torstai 3. joulukuuta 2015

Digi digi daa

[aivan itsekeskeistä]


HS  paperilla - pääkirjoitusaukeama 1.12.2015.

Amerikkalaisissa elokuvissa, olivatpa ne kuinka fiktiivisiä tahansa, varoitetaan, muistutetaan ja huomautetaan ettei elokuvan henkilöillä ole mitään tekemistä oikeitten ihmisten kanssa, ja jos tuntuu että jokin yhteys on, niin se on puhdasta sattumaa.
    Samassa hengessä varoitan ettei tämän päivän pakinalla ole yhteyttä yhteiseen todellisuuteen eikä tässä esitetä yleisiä eikä yhteismitallisia totuuksia, joista voisi oppia tai joita voisi ottaa ohjenuoraksi, vaan kaikki tässä sanottu on täysin subjektiivista ja kuvaa vain kirjoittajan omia, sisäisiä ja maailmasta irrotettuja ajatuksia. Kaikki sanottu kuvaa näin ollen kirjoittajan eikä lainkaan maailman ominaislaatua.
    Aiheena on sanomalehden lukeminen ja nimenomaan siinä katsannossa, miten sitä luen eikä niinkään että mitä luen.
    Lyhyt mutta vaikuttava postilakko sai miettimään lukemisen tekniikkaa, tapaani käyttää silmiä ja aivoja jotka lukemiseen tarvitaan.
    Koska olin muutaman päivän pelkän digilehden varassa, huomasin kuinka huonosti sitä tuli luetuksi, siis lähinnä vain otsikoita ja muutaman lauseen ingressejä.
    Tätä kokemusta ei oikein pysty selittämään tietokonekammolla eikä ruutupelolla, sillä kirjoitinhan ensimmäiset tietokoneohjelmani Helsingin yliopistolla noin vuonna 1969 ja sain kuukausipalkkaa ohjelmoijana ja järjestelmien suunnittelijana kesäkuusta 1972 alkaen, melkein 40 vuotta.
    Hahmottamisen psykologiasta puhun – täysin itsekeskeisesti.


Asioihin on vaikea päästä käsiksi suoraan.
    Niinpä selailin pikavauhtia kymmeniä runokirjoja tarkastaakseni kuinka runoilijat ovat suhtautuneet sanomalehtien lukemiseen. Älytön ajatus mutta... kun kursorisesti, en tieteellisen tarkasti, luin satoja ja ehkä useampiakin runoja, päädyin tulokseen etteivät sanomalehdet ole kiinnostaneet runoilijoita, eivät ainakaan niin voimakkaasti että niistä olisi syntynyt runoja, runoutta.
    Jotakin sentään löytyi.
    Mirka Rekola huomaa kasan Helsingin Sanomia kävellessään aamuvarhaisella kaupungilla. Pentti Saarikoski mainitsee lehtien lukemisen parissakin runossa. Islannisssa hän poikkeaa lukusaliin ja lukee aikakauslehti Timestä millaista Lyndon B. Johnsonin elämä on. Kotimaassa, kesämökillä tai jossakin Saarikoski lukee aamulla "hyvää kirjaa ja huonoja lehtiä": ”Kaikki lehdet ovat huonoja, / niissä kerrotaan mitä kuuluu ihmisille joilla ei ole / mitään ominaisuuksia, mistä kaikesta he pitävät / ja kenen kanssa nukkuvat.”
    Suomalaiset runoilijat kirjoittavat paljon lehdistä, mutta he puhuvat koivuista, lepistä ja rannan pajusta, ei paperisesta uutislehdestä. Rudyard Kiplingiltä löydän jäntevän runon, jossa hän kirjoittaa lehdistön voimasta ja huumasta toimittajan näkökulmasta, mutta sitä ei kannata tähän lainata, koska Antero Mannisen suomennos on täysin onneton. Eila Kivikkaho noteeraa runossaan maailman katastrofien heijastumisen lehtien sivuille: ”Kaivosräjähdykset repivät uutissivuja. / Vuosikerta riekaleita. / Ja metsän vuosirenkaista jokin / on muita ohuempi, / niukkojen vuosien kihla.”
    Suomalainen runoilija ei pääse irti luonnon kokemuksesta. Vertauskuvat pakenevat urbaania elämää.
    Toisaalla saksalainen Bert Brecht keittää teetä ja odotellessa lukee lehteä: ”Aamulla varhain luen lehdestä / paavin ja pankkiirien, kuninkaitten ja / öljykuninkaitten käänteentekevistä suunnitelmista.”


