torstai 26. marraskuuta 2015

Raskaan paino

[ajatukseen jää kiinni]


                                                   Kyösti Salovaara 2014.
Vapaus vs. totalitarismi.
Alexander Calderin veistoksen takana
 natsitaiteilija Herman Scheuernstuhlin
veistos olympiavuodelta 1936.
Hannover.

Panin Vivaldia soimaan idealla, että nyt kirjoitan kevyesti, hilpeästi ja olen rento.
    Vivaldin alkaessa kuistille osuu muutama viisto auringonsäde.
    Ajatus kiertyy itseensä: mikä se olikaan?
    Jostakin syystä pakinani ovat viime viikkoina olleet vakavan totisia. Maailma ei ole naurattanut. En naura tänään. Raskas painaa.
    Vaikka kuinka pyristelisi irti ajatusten kuolettavasti kehästä, takertuu sitä johonkin äsken lukemaansa eikä siitä pääse irti, ei mitenkään. Tällainen mieleen kiinni syöpyvä ajatus sattui silmiin viime sunnuntaina The Guardianista, missä Kenan Malik kysyi, että miksi juuri islamistiset ryhmät tuntuvat muita paljon sadistisemmilta ja jopa pahoilta.
    Malik lainasi artikkelissaan Hannah Arendtia, joka kirjoitti postuumisti julkaistussa teoksessa The Life of the Mind siitä surullisesta tosiasiasta, että kaikkein pahimpiin tekoihin syyllistyvät ne, jotka eivät ole koskaan saaneet päätetyksi ollako paha vai hyvä. Siis hyvin tavalliset ihmiset.
    Arendt seurasi Israelissa 1960-luvun alussa Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä The New Yorkerin kirjeenvaihtajana. Arendt oli odottanut näkevänsä natsipedon, mutta kohtasikin tavallisen, keskinkertaisen ja mitättömän byrokraatin. Miehen kauheat teot olivat ristiriidassa hänen keskinkertaisuutensa kanssa, Arendt sanoi. ”Eichmann on kauhistuttavan normaali ihminen. Hänen kaltaisiaan on paljon. Mitätön mies joka ei kyennyt ajattelemaan.”
    Arendt puhui pahan arkipäiväistymisestä. Lohduton huomio tuo pakinaani sellaisen tumman sävyn, jota yritin välttää. Olin ajatellut, että lainailen tänään Milan Kunderan ”hilpeitä” ja filosofisia ajatuksia luettuani Kunderan romaanin Olemisen sietämätön keveys.
Päällys: Urpo Huhtanen
    Sehän, siis Kunderan romaani, tapahtuu 1960-luvun Tšekkoslovakiassa, aikana jolloin Neuvostoliitto miehitti maan.
    No, eipä kuulosta kovin hilpeältä!


