu seikkailukertomuksilla”, kirjoitti Graham Greene muistelmateoksessa Pakoteitä, ”ja ensimmäisen maailmansodan tuottama suunnaton illuusioiden romahdus puuttui meiltä, ja niin me kuljimme etsimässä seikkailua...”

    Niin kuin viime viikolla totesin, luin Ian Flemingin James Bond -romaanin Pallosalama jouluaattoyönä vuonna 1962. Se teki vaikutuksen 15 vuotiaaseen nuorukaiseen. Seuraavana keväänä kävin isäni kanssa, niin muistelen, katsomassa ensimmäisen Bond-elokuvan Salainen agentti 007 ja tri No. Sean Connery ja Ursula Andress leimautuivat mielen syvimpään kerrokseen vuosikausiksi. Ja korvissa jäi soimaan Monty Normanin säveltämä, John Barryn sovittama James Bond teema.

    Nyt viitisenkymmentä vuotta myöhemmin James Bond on melkein kuin uskonto, niin kuin Simon Winder totesi The Guardianissa. Rituaaliin pitää kaikkien osallistua.

    Rituaalin kaupallisuuden tiedostaenkin, Bond on jotakin enemmän... kuin pelkkä sinänsä realistisen makuisten vakoiluromaanien tai hieman lapsellisten toimintaelokuvien sankari. Kysymys ei enää ole Flemingin maskuliinisesta proosasta eikä Conneryn ja ties kuinka monen Bond-näyttelijän karismasta vaan viihteen luomasta kokonaisvaltaisesta illuusiosta, joka näyttää melkein oikealta todellisuudelta faktoineen ja salaliittoineen, mutta joka saattaa lopulta olla pelkkä alkukantainen painajaisuni, jossa Hyvä ja Paha, Jumala ja Perkele käyvät ikuista taistelua ihmisen sielusta.

    Niin että tässä mielessä uuden James Bond -elokuvan katsominen kuuluu rituaaliin, aivan kuin kävisi kirkossa - mutta vain harvat käyvät kirkossa, jos kohta useammat elokuvateatterissa.

    Greenen tavoin me toisen maailmasodan jälkeen syntyneet saatamme todeta, että meidänkin sukupolvemme kasvatettiin seikkailukertomuksilla.

                                                                Kyösti Salovaara 1.11.2015.
Hups!

Viime sunnuntaina katselin hetken Vanhankaupungin rannassa, kuinka nuorallakävelijä yritti selviytyä toiselta rannalta toiselle mereen laskevan joensuiston yli pingotettua nuoraa myöten. Tuon tuostakin hän menetti tasapainonsa, kellahti kumoon ja joutui taistelemaan itsensä takaisin nuoran pyöryttävään korkeuteen.

    Se tuntui vertauskuvalliselta.

    Se toi mieleen muutaman rivin Robert Browningin runosta Bishop Blougram's Apology. Browning kirjoitti tuossa runossa, kuinka kiinnostuneita me olemme asioiden vaarallisesta rajasta: Rehellisestä varkaasta, lempeästä murhaajasta, taikauskoisesta ateistista.

    En tietenkään ole itse löytänyt noita säkeitä kuvastamaan (jännitys)kirjailijan suhdetta todellisuuteen, ilmaisemaan sekä kirjailijan että lukijan kiinnostusta elämän vaarallisiin puoliin, siihen että kuiluun katsova saattaa kadottaa itsensä.

    Graham Greene sanoi omaelämäkerrassaan A Sort of Life (Eräänlaista elämää), että hän voisi valita Browningin säkeet jokaisen romaaninsa motoksi. Rikoskirjailija, jännityskirjailija näkee elämän vaarallisen rajan melodraamassa, liioiteltuna uhkan ja petoksen kuiluna, joka aukeaa nuorallakävelijän alla, hänen askeleidensa molemmin puolin.

    Hyvä näin, vertauskuvallisuutta riittää – ja oikeastaan, aivan rehellinen ollakseni, löysin nuo Browningin säkeet Gavin Lambertin teoksesta The Dangerous Edge, sillä tuossa kirjassa Lambert käy mainioissa esseissään läpi mm. Greenen, Raymond Chandlerin, Georges Simenonin, Eric Amblerin ja Arthur Conan Doylen romaanien melodraaman sävyjä, joissa taide liiottelee ei vain väkivaltaa vaan kaikenlaista kokemusta.