Runoja lukiessa tajuaa mitä Jean-Paul Sartre tarkoitti sanoessaan, että ”runoilijat eivät puhu; he eivät liioin ole vaiti: he ovat muuta.”
    Koska tämä pakina ei ole runoa eikä edes faktaa, niin Sartreen viittaaminen on pelkkää sumutusta.
    Tänäänkin luin aamulehden paperilta, tai oikeastaan kaksi semmoista ja sitten tarkistin The Guardianin ja BBC:n nettisivuilta mitä maailmassa ylisummaan tapahtuu. Lehdet puhuvat eivätkä ole vaiti ja merkityksiä syntyy, joten paljon voisi, jos haluaisi, kritisoida esimerkiksi aamun juttuja, mutta se ei ole pakinan aiheena, vaan lukeminen teknisenä suorituksena.
    Kun avaa, siis kun minä avaan, sanomalehden aukeaman, katse hyppii pikaisesti jutusta toiseen, luen otsikoita ja selaan nopeasti juttujen sisältö sieltä sun täältä, usein kappaleiden ensimmäisen lauseen huomaten, enkä lue lineaarisesti alusta loppuun vaan sieltä sun täältä, jolloin saan nopeasti käsityksen sekä jutun aiheesta että kirjoittajan taidosta esittää aiheensa.
    Huomaan myös että tällä metodilla luen montaa artikkelia ja juttua yhtä aikaa, vuorotellen ja vasta useissa jutuissa piipahdettuani ryhdyn lukemaan niitä kunnolla, perinpohjaisemmin, siis niitä juttuja jotka katson aiheelliseksi lukea.
    Tällainen lukutapa johdattaa usein lukemaan jutun, jonka aihe pelkän otsikon perusteella jäisi lukematta. Niinpä huomaan usein lukevani Hesarista esimerkisi Hannu-Ilari Lampilan tai Vesa Sirénin musiikkijuttuja aiheista, jotka eivät kauheasti muuten kiinnostaisi, mutta koska kirjoittaja osaa kirjoittaa hyvin ja kiinnostavasti, ei jutun aiheella lopulta olekaan väliä. Ei ole tylsiä aiheita, on vain tylsiä kirjoittajia – vai miten tuolla sivun yläreunassa lukeekaan.
    Tälle lukutavalle - sanoisinko sitä topologiseksi lukemiseksi - paperilehti on omiaan; sama ei onnistu näyttöruudulta, jolle yleensä ahdetaan pelkkiä otsikoita ja joku lause otsikon tueksi. Otsikoita lukemalla saa tietysti yleiskäsityksen maailman menosta, mutta mitä todella tapahtuu, se jää arvattavaksi. Digimaailma vaatii enemmän paneutumista, syventymistä, klikkailua sinne ja tänne jotta se voisi kilpailla paperilehden kanssa. Ja mitä pienempää lukulaitetta käytetään, sitä lineaarisemmaksi lukeminen suppeutuu.
    Muistan kerran - kauan sitten kun ulkomaanmatkoilla vielä ostettiin paperilehtiä, The Sunday Timesiä ja The Herald Tribunea - kun Sunday Timesiä lukiessa sattui silmiin artikkeli pizzoista. Aihe ei välttämättä kiinnostanut, mutta muutamasta lauseesta oivalsin, että sen oli kirjoittanut joku sanataituri pohtiessaan millaisessa uunissa ja miten paistettuna pizza saa parhaan maun.
    Tuo artikkeli oli niin kiinnostava ja hyvin kirjoitettu, että mietin ihan vakavasti, että seuraavalla ulkomaanmatkalla, jota kaiketi suunniteltiin Nizzaan, syön kahden viikona aikana joka päivä vain pizzoja ja kirjoitan niistä ja niitä paistavista ravintoloista ”hienon” artikkelin Demariin.
    No, pizzat jäivät syömättä, vaikka Nizzan kävelykadulla onkin yksi parhaista tietämistäni pizzerioista, ja juttu jäi kirjoittamatta; muistaakseni kirjoitin tuolta matkalta artikkelin Antibesin Picasso-museosta ja Graham Greenestä, joka oli asunut niillä seuduin.

