Ennen, sitten, jälkeen

[keskimmäisiä ajatuksia]

Kyösti Salovaara, 2022.

Näin ollen kansantaloustiede, huolimatta maailmallisesta ja hekumallisesta ulkonäöstään, on todella moraalinen tiede, kaikkein moraalisin tiede. Sen tärkein oppilause on itsekieltäymys, kieltäytyminen elämästä ja kaikista inhimillisistä tarpeista. Mitä vähemmän sinä syöt, juot, ostat kirjoja, käyt teatterissa, tanssiaisissa, ravintolassa… sitä enemmän sinä säästät, sitä suuremmaksi tulee sinun aarteesi, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa – sinun pääomasi.

- Karl Marx, 1844.

Kirjoitan kesäpäivän seisahtaessa.

    Kirjoitin kun kesäpäivä seisahtui.

    Olen kirjoittanut kun kesäpäivä on seisahtanut.

    Suomalaisen valon ja hämärän tasapainossa kirjoitan. Epämääräisen ahdistuksen valtaamana. Kesä ja kärpäset.

Puskien ja puiden suojaan kokee suomalainen matkustaa juhannuksena, vesien äärelle. Puskien ja puiden suojasta hän sonnustautuu matkalle.

    Suomalainen puhe betonikaupungista on yhdessä hoettu klisee, itseironiaa jota itse ei tajuta. Puskia ja ryteikköjä, huonosti hoidettua hyvää metsää piisaa melkein kaupunkien keskustaan saakka - jos niillä nyt sattuu keskusta olemaan.

    Ei, ihan totinen ei pidä olla kesäpäivän seisahtuessa.

    Mutta onko, haluaako suomalainen olla vähän kuin Kongon altaan seudulla Iturin tiheässä metsässä asuvien baMbutien kaltainen ihminen, joka avaralle paikalle jouduttuaan hätääntyy, koska on tottunut kovin lyhytnäköiseen maisemaan?

    Ajetaan mökille järven rantaan. Mökin terassilta näkyy järvi, mutta järveltä ei näy mökin terassille. Suomalainen baMbuti tarkkaillee maailmaa piilosta käsin.

Ei saa irvailla suomalaisille.

    Pilapiirtäjä Ville Ranta kertoi Ruben Stillerille, että ennen suomalaisessa satiirissa pilkattiin kansaa ja jätettiin herrat rauhaan. Nyt sitten pitää pilkata herroja ja kansa jättää rauhaan.

    Jokainen on kuitenkin pilkkaajansa ansainnut, pilapiirtäjä sanoi.

    Kysymys kuuluu: onko ylimitoitettu häveliäisyys viisautta vai tyhmyyttä?

    Eivätkö Venäjän kansalaiset äänestänetkään Putinia valtaan? Olivatko saksalaiset todellakin viattomia Hitlerin kauhutekoihin?

    Jyrki Lehtola kirjoitti, että vain eläkeläiset, kuten Paavo Lipponen uskaltavat kirjoittaa ja sanoa mitä ajattelevat. Eläkeläisillä ei ole mitään menetettävää, ei tulevaisuuden suhteen eikä mennyttä ajatellen. "Vihaisissa eläkeläisissä on suomalaisen sananvapauden tulevaisuus", Lehtola irvaili.

    Lipposen purkauksista olen eri mieltä, mutta satiirikkona Lehtola osui konformistiseen mediaan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tai sitten Lehtola hämäsi, oli aivan toista mieltä mielessään.

Elinkustannukset nousevat valtavaa vauhtia. Bensa maksaa euron enemmän litralta kuin muutama kuukausi sitten.

    Muualla Euroopassa elinkustannusten nousua, myös polttoaineiden hintoja, pyritään hillitsemään. Suomeksi sanottuna kansalaisten ostovoimaa pönkitetään tavalla tai toisella.

    Suomessa poliitikot inisevät. Vetoavat ekonomisteihin. Noihin kansantaloustieteen viisaisiin.

    Kas, Karl Marx on yhä oikeassa.

    Taloustiede on moraalisin tiede. Se haluaa määritellä jakosuhteita.

    Suomalaiset kansantaloustieteilijät katsovat kansaa ja maisemaa ylhäisestä korkeudestaan, kuin dronesta. Sieltä maiseman suuren muodot näkyvät selvästi, kauniisti sommiteltuna palapelinä. Makrotalous on tärkeää. Mikrotalous melkein olematonta, maisemaan hukkuvaa.

