[ja kiljuva joutsen]
 |
| JS. 2025 |
Samuel harrastaa nykyään varsinkin tieteitä. Hän on kaupungin kirjaston suurimpia asiakkaita… Hän lukee ahmien, ilman mitään järjestelmää, niin kuin nälkäinen syö ruokaa. Ja kaikkia näitä asioita hän hautoo sitten yksinäisessä sielussaan, päämääränään siepata universumin salaisuus esiin kirjaston pölyisiltä hyllyiltä. Ei mitään sen vähempää.
- Toivo Pekkanen romaanissaan Tehtaan varjossa, 1932.
Kaikki lukevat ihmiset pakenevat jostakin muusta siihen mikä on painetun sivun takana; unen laadusta voidaan keskustella, mutta sen vapautumisesta on tullut toiminnallinen välttämättömyys.
- Raymond Chandler esseessään Se murhaa joka osaa, 1944.
Noin kymmenen vuotta sitten tein tietoisen päätöksen: en enää lue vapaa-ajallani valkoisten heteromiesten kirjoittamia kirjoja. Viime vuosina olen laajentanut päätöstäni niin, etten ensisijaisesti myöskään tartu valkoisten naiskirjailijoiden teoksiin.
- Ndéla Faye esseessään Minä valitsen toisin, 2025.
Aamu Teerisaaressa Höytiäisellä Pohjois-Karjalassa oli leppoisa ja kaunis. Lauantai-illan rankkasateen jäljiltä luonto hehkui entistä rehevämpänä.
Järvellä kalatiira lekutteli kaloja etsiessään. Laulujoutsenet lipuivat rannan läheisyydessä perässään kaksi poikasta. Kauempana jokunen vene näytti liottavan uistinta järvessä kuhan toivossa.
Muutamat poutapilvet purjehtivat etelästä pohjoiseen.
Sitten musta pilvi peitti taivaan.
Erehdyin lukemaan sunnuntain Helsingin Sanomien näköislehdestä kulttuuritoimittaja Ndéla Fayen esseen ”valkoisen” kirjallisuuden ylivallasta ja haitallisuudesta ei-valkoisen nuoren naisen kasvamiselle.
Leppeässä rantamaisessa ihmettelin, että onko selkeästi rasistinen essee hyväksyttävä kannanotto Hesarissa kunhan sen kirjoittaa ei-valkoinen ihminen?
Jokainen meistä lukee kirjoja omista syistään ja monista syistä. Kenenkään toisen lukijan perusteluja ei pidä väheksyä eikä kritisoida. On myös sallittua, että ei lue lainkaan kaunokirjallisuutta. Sillä tavalla muuten ei tarvitse pelätä valkoisen katseen herruutta eikä minkään väristä ”rasistista” painostamista.
Faye kertoi lukeneensa nuorena - ennen tiedostavaa havahtumistaan - hyvää valkoisten miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Hän oli lukenut John Steinbeckiä, Charles Dickensiä, Jack Londonia, Arto Paasilinnaa, Juhani Ahoa ja William Shakespearea. Myös valkoisten naisten klassikot tulivat nuorella Fayelle tutuksi.
Mutta!
”Kysyn kuitenkin: miksi koulutukseni rakentui lähes yksinomaan valkoisten kirjailijoiden, erityisesti miesten, kertomuksiin?” Faye kirjoitti viime sunnuntaina Helsingin Sanomissa hylättyään kymmenisen vuotta sitten valkoisten heteromiesten kirjallisuuden. ”Miksi käytin aivojeni muokkautuvimmat vuodet heidän maailmankuvansa ja tarinoidensa analysointiin?”
Minä puolestani kysyisin Fayelta, että millä tavalla edellä mainitut - ja monet muut ei-värilliset kirjailijat - muka kirjoissaan edustavat valkoista vallankäyttöä ja miksi juuri heidän ”valkoinen” katseensa olisi haitallinen tai jopa vaarallinen kasvavalle nuorelle?