The Guardianin kulttuuriosaston "etusivu" netissä 1.12.2015.


Sitä mukaa kun paperilehdet kuihtuvat, lukijan on tehtävä enemmän työtä digimedian parissa saadakseen saman kuin minkä aikaisemmin sai kohtuullisen vaivattomasti printtimediasta. Digimaailma on runsas, runsaampi kuin mikään aikaisempi tiedonvälityksen alusta, mutta sitä on työläämpi käyttää kuin mitä digihype väittää.
    Se johtuu käyttöliittymästä ja siitä miten ihminen, silmä ja aivot, hahmottavat asioita, nähtyä. Ei edes digitaalinen näköislehti (esim. HS:n) toimi, koska kaikki kelluu hiiren päässä kuin levoton kaarnalaiva aalloissa.
    Paperille painettu lehti tai kirja on äärettömän helppo käyttöliittymä.
    Sanomalehden aukeaman ”selaa” kursorisesti ja hyvin kattavasti muutamassa minuutissa ja sattumanvaraisen selaamisen helppous tuottaa jatkuvasti yllätyksiä, koska lukija löytää aiheita joihin ei ole kuvitellut edes paneutuvansa. Myös painettu kirja on äärettömän mukava ja helppo käyttöliittymä. Vuosien päästäkin muistaa epämääräisesti jonkin alleviivaamansa ajatuksen ja jopa sen mistä kohtaa kirjan aukeamaa se sijaitsee, vaikka sivua ei tietenkään muista.
    Digikäyttöliittymästä ei tällaisia muistikuvia jää.
    Luultavasti digitaalista käyttöliittymää voisi parantaa; voisi miettiä miten me luemme topologisesti sieltä täältä paperilehteä ja yrittää jäljitellä sitä. Silmän ja aivon yhteistoiminta tukee silmäilevää ja silti "syvällistä" lukemista. 
    Mutta vaikeaa käyttöliittymien kehittäminen on. Jos digimuodossa olevan lehden otsikoita selatessa näytettäisiin jokaisen otsikon taakse piiloutuvasta artikkelistä pätkiä, esimerkiksi juuri kappaleiden ensimmäisiä lauseita, saatettaisiin ehkä päästä samanlaiseen laajaan pikalukemiseen kuin paperilehteä lukiessa, mutta sopiiko tuollainen käyttöliittymä klikkaus-kulttuuriin, jolla tarkkaillaan mainostajia varten kuinka monta osumaa juttu on saanut? Kaupallinen paine saattaa estää hyvän ja mukavan käyttöliittymän rakentamisen.
    Ehkä. Mutta. Mitata voi toki monella tavalla ja monia asioita.
    Onpa kiva huomata, kuinka maailma rakentuu paradokseista.
    Digitaalisilta alustoilta löytyy informaatiota niin paljon, että päätä huimaa.
    Digitaaliset alustat houkuttelevat kuitenkin niin pinnalliseen lukemiseen – tästähän on tuoreita tutkimuksia – että kauhistuttaa, sillä nyt jo pelätään otsikoihin keskittyvän lukutavan yleistymisen johtavan lopulta lukutaidon vähittäiseen katoamiseen.
    Pelkkien otsikoiden ”lukeminen” ei ole lukemista. Se muistuttaa enemmänkin kuvien katselua.