    Näinä päivinä ekonomistit pelottelevat poliitikkoja. Jos kansalle ”annetaan” lisää rahaa, se mokoma päättää itse mitä rahallaan tekee, jopa pistää sitä säästöön. Yksi ekonomisti sanoi Suomen Kuvalehdessä, että polttoaineveroja ei pidä laskea. On hyvä että ajaminen maksaa. Ajakoot vähemmän, tuo viisas opasti. Olkoot paikallaan. Mitä sitä turhanpäiten matkustelee oman mielensä ja mielihalujensa viitoittamana.

    Kansa nöyrtyköön kun viisaat puhuvat.

    Ekonomistien pyhä seura muistuttaa välillä, toisinaan, Neuvostoliiton suunnitteluelintä Gosplania, joka suunnitteli ja määritteli mitä tuotetaan ja kuinka paljon, siitä välittämättä mitä kansalaiset olisivat tarvinneet tai halunneet. Normit olivat tärkeämpiä kuin tarpeet.

Kesäpäivän seisahtaessa valon määrä kääntää suuntaansa. Mutta pallon laidoilla kaikki on kohdallaan. Itä on vasten länttä, etelä kaukana pohjoisesta.

    Maailma on surun muotoinen pikkuleipä.

    Eikä ihminen viisastuessaan viisastu vaan vanhenee.

    Puskien ja puunrunkojen ohi näkyy avarammille kedoille. Vaatii uskallusta kävellä metsän suojasta lavealle torille, missä toverit ja toverittaret väittelevät kovaan ääneen. Sitten kaikki vaikenevat, katsovat ylös missä hävittäjälentueet halkaisevat taivaankaaren ääntä nopeammin.

    Puhe ei kerkiä mukaan. Ei ole vertausta ilman todellisuutta, ei todellisuutta vailla vertauksia. Satakieli vaikenee, kalalokki ei.

    Joskus tekee hyvää istua tyyneen paikkaan miettimään.

Kyösti Salovaara, 2022.

Idyllin särkeminen

 [vapaus ja velvollisuus]

Kyösti Salovaara, 2021.
Pampskatan, Porkkalanniemi.
Idylli: Idylli.

Tuhatjalkainen oli ihan onnellinen kunnes sammakko sanoi leikillään: sanohan mikä jalka tulee minkin jälkeen? Tämä sekoitti tuhatjalkaisen mielen. Se makasi hämmentyneenä ojassa ja mietti miten päästä liikkeelle.

- Seymour Papert lainaa tuntematonta ajattelijaa kirjassaan Lapset, tietokoneet, ajattelemisen taito. (Kirjayhtymä, 1985.)

Lyhyestä virsi kaunis: näin maanantaina pari tervapääskyä. Nyt ne ovat palanneet etelään.

    Vuosien kierto toistaa itseään ja on samalla erilainen.

    Lapsella on edessään niin paljon ettei hän osaa ajatella sitä. Hänen ei tarvitse. Ei kannata. Vanhemmiten tulee ajatelleeksi menneitä vuosia niin paljon, että se koskee. Sekään ei kannata, mutta ihminen ei mielelleen mitään voi.

    Yksilö on vastuussa ajatuksistaan, mutta entä muusta?

Paraneeko maailma itkemällä julkisesti?

    Ilmeisesti.

    Mutta mitä lehtimiesten edessä itkeminen tarkoittaa? Itkeekö urheilija tai taiteilija epäonnistumista vai huonoa tsäkää? Vai syyttääkö hän muuta maailmaa siitä, että tämä ei tunnista urheilijan eikä taiteilijan ahdistusta? Ja jos, niin liittyykö ahdistus urheilijan ja taiteilijan omaan tavoitteiden asettamiseen vai siihen että ympäristö ”pakottaa” hänet nostamaan riman aina vaan ylemmäksi?

    Sekin on mahdollista, että media itketyttää urheilijoita ja taiteilijoita kyynisyyttään. On huomattu että itku käy kaupaksi. On oivallettu, että itkettämällä urheilusankareita tiedonvälitykseen saadaan humaanilta näyttävä pintasilaus.

    Vai onko tämä moderni, maallistunut tapa tehdä itkevistä julkkiksista nykyisen menon ”jeesuksia”, jotka tunnustavat ne synnit joihin meidän kaikkien katsotaan syyllistyneen?

    Syntejä ei tunnusteta enää kirkossa vaan mediassa.

Kyösti Salovaara, 2014.
Silta Ruotsista Tanskaan.
Idylli: Yhteinen Eurooppa. 

Kyösti Salovaara, 2021.
Malmin sairaala.
Idylli: Hyvinvointivaltio.