Our interest's on the dangerous edge of things.

The honest thief, the tender murderer,

The Superstitious atheist...

Elämä taitaa olla pakotie jota ei voi välttää; se pitää kokea alusta loppuun.

    Lienee mahdoton sanoa, mikä elämän tarkoitus on, paitsi syntyä, lisääntyä ja kuolla, mutta jos sen tarkoitus on vapautua ympäristön kahleista, niin tarkoittaako se myös vapautta viihtyä?

    Pakinani huteron rakennuksen toiseksi savupiipuksi löysin lainauksen Gustave Flaubertin kirjeestä äidilleen vuodelta 1849. Mutta jälleen se löytyi välikäsien kautta ja jälleen Graham Greeneltä, nyt em. teoksesta Pakoteitä.

    Flaubert kirjoitti: ”Ruumiin jatkaessa matkaansa ajatukseni kääntyilevät takaisin ja hautautuvat menneisiin päiviin.”

    Matka jatkuu taaksepäin.

    Jos meidät, minut, kasvatettiin seikkailukertomuksien ja viihteen maailmaan, on aivan luonnollista, että uutta, Sam Mendesin ohjaamaa James Bond -elokuvaa Spectreä (arvioni: neljä tähteä) katsoessani ja uusinta Bond-romaania, Anthony Horowitzin Trigger mortisia (arvioni: kolme tähteä) lukiessani en näe vain tätä yhtä elokuvaa tai romaania vaan koko Bond-ikonisen kulttuurimenneisyyden tai no, kohtuullisen kokoisen palasen siitä, sillä kukapa kaikkea muistaisi.

    Vuonna 2003 pohdiskelin James Bondin mielenmaisemaa Flemingin Casino Royalen uuteen suomennokseen (Risto Raitio) kirjoittamassani esipuheessa myöntämällä, että "Bond-kulttuurista on hyvin vaikea sanoa mitään omaperäistä. Koko tarina on muuttunut länsimaiseksi kliseeksi, josta pidät tai et, jota vihaat tai rakastat, etkä paljon kysele sen perään että miksi, miksi et."

    Tunnustan että viime lauantaina vantaalaisessa elokuvateatterissa Monty Normanin Bond-teeman räjähtäessä teatterisaliin pitkän ja hienon, Meksikossa yhdellä otoksella kuvatun alkujakson jälkeen, selässäni kulkivat kylmät väreet ja liikutuksen kyynel melkein herahti silmään. Naurettavaa tunteilua, sanot ja olen samaa mieltä.

    Mutta miksi liikuttua tällaisesta lapsellisesta ja iäksi keskenkasvuisesta kulttuuri-ilmiöstä?

    En osaa enkä ehkä edes halua selittää läpitunkevaa, Bondiin liittyvää ja kuitenkin siitä irrallaan olevaa nostalgiaa, mutta otan toisen lainauksen esipuheestani, jossa piirretään viivaa nykyhetkestä 1950-luvulle, sinne mistä kaikki alkoi:

    "Ian Fleming merkkaa tarkasti Bondia ympäröivän maailman herkullisilla yksityiskohdilla; hän oli edellä aikaansa, hän uskalsi nimittää asioita niiden oikeilla nimillä...

    Se, että Fleming jäljentää ulkoisen maailman yksityiskohdat niin perusteellisesti, saattaa olla kaksimerkityksistä. Yhtäältä Bond on yksinäinen ihminen, mies vailla sosiaalisia suhteita, joten hänen on 'seurusteltava' konkreettisen maailman esineiden ja asioiden kanssa. Toisaalta tuohon aikaan, 50-luvun alussa, tavalliset ihmiset eri puolilla maailmaa vapautuivat nauttimaan samanlaisista aineellisista eduista mihin siihen asti oli ollut mahdollisuus vain yläluokalla. Eräällä tavalla James Bondin hahmo kuvasti länsimaisen 'työläisen' ja 'keskiluokan' kokemusta uudenlaisten aineellisten nautintojen parissa. Työväenluokka oli mojovassa vauhdissa kohti hyvinvoivaa kerskakulutusta."