Runoilija, taiteilija, säveltäjä ei puhu, mutta ei ole vaitikaan. Jotenkin näin Sartre ajatteli sanojen merkityksestä. ”Nuotit, värit, muodot eivät ole merkkejä, ne eivät viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella”, Sartre kirjoitti. ”Merkityksiä ei maalata eikä niitä sävelletä; kuka näin ollen uskaltaisi vaatia maalaria tai muusikkoa sitoutumaan?”
    Postilakon aikana huomasin yllätyksekseni olevani yhtä laiska (tai laiskempi) kuin mitä ihmiset keskimäärin ovat. Vaikka käytössäni oli mm. Helsingin Sanomien täydellinen digiversio, en oikeastaan lukenut siitä muuta kuin otsikkoja, ikään kuin olisin katsellut vain kuvia, enkä lainkaan pyrkinyt selvittämään mitä kuvien takana on. Maailma sumentui digitaalisiin ”kuvakkeisiin”, joilla ei oikeastaan ollut eikä ole merkityksiä. 
    Kauniilta näyttävä digilehti alkaa pahaenteisesti muistuttaa tuota Sartren kuvailemaa nuottien ja värien ja muotojen maailmaa – joka on olevinaan totta, mutta joka on sitä lopulta vain viittauksenomaisesti tai sitten pelkästään epämääräisenä "kuvana".
    Ollakseni väitetystä ja sanotusta (sanomastani) ristiriidasta tietoinen, palaan vielä runouteen, joten Sartresta viis.
    Tarkoittaa että kaikki edellä sanottu voidaan toisinkin ajatella.
    Merkityksiä kannattaa jahdata vaikka ei löytäisikään.
    Mirka Rekolan runosta löytyy erään maailman häivähdys vuodelta 1968 :

”Kello puoli viisi asemalta.
Aurinko on punainen,
postin edessä korkea pino Helsingin Sanomia.
Pysähdyn ja luen muistokirjoituksen.
Taksiaseman puhelin soi, kukaan ei vastaa,
sillalta tulee vanhus,
nyökkää lakkaamatta,
hyvästelty tervehditty,
menee ohi.”

_____________________________________________________________________
Kirjallisuutta:
Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956. Suom. Brita Polttila. Tammi, 4.p. 1973.
Rudyard Kipling: Valkoisen miehen taakka. Suom. Antero Manninen. WSOY, 1976.
Eila Kivikkaho: Kootut runot. WSOY, 2.p. 1975.
Mirka Rekola: Runot 1954-1978. WSOY, 1979.
Pentti Saarikoski: Katselen Stalinin pään yli ulos. Otava, 2.p. 1969.
Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava 1976.

9 kommenttia:

  1. Kyösti, olet pohtinut tätä asiaa todella monipuolisesti.

    Minä luen samalla tavalla kuin sinä, ensin silmäilen ja sitten palaan niihin, mitkä haluan lukea tarkemmin. Monesti olen myös leikannut artikkeleita, joita haluan pohdiskella lisää tai jos haluan vertailla samasta asiasta eri lehdissä tai pitemmällä ajanjaksolla kirjoitettuja juttuja toisiinsa. Leikekasat pitää vain aika ajoin selvittää.
    Netti ei sovi minulle lehtien lukemiseen ollenkaan.
    Eräs tuttava sanoi, että netti on kätevä, kun voi valita juuri ja vain haluamansa, mutta minusta tuo kuulostaa tiedon hankinnan vastaiselta periaatteelta.

    Kirjoitat, että otsikoiden "lukeminen" muistuttaa kuvien katselua. Mieti emojia! Nyt on Suomessa ensimmäisenä maana kansalliset emojit eli kuvakielimerkit. Ei tarvitse kirjoittaa enää, että kävin saunassa, vaan laittaa vain tekstiin saunojan kuvan. Pukumies näyttää voitonmerkkiä, se on Martti Ahtisaari. Omituisin on minusta lapsi nuolemassa jotain tankoa, se tarkoittaa, että lapsukainen on jäänyt pakkasella kielestäään kiinni. Kuinkahan tarpeellinen tuo merkki on, kun ei ole enää paljon pakkasiakaan. Kuvakieleen ollaan menossa siis monella tapaa. Aikaa ei varmaan ole pitkien tekstien lukemiseen, kun pitää lukea niin paljon lyhyitä eli siis katsella kuvia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Internetin tietotulvan portilla seisominen on todella mielenkiintoinen tapaus: tietoja on melkein rajattomasti saatavilla ja sitten tyydytään "kuvien" katseluun.

      Eihän se tarkoita että kaikki tekevät niin, mutta...

      Joku tutkija sanoi että netissä toteutuu demokratian paradoksi - kaikki ovat sinänsä tasa-arvoisia, mutta vähitellen on päädytty siihen että netissä tapahtuvaa keskustelua ohjaavat vain äärilaitojen edustajat. Eli enemmistö vaikenee.

      Tuokin on kummallinen paradoksi, niin kuin sanot, että aikaa ei ole (vaikka tosiasiallisesti aikaa on nyt enemmän kuin koskaan historiassa) pitkien tekstien lukemiseen joten luetaan paljon lyhyitä ja käytetään siihen enemmän aikaa!