Romaanin alussa Kundera filosofoi historian palautumattomuudella; kaikki tapahtuu vain kerran eikä entinen toistu sellaisenaan. Ei löydy historian kaavaa liitutaululle tai fläppipaperille kirjoitettavaksi.
    Tästä ajatuksesta Kundera päätyy ”hilpeään” (nyt se pitää todella laittaa lainausmerkkeihin) johtopäätökseen: Koska kaikki on ainutkertaista ja ohimenevää - toista kertaa toistumatonta - ei kerran tapahtunutta tarvitse eikä edes kannata tuomita. Sehän oli ja meni!
    Sitten seuraa vähemmän hilpeä huomio: ”Tässä maailmassa on kaikki ennalta anteeksiannettua ja siten myös kyynisesti sallittua.”
    Myöhemmin romaanissa palataan 1950-luvun alkuun, jolloin kommunistit järjestivät toisinajattelijoiden näytösoikeudenkäyntejä; jolloin ihmiset pakotettiin tunnustamaan syyllisyys johonkin mitä he eivät olleet tehneet; jolloin kommunistipuolue päästi pannasta katuvan ihmisen joka ei tiennyt mitä piti katua; ja jolloin itsepäiset teloitettiin jääräpäisyytensä takia.
    Romaanin kertoja sanoo vuonna 1983 (tai vuonna 1968, jos kertojana onkin romaanin yksi päähenkilöistä):
    ”Niiltä, jotka luulevat, että Keski-Euroopan kommunistihallinnot ovat järjestään rikollisten aikaansaannoksia, jää näkemättä perustotuus: rikollishallintoa eivät panneet pystyyn rikolliset vaan intoilijat jota uskoivat löytäneensä ainoan paratiisiin vievän tien. Puolustaessaan sitä urhoollisesti he teloittivat monia ihmisiä. Myöhemmin kaikille selvisi ettei mitään paratiisia olekaan, ja niin intoilijoista tuli murhaajia.”
    Kun kommunisteja sitten syytettiin maan vastoinkäymisistä, itsenäisyyden menetyksestä Venäjälle ja oikeusmurhista, syytetyt vastasivat: ”Me emme tienneet! Meidät petettiin! Me uskoimme! Sielumme syvyyksissä olemme viattomia.”
    Eivätkö he todella tienneet? Kundera kysyy. Vai teeskentelivätkö he tietämättömyyttä.
    Mutta tämäkään ei riitä. Romaanin Tomáš kirjoittaa esseen, jossa vertaa syyttömyyttään ja tietämättömyyttään vakuuttavia kommunisteja Oidipukseen, joka tietämättään tappoi isänsä ja nai äitinsä. Oidipus ”ei silti pitänyt itseään syyttömänä tajuttuaan mistä oli kysymys. Voimatta katsella aiheuttamaansa onnettomuutta hän puhkaisi silmänsä ja lähti sokeana Thebasta.”
    Kundera heittää hirvittävän kysymyksen: Onko syyttömyyttä olemassakaan? Jos ei ole, mitä meidän pitäisi tehdä, itsellemme?
    Tässä ei auta edes vertauskuvallinen paroni Münchausen, joka nostaisi itsensä tukasta vapautuakseen yhteisen syyllisyyden alhosta.


Ajatusten spiraali kiertyy pienemmäksi eikä mikään voima kannattele juoksemista pois, takaisinpäin kaaren ulkoreunalle, sinne missä kerran tapahtui...
    Ihmiselämä eletään vain kerran, Kundera muistuttaa, siksi emme voi mistään tietää emmekä koskaan todeta, mikä päätöksistämme on ollut hyvä, mikä huono. Olemmehan, Kundera sanoo, kussakin tilanteessa voineet päättää vain kerran. Toisessa, kolmannessa tai neljännessä elämässä saattaisimme päättää toisin, mutta sellaisia elämiä ei ole tarjolla joten vertailukohta puuttuu.
    Kun ajattelin maailmaa ja minua ja sitä ettei maailmaa pääsee pakoon, ei ainakaan tässä elämässä, tuli mieleen muuan Pentti Saarikosken runo, jonka muistan 1960-luvulta epämääräisesti ja kuitenkin selkeästi, niin selkeästi että löysin sen hyllystäni:

      ”En valinnut asiaa,
                 asia 
                        valitsi minut.
       En etsinyt taistelua, taistelu
                                            tuli kohdalleni
                               ja nyt olen mukana.
       Vakavasti kehotan harkitsemaan, onko järkevää, ja mikä on sitä
                                         vakavasti kehotan kuuntelemaan
                   ääniä: maailmaa.”