    Pakotie alkaa ja loppuu, välissä elämä tässä.

    

Mutta jatkaessani matkaa eteenpäin palaan taaksepäin yhä uudestaan.

    Vaikka otin viime viikolla hyvän viihteen esimerkiksi Yleisradion ”ensimmäisen” ja ”kiehtovimman” talk-shown Jatkoajan, missä ns. informatiivinen tai ns. älyllinen viihde murtautui lauantai-iltaisin suomalaisiin koteihin provokatiivisena, ärsyttävänä, meluisana ja eksoottisena kuin etelän hedelmä, on syytä huomata ja huomauttaa että siihenkin ohjelmaan saattoi suhtautua monella tavalla, ja niin olen itsekin suhtautunut. Jatkoajan viihteellisyyttä, muodossa tai toisessa, ei silti pidä kiistää.

    Pakotiellä myös viihde muuttuu, merkitykset eivät pysy, eivät ole kiveen hakattuja.

    Siis, 16 vuotiaana katsoin ensimäisen James Bond -elokuvan.

    Kuusi vuotta myöhemmin, helmikuussa 1969 kirjoitin ensimmäisen sanomalehdessä julkaistun kirjoitukseni. Aiheena oli 22.2.1969 esitetty Jatkoaika ja siinä käyty keskustelu suomalaisen elokuvan nykytilasta, siis tilasta 60-luvun lopulla.

    Pieni, poleeminen juttuni julkaistiin Eteenpäin-lehdessä syntymäpäivänäni 25.2.1969.

    Kritisoin siinä kärkevästi ohjelman toista juontajaa Lenita Airistoa ja veteraaniohjaaja Edvin Lainetta. Vasemmistolaisia ”fraaseja” hiljaisella äänellä ”laukovaa” Timo Bergholmia ymmärsin sydämen täydellä.

    Kun pari vuotta sitten (5.2.2013) kirjoitin pakinan Jörn Donnerista hänen täyttäessään 80 vuotta, katsoin Ylen Elävästä arkistosta tuon kyseisen Jatkoajan tai osan siitä, ja totesin nyt että vaikka keskustelussa mukana ollut Donner ymmärsi sekä Bergholmia että Lainetta, niin hän oli selvästi kuitenkin lähempänä Lainetta todetessaan, että elokuva on aina sekä liiketaloutta että taidetta.

    Ironista on, että se mikä ärsytti minua vuonna 1969 oli vuoteen 2013 päästyä muuttunut mukavaksi viihteeksi – vaikka tietysti viihdyin ärsyyntyneenä myös kuusikymmentäluvulla suoraa lähetystä katsoessani - ja nyt, toissavuonna sitten saatoinkin kirjoittaa näin: ”Tänään, keskustelua katsoessa tulee mieleen, että Laine oli sympaattisempi ja huumorintajuisempi mies kuin totinen Bergholm.”

    Pakotien maisema on sama mutta eri näköinen.

Helsingin Sanomat kirjoitti ja ”todisti” viikonvaihteessa, että kvanttien mikromaailma on arkijärjelle käsittämätöntä; maailma ei voi ymmärtää vaikka kuinka haluaisi.

    Onko sitten mahdollista ymmärtää mitä kirjallisuus on, mitä jännärit tarkoittavat, miksi James Bond on melkein kuin uskontoa?

    Yrittää sopii, mutta rakennus jää huteroksi; kaikista ovista ja ikkunoista vetää ja kattokin vuotaa.

    Kun Graham Greenen romaanissa Inhimillinen tekijä romaanin päähenkilö, kaksoisvakooja joka on pettänyt maansa, lukee Leo Tolstoin romaanista Sota ja rauha kohtausta missä sotilas katselee vaarallista maisemaa, en voi olla ajattelematta että siteeraamalla Tolstoin romaania, Greene valaisee ei vain yksilön suhteen valtioon ja yhteiskuntaan vaan myös kirjailijan suhteen todellisuuteen ja ihmisen suhteen siihen yhteen elämään, jota lopuksi voi vain paeta: 

”Yksikin askel tuon rajaviivan yli, joka muistuttaa sitä rajaa joka erottaa elävät kuolleista, ja sen takana tulee vastaan epävarmuus, kärsimys ja kuolema. Ja mitä siellä on? Kuka siellä on? - tuon pellon, tuon puun toisella puolella... Tuo katto jota aurinko valaisee? Kukaan ei tiedä, mutta kukaan ei haluakaan tietää. Sitä pelkää ja kuitenkin kaipaa, että saisi mennä tuon rajan yli...”