Faye väittää olevansa antirasistinen ”kieltäessään” valkoisten miesten ja naisten kirjoittaman kirjallisuuden itseltään. Jos hän ei kuuluttaisi sitä julkisesti, se ei olisi kannanotto, mutta julkisesti esille pantuna se on poliittinen lausuma, ja sellaisenaan ilmiselvästi rasistinen kannanotto.
Kirjailijat kirjoittavat siinä yhteisössä ja siinä ajassa missä elävät. Tätä on joskus vaikea hyväksyä tehtäessä identiteettipolitiikkaa ja yhteiskuntapolitiikkaa. Sitäkin on vaikea hyväksyä, että nimenomaan kaunokirjallisuus on äärimmäisen yksilöllisyyden läpitunkemaa, siitä riippumatta millaisen pintakerroksen yksilöllisten kirjailijoiden teokset luovat nähtäville.
Väitän että suurin osa (myös) valkoisten kirjailijoiden romaaneista kertoo ihmisen, yksilöiden ja ihmisryhmien vapautumisesta ja pyrkimyksestä emansipaatioon. Joskus emansipaatio on psykologista, toisinaan yhteiskunnallista, joskus jopa kumouksellista.
Tarkoitan että esimerkiksi Jack Londonin pitäminen valkoisen luokkaherruuden ja valkoisen mieskatseen propagandistina on täysin älytöntä ja hyödytöntä, semminkin kun Londonin oma elämä oli traaginen kertomus henkilökohtaisesta kaaoksesta.
Toisin päin saattaisi kysyä, eivätkö Fayen ylistämät mustat ja värilliset kirjailijat koskaan ole ennakkoluuloisia, pikkusieluisia ja jopa rasistisia jos heidän romaanejaan lukee ”sillä silmällä”?
Sitä paitsi muistutan jälleen kerran: fiktio on fiktiota! Jos tuota ei ymmärrä, navigoi todellisuudessa aika lailla sumussa.
Kirjoja voi lukea monella tavalla ja monesta syystä.
Niitä voi lukea edistääkseen luokkanousua, niin kuin Toivo Pekkasen ”alter ego” Samuel Oino tekee romaanissa Tehtaan varjossa. Konepajan lattialta, sorvien, jyrsinkoneiden, höylien ja viilapenkkien keskeltä pääsee eteenpäin - jos ei fyysisesti niin henkisesti kuitenkin - lukemalla sekä fiktiota että tiedettä popularisoivia teoksia.
Mutta kieltämättä Samuel ahmii kirjallisuutta myös Raymond Chandlerin kuvaamalla tavalla: päästäkseen pois oman mielensä vankilasta. Samalla kun Samuelin lukuhimolla on sivistyksen hankkimisen päämäärä, se myös palkitsee tarvetta eskapismiin, pakoon arjesta ja omien ajatusten kuolettavasta kehästä.
Sitten meillä on Ndéla Fayen tiedostava, poliittista sanomaa fiktiosta etsivä ja löytävä lukutapa, joka äärimmilleen vietynä paljastuu ahdasmielisyydeksi ”toisenlaista” kirjallisuutta ja toisenlaisia poliittisia ajatuksia kohtaan. Ironista on, että vaikka Faye sanoo haluavansa elää maailmassa, jossa on monta rinnakkaista todellisuutta, hän kuitenkin kieltää (ainakin itseltään) muut todellisuudet kuin oman itsensä kaltaiset.
Fayen ajattelu kuvastaa hyvin nykyajan identiteettipolitiikkaa: halutaan esittäytyä suvaitsevana olemalla aika lailla suvaitsematon.
Sunnuntai-ilta hämärtyi Teerisaaressa. Päivän lämpö huokui yhä puiden rungoilla, lehvistöissä, villinä kasvavalla niityllä.
Sitten kamala kiljunta havahdutti, pelästytti.
Piti juosta ulos kuulostelemaan. Ketä nyt tapetaan? Joko karhut ja sudet hyökkäävät kimppuun?
Ei hätää. Laulujoutsen se siellä metsikön takana kiljui ja metelöi lentäessään.
Todellakin: ”laulu”joutsen.
