Ross Macdonald, kirjailija

[Ihminen sokkelossa: sokkelo ihmisessä]

                                                                                      Raili Salovaara (1949-2016) 1977.
Ross Macdonald.

Ensi sunnuntaina, 13.12.2015, tulee kuluneeksi 100 vuotta amerikkalaisen Ross Macdonaldin syntymästä.

    Ross Macdonald oli kirjailijanimi, jota Kenneth Millar käytti kirjoittaessaan salapoliisiromaaneja. Macdonaldin psykologiset yksityisetsiväromaanit olivat velkaa Dashiell Hammettin ja Raymond Chandlerin kovaksikeitetyille dekkareille, vaikka joidenkin mielestä Macdonald loihti laajemman kuvan koreasta Kaliforniasta ja sen varjoihin jäävästä maailmasta kuin oppi-isänsä.

    Nykyhetkessä Ross Macdonaldista puhutaan vähemmän, ikään kuin hänen tuotantossa olisi hukkunut jonnekin, vuosien varjoon, mutta sama kohtalo, kenties hetkellinen, näyttää koskevan myös Hammettia ja Chandleria, juuri nyt, tänään.

    Tämän vuoden helmikuussa, viidentenä päivänä tuli kuluneeksi 100 vuotta myös Ross Macdonaldin kirjailijavaimon, kanadalaissyntyisen Margaret Millarin (os. Sturm) syntymästä.

    Koska sekä Macdonald että Margaret Millar (1915-1994) niin usein käsittelevät romaaneissaan hajoavien ja hajonneiden perheiden ongelmaa, niin millaisesta arkipäivän taustasta romaanien ahdistava tunnelma sitten syntyi?

    Viime helmikuussa kirjoitin Margaret Millarista esseen Ruumiin kulttuuri -lehteen ja siinä valotin taiteilijaperheen arkitodellisuutta näin:

    Olivatko Kenneth ja Margaret kuin Scott ja Zelda Fitzgerald?

    Ilmeisesti olivat jossain määrin, mutta Kennethin ja Margaretin kohdalla ristiriidat eivät johtaneet itsetuhoon eikä kadotukseen. Perheen sisäisestä ristiriidasta huolimatta, tai siitä johtuen aviopuolisot tukivat toisiaan. Alussa Kenneth auttoi Margaretia punomaan dekkareiden juonia, sitten Margaret opasti Kennethia kirjoittamaan dialogia, ja koko ajan toinen auttoi viimeistelemään kumppaninsa tekstiä.

    Mutta kotona oli myös tytär Linda (1939-70), jonka elämä vedettiin fiktioon. Kathleen Sharp kuvaa järkyttyneenä Los Angeles Review of Booksissa Lindan kohtaloa perheessä, jossa isä ja äiti kirjoittivat jännittäviä kertomuksia hajoavien perheiden tragediasta huomaamatta oman perheensä tilaa. Sharpin mukaan Linda ryhtyi lukemaan äitinsä romaaneja ja löysi kauhukseen itsensä ja vanhempansa niistä.

    Hollywoodin, taiteilijayhteisön ja mm. William Faulknerin kanssa kirjailijaelämää viettävä Margaret tuntui olevan tietämätön tyttärensä elämästä. Viisitoistavuotiaana Linda oli juopotteleva ongelmateini. Kun hän sai isältään auton 16 vuotiaana, hän ajoi humalassa kolmen jalankulkijan päälle. Kolmetoistavuotias poika kuoli, mutta Linda selvisi ehdonalaisella tuomiolla. Perhe pakeni Santa Barbarasta.

    Kun nuoret karkaavat kodistaan Ross Macdonaldin ja perheenäidit Margaret Millarin teoksissa, niissä ehkä käsitellään sitä tuskaa mitä vanhemmat aiheuttivat tahtomattaan ja tajuamattaan Lindalle, joka sitten karkasi kotoa ja katosi kymmeneksi päiväksi ennen kuin muuan yksityisetsivä löysi hänet.

    Kuinka monta kertaa Macdonaldin Lew Archer etsiikään kadonneita lapsia? Kuinka monta kertaa pojan ja ja isän, pojan ja äidin, äidin ja tyttären, miehen ja naisen välinen murhenäytelmä toistuukaan Millarin ja Macdonaldin romaaneissa?

    

Ross Macdonaldin muistamiseksi julkaisen palstallani pitkän esseen vuodelta 1978. Kirjoitin sen Parnassoon tavallaan Tuomas Anhavan ”tilauksesta”; Anhava oli tietoinen aikeestani ja odotti esseetäni.

    Hän pettyi esseen saatuaan. Lähetin juttuni hänelle, vaikka kirjoitettuani sen valmiiksi, tajusin - vaikka en sitä ehkä ääneen sanonut - että olin epäonnistunut esseen muodon suhteen. Mutta... joskus sitä on toiveikas, kuvittelee saaneensa paperille jotakin merkittävämpää kuin tietää saaneensa.

    Joskus siis käy niin, että yrittää liian paljon ja kapsahtaa katajaan. Niin minulle kävi Macdonald-esseetä kirjoittaessani. Yritin kovin paljon, valtavan monimutkaista ja liian kunnianhimoista. Tuloksena oli epälooginen ja hieman sekava mutta yhtä kaikki komea yritys.

    Anhava olisi tietysti halunnut, että parantelen esseen Parnassoon kelpaavaksi.

    En tehnyt sitä, vaan hieman närkästyneenä  kirjoitin sen uudestaan seuraavana vuonna, lyhyempänä, jäntevämpänä ja ennen kaikkea journalistisempana artikkelina ja se julkaistiin Helsingin Sanomien sunnuntainumerossa 16.9.1979.

    Myöhemmin osa tästä pitkästä esseestäni julkaistiin kolmanneksella lyhennettynä Ruumiin kulttuuri -lehdessä, numeroissa 2/1984 ja 1/1985.

    Seuraavassa julkaisen alkuperäisen pitkän esseen kaikkine kummallisuuksineen. Niiden taustana, esseen epälineaarisen rakenteen selityksenä on silloinen ideani kirjoittaa Ross Macdonaldin tuotantoa kuvaileva essee saman muotoiseksi kuin millä Macdonald kuvaa yksityisetsivänsä tutkimuksia: historia paljastuu vähitellen ja sitä mukaa syylliset vuosien takaa; syyt paljastuvat kun seurauksista peruutetaan syiden lähteelle. 

    En pystynyt aikomaani: rakenne epäonnistui, juttu tuntuu hieman oudolta, se piilottaa perimmäisen muotonsa, aivan kuin teemat ja tapahtumien kronologia olisivat menneet kirjoittajalta sekaisin.

    Yhtä kaikki, esseessä on paljon informaatiota, paljon viittauksia kirjoihin ja kulttuuriin, siis koko lailla haastavaa tekstiä. Tässä mielessä en arkaile sen julkaisemista Ross Macdonaldin 100-vuotismuiston kunniaksi. Lohduttaudun sillä, että todellisuus ei aina ole selkeä, ei edes fiktiossa. Yksikin hyvä lause pelastaa paljon.

    Paperilla, mistä tuo essee on nyt kopioitu mahdollisimman uskollisesti alkuperäistä ilmaisua noudattaen, kirjoitukseni oli 35 liuskaa pitkä. Teksti piti muotoila Parnasson edellyttämään tyyliin mitä teosten ja novellien nimeämiseen tulee, enkä ole tätä tyyliä nyt muuttanut. Lainaus- ja heittomerkkien viidakko hämmästyttää.

    En ole päivittänyt tekstissä romaanien nimiä, vaikka monet niistä myöhemmin ilmestyivät myös suomeksi. Tässä siis eletään kevättä 1978, jolloin Kenneth Millar oli vielä elossa ja häneltä odotettiin uusia romaaneja. Muutaman vuoden päästä Millar kuitenkin sairastui ja hänellä todettiin Alzheimeirin tauti, joten esseessä käsitelty Sininen syke (1976) jäi hänen viimeiseksi romaanikseen.

    Kenneth Millar kuoli Santa Barbarassa 11.7.1983.

Macdonald-essee HS:ssa syksyllä 1979.

______________________________________________________________

Näkemiin, menneisyys

I sang a song of hero,

The hot blood surged to cheek,

And made the hearers wonder

That a man could e'er be weak.

A mighty joy was in me,

Untainted, calm, and sure;

But a song is sung, and after

The joy could not endure .

-Raymond Chandler: The Pioneer (1909)

Hemingway on muuan naapuri, joka jatkuvasti jankuttaa samaa asiaa kunnes kaikki alkavat uskoa, että se on hyvää – kirjoitti Raymond Chandler 40-luvun alkupuolella.

    Kenneth Millar (s. 1915) julkaisi esikoisteoksensa vuonna 1944 omalla nimellään. Sittemmin Millar on käyttänyt kirjailijanimeä Ross Macdonald. Macdonaldin ensimmäinen romaani yksityisetsivä Lew Archerista, 'Liikkuva maali', ilmestyi vuonna 1949 ja viimeisin, 'Sininen syke', 1976. 'Sininen syke' on kahdeksastoista Archer-romaani.

    Chandler kuoli vuonna 1959 ja samana vuonna Macdonald julkaisi läpimurtoromaaninsa 'The Galton Case'; kirjailija oli löytänyt laatunsa ja asiansa. Tuosta teoksesta alkaen Macdonald on pysytellyt kolmihenkisten perheiden murhenäytelmässä. Perheen ainoa lapsi pakenee vanhempiaan, lapsena hyljätty poika etsii isäänsä, isä hylkää ainoan lapsensa; murhenäytelmä toistaa kirjailijan omaa lapsuutta.

    ”Pakenin, mutta uniensa maisemaa ei voi paetata”, sanoo muuan Macdonaldin henkilö.

1. Ihminen sokkelossa: sokkelo ihmisessä

1.1

'Sinisestä sykkeestä' Ross Macdonald on tehnyt pietànsa. Vanheneva taiteilija on kuvassaan. Kuvassa on surua ja toivoa. Pitkä etsiminen, odysseia ihmiseen itseensä, näyttää päättyneen. Kirjailija pystyy vihdoinkin katsomaan lapsuuteensa kiihkottomasti, painajaiset katoavat: poika löytää isän, isä tunnustaa pojan.

    Salapoliisiromaani, melodraama joka yhä uudestaan imitoi vanhaa Oidipus-tragediaa, on Macdonaldin aikakone menneisyyteen.