      Jos - siis jos - nykyajan ihmiset haluavat lukea vain sitä mitä nimenomaan haluavat ja mistä pitävät, niin onkohan jotenkin tajuttu perinpohjaisesti väärin mitä tiedon hankkiminen ja omaksuminen oikeasti tarkoittaa? Että oikeassa elämässä pitäisi olla utelias ja että tiedon hankkimiseksi pitää myös ponnistella ja olla valmis muuttamaan ennakkoluulojaan.

      Minä olen minä olen minä - siitä ei pitkälle pääse!

      Poista
  2. On niin kovin totta tuo mitä Kyösti kirjoittaa. Vaikka minäkin käytän digimaailmaa kohtalaisen paljon, lehteni ja kirjani luen mieluiten paperisina, juuri tuollaisista syistä. Digihype ei aina näe sitä mitä digitaalisuuden lisääntymisen myötä myös menetetään. Maailma muuttuu, ok, mutta pitääkö sen samalla myös latistua?

    Tuo halu helppouteen ja nopeuteen on yksi nykymaailman kummallisuuksista. Kouluissakin pohditaan sitä, että nuoret voisivat itse laatia opetussuunnitelmiaan, jotta oppiminen olisi mukavampaa. Unohdetaan, että kehittyminen ja oppiminen vaativat joskus vaivannäköä, mutta ei se vaiva välttämättä ikävää ole. Ja tulos palkinnee.

    Tähän liittyy myös se paradoksi, että kun digimaailma on tuonut tiedon ja mielipiteen esittämisen mahdollisuuden tasa-arvoisesti kaikkien ulottuville, niin samalla on hukattu sivistyksen tavoite. Mitä hyötyä tai iloa tiedosta silloin on? Ihmiskunta, jonka pitäisi ratkoa suuria ongelmia, tekee sen ilman syvällistä ymmärrystä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokainen meistä on oma ihmisensä, eikä kukaan tietenkään pysty sanomaan mitä toinen ihminen ajattelee ja tuntee ja mistä saa tietonsa ja mitä haluaa tietää.

      Mutta se lienee faktaa, niin kuin sanot, että oppiminen vaatii vaivannäköä eikä se aina ole kivaa, ei lainkaan. Kotka Lyseon juhlasalissa oli seinällä hieman pateettinen ohje koululaisille: Alussa aina vaikeaa, lopussa kiitos seisoo. Tai jotakin sinne päin. Sanon suoraan että inhosin koulua koko ajan ja opiskelin kun pakko oli. Nykynuoret käyvät koulua hymyssä suin usein, ja se on hienoa.

      Mutta ajatus ettei tarvitse oppia ulkoa mitään että kaiken löytää netistä tai jostakin, on kyllä outoa. Nykyään pisatutkimuksissa pärjäävät ne maat, joissa koululaiset "pakotetaan" oppimaan, kysymättä onko se kivaa vai ei. Onkohan sattumaa että samojen maiden nuoret ovat "yliedustettuina" mm. Sibelius viulukilpailussa?

      No, kun en tiedä pelkästään arvailen... ja toivottavasti olen väärässä. Ehkäpä digi-ihmiset lukevat paljon enemmän kuin minä - ja jos, niin hyvä.

      Poista
  3. Minäkin tunnen myös epävarmuutta tuon nettimaailamn tiedon suhteen, koska jotkuthan tuntuvat löytävän sieltä pureskeltavaa.