    Onneksi taistelu käydään vain pään sisässä; onneksi olen vain päässäni mukana. Saarikoski meni puolueeseen ja matkusti Prahaan, ei mennäkseen jonnekin vaan paetakseen jostakin, valitsi puolensa, leikki tosissaan kommunistia ja mitä lie ajatteli Prahasta Suomeen palattuaan kun neuvostopanssarit vyöryivät kaupunkiin. Silloin kaikki näytti hetken yksinkertaiselta, nyt ei.
    Jos minua huvittaa, suljen silmäni ja korvani ja olen turvassa.
    Vai olenko sittenkään? Jos suljen silmät, mistä tiedän katseleeko maailma minua? Jos suljen korvat, mistä tiedän sanooko se minulle jotakin?
    Hassu juttu – olinpa mukana tai en, olen mukana!
    Muuten, Kunderaa lukiessa tulee välillä mieleen Franz Kafka.
    Koska luen Kafkaa ja Kunderaa huumorin läpi, lisään vielä Kafkalta yhden ajatuksen kärsimyksestä, joka liittynee myös syyllisyyteen josta Kundera kirjoitti.
     Näin Kafka (”hilpeästi”):
    ”Sinä voit pysytellä erossa maailman kärsimyksistä, siihen sinulle on annettu vapaa valta ja se vastaa sinun luontoasi, mutta kenties juuri tämä erossa pysytteleminen on ainoa kärsimys, minkä sinä voisit välttää.”    


                                                                        Kyösti Salovaara 2014.




Lähteitä:
Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava 1969, 1989.
Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys. Suom. Kirsti Siraste. WSOY, 1985.
Kenan Malik: Why do Islamist groups in particular seem so much more sadistic, even evil? The Guardian 22.11.2015.
Pentti Saarikoski: Ääneen. Piccolo, 1966.
Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski - vuodet 1964-1983. Otava, 2003.
Margarethe von Trotta (ohjaus ja käsikirjoitus,osittain): Hannah Arendt. 113 minuuttia. Saksa, 2012.

Lähettänyt klo
Tunnisteet: , , , , , , ,

9 kommenttia:

  1. Anonyymi26. marraskuuta 2015 klo 10.06

    kyösti

    pidän kirjoituksistasi aivan älyttömästi. jotenkin ne aina onnistuvat luomaan ympärilleen oikealla tavalla täydellisen tunnelman. ei täydellisentäydellisen, vaan sellaisen, missä sanojen palaset ja lauseiden osaset ovat kontekstissa oikeilla kohdillaan. rauhallisesti, tyynesti, kauniisti. itsellekin tulee tunne oikein päin olemisesta.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti Salovaara26. marraskuuta 2015 klo 10.32

      Kiitos Meri! Sanasi lämmittävät tällaisena harmaana marraskuun aamuna.

      Poista
  2. Liisu27. marraskuuta 2015 klo 14.28

    Pahoillani, etten ihan joka viikko pysty käymään lukemassa torstai-kirjoituksiasi, vaikka pidän niistä. Ne antavat aina paitsi ajattelemisen aihetta, tietoa, ja sitä vaikeasti määriteltävää ilmanalaa, tunnelmaa, jonka tällä sivustollasi vaistoaa, ja jota ei voi ottaa mukaansa kuin hetkeksi, ennen kuin se peittyy jo omien ajatusten synkkyyden alle.

    Henkilöt, joista tällä kertaa puhut, sattuvat olemaan tuttuja, mutta se näkökulma, josta heitä katsot, on eri kuin minulla. Sinä katsot heitä itseään, minä heidän työnsä tuloksia.

    Kunderan kanssa uskallan olla eri mieltä. Historia toistaa itseään. Ihminen toistaa myös itseään luonteensa mukaan. On jopa vaikea yrittää toisia ajattelemaan toisin kuin he ajattelevat. Sama pohjavire säilyy ihmisen mielessä teki hän mitä tahansa. Elämä sinänsä voi olla kertakäyttöinen yksilön kohdalla. Mutta mitään sellaista hän ei hän elämänsä aikana ole tehnyt, mitä tuhannet tai sadat tuhannet ihmiset eivät olisi tehneet oman elämänsä aikana. Kaikki on niin rajallista. Ei kannata ajatella, että olisi jotenkin poikkeuksellinen. Poikkeuksellisia on suuri määrä. Joukossa varmaan samanlaisia, samoin ajattelevia.