    ”Katso omaa elämääsi Archer”, Macdonaldin minäkertoja sanoo'Sinisessä sykkeessä'. "Mutta olin mieluummin katsomatta. Olin valinnut tarkasteluni kohteeksi toiset ihmiset, vuokrahuoneissa lymyilevät takaa-ajetut miehet, ikääntyvät pojat jotka koettivat saada kiinni miehuudestaan ennen kuin ilta tulisi ja he olisivatkin jo vanhoja. Voiko terapeutti tarvita terapiaa? Ei kai metsästäjä voinut olla metsästetty? Vai voiko?”

    Kuuluuko metsästäjä saaliilleen?

    Kalifornia on korea illuusio. Varjon puolella on rakkaudettomuuden autiomaa: todellisuus. Aviopuolisot, jotka ovat saavuttaneet unelmansa väärillä keinoilla tai ovat huomanneet, että ei ollut mitään saavutettavaa, vihaavat toisiaan, tuhoavat toisiaan ja repivät elämäänsä palasiksi. Syyllisyyden vanhemmat sysäävät tahtomattaan lapsilleen; nämä ovat vastaanottavaisia ja liian helposti särkyviä.

     Bel-Airin viidakoissa Macdonaldin Archer yrittää sitoa katkenneita ihmissuhteita ja lievittää neonerämaan epätoivoa: ”Oli pakko myöntää että elin näistä öistä, kulkemalla kaupungin ruhjoutuneen ruumiin poikki, tekemällä kytkentöjä sen miljoonien solujen joukossa. Minulla oli hullu toive tai mielikuva, että jos kytkisin kaikki hermoradat oikein, kaupunki heräisi kauttaaltaan henkiin. Kuten Frankensteinin morsian.” ('Hyvää käteistä rahaa'.)

1.2

Macdonaldin yksityisetsivä työskentelee kuuntelemalla ihmisiä. Archer ei ole voyeur vaan auditeur. Ihmiset eivät koskaan puhu aivan totta. Jos kieli saa todellisuuden näkyväksi, se myös verhoaa sen: "Olin joutunut vähän liian paljon puhumaan ihmisten kanssa joiden ammattina oli puhuminen. Tuntui hyvältä istua työväenluokan ravintolassa, missä miehet puhuivat kun halusivat jotakin tai pelkästään kiusoitellakseen tarjoilijatarta." ('The Chill'.)

    Jokaisella ihmisellä on subjektiivinen kuva tapahtumista. Yksityisetsivän on luotava subjektiivisen ja objektiivisen välille johdonmukainen vastaavaisuus. Molemmat elementit ulottuvat syvälle: toinen ihmismieleen, toinen historiaan, menneisyyteen. ”Tämä on monimutkainen maailma. Ihmismieli on moninutkaisin asia siinä.” ('The Chill'.) "Jos yksityisetsiväni kuulostaakin potentiaaliselta rikolliselta tai mahdolliselta kirjailijalta” , Macdonald sanoo, ”niin se on tarkoituskin.”

    Macdonald on todennut, että hän ei tietenkään ole Archer, mutta että Archer on kylläkin Macdonald. ”Kun ihminen kirjoittaa, hänen romaaninsa kirjoittavat häntä itseään."

    Kirjailija suhtautuu vakavasti yksityisetsiväänsä ja sanoo, että vakava yksityisetsivä, todellisuudessa tai kirjallisuudessa, luultavasti ajaa takaa tietoa itsestään ja maailmasta. Archerille sanotaan 'Sinisessä sykkeessä': ”Te tunnutte olevan mies joka käy loputonta taistelua, etsii loputtomasti. Oletteko tulleet ajatelleeksi, että te ehkä etsitte itseänne?” Kysymys saa Archerin ajattelemaan: "Ehkäpä hakemaani totuutta ei voinutkaan löytää maailmasta. Oli joko mentävä ylös vuorille odottamaan sitä tai löydettävä se omasta sielusta.”

    Tai menneisyydestään. . .

                                                                                                     Kyösti Salovaara 2015.

1.3

Nykyhetki on kalvo, jonka läpi näkyy, jos osaa katsoa, menneisyyteen. Macdonaldin teoksissa menneisyys hallitsee nykyisyyttä; sukupolvea aikaisemmin - so. noin 20 vuotta sitten - tapahtunut rikos ja kuolema vartioivat elävien elämää.

    Macdonald, uskoo, että ihmisen käyttäytyminen on aina selitettävissä; jokainen teko palautuu syihin ja syyt syihinsä. ”Vihaan yhteensattumia”, Archer sanoo.

    Tyyni meri on kohtalon meri. Meri on syntymisen ja elämän vertauskuva. ”Ajoväylän toisella puolella palmurivien viuhkat kohosivat viikoittaisen taidenäyttelyn tyhjien lokeroiden yläpuolelle. Niiden takana pimeydessä valkoisina hohtavat aallot murtuivat, rysähtelivät ylös rannalle ja liukuivat takaisin ikään kuin ne olisivat saaneet ikuiseksi tehtäväkseen ajan ja sen sykkeen jaksottelun. ('Sininen syke'. ) Meri on Macdonaldille menneisyyden ja vapauden abstraktio. ”Aallot luhistuivat muurien lailla hietikolle ja tunsin olevani mies, joka pakenee elämäänsä.( 'Jäähyväiskatse'.)... ”Hän vaikeni tuokioksi. - Minäkin olin purjehdushullu Jerryn ikäisenä. Se oli minulle kaikki kaikessa, jos nyt totuus sanotaan. Minä en jaksanut elää maalla sen enempää kuin Jerrykään. Minä en halunnut kuin päästä jonnekin pois - hän huitaisi merelle päin - ja olla yhdessä tuulen ja meren kanssa. Vain meri ja taivas, tiedättehän te." ('Takapiru'.)... "Kelluvien kiinnityslauttojen sokkeloon jääneet purjeveneet keinahtelivat ja loiskuttivat vettä. Mieleni teki nousta johonkin niistä ja purjehtia merelle.” ('Jäähyväiskatse'.)

    John Millar oli merikapteeni.

    Kenneth Millar syntyi lähellä San Franciscoa. Kun Kenneth oli neljävuotias, vei isä hänet veneretkelle ja antoi poikansa kokea valtameren kimmeltävän maailman.

    John Millar jätti perheensä. Poika oli viisivuotias. Hänen äitinsä oli invalidi. Äiti ja poika asuivat Kanadassa sukulaisten luona. Nuoren Millarin elämä oli köyhää kiertolaiselämää; asuinpaikka vaihtui jatkuvasti. ”Se oli hyvä tausta kirjailijalle, mutta ei millekään muulle ajateltavissa olevalle", Millar sanoo.

    Lapsuus Kaliforniassa oli vaurasta. Hyljätessään perheensä John Millar tuomitsi äidin ja pojan köyhyyteen: toistensa vangeiksi. Mutta myöhemmin isän kuolema takasi pojan itsenäisyyden, vapautti hänet äidistä ja turvasi opintojen jatkamisen.

    ”Tyyni meri on aina ollut kuin sininen ikuisuus elämäni horisontissa”, Millar sanoo. Millar ja hänen vaimonsa Margaret, joka hänkin on kirjailija, muuttivat Kaliforniaan 40-luvulla ja asettuivat lopulta Santa Barbaraan, pieneen rantakaupunkiin.

    'Liikkuvassa maalissa' Archer rikkoo pyhää merta vastaan: hukuttaa miehen Tyynen meren rantakuohuihin. Miehen nimi on Puddler (puddle = lätäkkö / rapakko / samentaa / kyntää vedenalaista maata ...). Vasta 'Sinisessä sykkeessä' Archer tuntee sovittavansa rikkomuksen: muuan mies yrittää hypätä mereen ja Archer estää teon. 'Nukkuvassa kaunottaressa' ekologinen rikos vammauttaa Macdonaldin meren: "Öljy levittäytyi vapaamuotoisena lauttana Pacific Pointin ulkopuolella ja näytti mailien levyiseltä ja mailien pituiselta. Öljynporauslautta seisoi sen tuulenpuoleisessa kärjessä kuin metallinen tikarinkahva, joka oli isketty maapalloon ja saanut maan valuttamaan verta.”

    Telemakhoksen isä purjehti merelle. Kului kaksikymmentä vuotta ennen kuin Odysseus, paras jousiampuja, palasi: ”Minä olen sinun isäsi! Sama mies jonka vuoksi olet itkenyt ja kärsinyt monet tuskat, alistunut mielivaltaan!" Odysseus puhkeaa kyyneliin. Hetkeä aikaisemmin isää etsinyt Telemakhos oli sanonut: "Jos kuolevaisilla olisi vaalin valta, niin ensimmäiseksi valitsisimme isän kotiintulon."

    Poika löysi valepukuisen isän.

    Coleridgen Vanha merimies ampuu jousella albatrossin. Se on hyvän onnen lintu, pyhä lintu. Merta vastaan rikkonut merimies joutuu yhä uudestaan kertomaan rikkomuksestaan ja kohtaamaan menneisyyden:

(...)

kuin halki korven aution

mies kulkee yksikseen,

luo katseen kerran taaksepäin,

mut ei luo uudelleen:

vihamiehen julman tietää näät

hän seuraan liittyneen,

(...)

Sen jälkeen usein yllättäin

sama tuska palajaa:

en ennenkuin ma kerron tään

pois sieluntuskaa saa.

Yön lailla maasta maahan nyt

mun täytyy vaeltaa;

ja kenet tahdon, hänet voin

ma pysähdyttää tarinoin:

hän kaiken kuulla saa.

(...)

Päällys: Raimo Miettinen.

1.4

Eudora Welty, arvostettu kirjailija, teki Ross Macdonaldin romaanista 'Takapiru' etusivun jutun 'The New York Times Book Reviewiin'. Welty piti romaania suurenmoisena saavutuksena ja sanoi sitä keskiaikaiseksi romanssiksi ja keijukaistarinaksi.

    Macdonald antoikin seuraavalle teokselleen sadun nimen. 'The Sleeping Beauty' oli omistettu Eudrora Weltylle. Tässä romaanissa Archerin ”suudelma” herättää Prinsessa Ruususen. Millarien ainoa lapsi Linda oli kuollut 31 vuotiaana 1970.

    ”Seisoessani pilvien himmentämän kuun valossa minusta tuntui hetken siltä että jokin ikivanha tarina oli taas toistumassa, että me olimme kaikki nähneet sen aikaisemmin”, ajattelee Archer 'Sinisessä sykkeessä'. Romaanin tapahtumapaikkana on Santa Teresa. Se on Macdonaldin sepitteellinen vastine kotikaupungilleen.

    Archer saa tehtäväksi etsiä Richard Chantryn maalaaman taulun. Se on varastettu Jack ja Ruth Biermeyerin kodista, Biermeyer omistaa kuparikaivoksen Arizonassa.