Vain englanninkielessä ja italiassa laulujoutsenelle on annettu sen käyttäytymistä kuvaava nimi. Muut eurooppalaiset kielet, suomi mukaan lukien, kohtelevat kiljuvaa ja metelöivää joutsenta silkkihansikkailla. Vähän niin kuin Ndéla Faye ei-valkoista kirjallisuutta.
 |
| Jack London: Rautakorko (The Iron Heel, 1908). Otava, 2. painos, 1924. |
Tämä on sitä nykyajan kapeaa ajattelua, mikä näkyy monessa asiassa. Ihmiset lokeroituvat yhä enemmän yksilöllisyyteensä.
VastaaPoistaKansainvälisen oikeuden professori, emeritus, Martti Koskenniemi, puhui tästä eriytymisestä eilisessä Kotkaniemi-foorumissa otsikolla Liberaalin laillisuuden kriisi. Kun pluralismi, individualismi ja globaalius toteutuvat äärimmilleen eikä yhteisyys ole enää tavoiteltu arvo, niin sillä on seurauksensa.
Itse olen lukenut joka maanosan kirjallisuutta, mustien ja ruskeiden, naisten ja miesten kirjoittamaa, ja löytänyt samoja isoja teemoja. En ole koskaan kokenut kirjailijan taustan aiheuttamaa vierautta. Koko ajatus on hassu!
Katselin tämän HS:n esseen kirjoittaneen Ndéla Fayen suosikkilistaa jutun lopussa. Olen lukenut noista kirjoista kaksi, Brit Bennettin ja Sayaka Muratan romaanit, joiden teemoina on mm. ystävyys, yksinäisyys ja neuroepätyypillisen ihmisen hyväksyminen ja hänen selviämisensä työelämässä. Miksi Faye hyväksyy näiden teemojen käsittelyn vain kun kirjoittaja on muu kuin valkoihoinen ihminen?
Esseestä käy ilmi, että hän on käynyt koulunsa Suomessa, ehkä syntynytkin Suomessa. Miksi hänelle on niin tärkeää, että kirjoittaja on amerikkalainen tai japanilainen( Bennett ja Murata)? Värillinen, POC ?!
Millä tavalla hän "näkee itsensä" kirjoissa, joiden tarinat tapahtuvat jossain muissa miljöissä, ei hänelle tutussa, ja joissa usein ei edes käy ilmi, minkä värisiä kirjan henkilöt ovat?
Minusta tässä Fayen kirjoituksessa on vahva itsetehostuksen sävy. Ehkä se liittyy kirjoittajan nuoruuteen.
Kulttuurisivujen esseenä tämä on lapsellinen ja provosoiva ja vie esseiden tasoa alas. Näen esseen toisin, tätä kirjoitusta tasokkaampana kirjallisuuden lajina. Toivottavasti HS nostaa esseitten tasoa jatkossa.
Korjaan: käynyt kansainväistä koulua Belgiassa, jossa aineena myös suomen kirjallisuus, ja palannut sitten Suomeen.
Poistakyösti, marjatta
VastaaPoistaparikymppisenä hyllyssäni olivat oikeastaan kaikki ne aihealueet, joilla silloiset maailmanparantajat pätivät. kolmikymppisenä tärkeintä oli feminismikirjallisuus ja joku tuore, poikkitaiteellinen hittiteos. jos omasta kirjahyllystä ei löytynyt sopivan anarkistista kirjaa, samanhenkiset kaverit antoivat sen lainaksi. nelikymppisenä hyllystä löytyi metreittäin klassikkoja mahdollisimman näkyvällä paikalla, samoin kreikkalaisfilosofeja, joita en kyennyt lukemaan, ranskalaisista filosofeista puhumattakaan.
myöhempinä vuosikymmeninä on ollut ihanasti rennompaa. ei tarvitse esittää sitä lukevaa persoonaa, jonka toivoisi olevan totta.
allekirjoitan kyöstin ajatuksen jack londonista. täytyy olla joko hysteerinen täysparanoidi tai valistunut diktaattori, että kykenee pitämään jack londonia "valkoisen luokkaherruuden ja valkoisen mieskatseen propagandistina."
ps. kyösti kirjoitti siitä miten "jokainen meistä lukee kirjoja omista syistään ja monista syistä. kenenkään toisen lukijan perusteluja ei pidä väheksyä eikä kritisoida."