    VastaaPoista
  3. hdcanis27. marraskuuta 2015 klo 16.37

    Ei, syyttömyyttä ei ole. Mainitsisin tässä kohtaa perisynnin käsitteen, jos sellaisen mainitseminen ei olisi tavattoman epämuodikasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti Salovaara27. marraskuuta 2015 klo 23.43

      Muodikasta tai ei, pitäähän se mainita. Ja kannattaa.

      En ole Kafkan tuntija; luen noita mietelmiäkin aina uudestaan ihmetellen ja aika usein naurahdellen. Mutta monet niistä, luulen, jollakin tavalla käsittelevät syntiä, paratiisia ja sieltä karkotusta, mutta sillä tavalla että lukija jää ihmettelemään mihin Kafka uskoo. Ja että mitä epäilee, pelkää.

      Poista
  4. Pekka Turunen27. marraskuuta 2015 klo 21.43

    Historia toki toistaa itseään, muttei koskaan aivan samanlaisena. Ja jokainen meistä on ainutlaatuinen, muttei kuitenkaan kovin dramaattisesti erilainen kuin muut. Eikä tarvitsekaan, tällainenhan ihminen on. Eikö kaikessa tässä ole jotain lohdullista: meillä on sittenkin osaltamme mahdollisuus hivuttaa maailmaa parempaan suuntaan.

    Puhdasta syyttömyyttä ei tietenkään ole. Mutta onko meissä kaikissa kuitenkin jotain puhdasta ja viatonta, ainakin alkuun? Elämä ja sen kokemukset sitten itse kunkin kohdalla laittaa nämä palaset jonkinlaiseen järjestykseen.

    VastaaPoista
  5. Kyösti Salovaara28. marraskuuta 2015 klo 0.02

    Liisu ja Pekka, en osaa paljoa lisätä sanomaanne tai olla jotenkin selvästi eri mieltä.

    Tuossa Kunderan kirjassa (vai, hemmetti, olikohan se Ballardilla jota äsken luin?) todetaan ihmisten eroista, että ne ovat täysin olemattomat, että jonkun Hitlerin ja Jeesuksen välillä varmaankin 99,99 % on samaa ja sitten se pieni, iso ja merkittävä ero. Muistan Richard Leakeyn kirjasta, aikoja sitten, sellaisen hienon huomion, että erilaisia kulttuureja ei pitäisi ymmärtää ihmisten erilaisuutena vaan nimenomaan sellaisena mikä on yhteistä - eli enemmän ne kertovat samanlaisuudesta kuin erilaisuudesta (vaikkapa susiin ja kettuihin verrattuna).

    Historian palautumattomuus ylisummaan lienee modernin historiantutkimuksen hyväksymä ajatus. Jos se olisi palautuvaa, niin kuin luonnontieteiden tutkimat asiat ovat, ei historiaa koko ajan tulkittaisi uudestaan ja toisaalta etukäteen tietäisimme mitä kohta tapahtuu ja mitä pitää tehdä jotta vain hyvä toteutuisi. (Tästä voisi vetää viivan Oraakkelin ennustuksiin mitä Oidipukselle tapahtuu ja kuinka Oidipus välttääkseen ennustettua ajautui juuri siihen mitä yritti välttää.)

    Olen tylsä, tiedän, anteeksi, mutta lainaan kuitenkin Heikki Ylikangasta (jota aloitin lukea mutta joka yhä kesken): "Molemmat historian ominaispiirteet, toistuvuus ja ainutkertaisuus - voidaan todeta vasta jäljestäpäin. Etukäteen on mahdonta tietää, kummasta on kyse. Päätöksiä tehtäessä kyetään nojautumaan ainoastaan toistuvaan, tarkemmin sanoen olettamaan odotettavissa olevasta toistumisesta. Ainutkertaista ei voi ottaa päätöksissä lainkaan huomioon - jos voitaisiin ottaa, kyse ei olisi ainutkertaisesta." (Mitä on historia. Art House 2015.)