    Archer saa nopeasti selville, että Biemeyerien tytär Doris on antanut maalauksen 32 vuotiaalle taideopiskelijalle, Fred Johnsonille, joka yrittää ratkaista taulun alkuperän ja aitouden. Mutta taulu on varastettu häneltäkin.

    Macdonaldin teoksissa rikkoutuneiden perheiden lapset etsivät tukea toisistaan, etsiytyvät kaltaistensa seuraan; tuska yhdistää. "Kun suku joutuu vaikeuksiin, se heijastuu eniten sen heikoimpaan jäseneen." ( 'Nukkuva kaunotar'.) Lapsi on perheen heikoin jäsen.

    Nuoruuden vaikeudet ovat palautettavissa lapsuuden kokemuksiin. Poika näkee äitinsä ('Nukkuva kaunotar'), tytär äitinsä ( 'Takapiru' ) rakkauskohtauksen ja sitä seuraavan väkivaltaisen murhan; tietoinen muisti unohtaa kauhistuttavan kohtauksen, mutta alitajunta pitää aikuiseksi kasvaneen lapsen kytkettynä lapsuuteen. Teoksessa 'Hyvää käteistä rahaa' poika on löydetty surmattuna isänsä vierestä; myöhemmin nuorukaiseksi varttunut poika etsii isäänsä ja surmataan.   'Takapirussa' mies etsii isäänsä, jonka on kadottanut lapsuudessaan; hänet murhataan ja hänen oma poikansa on murhatyön silminnäkijänä.

    Ja Archer toivoo, että nuoriso unohtaisi pahan menneisyyden: ”Minä toivoin, että se oli ohi. Toivoin että Ronnyn elämä ei pyörtäisi taaksepän kohti isän kuolemaa niin kuin hänen isänsä elämä oli kääntynyt kaiken aikaa supistuvassa kehässä. Toivoin pojalle hyvänlaatuista muistinmenetystä.”

1.5

'Sinisen sykkeen' taidemaalari Richard Chantry on kadonnut Santa Teresasta vuonna 1950; kaksikymmentäviisi vuotta romaanin tapahtumishetkeä aikaisemmin. Chantryn maalaamat taulut ovat ”kuin ikkunoita johonkin toiseen maailmaan, aivan kuin ne ikkunat joista matkailijat katselevat viidakon yöeläimiä. Mutta Chantryn taulujen eäimet näyttivät olevan jo melkein ihmisiä. Tai ehkä ne olivatkin eläimeksi kehittyviä ihmisiä”.

    'Takapirussa' eräs taiteilija sanoo: ”... minä maalan sellaisia asioita jotka eivät heijasta valoa - sielun tiloja (... ) joka ainoa yö on ikuisuuden ensimmäinen." Archer ei ole intellektuelli, mutta tuntee (Macdonald tuntee) taidetta. ”Se kuvasi ihmistä geometrisen sokkelon sisällä ja näytti siltä kuin ihminen ja sokkelo sulautuisivat toisiinsa”, Archer ajattelee Paul Kleen maalauksesta romaanissa 'Hyvää käteistä rahaa'. Ihminen sokkelossa, sokkelo ihmisessä itsessään - Macdonald näkee ihmisen ja todellisuuden yhtä lailla rakenteiseksi. Tämä näkemys, rakenteiden geometria, toistuu Macdonaldin teosten rakenteessa. "Ja Doris seisoi taaempana kuin Chiricon maalauksen hahmo talon sisässä, perspektiivin pienentämänä." ('Sininen syke'.)

    Watteau, Fragonard, Whistler, Gauguin, Lautrec, Chagall, Kokoschka - taiteilijoita Archerin yleissivistyksestä. Romaanissa 'Harriet on iso tyttö' lahjakasta taiteilijaa epäillään murhasta.

    Archerilla on tuttu (!) taidearvostelija ja tämä sanoo Archerille: "Sinä elät maailmassa jossa on vain kirkuvia valkoisia ja mustia pintoja. Minun maailmani on täynnä sävyjä, ja rankaisumenetelmien tekniikka on minulle käsittämätöntä mielettömyyttä. 'Silmä silmästä, hammas hampaasta' on primitiivisen heimon laki. Jos pitäisimme siitä kiinni kirjaimellisesti, olisimme kaikki silmättömiä ja hampaattomia. Toivon, että hän pääsee sinulta pakoon ja jatkaa maalaamista.”

    Richard Chantry on perustellut katoamisensa jäähyväiskirjeessä. Siinä sanotaan: ” (. . . ) minun on pakko lähteä (. . . ) tämä ihana rannikko ja sen historia ovat kertoneet minulle sen mitä niillä on minulle kerrottavaa, samalla tavalla kuin Arizona aikoinaan. Mutta samoin kuin Arizonassa, historia on täälläkin vain ohuena kerroksena (...) Minun on etsittävä muualta uusia juuria, syvempää ja mahtavampaa pimeyttä, läpitunkevampaa valoa (. . .) . "

    Kirje pelkistää ristiriidan: taiteilija Chantry on rehellinen ja puhuu totta, ihminen Chantry valehtelee peittääkseen kaksi murhaa.

1.6

Sepitteen yksityisetsivällä on sama metodi työssään kuin sepitteen luojalla, kirjailijalla; metodi on 'bottom-up'.

    Yksityisetsivä puhuttaa ihmisiä, jotka tietävät jotakin tapahtumista ja tuntevat muita tapahtumista tietäviä ihmisiä. Kyselijä kerää ihmisiä ja tietoja: osatotuuksia. Vähän kerrallaan osatotuuksista rakentuu kokonaisuus. Se on johdonmukainen ja jokainen osa on välttämätön sen ymmärtämiseksi. Yksityisetsivä lähtee nykyhetkestä: irrallisista pisteistä, joilla ei näytä olevan yhteyttä toisiinsa. Hajanainen nykyhetki järjestyy mitä kauemmaksi historiaan kuljetaan; jossakin menneisyydessä on alkutapahtuma. Nykyhetken sirpaleet osoittautuvat 'inhimillisiksi aurinkokunniksi', jotka ovat lähtöisin samasta alkuräjähdyksestä. Historia on, Macdonaldille, nurinpäin deterministinen.

    Archer on katalyytti, joka saa historian avautumaan ja tarinan kertomaan itsensä. Kun Archer astuu näyttämöltä sivuun, häntä ei olekaan (Macdonald). Macdonaldin teoksen lukija tietää yhtä paljon kuin teoksen minäkertoja; kokenut lukija tietää 'Sinisen sykkeen' ratkaisun paljon ennen Archeria.

    Lyhyt yhteenveto mistä tahansa Macdonaldin teoksesta on absurdi.

    'Sinisen sykkeen' tarinan loppupää on vuodessa 1975: taulu on varastettu ja pari miestä murhattu. Archer lähtee loppupäästä ja joutuu kauas historiaan.

    Tarina on alkanut Arizonasta 1920-luvun taitteessa: teini-ikäinen Jack Biermeyer ja häntä vanhempi, huonomaineinen nainen, Mildred Mead ovat saaneet aviottoman lapsen, William Meadin. Vuonna 1943 nuori Wlillian Mead, lahjakas taiteilija joka on armeijassa ja asuu vaimonsa ja pienen poikansa kanssa Santa Teresassa, surmaa velipuolensa Richard

Päällys: Pekka Loiri.

Chantryn. Chantry on varastanut Williamin maalauksia ja esitellyt niitä ominaan. Chantry puetaan Williamin vaatteisiin, William muuttuu Richard Chantryksi ja muuttaa Chantryn vaimon kanssa Santa Teresaan.

    Vuonna 1950, asuttuaan seitsemän vuotta Santa Teresassa ja luotuaan uran taiteilijana, Richard Chantry (alias William Mead) murhaa Gerard Johnsonin, joka on tunnistanut Meadin Chantryn valepuvusta. Mead vaihtaa jälleen henkilöllisyyttä: Gerard Johnsoniksi. Chantry katoaa ja uusi Gerard Johnson muuttaa oikean vaimonsa ja poikansa Fredin luo. Fred on ollut silminnäkijänä kun Gerard Johnson murhattiin.

    Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, romaanin nykyhetkessä, Gerard Johnsonin vaimo myy miehensä maalaaman taulun Jack Biermeyerille; Johnsonin henkilöllisyys uhkaa paljastua ja tämä murhaa kaksi kaupassa välittäjänä ollutta miestä. Syyllisyyden ja alkoholin raunioittama Gerard Johnson (alias Richard Chantry alias William Mead) on vanki talossaan, menneisyytensä vanki. Hän ei ole kuitenkaan lopettanut maalaamista. Varastettu taulu - Johnson on varastanut sen lopulta takaisin itselleen - on alastonkuva Mildred Meadista. Mead on maalannut äitinsä muistista; Mildred on kuvassa kaunotar.

    Fred Johnson yrittää selvittää Chantryn maalauksen aitouden ja tuleekin, alitajuisesti etsineeksi isäänsä. Pakonomainen tarve maalata paljastaa Gerard Johnsonin. Fred riisuu Gerard Johnsonin kaksi naamiota. Hän löytää 'kadotetun' isänsä, mutta tänä löytyminen paljastaa murhamies William Meadin; Fred 'tappaa' isän.

    Richard Chantry paljastuu William Meadiksi Chantryn pietàsta, johon Chantry on kuvannut itsensä ja Mildred Meadin: äiti suree poikaansa: Mildred Meadin poika on William.

1.7

'Jäähyväiskatseessa' kahdeksanvuotias poika on surmannut kulkurin, tietämättä että tämä on hänen isänsä. Samassa teoksessa isäänsä etsivä nainen sanoo: ”Löydän hänet joko elävänä tai kuolleena. (…) Jos hän on kuollut, etsin hänen hautansa ja tiedättekö mitä sitten teen? Ryömin hänen luokseen ja nukun pois."

    'The Galton Casessa' kadonneen runoilijan poika etsii isää:

    ”Bolling siirtyi Johnin viereen ja laski käden hetken mielijohteesta hänen käsivarrelleen. 'Se saattaisi merkitä sinulle paljon. Isäsi kuului varakkaaseen perheeseen.' Poika työnsi hänet syrjään. Hän oli jollakin tavalla nuori ikäisekseen. 'En välitä siitä. Haluan nähdä isäni.' 'Miksi se on niin tärkeää?' Bolling sanoi. 'Minulla ei ole koskaan ollut isää.' Valo paljasti hänen vääntyneet kasvonsa. Kyyneleet valuivat poskille.”