VastaaPoistaminunkin puolestani jokainen voi poimia esille omia hyvin perusteltuja mieltymyksiään, mutta pitäisi luottaa siihen, että toisetkin tekevät valintansa yhtä perustellusti.
meri ja Marjatta, allekirjoitan kommenttinne. Kirjallisuus kaikkineen on niin monitahoinen kokonaisuus, että tuntuu melkein kirjailijoiden ja lukijoiden pilkkaamiselta jaotella kirjat Fayen tavoin kirjailijan etnisen (tms) taustan perusteella. Voiko kirjallisuutta ja kulttuuria pahemmin väärinymmärtää?
VastaaPoistaPoliittinen (moraalinen) krittiikki voi olla antoisaa. Olen kai aikaisemminkin tunnustanut, että pidin sellaisesta nuorempana, vaan en nykyään niinkään. Nykyään moraalikritiikki tuntuu niin kovin totiselta ja siitä puuttuu elämänilo ja huumori. (Onko kriitiikissä ylisummaan juuri koskaan huumoria?)
Tämä nyt voi olla tällaista resignaatiopuhetta. Myönnän. Ja jopa tekopyhää koska en kaihda (enkä ole kaihtanut) poleemisia lauseita jutuissani.
Koska päädyn älylliseen umpikujaan, heittäydyn hieman mystiselle pakoreitille, jonka Henry James avasi näin: "Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa... ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine...”
kyösti
VastaaPoista"kirjallisuus kaikkineen on niin monitahoinen kokonaisuus, että tuntuu melkein kirjailijoiden ja lukijoiden pilkkaamiselta jaotella kirjat fayen tavoin kirjailijan etnisen (tms) taustan perusteella. voiko kirjallisuutta ja kulttuuria pahemmin väärinymmärtää?"
tyhjentävästi kiteytetty. onneksi faye mainitsee esseensä alussa sen, että hänen lukutapansa ei uhkaa kenenkään asemaa eikä ole keneltäkään pois. vaikka hän haluaa "siirtää katseensa ja aikansa muualle", muiden lukijoiden ei tarvitse niin tehdä.
itselläni se taitaa olla mieliala, joka määrää lukemiset. on fiiliksiä, jotka eivät sovi jonkun tekstin kanssa yhteen. lisäksi on paljon aaltoilua sen suhteen mitkä kirjat kiinnostavat. vika ei ole ikinä kirjailijan ihonvärissä eikä teoksen genressä. eilen ostin divarista säveltäjä aulis sallisen kirjoittaman päiväkirjamaisen kirjan ja nautin suunnattomasti siitä, että pääsin siihen kiinni.
"onko kriitiikissä ylisummaan juuri koskaan huumoria?" brittiläisessä kritiikissä on. jeremy clarksonilla oli aikoinaan sanomalehden kolumnipalsta, jossa hän kommentoi brittiläistä autokulttuuria huumorilla l. provokatiivisella sarkasmilla. "people driving the speed limit in the left lane and camping there."
No, jäin vielä miettimään omaa lukemisen tapaani ja valintojani.
VastaaPoistaOlen aina lukenut, koska tarvitsen lukemista ja luen sellaista kirjallisuutta, mikä vetää minua puoleensa. Englannin opiskelu ohjasi anglosaksisten kirjailijoiden luo, mutta olisin varmaan lukenut heidän kirjojaan muutoinkin.
Lapsena ja varsinkin murrosikäisenä luin eskapistisesti, joten voi sanoa, että kirjat ovat olleet minulle ruoka ja joskus jopa lääke.
Vanhempana olen alkanut lukea enemmän esseitä ja tietokirjallisuutta. Tänään hain kirjastosta Yrjö Kaijärven runoja, taas lisää Abdulrazak Gurnahin romaaneja (en ehdi lukea niitä, mutta käytän kotona) ja Kaj Hedmanin kuvauksen omasta elämästään vaikean paniikkihäiriön kanssa, Paniikissa - Seuranani ahdistus. Sekalaista eikä minkään trendien mukaista.