                                                                         Kyösti Salovaara 1.11.2015.

_________________________________________________________________

Lähteitä:

Graham Greene: Inhimillinen tekijä. (The Human Factor, 1978.) Suom. Eila Pennanen. Tammi 1978.

Graham Greene: Pakoteitä. (Ways of Escape, 1980). Suom. Aira Buffa. Tammi 1982. 

Gavin Lambert: The Dangerous Edge. Barrie & Jenkins 1975.

Kyösti Salovaara: Bond ennen Bondia. Esipuhe, Casino Royale. Suom. Risto Raitio. Jalava 2003 ja 2. tarkistettu painos Gummerus 2006.

Kyllä kirjailija tietää, joskus

[katalysaattori]

                                                                                                                                        Kyösti Salovaara 2014.                                                                                                   
Tässä autossa ei ole katalysaattoria.
  Mulhousen automuseo.

Hemmetti, miten tähän suomalaiseen todellisuuteen pitäisi suhtautua?

    Yleisesti ottaen ja erityisesti ajatellen huomaan liukuvani johonkin epätodellisuuteen, reunalle, pois telkkarin ääliömäisten viihdekilpailujen, hysteerisesti kikattavien keskustelujen ja näennäisesti ajankohtaisten ohjelmien loputtomasta virrasta.

    Pian tässä kuplassa, joka sulkeutuu pään ympärille, ei ole muuta kuin ajatusteni tyhjyys, ikään kuin monologi joka kimpoaa kuplan näkymättömästä seinästä takaisin omaan korvaan ärsyttävän tuttuna.

    Voiko joka puolella käynnissä olevaa small talkia paeta enempiin sanoihin ja pidempiin lauseisiin?

    Lieneekö sanalla merkitys vaikka sanan jättäisi sanomatta?

Lohdullista kyllä, melkein kaikki on suhteellista.

    Viimeviikkoisen pakinani eräässä kommentissa lainasin Philip Rothia, joka on pohtinut toistuvasti fiktion suhdetta todellisuuteen ja totuuteen. Omaa elämäänsä fiktioon heijastettuaan Roth on sitten kieltänyt jyrkästi romaaniensa omaelämäkerrallisuuden.

    Omasta elämästä voi siis kirjoittaa jättämällä oman elämän kirjoittamatta.

    Tässä piilee fiktion viehätys: se ei ole aivan totta mutta ei täysin ”valhettakaan”.

    Lainasin siis Rothin romaania Haamukirjailija, jossa nuori kirjailija – Rothin alter ego muodossa tai toisessa – tuskaili kirjailijan suhdetta todellisuuden kuvaamiseen näin:

    ”Kunpa osaisin keksiä yhtä julkeasti kuin elävä elämä! Kunpa minä jonakin päivänä pääsisin edes lähelle sitä omaperäisyyttä ja kiihkoa mitä todellisuudessa on! Mutta jos minä milloinkaan onnistuisin, mitä ne silloin minusta ajattelisivat, minun isäni ja hänen tuomarinsa? Miten minun vanhempani sen kestäisivät? Ja jos he eivät kestäisi, jos isku heidän tunteisiinsa lopulta olisi liian haavoittava, miten kestäisin minä sen että minua vihattaisiin ja herjattaisiin ja käännettäisiin minulle selkä?”

    Tarkoittiko Roth että pyrkimys ”totuuteen” johtaa väistämättä välirikkoon ympäröivän yhteiskunnan kanssa? Onko totuus liian "kallista"? Vai puhuiko hän enemmänkin fiktion mahdottomuudesta? Siitä että täysin rehellinen fiktio ei enää olekaan fiktiota?

    On ironista ajatella, että vaikka taide aina liioittelee jotakin kokemusta, se silti häviää todellisuuden sensaatiolle. Todellisuutta ei tarvitse ”keksiä”, koska se on jo!