    VastaaPoista
  6. sannabanana28. marraskuuta 2015 klo 10.26

    Hieno kirjoitus jälleen kerran ja pääkoppa täällä surraa ajatuksia!

    Omaan pohdintaan liityen: voisiko se uutistulvan jatkuva seuraaminen olla eräänlaista silmien sulkemista maailmalta, vaikka sieltä muka koko maailma pulppuaakin? Nythän kaikki ovat Lähi-Idän politiikan ja sotien asiantuntijoita, myös eri kulttuurien ja globaalin maahanmuuton spesialisteja löytyy keskustelupalstoilta mielin määrin, vaikka sitä todellisuutta ei olla koettu mitenkään tai edes asiaa itse tutkittu viittä minuuttia pidempään tai minkäänlaista lähdekritiikkiä harjoittaen. Ja uutis- ja mediamaailmakin on monesti sellaista väänneltyä tavaraa, kuka kenenkin asialla milloinkin.

    Minä jotenkin haen ajatuksissani sitä rehellistä paluuta ihmisten tai pienempien yksikköjen omiin perusarvoihin (mitä ne ovat?) ja omaan konreettiseen 'maailmaan', jossa oikeasti joka päivä vaikuttaa ja niitä muita kohtaa. Maailmahan on tässä! Onko turvassa, sen näkee elämällä omaa elämää. Keskustelupalstoilla on eri meininki, varsinkin kun siellä vedetään yhtäläisyysmerkkejä kovinkin ronskein ottein. Se pelonlietsonta siellä... Liisu, minusta tuntuu, että kyllä ihmisten asenteisiin ja ajatteluun voi hyvinkin vaikuttaa ja vaikutetaankin.

    Tuo kulttuurien (=ihmisten) samanlaisuus on kyllä ihan totta.
    Ja se, että vasta jälkikäteen nähdään se kokonaisempi kuva. Siitäkin varmaan useampi tulkinta, tosin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti Salovaara28. marraskuuta 2015 klo 11.58

      Kiitos Sanna!

      Uutistulvan seuraaminen voi hyvinkin olla pakoa itse todellisuudesta ja eräällä tavalla silmien sulkemista. Sitä paitsi se joskus ikään kuin ottaa vallan yksilön "elämästä" eli joutuu tuohon kierteeseen jota pakinassa vähän kuvailen: ajattelee ja ajattelee ulkopuolelta tulevia aiheita vaikka ei aina haluaisikaan ajatella jne.

      Ihmisellä ei voi tehdä kokeita, mutta joku yksittäinen ihminen saattaa (saattaisi) valita elämäntavan, jossa esimerkiksi ei lue mitään 10 vuotta uudempaa tekstiä vaan hankkisi tietonsa ja käsityksensä maailmasta aikaisemmin julkaistuista kirjoista, esimerkiksi. Kuinka hyvin hän pystyisi hahmottamaan maailman ja todellisuuden? Ehkä paremmin kuin meikäläinen joka on olevinaan "ajan hermolla" 7/24 tai 24/7.

      Eilen illalla jostain keskustelusta sattui korviin, että raiskaus avioliitossa tuli Suomessa rangaistavaksi teoksi vasta 20 vuotta sitten. Tämäkin todistaa että ihmisten asenteisiin voidaan vaikuttaa; kehitys kehittyy, tuoreesti ilmaistuna.

      Ylikangashan tuossa kirjassaan, siis sen alkupuolella toteaa juuri saman kuin sinä tuossa lopussa. Historiantutkimus ei ole luonnontieteeseen verrattavaa "kovaa" tiedettä, koska samoista lähteistä esitetään yhä uusia ja erilaisia tulkintoja. Luonnontieteessä samoista premisseistä päädytään aina samaan lopputulokseen, pääsääntöisesti.

      Joten... annetaan aivojen surrata edelleen!

      Poista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)