    'Sininen syke' on sovittava ja optimistinen. Archer vapautuu syyllisyydentunnostaan. Fred Johnson kasvaa aikuiseksi. Gerard Johnson sovittaa syyllisyytensä. Jack Biermeyer tunnustaa poikansa.

    Ensin Fred löytää isästään isän :

    ”Johnson reutoi ja sadatteli, mutta vähitellen karjunta vaimeni. Fredin kasvot oli kyynelten kostuttamat. Taivas repesi kuin verkko ja kuu lipui näkyviin. Äkkiä yö tuntui erilaiselta. Se oli muuttunut avarammaksi, kirkkaammaksi, ihmeellisemmäksi. Käsi Johnsonin olkapäillä Fred talutti hänet portaita ylös ja edelleen talon sisään. Oli riipaisevan surullista ja liikuttavaa nähdä kadotetun pojan holhoavan omaa isäänsä. Johnsonilla ei oikeastaan ollut toivoa, mutta Fredillä oli.”

    Sitten Jack Biermayer tunnustaa poikansa. Isä on yhtä syyllinen kuin poikansa:

    ”Hän ei näyttänyt joukkomurhaajalta, vaikka hänen kummallakin puolellaan seisoi aseistettu vartija. Niin kuin monet muutkin väkivaltaiset ihmiset, hän näytti tekojensa jälkeen heikolta, huolestuneelta ja kalpealta. - William? sanoin. Hän nyökkäsi. Kyyneleet alkoivat kasvaa hänen silmistään ja valuivat poskia pitkin hitaasti kuin tikarinpistosta tihkuva veri. Jack Biermeyer astui lähemmäksi ja kosketti poikansa märkiä kasvoja.”

1.8

'The Chillissä' Archer ei osaa valita Herakleitoksen ja Parmenideksen väliltä; kummankin ajatukset viehättävät: Kaikki virtaa, sama ihminen ei voi kahta kertaa kylpeä samassa virrassa (Herakleitos) : Kaikki olevainen on yhtä ja muuttumatonta (Parmenides).

    'Sinisessä sykkeessä' Macdonald näyttää kallistuvan Herakleitoksen kannalle: ”Ihminen ei kai, kuten Thomas Wolfe sanoo, voi koskaan palata kotiin. "

    Tarina alkoi lapsuudesta ja sillä on ainakin väliaikaisesti onnellinen loppu. Archer ajautuu jonkinlaiseen rakkausjuttuun nuoren lehtinaisen kanssa; Archer on viisissäkymmenissä ja jo 'Liikkuvassa maalissa' hän oli eronnut vaimostaan Suesta.

    "Pidän siitä, että saan työntyä muiden ihmisten elämään ja taas pois", Archer sanoo 'Jäähyväiskatseessa'. Nyt 'Sinisessä sykkeessä' Macdonaldin sankari on valmis sitoutumaan kanssaihmisiin ja näiden tulevaisuuteen: " (…) erotin hänen ohimollaan tasaisen, sinisen sykkeen, tuon äänettömän vasaran rytmin, joka osoitti että hän eli. Toivoin että tuo sininen syke ei loppuisi milloinkaan.”

    Ehkä tässä kaikessa on aavistus uudistumisesta. Kärsimys puhdistaa. Järki voittaa: aikaa ei voi seisauttaa, menneisyyteen voi katsoa, mutta sinne ei voi palata.

    Macdonaldin bysanttilaisen monimutkaiset sukupuut eksyttävät lukijan eikä tämä aina huomaa insestiä, Norman Kiell sanoo.

    'Sinisessä sykkeessä' Fred Johnsonin rakastettu Doris Biermeyer on Jack Biermeyerin tytär, kun taas Fred on Jack Biermeyrin pojan poika.

    'The Galton Casessa' kadonneella runoilijalla on teoria että Oidipus tappoi isänsä koska tämä karkoitti poikansa kuningaskunnasta; kysymys on omistusoikeudesta eikä insestistä. 'Sinisessä sykkeessä' poika (Fred) osittain tappaa, mutta osittain herättää isänsä henkiin. Poika saa tytön (Doris Biemeyer), jonka isä on pojan isoisä; insesti on puolittainen. Ja ilmeisesti poika saa kuningaskunnan (Jack Biermeyerin omaisuuden) .

    Ikivanha myytti murtuu. Sofokleen pessimismissä ei ollutkaan koko totuus:

”All the generations on mortal man add up to nothingl

Show me the man whose happiness was anything more than

     illusion

Followed by disillusion.

Here is the instance, here is Oedipus, here is the reason

Why I will call no mortal creature happy.”

2. Liian avoin silmä

2.1

Paikka, aika ja perhe määräävät ihmisen olemuksen. ”On olemassa perheitä joiden jäsenten pitäisi asua kaikkien eri kaupungeissa - mieluummin eri osavaltioissa - ja kirjoittaa toisilleen kerran vuodessä.” ('Sininen syke'.) Ja jättää kirjeet postittamatta.

    Millar sanoo, että Freud on vaikuttanut häneen suuresti. ”Hän toi myytin psykiatriaan, ja minä olen omalla pienellä tavallani yrittänyt palauttaa sen takaisin myyttiin.”

    Millarin elämä on, hänen omasta mielestään, imitoinut myyttiä. Itse asiassa kirjailija Ross Macdonaldin taustasta tiedetään vähän. Ja se mikä tiedetään, selittää juuri sopivasti hänen kirjojensa teemat. Millar on tavallaan valikoinut, sepittänyt Macdonaldin historian. Jos Macdonaldin elämä on imitoinut myyttiä,se on, mikä kummallisinta, imitoinut myös Raymond Chandlerin (1888-1959) elämää.

    Raymond Chandler syntyi Chicagossa. Hänen isänsä, joka oli insinööri, jätti perheen kun Raymond oli seitsenvuotias, ja äiti muutti poikanssa kanssa sukulaisten luo Englantiin; myöhemmin Chandler kutsui isäänsä ”täydelliseksi siaksi". Lontoossa Chandler joutui matriarkaaliseen kasvuympäristöön; hän oli talon ainoa mies. Public schoolin jälkeen nuori Chandler yritti elää kirjoittamalla: vuonna 1912 hän oli julkaissut 27 runoa, seitsemän esseetä ja kourallisen arvosteluja. Chandler palasi Yhdysvaltoihin, osallistui ensimmäiseen maailmansotaan kanadalaisessa joukko-osastossa; sodan jälkeen hänen äitinsä muutti pojan luo Los Angelesiin. Vuonna 1924, äidin kuoltua, Chandler meni naimisiin Cissy Pascalin (os. Bowen) kanssa. Cissy oli miestään 18 vuotta vanhempi; vihkitodistukseen Cissy ilmoitti iäkseen 43, vaikka hän oli viisikymmentäkolmevuotias.

    Chandler kohosi pienen öljy-yhtiön johtajaksi ja tuhosi liikemiesuransa 20-luvun loppupuolella. Chandler oli usein epätoivoinen, uhkasi tekevänsä itsemurhan, vaipui mustaan irlantilaiseen masennustilaan ja katosi päiväkausiksi juopottelemaan. Chandler ei tunnustanut koskaan, että viina lopetti hänen uransa liikemaailmassa.

    Chandlerit viettivät eristäytynyttä elämää Los Angelesissa ja muuttivat asunnosta toiseen. Chandler luopui viinasta ja ryhtyi kirjoittamaan salapoliisikertomuksia 'pulp' -lehtiin. Esikoisteos 'Syvä uni' ilmestyi 1939 ja Chandler oli 51 vuotias; 'Syvän unen' loppusivuilla hän kirjoitti: ”Mitä väliä sillä oli, missä sitä makasi kuoltuaan. Likaisessa viemärikaivossa tai marmoritornissa korkean kukkulan laella. Ihminen oli joka tapauksessa kuollut, hän nukkui syvää unta, sitä kaikkein suurinta unta (...)."

    40-luvulla Chandler työskenteli lyhyen aikaa Hollywoodissa ja päätyi lopulta pieneen La Jollan kaupunkiin - Ross Macdonaldin 'Jäähyväiskatseessa' La Jollalla on merkittävä osuus.

    Hieman ennen kuolemaansa Chandler sanoi, että hän oli elänyt kynnyksellä, jonka takana ei ollut mitään. Hänen elämänsä oli onnetonta, lohdutonta ja yksinäistä. Nopeasti vanheneva Cissy meni aikaisin nukkumaan ja Raymond jatkoi yksinäisten öiden monologia: saneli älykkäitä ja ironisia ja valloittavia kirjeitä ihmisille, joita tuskin lainkaan tunsi.

    Chandler kirjoitti seitsemän romaania.

    Chandlerista on vaikea saada selkoa, sanoo Patricia Highsmith. ”Chandler tuntuu epäloogiselta, hänen elämänsä ei lyö yksiin sen kanssa mitä hän kirjoitti. "

    Chandlerin romaanien suhde kirjoittajansa elämään näyttää monimutkaiselta, moniselitteiseltä, jopa selittämättömältä. Chandlerin runollinen realismi, ironinen ja satiirinen melodraama, on sillä tavalla helppojen selitysten ulkopuolella kuin taiteella, runoudella, on tapana olla.

    Chandleriin verrattuna Macdonald selittyy helposti .

    Norman Kiell katsoo Macdonaldin tuotanta psykoanalyyttisellä silmällä ja sanoo, että vaikka Macdonald onkin tietoinen oidipuskompleksin mytologisesta ja psykoanalyyttisestä merkityksestä, on hän loppujen lopuksi eksynyt tiheikköönsä. Kiell väittää, että Macdonadin teokset paljastavat ratkaisemattoman oidipuskompleksin, lapsuuden kokemuksen fantasioiden aiheuttaman tuskan ja identiteetin etsimisen.

    Saattaa olla, että Macdonald on tietoisesti johdatellut tutkijat tähän ansaan.

2.2

Macdonald ei kykene kontrolloimaan 'silmäänsä'.

    Silmät ovat sielun peili: ”'Sielu, joka katseli minua hänen silmistään, muistutti liejuista vettä, jota pelot ja kuvitelmat alinomaa hämmentelivät.” ('Jäähyväiskatse'.)

    Macdonaldin ihmiset ovat silmänsä.