Kyösti Salovaara, 2012.
Ahkeran työläisen auto DDR:ssä , Trabant.
Idylli: Sosialismi.

Kyösti Salovaara, 2019
Rekkajono nykyisen Saksan moottoritiellä.
Idylli: Globaali työnjako.

No miksi meidät karkotettiin paratiisista? Siksikö että söimme tiedon puusta varkain? Vai siksi että emme syöneet ajoissa?

    Sitä paitsi oliko paratiisia olemassakaan ennen kuin se määriteltiin?

    Ehkä meidät velvoitettiin paratiisin rakentajiksi.

    Nyt kun se on melkein valmis - siis tämä ns. hyvinvointivaltio - meille kerrotaan, että rakensimme väärien piirusten perusteella. Tarkoituksena ei ollut rakentaa mitään uutta hyvää vaan kuulostella Jurassic Parkissa pelokkaana jättiläisten askelia.

    Onko itkevä urheilija kollektiivisen syyllisyyden vertauskuva? Tehdäänkö jokaisesta urheilijasta vasten tahtoaan ”poliitikko”, joka pelastaa maailman?

Entisinä aikoina kirkko sai ihmisen häpeämään heikkouttaan, alttiutta etsiä vapautta nauttia elämästä.

    Tänään media, tiedemiehet ja poliitikot muodostavat uudenlainen kirkon, joka tekee häpeämisestä julkista ja ehdotonta. En tiedä miten kirkko kohteli lapsia esimerkiksi keski-ajalla. Pidettiinkö lapsia syyllisenä aikuisten synteihin? Pitikö lapsien kärsiä isiensä ja äitiensä heikkouksista, halusta vapautua kahleista?

    Yhtä kaikki, maailma muuttuu, Kyöstiseni.

    Yhteistä syyllisyyttä ei kuulemma kukaan voi paeta.

    Toissaviikolla Marjatta Mentula kertoi pakinani kommenteissa siitä, kuinka lapsia opetetaan askeesiin. Marjatta viittasi Jokken kirjanurkassa käsiteltyyn ”nuortenkirjaan”, jossa lapsia johdatetaan torjumaan ilmastonmuutosta ja häpeämään hyvinvoivaa elämää.

    Kysymyksessä oli Richard Houghin vuonna 2007 ilmestynyt teos Sinä voit pelastaa maapallon. Se ilmestyi suomeksi seuraavana vuonna. ”Kirja on sangen avartava, mutta myös ahdistava”, Jokke kirjoitti esittelyssään. ”Kirja on laatupainatusta, hyvät kuvat ja kirkkaat värit. Veikkaan että tämä kuitenkin aiheuttaa nuorelle ilmastoahdistusta, hän luulee, että hän voi ja hänen pitää pelastaa maailma. Tässä unohdetaan maailman suuret kuluttajat tai kasvihuonekaasujen tuottajat Kiina, Yhdysvallat ja Venäjä, ja sademetsiä kaatava Brasilia. Kukaan ei ole myöskään yksin syyllinen valtioistakaan.”

    Marjatta Mentula lisäsi Jokken blogiin suorasanaisesti: ”Tämä kirja pitäisi kieltää!”

Kyösti Salovaara, 2021.
Kirkko keskellä kylää.
Idylli: Arvot.

Kyösti Salovaara, 2021.
Koulu lapsille.
Idylli: Opintie.

Kyösti Salovaara, 2021.
Yliopisto ja kansalliskirjasto.
Idylli: Tiedon valtakunta.

En halua olla naiivi. Lasten ja nuorten kasvattaminen, heidän koulunkäyntinsä ja yhteiskunnassa tarvittavien valmiuksien ja taitojen kehittäminen kuuluu yhteiskunnan, ihmisten muodostaman yhteisön ”velvollisuuksiin”. Elämän täytyy jatkua - tervapääskytkin palaavat taas ensi keväänä näille seuduille.

    Mutta kuinka paljon aikuiset ajattelevat pelkkää hyötymistarkoitusta rakentaessaan lapsille ja nuorille yhä uusia ja vaativimpia oppimis- ja koulutusreittejä?

    Surukseni huomaan toisinaan rinnastavani lapsien velvollisuuksien lisäämisen natsi-Saksan tapaan pyrkiä kasvattamaan nuorisosta valtiolle hyödyllisiä kansalaisia. Tietenkin vertaus on kohtuuton ja epäoikeudenmukainen. Nykyään kaikki on pehmeämpää, inhmillisempää kuin 1930-luvun Saksassa. Mutta…

    Olavi Paavolainen tutustui kirjailijatovereidensa kanssa v. 1936 Hitlerin Saksan komeaan meininkiin. Paavolainen häikäistyi mutta myös pelästyi. Vieläkään Paavolaisen kirjaa - Kolmannen Valtakunnan vieraana - lukiessa ei oikein pääse selvyyteen mitä hän lopulta kansallissosialismista ajatteli.