Nykyään on kuulemma taas hienoa poseerata kirjojen kanssa, vaikka ei niitä lukisikaan. Instagramissa sen huomaa kyllä selvästi, kuva kirjasta sisustuselementtinä on tärkeä, sisältö vähemmän tärkeä.
Kritiikin huumori on vaikeaa, koska toisen luomalle ei saa nauraa.
Monet kirjailijat ovat todella herkkiä tekstinsä suhteen. Vaikka he tiedostavat, että kirja syntyy joka lukijalle erilaisena, niin heidän on vaikea ottaa vastaan omasta mielestään ymmärtämätöntä tulkintaa, puhumattakaan siitä, että kirjaa tarkasteltaisiin huumorin kautta.
Hesarissa muuan kolumnisti kirjoitti tuosta kirjoilla ja lukemisella poseeramisesta ja performanssista. Sanon suoraan: en ymmärrä pätkääkään mitä noilla asioilla on kirjan lukemisen kanssa. Ne jotka lukevat kirjoja, tietävät mitä kirjan lukeminen tarkoittaa.
VastaaPoistaItse huomaan usein valitsevani luettavaksi kirjan (romaanin) sen aiheen tai aiheiden perusteella. Ehkä vanhenmiten entistä useammin, mutta mitään tiettyä aihevalikoimaa ei ole. Mutta on tiettyjä aiheita, joista en välitä mutta en luettele niitä tässä, koska en ole Fayen kaltainen lukija.
Kun jotain kymmenvuotiaana aloin lukea "aikuisten" kirjoja, niin kotihylly oli tuohon sopiva aarreaitta, Sapoineen, Salama-sarjoineen ja varhaisimpine dekkarisarjoineen. Usein meinasin aloittaa jonkin romaanin mutta siirsin syrjään. Ja palasin sen pariin myöhemmin.
Mutta hyllyssä oli yksi Sapo-sarjan dekkari jota en koskaan aloittanut vaikka kääntelin sitä käsissä useasti. Robert Robinsonin romaanilla Kuolleet kirjatoukat (suomeksi ilmestyi 1957) oli jokin karkottava piirre. Sen kannessa on yläsuin avoin kirja.
Luin tämän romaanin vasta 1970-luvulla ja ihastuin. Se taitaa olla yksi humoristisempia dekkareita mitä on koskaan kirjoitettu. Se alkuperäinen nimi Landscape with Dead Dons (1956) paljastaa, että kyseessä on yliopistoromaani.
Jos teoksella olisi ollut osuvampi suomalainen nimi, ehkä olisni lukenut sen jo 15 vuotiaana. Mielenkiintoista tietysti on, että romaanin kirjoittaja oli suosittu radiojuontaja eikä tainnut muita dekkareita juuri kirjoittaakaan.
No, katos Kyösti kun (nyky)nuorista niin moni asia on noloa. Oliko minusta silloin nuorena, en muista, ei ainakaan samalla tavalla, siksi sulkeet.
VastaaPoistaKun jotkut poseerailevat kirjojen kanssa näyttääkseen kiinnostavilta ja älyköiltä, niin nyt ei sitten tosilukijakaan tohdi pitää kirjaa esillä, ettei luultaisi poseeraavan.
Tommi Melender kuvasi kirjassaan 'Yhden hengen orgiat' itseään nojailemassa lukiolaisena koulun seinään tarkkaan valittu runokirja esillä. Hänkin brändäsi itseään, vai koittiko saada jonkun ihastumaan itsensä.
Hämmästyin kerran, kun joku kirjoitti blogissa, että kuka meistä ei olisi kertonut lukeneensa jotain vaikeaa kirjaa, vaikka ei ole lukenut. No, en minä ainakaan. En ole kokenut mitään tarvetta tehdä vaikutusta kehenkään sillä mitä luen. Kirjoista on kiva keskustella, se riittää.