    Kiell on etsinyt 'Nukkuvasta kaunottaresta' silmiin liittyviä ilmaisuja. Silmät ovat surullisia, läpinäkymättömiä, tunnustelevia, selviä, luottavaisia, rohkeita, vilpittömiä, tarkkaavaisia, kokeneita, tunteellisia, paljaita, kiinnostuneita, vihaisia, masentuneita, herkkiä, hyökkääviä, etäisiä, hämmentyneitä, kiusattuja, pettyneitä, karttelevia, hienoja, pingottuneita, uupuneita, miettiväisiä, teräviä ja ymmärtämättömiä. Ja silmät arvioivat, sumentuvat, kirkastuvat, räpyttelevät, iskevät, rypistyvät, selviävät, himmentyvät, sulkeutuvat ja avautuvat, synkkenevät, kavahtavat, laajentuvat, hämärtyvät, vuotavat, nousevat ja laskevat, suurentuvat, tyhjentyvät ja täyttyvät, sävähtävät, loimuavat, säkenöivät, lepattavat, räpyttävät, näpäyttävät, kovettuvat, seuraavat, tarkentuvat, hehkuvat, häikäisevät, tuijottavat, kimmaltavat, kovenevat, tutkivat, katsovat, kohtaavat, liikkuvat, kapenevat, keimailevat, tutkiskelevat, tähyilevät, tajuavat, kurtistuvat, silmäilevät, kysyvät, hermostuttavat, pyörivät, palaavat, harhailevat, hohtavat, iskevät tulta, pinnistelevät, töllistelevät, karsastavat, kääntyvät, pyöristyvät, vavahtavat, epäröivät, lakastuvat ja huolehtivat.

    Silmistä Macdonald näkee ihmiseen: ”Kirkkaan sinisissä silmissä oli sellaisen ihmisen kummallinen viaton katse, joka ei koskaan ole täysin sopeutunut ihmisyhteisöön. Sellaisia tapaa pikkukaupungeissa, autiomaassa, kuljeksimassa." ('Hyvää käteistä rahaa'. ) Silmät katsovat yhtäaikaisesti sisäänpäin ja ulospäin: "Nickin silmät olivat mustat ja kiilsivät kuin kadun raosta pursuava asfaltti. Ne tuntuivat elävän omaa outoa elämäänsä, katsovan yhtä aikaa sisään- ja ulospäin, hätääntyneesti ja hyökkäävästi. Saatoin ymmärtää miksi hän käytti laseja - piilottaakseen murheelliset, ilmettään muuttelevat silmät." ('Jäähyväiskatse'.) (Vrt. Chandler 'Pitkissä jäähyväisissä' : "Rahassa on merkillinen piirre, hän jatkoi. -Suurilla rahamäärillä on taipumus ryhtyä elämään omaa elämäänsä, muodostaa oma omatuntonsa. Rahan mahtia on hyvin vaikea hillitä.”)

    Käyttämällä 'silmää' Macdonald saa henkilöihinsä etäisyyttä. He ovat yksilöitä, koska heillä on yksilölliset silmät. Kirjailija pystyy lyhyessä tilassa, niukasti ja pelkistetysti, kliseillä kuvaamaan monilukuista henkilöjoukkoa; minäkertojan olisi vaikea muulla tavalla 'tietää' tapaamiensa ihmisten ajatuksia. Macdonald ei halua tai pysty kuvaamaan henkilöitään toiminnan ja dialogin kautta.

    Kliseissä on vaaransa eikä Macdonald osaa käyttää niitä yhtä huvittuneesti ja ironisesti kuin Chandler. Macdonald on liian tosissaan ja järkeilee liian paljon.

    Näkeminen ei ole pelkästään Macdonaldin yksityinen ongelma: "Kivisessä korkokuvassa pääoven yläpuolella hapuili vaakakuppejaan vanha oikeudenjumalatar, jonka silmät olivat sidotut. Tarvitset näkevän miehen, minä sanoin sille äänettömästi." ('Jäähyväiskatse'.)

    Archer on enemmän kuin kirjailijan sisäänpäin kääntynyt katse; on melkein Jumala: "Minussa elää salainen armahduksen kaipuu.”

    "Näkevä, tuhoava silmä edustaa uhkaavaa , tuhoavaa tietoisuutta”, Kiell sanoo.

Päällys: Raimo Miettinen.

    Oidipus sokaisi molemmat silmänsä. Macdonaldille riittää, että toinen sokaistuu; hän haluaa nähdä ja olla näkemättä Ainakin kahdesti ihmistä ammutaan silmään, ja toisella kerralla ampujana on Archer: ”Hank kohotti oikean käsivartensa ja suuntasi pistoolinsa kuin tumman pidentyneen sormen. Davy katsoi häntä arasti ja aikoi sanoa jotakin. Hank ampui häntä monta kertaa. Kolmas laukaus murskasi Davyn vasemman silmän. Hän istahti kynnykselle ja kuoli. " ('Hyvää käteistä rahaat'.) ... "Näkymätön nyrkki kopautti auton kylkeä. Ammuin ennen kuin MacGowanin laukauksen ääni jyrisi alasmäkeä. Toinen tumman miehen silmistä särkyi kuin ruskea agaatti. Hän katsoi ympärilleen valon läikittämää pimeyttä jäljellä olevalla silmällään. " ('Etsi uhrisi'.)

    Onkin merkillistä, merkityksellistä, että Archer (Macdonald) ei muista myöhemmin tätä silmään ampumista; Archer väittää, että Puddler on ainoa ihminen, jonka hän on tappanut .

2.3

”Mitä tahansa hän tunsikin, peittyi tunteettomien lihakerrosten taakse." ('The Galton Case'.)

    Ihmisillä on naamio kasvoillaan, kuin kreikkalaisilla näyttelijöillä.

    Joskus naamio pettää käyttäjänsä: "Hänen silmänsä vaikuttivat hieman herpaantuneilta ikään kuin hän olisi jollakin lailla jättänyt täyttämättä itselleen asettamansa vaatimukset." ('Jäähyväiskatse'.) Joskus naamio on ainoa, mitä ihmisestä on jäljellä, ihminen on muuttunut valekuvakseen: "Yritin nähdä hänen kasvojensa alkuperäisiä piirteitä pöhöttyneen, harmaan lihan läpi. Oli vaikea kuvitella että hän oli joskus ollut komea tai että noiden sameina pullottavien silmien takana piilevä nero oli luonut maalauksiensa maailman. Mieleeni tuli ajatus että hän olikin ehkä purkanut tuohon maailmaan persoonallisuutensa ytimen ja jäänyt itse tyhjäksi." ('Sininen syke'.)

    Macdonald toistaa teoksissaan samaa perusrakennetta, jota Eric Ambler käytti teoksessaän 'Oikeuden pitkä käsi' ('The Mask of Dimitrios'); historia kertoo itsensä monesta näkökulmasta. Amblerin teoksessa päähenkilö Latimer kerää entisen rikollisen, Dimitrioksen menneisyydestä tietoja ja paljastaa rikoksien ja väkivallan todellisuuden, joka kätkeytyy menestyvän liikemiehen 'kunniallisten' kasvojen taakse. Ambler kirjoittaa ihmisen valeminuudesta, kasvoista:

    ”Ihmisen piirteet, luuston rakenne ja sitä peittävä kudos, ovat biologisen kehityksen tulosta; mutta kasvonsa ihminen luo itse. Kasvot ovat määritelmä ihmisen tavanomaisesta tunteellisesta suhtautumistavasta; asenteesta, jonka hänen toiveensa tarvitsevat täyttyäkseen ja jota hänen pelkonsa vaativat suojaksi tutkivilta silmiltä. Hän käyttää kasvoja kuin paholaisen naamiota; keinona herättää muissa tunteita, jotka täydentävät hänen omia tunteitaan. Jos hän pelkää, on häntä pelättävä; jos hän himoitsee, on häntä himoittava. Kasvot ovat suojus, joka kätkee hänen mielensä alastomuuden. Vain muutamat ihmiset, taidemaalarit, ovat kyenneet näkemään kasvojen läpi ihmiseen. Muut ihmiset, arvostellessaan toista ihmistä, tavoittelevat todistetta sanoista ja teoista, joilla selittää silmien edessä oleva naamio. Kuitenkin, vaikka he ymmärtävät vaistomaisesti että naamio ei voi olla sen taustalla oleva ihminen, he yleensä järkyttyvät kun tämä tosiasia heille esitetään. Toisten kaksinaamaisuuden täytyy olla aina järkytys kun on tietämätön omasta kaksinaamaisuudestaan.”

    Dimitrios ei ole yksi rikoksensa vaan kaikkien rikostensa summa. Selvittäessään Dimitrioksen menneisyyttä Latimerista tulee osa tuota menneisyyttä. Samalla tavalla Archer on mukana, halusi tai ei, siinä historiassa, jonka hänen tutkimuksensa tuovat päivänvaloon. Historian tunteminen tekee vastuulliseksi nykyhetkestä. Valittavissa on 'tietäminen' tai 'tietämättömyys'; tietämättömyys on helpompaa, tietäminen on tuskan valitsemista.

    Syyllisessä maailmassa ei kukaan ole viaton. 'Liikkuvassa maalissa' Macdonald lainaa Kierkegaardin ajatusta viattomuudesta ja syyllisyydestä: viattomuus on kuin seisoisi syvän kuilun partaalla. Ei pidä katsoa alas kuiluun, jollei halua menettää viattomuuttaan. Jos kerran katsoo sinne, on jo syyllinen.

    Ihminen löytyy naamionsa takaa. Ihmisillä on ristiriitainen tarve piiloutua ja paljastua; Archer saa ihmisten syyllisyydentuneen purkautumaan ja menestyy työssään.

    Mutta Archerkin on naamio ja mitä harkitummin kirjailija tätä naamiota rakentaa, sitä varmemmin rakentaja ilmaisee itsensä: paljastuu. Paradoksi on siinä, että ne salaisuudet, joita sepitteen Archer paljastaa ovat juuri niitä, joita sepitteen luoja, Macdonald yrittää piilottaa.

    Menetys ja kaipaus, viha ja rakkaus, odotus joka ei pääty – siinä kehät johon Macdonald yhä uudestaan on palannut. Lapsuuden kauhu ei väisty, muistot elävät painajaisina: ”Vaistosin mitä oli tapahtumassa. Äiti ja poika alkoivat päästä vuorokeskusteluun, jota oli luultavasti jatkunut viidentoista vuoden ajan ja josta oli tullut yhtä epätodellinen ja voimakas kuin uni. Ja minut työnnettiin kolmanteen rooliin tässä uninäytelmässä - rankaisevan isän rooliin, joka oli muuttanut toisen naisen luo asumaan, mutta oli tullut uudestaan vainoamaan heitä." ('Nukkuva kaunotar'.)

    On pidettävä varansa kun sanoo näkemiin menneisyydelle.

Päällys: Marjatta Söderström.