    Koulun suhteen olen ihan prikulleen samaa mieltä kuin te Kyösti ja Pekka. Jos leikki ja helppous on tärkeintä, niin mitä jää pääomaksi. Sosiaalisuutta kyllä, mutta tietoa ei.
    Toimin 35 vuotta yläluokkien opettajana. Vielä 80- ja 90-luvut olivat sivistyksen arvostamisen aikaa, mutta uusi millenium toi uudet arvot. Sanat sivistys ja ahkeruus jäivät tiedonhankinnan ja nokkeluuden varjoon.
    Tuli myös niin pitkälle viety demokratia, ettei oppilaan suoda oikein saada tietoa tasostaan, ettei vain tule paha mieli. Ruotsissa, jonka perässä mennään, ei ole nykyään enää yhteismitallista arvostelua, vaan jokainen oppilas saa kyllä numeroarvvostelun, mutta se on hänen numeronsa, ja opettajan pitää diskuteerata jokaisen oppilaan kanssa hänen ikioman kutosensa tai kymppinsä perusteista.
    Uusien hauskojen menetelmien korostaminen kouluissa vie myös eriarvoisuuteen. Perinteinen opetus sopisi paremmin - mielestäni - kaikille ja antaisi työrauhan. Oppilaslähtöiset menetelmät tuovat varsinkin tasoltaan heikompiin (jos nyt näin saa sanoa)oppilasryhmiin kaaoksen, jossa kukaan ei viihdy eikä opi mitään. Lahjakkaan oppilaan oppiminen ei ole niin paljon kiinni menetelmistä, mutta kyllä hänkin oppisi minun mielestäni paremmin perinteisemmillä menetelmillä. Opettajille uudet menetelmät aiheuttavat valtavasti lisää turhauttavaa työtä. Tiuha raportointi kotiin Wilma-viestein on minusta hasusua ja vie myös pois oppilaan omaa vastuuta.
    En ollut kaikkein vanhanaikaisempia opettajia, mutta kun olen katsellut nykyopettajien työtä, olen tyytyväinen, että olen eläkkeellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meikäläinen on tässä tietysti heikoilla jäillä, kun on itse ollut pelkästään oppilaana, siis saavana osapuolena, mutta kaipa se on niin että lahjakas oppii missä vaan kun taas heikompia pitää enemmän patistaa ja ohjata. Eikä se patistaminen ja ohjaaminen liene kenellekään pahaksi, semminkin kun lapset ja nuoret eivät oikeastaan juuri koskaan tiedä mihin tulevaisuudessa pyrkivät, ajautuvat, joutuvat. Tarkoitan että olisi aivan järjetöntä, jos esimerkiksi lapsen annettaisiin itse päättää koulussa opetteleeko laskemaan vai ei.

      Tietysti silläkin on arvonsa ettei koulunkäynti ole vastenmielistä ja tuskallisen pakonomaista - niin kuin meidän sukupolvella usein oli. Mutta koulunkäynnillä todella pitää (pitäisi) olla jokin suurempi ja kunnianhimoisempi tavoite kuin "viihtyminen" koulussa.

      Tuo viihtymisen "tavoittelu" lienee jossakin määrin tullut myös työpaikoille - ikään kuin tarkoituksena ei olisikaan tuottaa "jotakin" vaan viihtyä työtehtävissään ja kenties siinä sivussa sitten saada aikaiseksi jotakin.

      Poista
    2. Joo, lähdetään siitä, että jokainen olisi kauhean kiinnostunut ja innostunut kaiken aikaa eikä tarvitsisi mitään auktoriteettia. Pitäisi myös tehdä ryhmätyötä, vaikka yksin saisi parempaa tulosta aikaan. Opettajan kuuluu tarkkailla jossain sivussa ja antaa oppilaiden etsiä ja saada flow-tiloja vaihtuvissa ryhmissä, joiden oletetaan toimivan loistavasti ilman kitkaa. Tämä on monelle murrosikäiselle ylitsepääsemätön juttu. Monesti yksi tekee muiden puolesta, joku häiritsee ja joku murjottaa. Ja kaikki tapahtuu hitaammin kuin opettajajohtoisessa opetuksessa.
      Kielissäkin oli jo minun aikanani sellaista suuntausta, että oppilaiden pitää keksiä esimerkkien kautta sääntö, vaikka nopeammin päästäisiin eteenpäin, jos opettaja vain heti antaa sen säännön, miten esim. monikon pääte ruotsin kielessä määräytyy. Oppilas ei saakaan olla saava osapuoli vaan hänen pitää olla aktiivinen, oivaltava ja itseohjautuva "oppija".

      Poista
    3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    4. Mielenkiintoinen - mutta vasta vuosien ja kymmenien jälkeen selviävä - kysymys on, meneekö kaikki aina parempaan suuntaan, myös tässä asiassa vai ajautudutaanko johonkin vanhojen dystopioiden kuvaamaan tylsyyden ja viihteellisyyden maaimaan, missä osa ihmiskuntaa on nautintojensa orjia ja sitä mukaa myös muuten "hyvinvoivia orjia".

      Poista