Instassa on näitä videoita, joissa nuori nainen avaa kirjapaketin ja kuiskii: "Psst, lupasin miehelleni, etten tilaa enää yhtään kirjaa." Sitten hän nostaa paketista puoli tusinaa uutuusromaania vältellen taustalla torkkuvaa miestä ja ujuttaa kirjat salaperäisen näköisenä täpötäyteen kirjahyllyyn kansien värin mukaan.
Instan maailma on pinnallinen, en tajua miksi monet kirjabloggaajat ovat vaihtaneet blogista sinne.
En ymmärrä muutoinkaan, miksi ihmiset koittavat niin paljon huvittaa toisiaan pelleilemällä ja kertomalla mokistaan somessa.
Kiinnostuin tuosta Robert Robinsonin kirjasta ja varasin, meillä oli pääkirjaston varastossa yksi kappale, joten olen jonossa sijalla 1.
Minun muistikuvissani paljon kirjojen parissa viihtyvää nuorta (kuten vähän olin itsekin) eli lukutoukkaa pidettiin jossain määrin epäsosiaalisena yksilönä. Lukutoukka ei näin ollen ollut mikään positiivinen määre tai ainakin olikin puoliksi myös negatiivinen.
PoistaNo, pitää pureskella kenties ensi viikolla tätä - "osterinuorison" älykkyysperformanssia.
Toivottavasti noin 60 vuotta vanha Robinsonin teos on yhä lukukelpoinen ja hauska, niin kuin väitin sen olevan (tai olleen). Suomennoksen tasosta en tiedä vaikka se onkin Juhani Jaskarin suomentama.
Se essee oli typerä ja niin kovin nykyaikainen. Jokainen tietenkin saa lukea mitä lystää ja millä perusteilla haluaa, mutta ei siitä hyvää esseetä välttämättä saa. Olen samaa mieltä kuin Marjatta, että kirjoittajan nuori ikä vaikuttanee; harmaan sävyt ei kauheasti kiinnosta, intomielisyyttä ajaa itselle tärkeitä asoita, toisaalta tarvetta kuulua ryhmään (omaan viiteryhmäänsä), toisaalta itsekorostuksen tarve. Semmoista ihan tavallista nuoruuteen liittyvää. Nykyaikaista kyllä on se että, nuo edellä kuvatut asiat ei liity enää vain nuoruuteen... Uskon silti, tai haluaisin uskoa, että tämmöinen nykyaikainen vähän äärimmäisyyksiin viety oikeamielisyys (ihan niinkuin vastapoolinsa, nämä jotka rumin sanoin ilmoittaa, ettei rasismia ole tai ilmastonmuutosta ei ole jne.) ei ole valtavirtaa, nämä on vain tahoja jotka pääsevät eniten esille. Tietenkin kun tarpeeksi pitkään huutavat kovimmin, on hyvin mahdollista, että niistä tulee valtavirtaa, hyvin polarisoitunutta ja musta-valkoista valtavirtaa.
VastaaPoistaTäällä on hyvää ja kiinnostavaa keskustelua aiheesta, jonka voin aika lailla allekirjoittaa. Mutta haluan nostaa esseestä myös jotain hyvää, jotain mikä helposti jää huomiotta, kun reagoimme (tunteella?) kirjoittajan lukemisvalintoihin. Faye kirjoittaa: "Kun valkoiset asetetaan syrjään - jopa vain henkilökohtaisella lukulistalla - se koetaan epämiellyttävänä. Sen sijaan harva reagoi , kun mustat ja ruskeat kirjailijat jätetään järjestelmällisesti kulttuurikaanonin ulkopuolelle." Niinpä, henkilökohtainen lukulista (olkoon se vaikka kuinka typerä) aiheuttaa kuohuntaa, todellisemmat ongelmat ei.Tärkeä huomio on myös kun Toni Morrison (olen suuri fani!) toimi kustantajana noin 16 vuotta, kustantamon julkaisemista kirjoista noin kolme prosenttia oli mustien kirjoittamia. Kun Morrison lähti, seuraavan kuuden vuoden aikana julkaistuista kirjoista 0,4 % oli mustien kirjoittamia. (Tämä siis USAssa.) Tai kun Morrisonilta kysyttiin kirjoittaako hän romaanin missä mustat eivät ole keskipisteessä. Faye:"Kenenkään mieleen tuskin juolahtaisi kysyä samaa kysymystä valkoiselta kirjailijalta." Tästä tuli mieleen, kuinka suomalainen toimittaja (siis vieläpä pienen kielialueen edustaja!) kysyi Mihail Shishkiniltä (jo ennen Venäjän täysmittaista hyökkäystä Ukrainaan) miksi tämä yhä kirjoittaa venäjäksi eikä saksaksi, vaikka asuu Sveitsissä. Ikään kuin venäjä ei olisi maailman kieli kuten saksa. Tai että.ylipäänsä "isolla kielellä" kirjoittaminen olisi merkittävämpää kuin "pienellä".