3. Yksin kaikkien puolesta

3.1

Vertaus on Ross Macdonaldin psykosomaattisen estetiikan perusmuoto: jokin on aina kuin jotakin muuta.

    Graham Greenen mukaan jännitystä ei voi luoda vertauksilla eikä metaforilla; jännittävässä tilanteessa ei ole aikaa ajatella.

    Macdonaldin romaaneissa ei jännitys synnykään tilanteista eikä toiminnasta vaan todellisuudesta sinänsä: sen rakenteesta ja sen historiasta. Tämä 'todellisuus' on luonnollisesti Macdonaldin yksityinen todellisuus, hänen teostensa todellisuus. Macdonald saa lukijan jännittämään sitä kuka on kenenkin poika, kuka kenenkin veli, kuka itse asiassa on murhan uhri tai kuka milloinkin käyttää valheellista nimeä. Sukulaissuhteiden hahmottaminen on jännittävää sellaisenaan.

    Macdonald käyttää vertausta harkitusti; ikään kuin haluaisi kirjoittaa mietelmiä maailman muistikirjaan. Vertauksella kirjailija nostaa tekstin abstraktiotasoa, yleistää. Macdonaldin minäkertoja, Archer on olevinaan tavallinen mies ja kuitenkin hän erittelee ympäristöään kuin kirjailija. Ehkä Archer on väärällä alalla - hän olisi valmis mietelmäkirjailija.

    Macdonald rakentaa tekstinsä dialogista ja vertauksista.

    Vertaukset ovat harkittuja ja älyllisiä. Macdonaldin dialogi on välttämätön paha, kuivaa ja totista, silti luontevaa. Missään tapauksessa se ei ole yhtä hauskaa tai anarkista tai nokkelaa tai ironista kuin Chandlerin dialogi.

    'Sinisessä sykkeessä' Macdonaldin kieli on niukkaa ja pelkistettyä; vertaukset ovat tallella. Taatusti aito macdonald-henkilö puhuu "kuin pettynyt”, katsoo "kuin diagnoosin tekijä”, hänen hymynsä välähtää "kuin piiloteltu veitsi", hän levittää kätensä "kuin sateen rukoilija” ja hän pälyilee "epäluuloisesti palmujen ja matalalla riippuvan kuun suuntaan ikään kuin nekin olisivat vain osa katalaa lavastusta joka kätki maailmassa vallitsevat viidakon lait”. Huone on "askeettinen kuin kulin lepopaikka” tai tuntuu ”hämärältä, varjoiselta, läpinäkyvältä kuutiolta joka oli täynnä vaikeaselkoista elämää”. Ravintolasali on ”kapea ja pitkä, kuin tunneli, ja sen toisessa päässä soittava yhtye jyrisi kuin kohti syöksyvä juna”. Valoton talo näyttää "työntyvän ylleni peittämään tähtiä kuin sukupolvien saaton kartuttama synkkä menneisyys". Silmät pysyvät ”kylminä kuin merilinnun tuijotus kun ne katsoivat takaisinpäin sameaan ja pilviseen menneisyyteen" ja hiukset peittävät kasvot ”kuin musta vesiputous”. Sataman mastot ja takilat muistuttavat ”kalvakkaa, talvisen paljasta ja jyhkeän kaunista metsikköä” ja ikkunoista ”heijastuvat kynttilänliekit lepattivat kaukaisissa mastoissa kuin Elmon tulet". Kasvojen ilme on ”samea kuin sadepilvi”, iho on ”sileää kuin marmori ja melkein yhtä kylmää”. Sarvipöllön huuto on ”kuin vanhan naisen käheä naurahdus"; joku liikkuu "haparoivasti kuin eksynyt eläin” ja toinen on liikkumaton ”kuin oksaltaan tähyilevä haukka”. Hengitys tuoksahtaa ”'kuin viinitehtaaseen eksynyt häilyvä tuuli”, punapyrstöhiirihaukka leijailee ”kuin taivaskatosta riippuva, välkehtivä koriste”. Savu työntyy "kaupungin yli mahtavana, irvokkaana lippuna”, merellä näkyy ”puolisenkymmentä öljynporauslauttaa jotka hohtivat lamppujen valossa kuin neulasettomat joulukuuset" ja leimuava kaasuliekki on ”kuin länsirannikon yössä uhkaava vapaudenpatsas”. Pimeys levittäytyy ”nurmikoille ja pihoille kuin haarainen puu”, varjot makaavat ”puiden alla paksuina ja mustina kuin hyytynyt veri”. Ja aallot iskevät rantaan ”jättiläisen jalan jysähdyksinä".

    Chandler kritisoi Macdonaldin 'Liikkuvan maalin' hienostuneita vertauksia, jotka eivät sovi väkivaltaiseen ja yksinkertaiseen kertomukseen. Chandler arveli, että 'Liikkuvan maalin' kirjoittaja haluaa tehdä tiettäväksi, että tässä kirjoittaa korkeasti kirjallinen ja oppinut henkilö. Chandler ei arvannut, että Kenneth Millar oli opiskellut W.H. Audenin oppilaana. Audenhan esitti, vuonna 1948, että Chandlerin romaaneja pitäisi arvioida vakavana kirjallisuutena, ja tunnustus mairitteli Chandleria, mutta luonteelleen uskollisena hän teki asiasta pilaa: "... ja sitten tulee tämä Audenin heppu ja kertoo minulle, että minä olen kiinnostunut kirjoittamaan tutkielmia rikollisesta miljööstä. Niinpä minä katson kaikkea mitä olen saanut paperille ja sanon itselleni, muistapa, vanha veikko, tämän on oltava vakava tutkielma rikollisesta miljööstä. Oletko vakavissasi? En. Onko tässä rikollinen miljöö? Ei, ainoastaan liioiteltu melodramaattinen näkökulma tavallisen korruptoituun elämään, ei siksi että olisin hulluna melodraamaan melodraaman vuoksi, vaan koska olen tarpeeksi realisti osatakseni pelin säännöt.”

    Chandler arvasi oikein, että Macdonald oli oppinut mies; Millarin väitöskirja 'The Inward. Eye: A Revaluation of Coleridge's Psychological Criticism' hyväksyttiin Michiganin yliopistossa vuonna 1951.

    Chandler epäili, että Macdonaldin tapaiset kirjailijat, "kirjalliset eunukit” jotka pitävät avantgarde-lehdistön elossa, kompensoivat luonnollisten tunteiden puuttumisen hienostuneisiin ja kirjallisiin fraaseihin.

3.2

Raymond Chandlerin juuret olivat Edwardin ajan Englannissa. Vuonta 1912 nuori Chandler, Bloomsburyssä asuva 'man of letters', kirjoitti realismista:

    ”Idealistilla on oltava jonkinlainen näkemys ja ihanne, realistille riittää mekaanisesti uurastava silmä. Realismi on kaikista taiteen muodoista helpointa koska kaikista mielenlaaduista ikävystyttävä on yleisin. Mielikuvituksetonkin ja kouliintumatonkin henkilö osaa kuvata tylsän tapahtuman tylsästi aivan kuten kehno rakentaja osaa urakoida ruman talon. Niille, jotka sanovat, että onhan taiteilijoita, realisteja, joiden tuotanto ei ole rumaa eikä tylsää eikä tuskaisaa, voi jokainen joka on kävellyt tavallisella kaupungin kadulla juuri kun hämärtää ja lamput syttyvät, vastata, että sellaiset taiteilijat eivät ole realisteja vaan rohkeimpia idealisteja, sillä he jalostavat alhaisen maagiseksi visioksi ja luovat tuhkasta ja tomusta puhdasta kauneutta.”

    Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Chandlerin visio on musta ja romanttinen ja taipumaton: " (. . . ) seisoin avoimen ikkunan ääressä olohuoneessa, siemailin lasista ja kuuntelin Laurel Canyonin liikenteen hyökyaaltoja ja katselin kukkulan rinnettä, johon bulevardi oli leikattu. Kaukana ulvahtelivat poliisi- ja paloautojen sireenit koskaan pitkäksi aikaa vaikenematta. Kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa joku juoksee ja joku yrittää hänet tavoittaa. Tuolla tuhannen rikoksen yön helmassa ihmisiä kuoli, ihmisiä pahoinpideltiin ja silvottiin, ihmisiä murskaantui ohjauspyörää vasten tai raskaitten autonpyörien alle. Ihmisiä pieksettiin, ryöstettiin, kuristettiin, maattiin väkisin ja murhattiin. Ihmiset olivat nälkäisiä, sairaita, ikävystyneitä, yksinäisyydestä tai tunnontuskista tai pelosta epätoivoisia, raivoisia, julmia, kuumeisia, nyyhkytysten raatelemia. Suuri kaupunki, ei pahempi kuin muutkaan, rikas ja voimakas ja uljas kaupunki, eksynyt ja lyöty kaupunki, täynnä tyhjyyttä. Kaikki riippuu siitä, missä itse istut ja mikä oma yksityiskipusi on. Minulla ei ollut kipua. Minä en välittänyt." ('Pitkät jäähyväiset'.)

    Mutta tietenkin Chandlerin Philip Marlowe välittää: "Olen romanttinen sielu, Bemie. Kuulen äänen huutavan yössä ja menen katsomaan mikä hätänä. "

    Marlowen osana on ruma ja kolkko ja paha kaupunki; kaupunki jota Chandler rakasti ja vihasi, kaupunki josta hän kaipasi pois, nuoruutensa Englantiin. Frank MacShane sanoo, että Chandler, toisin kuin esimerkiksi Conrad tai Joyce, oli maanpaossa maata jota rakasti. Ja Chandler todellakin tunsi itsensä maanpakolaiseksi. Vuonna 1932, kirjailijanuran alussa oleva Chandler kirjoitti maanpaostaan runossa ”Nocturne From Nowhere" (runo on julkaistu MacShanen Chandler-elämäkerrassa) :

There are no countries as beautiful

As the England I picture in the night hours

Of this bright and dismal land.

Of my exile and dismay

(...)

So for a little while in the night hours

Let me go back

Into that soft and gorgeous future

Which is not past,

Never having happened,

But yet is utterly lost -

(...)

    Mutta seuraavan vuosikymmenen lopulla Chandler oli yhä kaupungissa, takana epäonnistuminen Hollywoodissa ja edessä valkoinen tyhjyys. Chandlerin sankari ei voi paeta: ”Olin tyhjä mies. Minulla ei ollut kasvoja, ei tarkoitusta, ei persoonallisuutta, tuskin nimeäkään. En halunnut syödä. En halunnut edes ryyppyä. Olin kalenterin eilispäivän lehti, rypistyneenä paperikorin poh-

jalla (. . . ) Anna puhelimen soida, anna! Anna että joku soittaa ja yhdistää minut takaisin ihmisten rotuun. Vaikka poliisi. Vaikka Maglashan. Kenenkään ei tarvitse pitää minusta. Haluaisin vain päästä pois tältä jäätyneeltä tähdeltä." ('Pikkusisko'.)