    Monet taiteilijat ovat yhtä kaikki vetäytyneet piiloon kertoakseen mitä näkivät ja kuulivat, uskaltaakseen kirjoittaa kokemastaan ja kuvittelemastaan. Niin kuin Stephen Dedalus James Joycen romaanissa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta.

    ”Kuule nyt, Cranly”, Dedalus sanoo. ”Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustaakseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

Huomenna perjantaina saa Suomessa ensi-iltansa uusi James Bond -elokuva Spectre. Ensimmäiset näytökset alkavat heti vuorokauden vaihduttua klo 0:07.

    Tällä viikolla on mainosmielessä paljastettu, että Spectre kertoo asioista, jotka meitä pelottavat. Ja nyt, Edward Snowdenin paljastusten jälkeen meitä kuulemma pelottaa digitaalinen vakoilu; se että kaikki sanottu ja kaikki kirjoitettu on välittömästi amerikkalaisten vakoiluohjelmistojen analysoitavana.

    Edward Snowdenin paljastukset tulivat monille täydellisenä yllätyksenä. Minä yllätyin että asiantuntijat yllättyivät.

    Jännäreitä lukeville kaikki oli tuttua; ties kuinka monessa trillerissa CIA tai NSA tai jokin muu valtion ”isoveliorganisaatio” on kuunnellut ja analysoinut digitaalisesti kansalaisten toimia. Sitä ennen kuunneltiin toki puhelimia analogisesti, luettiin kirjeitä ja sähkeitä salaa avoimin silmin.

    Jos Spectren teemana tosiaan on digitaalinen vakoilu, siitä syntyy jännittävä kaksoiskuva SPECTREn ”historiaan”.

    Hyppy taaksepäin: Vuonna 1961 ilmestynyt Pallosalama oli Ian Flemingin yhdeksäs teos James Bondista.

    Tuossa romaanissa SPECTRE (tai S.P.E.C.T.R.E) varastaa amerikkalaisilta pari atomipommia ja kiristää niillä sitten rahaa. SPECTRE eli ”Vastavakoilun, terrorin, koston ja kiristyksen erikoisjärjestö” on Ernst Stavro Blofeldin johtama rikollisjärjestö.

    Blofeldin menneisyys on kiinnostava.

    Pallosalamassa kerrotaan, että puolalaista syntyperää oleva Blofeld tyytyi yliopisto-opiskelujen jälkeen vaatimattomaan työpaikkaan posti- ja lennätinhallituksen pääkonttorissa. ”Näytti oudolta”, Fleming kirjoitti, ”että Blofeldin kaltainen epätavallisen lahjakas nuorukainen jäi sellaiseen tehtävään, mutta hän oli itsekseen kehitellyt mielenkiintoisen ajatusrakennelman maailman ihmiskunnan tulevaisuudesta. Hän oli tullut siihen tulokseen, että nopea ja tarkka tietoliikenne on ehdoton edellytys ja väline vallan kahvaan pääsemiseksi. Totuuden tietäminen ennen muita oli, niin hän ajatteli, jokaisen maailmanhistorian aikana tehdyn päätöksen ja suuren suorituksen alku ja juuri.”

    Maailmansodan lähestyessä Blofeld tajusi, että hänen kauttaan kulki tärkeitä tietoja. Blofeld ei ymmärtänyt mitä salakielisissä viesteissä sanottiin, mutta koska ne oli merkitty ”salaisiksi” tai ”erittäinen salaisiksi”, joillekin muille niillä oli merkitystä. Niinpä Blofeld perusti verkoston joka keräsi eri puolilla Eurooppaa posti- ja lennätintoimistoista, lähetystöistä ja asetehtaista lähetettyjä tärkeitä viestejä, jotka hän sitten myi hyvällä hinnalla saksalaisille, amerikkalaisille ja ruotsalaisille tiedustelupalveluille.

    Blofeld teki 1930-luvulla sen mitä NSA ja kumppanit tekevät nyt. Blofeld tajusi, että jo kirjeiden ja sähkeiden meta-tiedoillakin on kauppa-arvoa, koska ne paljastavat verkostojen rakenteita.