Olen täsmälleen samaa mieltä kuin kaikki keskustelijat täällä, että kirjallisuus on paljon muuta kuin kirjoittajan etnisyys. Kirjallisuus ennen kaikkea muuta kuin etnisyys. Mutta silti meidän pitäisi huomata, huomioida, pyrkiä korjaamaan asenteita ja rakenteita, jotka on syrjiviä, vääristäviä, rasistisia tai ylimielisiä, myös kirjallisuudessa. Mutta sitä ei korjata sulkemalla pois vaikkapa valkoisia miehiä lukulistalta, nostamalla se esseen pääaiheeksi muiden kannustaessa tai haukkuessa päätöstä. Ikävä kyllä suurin osa avauksista ja kirjoituksista ja keskusteluista ja pyrkimyksistä ja teoista keskittyy tämmmöisiin epäolennaisuuksiin.
Otat oleellisen kohdan esille Faeyen esseestä. Minäkin panin sen merkille, mutta siinä(kin) Faye liioitteli (mielestäni), ja ongelmallista on ettei oikein tiedä mistä kulttuuriyhteisöstä hän puhuu: USAsta vai Suomesta vai jostakin afrikkalaisesta? Kyllähän amerikkalaisen nykykirjallisuuden kaanonissa aina mainitaan tietyt mustat kirjailijat (Wright, Baldwin jne) samalla tavalla kuin amerikanjuutalaiset kirjailijat. Suomalaiseen kaanoniin ei kai mitenkään voi vaatia ei-valkoisten kirjoittamaa proosaa (ennen kuin ehkä tällä vuosisadalla).
PoistaMielenkiintoinen kysymys tietysti on - ja monella tavoin pulmallinen - että millä tavalla (vaiko millään) kaunokirjallisuuden tulee tai se voi kuvastaa yhteiskunnan erilaisten "identiteettiryhmien" väkimäärää. Jos esimerkiksi Kaliforniassa (tai osassa sitä) puhutaan enemmän espanjaa kuin englantia, tulisiko kustantajien julkaista enemmän espanjakielisiä kuin englanninkielisiä kirjoja (vai julkaistaanko jo, en tiedä). Tai toisinpäin katsoen: pitääkö kustannettujen kirjojen noudattaa kirjoittajakunnan etnistä yms jakautumaa vai potentiaalisten lukijoiden vastaavaa jakautumaa? Lukijana tietysti voisin ajatella, että riittää kun kustantajat julkaisevat sellaisia kirjoja joita luetaan. Kirjakauppias ja kustantaja varmasti ajattelevat, että kannattaa julkaista sellaisia kirjoja joita ostetaan. Maailmanparantaja sitten näkee asian toisin, mutta hänellekin kai on oleellista, että kirjoja myös luetaan (ja että kustantajan liiketoiminta jatkuu kun kirjoja ostetaan).
Ikävämpi todellisuus sitten saattaa olla siinä ettei kirjoilla, julkaistuilla ja luetuilla nykymaailmassa ole oleellista merkitystä, koska muut mediat vievät kansalaisten huomion.
Kiintiöajattelussa unohtuu usein se, että ei kaikista ryhmistä löydy kaikkea osaamista aina samassa suhteessa väestön prosenttimäärän mukaan.