3.3

Chandlerin mielestä tyyli on arvokkainta mitä kirjailija voi luoda. Likaisista asioista saa ja pitää kirjoittaa; niistä ei saa kirjoittaa likaisesti.

    "Missään maailmassa ei kirjoiteta niin loistavaa journalistiikkaa kuin Yhdysvalloissa”, sanoo Jöm Donner, ”eikä missään ole luotu tiiviimpiä nykyaikaa kuvaavia romaaneja kuin siellä. Tällä meidän vuosisatamme kirjoitustaidon kunnialistalla on Chandler korkealla sijalla. Tosiaan ns. amerikkalainen, kova tyyli voi olla pinnallista; ja hyvää on usein vaikea erottaa huonosta. Mutta tosi hyvä on laadultaan sellaista, että jokainen eurooppalainen romaaninkirjoittaja - Greeneä ja joitakin muita lukuunottamatta - voisi ottaa siitä oppia. "

    Chandler pyrki siihen, että lukija tuntee, aistii tekstin. Chandler tavoitti, parhaimmillaan, samassa kuvauksessa visuaalisen, tunteellisen ja älyllisen (ironia, satiiri, kritiikki) yhteissoinnun - tavalla johon monikaan kirjailija ei ole pystynyt.

    Chandlerin sankari Marlowe on kovaksikeitetty tunteilija ja romanttinen kapinallinen. Sattumalta sankarilla on sama nimi kuin Conradin Marlowilla ja Amblerin Marlowilla tai englantilaisella 1500-luvun runoilijalla; joka tapauksessa Chandlerin 'Pitkissä jäähyväisissä' Philip Marlowelle veistellään runoilemisesta ja hänelle heitetään pätkä Christopher Marlowen runosta: ”Was this the face that launch'd a thousand ships / And burnt the toppless towers of Ilium? / Sweet Helen, make me immortal with a kiss." ( Teoksen suomentaja, Eero Ahmavaara, ei ole pitänyt kohtausta tärkeänä ja niin se puuttuu 'Pitkien jäähyväisten' suomalaisesta laitoksesta. [Huom v. 2015: Tuomas Anhava (?) lisäsi esseeni marginaaliin kysymysmerkin ja sen perään: ”Tämä pätkä on näytelmästä Dr Faustus.”])

    Marlowe on mies, josta ei voi olla pitämättä. Macdonaldin Archer on Marlowen rinnalla väritön ja neutraali, jos kohta Archer on viime aikoina alkanut muutttua 'persoonallisuudeksi'. Jos Marlowe on ritari, Archer on rivimies, jousimies jousimiesten joukossa. Archer on sopeutuja, behavioristi; Archer on myös, valitettavaa kylläkin, sopeuttaja; psykologiahan on aina viime kädessä sopeuttamista, sen terän katkaisemista jota lopulta tarvittaisiin.

    Chandler ei hyväksy moraalisia ja eettisiä kompromisseja, public schoolissa oli opetettu, että hyvä mies pystyy kontrolloimaan luonteensa huonot puolet, hyvien puolien eduksi.

    Tärkeintä on, että ihminen tuntee itsensä. Sekä Marlowe että Archer pitävät ihmisistä, jotka ovat rehellisiä itselleen; olivatpa nämä ihmiset epäonnistujia, rikollisia, juoppoja, epätoivoisia.

3.4

Graham Greene on sanonut, että thrillerit ovat kuin elämä – ovat enemmän elämän kaltaisia kuin sinä, ihminen, olet.

    Kysymys on melodraamasta. Chandlerin mukaan rikoskirjailijan materiaalina on melodraama, joka liioittelee väkivallan ja pelon kokemusta. Taide liioittelee aina jotakin. Muuten se olisikin aluton ja loputon kopio maailmasta: mahdottomuus. "Rehellisyys on taidetta", Chandler sanoi. "Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei olekaan; on vain taidetta ja sitäkin äärimmäisen vähän.” Eräässä kirjeessä Chandler kirjoitti: ”'Luulen että kaikki kirjailijat ovat hulluja, mutta jos he ovat vähääkään hyviä, uskon että he ovat hirvittävän rehellisiä.”

    Chandler uskoi, että hyvä kirjailija voi tekstinsä 'sisässä', tyylissä, kuljettaa runollisia ja taiteellisia sävyjä ilman että ne vaivaavat puolikirjallista lukijaa, joka ei etsi tai vaadi lukemaltaan tällaisia sävyjä; kuitenkin lukija, alitajuisesti, ymmärtää ja hyväksyy ja pitää näistä sävyistä. Chandlerin tavoite on korkealla kenelle tahansa kirjailijalle.

    Gavin Lambertin mielestä melodraama on yhteiskunnallisesti älykästä. Ross Macdonald sanoo, että rikosromaani voi parhaimmillaan, silloin kun se hipaisee murhenäytelmää ja ylittää lajinsa konventiot, muistuttaa meitä siitä, että me olemme kaikki kellariloukon miehiä lyhyellä läpikulkumatkalla pimeydestä pimeyteen.

    ”Tuohan on absurdia. Puhutte kuin melodraamassa”, sanotaan Archerille ja tämä vastaa: ”Me elämme sitä joka päivä. "

    ”Kaikessa mitä voidaan nimittää taiteeksi on ainesosana lunastus, pelastus”, Chandler kirjoitti. ”Se saattaa olla puhdas murhenäytelmä, jos kysymys on tragediasta, se saattaa olla sääliä tai ironiaa, ja se voi olla pääpukarin raaka nauru.”

    Melodraama, ja se voi olla taidetta, kuvaa valheellista maailmaa ja epätoivoista maailmaa, vieraantunutta ja irrationaalista maailmaa; pinnallisen onnen ja pohjattoman pettymyksen maailmaa. Kuvaamalla ympäristönsä pinnallisia ja intohimoisen vääristyneitä tunteita melodraama kuvaa yhteisöään: sitä mitä se on ja sitä mitä se ei ole. Pinnalta melodraama on yhtä pinnallista kuin todellisuus, jossa se syntyy.

    Sankarit ovat ansaan joutuneita vapauksia - sanoo Sartre. ”Ei ole mahdollista valita aikaansa, mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan.”

    Frank MacShane sanoo, että Chandlerin sankari ei kehity samassa mielessä kuin perinteinen, eurooppalaisen romaanin sankari kehittyy - tai tuhoutuu. Toisaalta sankari ei pakene niin kuin pakeni joku Fenimore Cooperin Natty Bumppo, Twainin Huckleberry Finn tai kuten pakenivat monet Jack Londonin tai John Dos Passoksen sankarit ja hobot. Sankari on 'täydellinen mies' ja 'tavallinen mies'; hän on yksin ja yksin kaikkien puolesta. Sankarin on pysyttävä paikallaan, kukaan muu ei sitä tee hänen puolestaan; hänen on valittava itsensä ajassaan. Sankari on murhenäytelmässä, josta hän ei pidä, mutta parempaakaan ei ole näkyvissä. ”Minä olin elänyt jo kauan keskellä murhenäytelmää ja pelastaakseni murhenäytelmän, minä ammuin”, Hugo sanoo Sartren 'Likaisissa käsissä'; näytelmällä on sivuosa Macdonaldin romaanissa 'Pimeää rahaa'.

    Jos tämän tyyppinen kirjallisuus onkin omalla tavallaan realistista, ei sen realistisuus ole poliisiproseduurin tai oikeudenkäytön kuvaamista. "Realismi vaatii liian paljon kykyjä, liian paljon tietoja, liian valpasta osallistumista” , Chandler sanoi. Frank MacShane ennustaa, että tulevat sukupolvet näkevät Chandlerin Los Angelesista saman kuin meidän aikamme ihminen näkee Balzacin Pariisista tai Dickensin Lontoosta. "On hyvin kummallista”, sanoo elokuvaohjaaja Billy Wilder, ”että ainoa henkilö, joka on tavoittanut Kalifornian atmosfäärin , on englantilainen – Chandler.”

    'Atmosfäärinen realismi' onkin eräs puoli Chandlerin ja Macdonaldin taidetta.

    Macdonald kirjoitteli 50-luvulla selviä Hammett-Chandler-pastisseja. 1970-luvun taitteessa hänen teoksiinsa tuli egon rikoksen rinnalle ekologinen rikos. 'Nukkuvassa kaunottaressa' Archer tunnustaa olevansa vähän luonnonsuojelija; Macdonald tai pikemmin Millar on sitä paljon. Yksilön rikos suhteessa yhteiskunnalliseen rikokseen on saanut uuden ilmaisumuodon: ”'Hän kuului sellaiseen sukupolveen, jonka vanhemmat olivat saaneet myrkytyksen - samaan tapaan kuin pelikaanitkin - eräänlaisesta moraalisesta DDT: stä, joka turmeli heidän poikastensa elämän." ('Takapiru'.)

    Chandler sanoi, että kaikki palautuu runouteen. Ja aivan varmasti melodraama palautuu Aristoteleen käsityksiin tragediasta: ”Tragedia on arvokkaan ja loppuun suoritetun, pituudeltaan rajoitetun toiminnan jäljittelyä; se käyttää koristeellista kieltä (…) se jäljittelee toimivien ihmisten kautta eikä kertomalla; herättämällä sääliä ja pelkoa se tervehdyttää nämä tunteet (...) Tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä ja elämä on toimintaa (...) Juoni on siis tragedian perusta ja ikään kuin sen sielu (... ) Juonen tulisi olla niin hyvin sommiteltu, että tapahtumat ilman esitystäkin saavat kuulijan tuntemaan kauhua ja sääliä (...) On pyrittävä siihen, että rikos tapahtuu ystävien kesken, että veli surmaa tai aikoo surmata veljen, poika isän, äiti pojan, poika äidin tai jotain vastaavaa (…) Jokaiseen tragediaan kuuluu toisaalta ongelma, toisaalta ratkaisu.”

                                                                     Raili Salovaara 1977.
Kenneth Millar.

3.5

Dashiell Hammettin (1894-1961), Raymond Chandlerin ja Ross Macdonaldin 'urbaanin sivilisaation psykopatologia' kuvastaa omalla, omituisella tavallaan 20. vuosisadan Yhdysvaltoja. Naturalistinen Hammett: 'moraaliton' , vahvemman voimaan uskova. Ekspressiivinen Chandler: romanttinen ja kapinallinen. Psykologinen Macdonald: sopeutuja ja sopeuttaja.