    Mutta kun Paavolainen seurasi Hitler Jugendin nuorten (lapsien) kulkuetta ja pääsi HJ-leirille nähdäkseen kuinka ”spartalaisesti” murrosikäisiä poikia kasvatettiin ja kohdeltiin, hän järkyttyi.

    ”Ja miten lapsia he itse asiassa ovat!” Paavolainen huudahti HJ-kulkuetta seuratessaan. ”Apelli järjestäytymisineen lienee kestänyt sunnilleen kolme tuntia, ja noin joka kymmenennen sankarin ruskeiden polvihousujen etumukseen ilmaantuneet isot tummat läikät kavaltavat kaunopuheisesti eräät tietyt lapselliset kärsimykset… Lapsia, joista säälimätön ja rautainen kasvatusperiaate tahtoo tehdä miehiä liian aikaisin.”

Sitten Paavolainen seurueineen vietiin Hitler-Jugend-leiriin.

    Paavolainen kauhistui.

    ”Mutta on kauheata nähdä 45.000 nuorta poikaa saman aidan sisälle suljettuna.” Paavolainen kirjoitti. ”En yritä järjellisesti perustella tätä tunnetta. Mutta koko ajatus kymmenistätuhansista nuorista ihmisistä saman ankaran aidan sisällä on minusta vastenmielinen. Sille ei voi mitään: syntyy ehdottomasti tuo paljon puhuttu vaikutelma persoonattomasta, typertyneestä, tahdottomasta eläinlaumasta.”

    Omituisin kokemus oli vierailu leirin sairaalassa. Paavolainen toteaa ettei sairaalan spartalainen henki ollut miellyttävä: ”Nuo pojat osoittivat muuten sankarillista itsekuria: käsi yrittää nousta tervehdykseen, vaikka kuume on muuttanut kasvot jo hehkuvan ilmeettömiksi… Uusi Sparta? Puolet näistä pojista olisi pitänyt toimittaa pois tästä teltasta kunnolliseen sairaalaan; pois näistä vuoteista, joissa ei ollut lakanoita, pelkät huovat vain… On raskasta suuren kansallisen asian hyväksikään maata vuorokausimääriä täydessä HJ-univormussa pelkkien huopien alla!”

    Kun kirjailijaseurue pääsi illalla tuttuun ravintolavaunuun, yhteisen kokemuksen ristiriitaisuus ahdisti jokaista: ”Yllättävintä oli muuten aina innostuneen Mehlen masennus. ’Jotakin oli viassa…. Jotakin oli viassa koko järjestelmässä’, hän toisti lakkaamatta. Ja Koskenniemi sanoi suoraan: ”En tahtoisi, että minun poikani joutuisi elämään tällaisen nuoruuden. Lapsen elämässä täytyy olla myös idylliä.’”

Elämässä täytyy olla myös idylliä!

    Ohi itkevien urheilijoiden, ohi syyllisyyden taakkaan taipuneiden taiteilijoiden, ohi mukavan elämän tuomista synnintunnoista kärsivien yksilöiden pitäisi voida esittää kehittyneiden hyvinvointivaltioiden institutionaaliset idyllit sallittuina ja kunniallisina kuvina.

    Idyllin löytää kun sitä etsii. Lähempää kuin luulekaan.

    Idyllin kuvat näkyvät toistensa läpi. Ovat toisiaan. Erottamattomasti. Ehdottomasti.

Kyösti Salovaara, 2019.
Normandian maihinnousun muistomerkki.
Idylli: Rauha.

Raskaan paino

[ajatukseen jää kiinni]

                                                   Kyösti Salovaara 2014.
Vapaus vs. totalitarismi.
Alexander Calderin veistoksen takana
 natsitaiteilija Herman Scheuernstuhlin
veistos olympiavuodelta 1936.
Hannover.

Panin Vivaldia soimaan idealla, että nyt kirjoitan kevyesti, hilpeästi ja olen rento.

    Vivaldin alkaessa kuistille osuu muutama viisto auringonsäde.

    Ajatus kiertyy itseensä: mikä se olikaan?

    Jostakin syystä pakinani ovat viime viikkoina olleet vakavan totisia. Maailma ei ole naurattanut. En naura tänään. Raskas painaa.