PoistaKun julkaistaan kirjojen julkaisuprosentteja eri etnisissä ryhmissä, niin olisi hyvä tietää myös, paljonko on tarjottu käsikirjoituksia ja minkätasoisia ne ovat olleet. Toni Morrison (myös minun mieluiseni kirjailija) olisi varmaan julkaissut enemmän kuin kolme prosenttia mustien kirjoja, jos olisi löytynyt mitat täyttäviä.
Kyllä tason pitää olla kuitenkin se tärkein kriteeti, ei se ketä pitää suosia ja ketä syrjiä.
Se, mistä syystä jostakin ryhmästä löytyy enemmän kirjoittajia kuin toisesta on monisyinen asia. Syitä löytyy ehkä varallisuuden jakautumisesta, perinteistä, arvostuksista ja ihan sattumastakin.
Niinpä niin - vain jossakin totalitaarisessa yhteiskunnassa kirjaiijat voidaan ja ehkä pystytään määräämään kirjoittamaan sellaista kirjallisuutta, joka ottaa "kaikki ihmiset" huomioon. Tosin tämä pakottaminen pitää tehdä uhkaamalla kirjailijoita hirttämisellä tai kenties palkitsemalla ruhtinaalisesti. Mutta että lukijat pystyttäisiin pakottamaan lukemaan järjestelmän tuottamia kirjoja, on paljon vaikeampi tehtävä, jopa diktaattorille.
PoistaKaikkia ihmisiä ja ihmisryhmiä "edustavasta" kirjallisuudesta puhuminen on kaikkiaan jonkinlainen näköharha.
1980-luvun vaihteessa kirjoittelin poleemisia juttuja, joissa ihmettelin, miksi suomalaisesta kirjallisesta kaanonista puuttuu urbaani keskiluokan kirjallisuus - reheviä maaseudun ja työväenluokan romaaneja piisasi sitä vastoin moneen lähtöön.
Hieman liioitellen voi sanoa, että kirjailijat eivät koskaan tai yleensä tule "keskeltä", sieltä missä sosioekonominen ja sosioarvosfäärinen gaussin käyrä on korkeimmillaan. Kirjailijat tulevat - ainakin ajatusmalleillaan - reunoilta. Jos Faye väittää, että värillinen kirjallisuus on toisenlaista, en usko. Ilkeästi saattaisi kysyä, että missä on meidänkaltaisten Prisman (tähän voi vaihtaa haluamansa kauppaketjun) asiakkaiden kirjallisuus, siis se mikä kuvastaa keskimääräisen suomalaisen ihmisen elämän ja elämänkulkua. Tänäänkin joku fiksu kirjailija uhosi Hesarissa ettei kirjoita enää lainkaan ihmisistä. Toivottavasti puut ja pensaat osaavat sitten mennä kirjakauppaan ostamaan tuon kirjailijan teoksia.
Ei kukko käskien laula, mutta kirjailijoista ei aina tiedä.
Monet naiskirjailijat kirjoittavat hyviä romaaneja keskivertosuomalaisen elämästä. Tulee mieleen Annamari Marttinen, jolta viimeksi luin romaanin 'Tapahtui mitä tahansa' (kirjassa traaginen tapaus, mutta päähenkilö on hyvinkin Prisma-ihminen). Usein näitä kirjoja kutsutaan lukuromaaneiksi (se harmillisen epämääräinen termi).
PoistaEn epäile mutta puhuin yleisellä tasolla.
PoistaTarkoitin että modernissa yhteiskunnassa on lukemattomia erilaisia sosiaalisia ja/tai fyysisiä "ryhmiä" ja että niitä on niin monia "tavallisten ihmisten" keskuudessa ettei kaikille voi olla omaa "kirjailijaa". Ja vaikka ihmiset yksilöinä todella ovat yksilöitä, ei tuo käyttämäni prisma-ihminen (jota en käytä halventavassa sävyssä) välttämättä ole kiinnostava yleisemmin kirjallisuuden päähenkilönä. Tietysti voi olla, riippuu vähän kirjailjasta ja hänen taidoistaan.
PoistaMutta tämä on vain tällaista nojatuolifilosofointia.