    Ennen kirjailijanuraansa Ian Fleming työskenteli jonkinmoisessa roolissa Englannin laivaston tiedustelupalvelussa. Rooli saattoi olla tyhjänpäiväinen, mutta kenties hän oppi siinä keksimään yhtä julkeasti kuin todellisuus.

Viime kesänä ”paljastui”, että myös Frederick Forsythillä on ollut jonkinlainen sivurooli brittien salaisessa palvelussa.

    Se ei kuitenkaan (välttämättä) selitä miksi hänen trillereissään on niin monesti oltu ”ajan hermolla” tai jopa etuajassa. Luultavasti ja pikemminkin Forsythin romaanien tausta-aineisto perustuu rutinoituneen journalistin ammattitaitoon ja hänen tuossa ammatissa luomiin ihmissuhdeverkostoihin.

    Romaanista Zangaro! löytyy hieno esimerkki Forsythin tarkkanäköisyydestä; hän osasi ”keksiä” mitä todellisuuden pinnan alla tapahtuu ja mihin se oli menossa.

    Juonta paljastamatta tarinan keskiössä on jossakin Afrikassa sijaitseva Kristallivuoren platinakaivos, jota englantilaisen kaivosyhtiön johtaja James Manson tavoittelee omakseen.

    Manson (ja Forsyth) lukivat maailmaa.

    1960-luvun Yhdysvalloissa savusumu haittasi yhä pahemmin suurkaupunkeja. Kaikki puhuivat nyt uusista asioista kuten ”ilman saastumisesta”, ”ekologiasta” ja ”elinympäristöstä”. Lainsäätäjiin kohdistui paine rajoittaa saastuttamista, laatia lakeja puhtaamman elinympäristön saavuttamiseksi. Ralph Naderin ansiosta saastumisen vastaisen kamppailun huomio keskittyi autoon.

    ”Manson oli varma”, Forsyth kirjoitti vuonna 1974 romaanissaan Zangaro!, ”että vaatimukset saisivat 1970-luvun alussa entistä enemmän pontta ja että viimeistään vuoteen 1975 tai 1976 mennessä jokaisessa amerikkalaisessa autossa tulisi lain mukaan olla laite, jolla pakokaasuista poistettaisiin myrkylliset aineet. Hän otaksui myös, että Tokion, Madridin ja Rooman kaltaisten suurkaupunkien olisi ennemmin tai myöhemmin seurattava esimerkkiä. Kalifornia olisi kuitenkin kaiken keskipiste.”

    Manson osasi laskea, mitä tapahtuu kun lait määräävät autoihin katalysaattorin: ”Koska platina olisi ehdottoman korvaamaton aine jokaisessa pakokaasuja vähentävässä laitteessa ainakin vuosikymmenen ajan ja koska maailman platinankysyntä tulisi ylittämään huimasti tarjonnan, hintakin tulisi olemaan hyvin, hyvin miellyttävä.”

    Katalysaattori tuli pakolliseksi jokaiseen uuteen autoon Yhdysvalloissa vuonna 1975 mutta Euroopassa vasta 1990-luvulla. Yhtä kaikki, Forsyth osasi lukea muutoksen vihjeitä ja keksiä yhtä julkeasti kuin todellisuus.

Hemmetti, nyt helpottaa!

    Ehkei minun tarvitsekaan katsoa telkkarin ääliömäisiä ohjelmia pysyäkseni ajan tasalla.

    Riittää kun lukee kirjoja. Tai ainakin riitti aikaisemmin. Ja minä taidan olla "aikaisemmin".

    Jostakin kummallisesta syystä tai ihan lajin luonteeseen kuuluen jännärit ja viihderomaanit tietävät ympärillä olevasta paljon, enemmän ja joskus eniten.

____________________________________________________________________

Lähteitä:

Ian Fleming: Pallosalama. (Thunderball, 1961. Suom. Harry Forsblom. Gummerus, 1962.)

Frederick Forsyth: Zangaro!. (The Dogs of War, 1974. Suom. Olli Tuomola. Otava, 1974.)

James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. (A Portrait of the Artist as a Young Man, 1916. Suom. Alex Matson. Otava, 2.p 1964.)

Philip Roth: Haamukirjailija. (The Ghost Writer, 1979. Suom. Pentti Saarikoski. WSOY, 1980.)