    Mielenkiintoisesti näiden kirjailijoiden romaanimuoto näyttää taiteen tekemisen metaforalta: yksityisetsivä on toiminnan taiteilija, joka omalla tavallaan luo järjestystä ja mielekkyyttä barokkimaisten varjojen todellisuuteen. Yksityisetsivä, kuten taiteilijakin, kohtaa sekasortoisen maailman, jota ei voi hyväksyä. Kumpikin pyrkii hetkeen, jolloin todellisuus on kokonaisuutena hallinnassa; illuusioon täydellisesti selitetystä ja jäsennetystä todellisuudesta.

    Steven Marcus sanoo, että useimmt meistä elävät ikään kuin olemassaolo itsessään olisi järjestetty, eettinen ja järkevä. Dashiel Hammettin sankarit käyttäytyvät melkein yhtä pahasti kuin maailma, missä he elävät. Sankari taistelee hirviöiden kanssa ja hänestä on tullut hirviö. Marcus sanoo, että kirjailija Hammett käyttäytyy kuten teostensa sankarit ja henkilöt: luo sepitettä todellisessa maailmassa ja tämä sepite, kuten maailmakin, on johdonmukainen mutta ei välttämättä rationaalinen.

    'Pitkissä jäähyväisissä' kolme keskeistä henkilöä heijastaa jotakin olennaista luojastaan Chandlerista.

    Best-seller kirjailija (Chandleria itseään ei voi pitää best-seller-kirjailijana) Roger Wade juo, koska hän on lakannut rakastamasta sitä mitä kirjoittaa. ”'Kaikki se minkä kirjailija oppii romaanin kirjoittamisen taidosta tai ammatista nakertaa hänen tarvettaan tai haluaan kirjoittaa ylipäänsä mitään”, kirjoitti Chandler muutama vuosi ennen 'Pitkiä jäähyväisiä'. "Lopulta hän hallitsee kaikki temput eikä hänellä ole mitään sanottavaa.”

    Wade on luomiskykynsä menettänyt taiteilija. Jos taiteen tekeminen on 'kokoamista', on alkoholisoituminen 'hajoamista': ”Juopot eivät kasva, ystäväni. He hajaantuvat. Ja osa siitä prosessista on aika hauskaa (...) ja osa aika kolkkoa." Wadessa näkyy se Chandler, joka 1920-luvulla sortui viinaan ja joka 'Pitkien jäähyväisten' jälkeen oli kuolla, ja kuolikin, viinaan ja epätoivoon. Wade on huono minä, josta kunnon mies on menettänyt otteensa.

    Philip Marlowe on itsensä hallitseva Chandler: Chandler, joka 1930-luvun taitteessa jätti alkoholin ja kokosi elämänsä sirpaleista kirjailijan. Marlowe on kurinalainen Chandler, taiteilija joka parikymmentä luomisen vuottaan oli lähes absolutisti. 'Pitkissä jäähyväisissä' Marlowen tehtävänä on huolehtia tuuliajoille joutuneesta Wadesta.

    Marlowen ja Waden aavemaisena yhdistäjänä ja negaationa on Terry Lennox, mies josta Marlowe löytää ystävän. Lopulta Lennox paljastuu moraaliseksi huijariksi: "Olitte miellyttävä käytökseltänne ja mieltyttävä olemukseltanne, mutta kaiken aikaa jossakin oli vikaa, mielestäni. Teillä oli periaatteita ja elitte niiden mukaan, mutta ne olivat aivan henkilökohtaisia. Niillä ei ollut mitään tekemistä etiikan tai omantunnon kanssa. Olitte miellyttävä mies, koska teillä oli miellyttävä luonne. Mutta olitte aivan yhtä miellyttävä rikollisten kuin rehellisten miestenkin parissa.”

    1950-luvulla Chandler pääsi Englantiin. Mutta Cissy oli kuollut ja 'taiteilija' oli kuollut eikä Chandlerissa enää ollut 'Marlowea' pitämään 'Wade' kurissa.

    Ross Macdonaldin Chantry on sukua Roger Wadelle. Chantry on jakautunut: tuhoava ja luova ihminen käyvät hänessä taistelua. Murhaava Chantry on luomiskykynsä menettänyt, epärehellinen ihminen, epätaiteilija, joka ei pysty 'tappamaan' hetkeä kankaalle. Luova Chantry, rehellinen ihminen, taiteilija jatkaa maalaamista ja kertoo totuuden: tuhoaa syyllisen ja epärehellisen Chantryn. ”Minä olen kiitollinen hänelle - kun hän ei surmannut minua vaan maalasi minut”, sanoo muuan Chantryn uhri.

Sankarit ovat riippumattomia, yksinäisiä ja ulkopuolisia. Heillä ei ole muuta kuin työ mihin sitoutua, ja tässä työssä he tekevät parhaansa pelastaakseen sen vähän mitä on pelastettavissa.

    Kirjailija sankarin takana on yhtä yksinäinen, yhtä lailla työlleen omistautunut; hän on erakko kauniin ja rappeutuvan sivilisaation sydämessä.

    Taiteilija, yksityisetsivä, rikollinen ovat ylittäneet vaarallisen kynnyksen. He ovat valinneet itsensä ja päättäneet yksin järjestää todellisuuden mielensä mukaiseksi.

    Paluuta ei ole; on vain piiloutumista, tarkkaavaisuutta, pelkoa, ja tekoja jotka uhkaavat paljastaa tekijän.

    Ross Macdonald sanoo, että hänen sankarinsa edustaa modernia ihmistä teknologisessa yhteiskunnassa; Archer on koditon, tosiasiallisesti vailla ystäviä ja hän käyttäytyy ikään kuin yhteiskunnassa olisi jonkinlaista toivoa, niin kuin onkin. Hän on murrosvaiheen hahmo maailmassa, joka on hajoamassa ja syntymässä uudeksi maailmaksi, missä ihmiset ja ihmissuhteet ovat tärkeitä.

    Miesten unelmia, valtakuntien siemeniä. . .

______________________________________________________________

Kirjallisuutta:

Eric Ambler: Oikeuden pitkä käsi (The Mask of Dimitrios, 1939). Suomentanut Tapio Hiisivaara. Tammi, 1955.

Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski. Otava, 1977.

M.J. Bruccoli (toim.): Chandler before Marlowe - Raymond Chandler's

early prose and poetry 1908-1912, University of South Carolina Press, 1973.

Raymond Chandler:

Syvä uni (The Big Sleep, 1939). Suom. Seppo Virtanen. WSOY, 1965.

Näkemiin, kaunokaiseni (Farewell, My Lovely, 1940). Suom. Eero Ahmavaara. WSOY, 1958.

Pikkusisko (The Little Sister, 1949). Suom. Eero Ahmavaara. WSOY, 1959.

Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye, 1953). Suom. Eero Ahmavaara. WSOY, 1956.

"Esipuhe” ja ”Se murhaa joka osaa" (The Simple Art of Murder, 1944 ja 1950) teoksessa Helmistä on vain harmia. Suom. Eero Huhtala. WSOY, 1971.

Jörn Donner: Raymond Chandler - salapoliisiromaanin mestari. Päivän Sanomat, 1.11.1958,

D.Gardiner & K.S.Walker (toim.): Raymond Chandler Speaking. 2p. Houghton Mifflin, 1977.

Miriam Gross (toim.): The World of Raymond, Chandler. Weidenfeld andNicolson, 1977.

Homeros: Odysseia. Suom. Pentti Saarikoski. Otava, 1972.

Yrjö Jylhä: Hallitse, Britannia! - englantilaista runoutta. WSOY, 1929.

Norman Kiell: "The Very Private Eye of Ross Macdonald”. Literature and Psychology, 1/1977 & 2 / 1977.

Gavin Lambert: The Dangerous Edge. Barrie & Jenkins , 1975.

Ross Macdonald:

The Dark Tunnel (1944). Bantam, 1972.

Liikkuva maali (The Moving Target, 1949), Suom. Veijo Laurila. Otava 1972.

Huuleton hymy (The Ivory Grin, 1952). Suom. Petteri Suvanto. Otava 1975.

Etsi uhrisi (Find a Victim,1954). Suom. Jyrki Lindström. Otava, 1973.

Barbaarirannikko (The Barbarous Coast, 1956). Suom. Tapani Hiisivaara. 2p. Otava, 1971.

The Galton Case, 1959. Bantam,1970.

The Wycherly Woman, 1961. Bantam, 1973.

Harriet on iso tyttö (The Zebra-striped Hearse, 1962). Suom. Risto Ahti. Gummerus, 1968.

The Chill , 1964. Fontana, 1974.

Dollarin nurja puoli (The Far Side of Dollar, 1965). Suom. Eero Raassina. Gummerus, 1967.

Pimeää rahaa (Black Money, 1966), Suom. Risto Lehmusoksa. Gummerus,1968.

Hyvää käteistä rahaa (The Instant Enemy, 1968). Suom. Petteri Suvanto. Otava, 1976.

Jäähyväiskatse (The Goodbye-Look, 1969). Suom. Kalevi Tammisto. Tammi 1972.

Takapiru (The Underground Man, 1971). Suom. Jussi Nousiainen. Otava, 1972.

Nukkuva kaunotar (The Sleeping Beauty, 1973). Suom. Jyrki Lindström. Otava, 1974.

Sininen syke (The Blue Hammer, 1976). Suom. Erkki Hakala. WSOY, 1977.

---

”Cain x 3”. The New York Times Book Review, 2.3.1969.

Att Skriva Romaner om Brott (On Crime Writing). Bokförlaget Korpen, 1977.

"The Private Detective". The New York Times Book Review, 23.10.1977.

Frank MacShane: The Life of Raymond Chandler. Jonathan Cape, 1976,

R.A Sokolov: ”The Art of Murder” (Macdonaldin haastattelu). Newsweek, 22.3.1971.

Sophocles: "King Oedipus”. The Theban Plays . Penguin, 1974.

C. Steinbrunner & O. Penzler (toim.) : Encyclopedia of Mystery and Detection. McGraw-Hill, 1976.

Julian Symons: Bloody Murder. Penguin, 1974.

Eudora Welty: ”The Stuff that nightmares are made of". The NYTBR, 14.2,1971.

_______________________________________________________________________________

PS.

Kattavan yhteenvedon Ross Macdonaldin tuotannosta ja suomennetuista romaaneista löydät Terttu Uusimaan luomasta ja ylläpitämästä DekkariNetistä. Macdonaldia käsittelevä artikkeli on täällä.