    Vaikka kuinka pyristelisi irti ajatusten kuolettavasti kehästä, takertuu sitä johonkin äsken lukemaansa eikä siitä pääse irti, ei mitenkään. Tällainen mieleen kiinni syöpyvä ajatus sattui silmiin viime sunnuntaina The Guardianista, missä Kenan Malik kysyi, että miksi juuri islamistiset ryhmät tuntuvat muita paljon sadistisemmilta ja jopa pahoilta.

    Malik lainasi artikkelissaan Hannah Arendtia, joka kirjoitti postuumisti julkaistussa teoksessa The Life of the Mind siitä surullisesta tosiasiasta, että kaikkein pahimpiin tekoihin syyllistyvät ne, jotka eivät ole koskaan saaneet päätetyksi ollako paha vai hyvä. Siis hyvin tavalliset ihmiset.

    Arendt seurasi Israelissa 1960-luvun alussa Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä The New Yorkerin kirjeenvaihtajana. Arendt oli odottanut näkevänsä natsipedon, mutta kohtasikin tavallisen, keskinkertaisen ja mitättömän byrokraatin. Miehen kauheat teot olivat ristiriidassa hänen keskinkertaisuutensa kanssa, Arendt sanoi. ”Eichmann on kauhistuttavan normaali ihminen. Hänen kaltaisiaan on paljon. Mitätön mies joka ei kyennyt ajattelemaan.”

    Arendt puhui pahan arkipäiväistymisestä. Lohduton huomio tuo pakinaani sellaisen tumman sävyn, jota yritin välttää. Olin ajatellut, että lainailen tänään Milan Kunderan ”hilpeitä” ja filosofisia ajatuksia luettuani Kunderan romaanin Olemisen sietämätön keveys.

Päällys: Urpo Huhtanen

    Sehän, siis Kunderan romaani, tapahtuu 1960-luvun Tšekkoslovakiassa, aikana jolloin Neuvostoliitto miehitti maan.

    No, eipä kuulosta kovin hilpeältä!

Romaanin alussa Kundera filosofoi historian palautumattomuudella; kaikki tapahtuu vain kerran eikä entinen toistu sellaisenaan. Ei löydy historian kaavaa liitutaululle tai fläppipaperille kirjoitettavaksi.

    Tästä ajatuksesta Kundera päätyy ”hilpeään” (nyt se pitää todella laittaa lainausmerkkeihin) johtopäätökseen: Koska kaikki on ainutkertaista ja ohimenevää - toista kertaa toistumatonta - ei kerran tapahtunutta tarvitse eikä edes kannata tuomita. Sehän oli ja meni!

    Sitten seuraa vähemmän hilpeä huomio: ”Tässä maailmassa on kaikki ennalta anteeksiannettua ja siten myös kyynisesti sallittua.”

    Myöhemmin romaanissa palataan 1950-luvun alkuun, jolloin kommunistit järjestivät toisinajattelijoiden näytösoikeudenkäyntejä; jolloin ihmiset pakotettiin tunnustamaan syyllisyys johonkin mitä he eivät olleet tehneet; jolloin kommunistipuolue päästi pannasta katuvan ihmisen joka ei tiennyt mitä piti katua; ja jolloin itsepäiset teloitettiin jääräpäisyytensä takia.

    Romaanin kertoja sanoo vuonna 1983 (tai vuonna 1968, jos kertojana onkin romaanin yksi päähenkilöistä):

    ”Niiltä, jotka luulevat, että Keski-Euroopan kommunistihallinnot ovat järjestään rikollisten aikaansaannoksia, jää näkemättä perustotuus: rikollishallintoa eivät panneet pystyyn rikolliset vaan intoilijat jota uskoivat löytäneensä ainoan paratiisiin vievän tien. Puolustaessaan sitä urhoollisesti he teloittivat monia ihmisiä. Myöhemmin kaikille selvisi ettei mitään paratiisia olekaan, ja niin intoilijoista tuli murhaajia.”

    Kun kommunisteja sitten syytettiin maan vastoinkäymisistä, itsenäisyyden menetyksestä Venäjälle ja oikeusmurhista, syytetyt vastasivat: ”Me emme tienneet! Meidät petettiin! Me uskoimme! Sielumme syvyyksissä olemme viattomia.”

    Eivätkö he todella tienneet? Kundera kysyy. Vai teeskentelivätkö he tietämättömyyttä.

    Mutta tämäkään ei riitä. Romaanin Tomáš kirjoittaa esseen, jossa vertaa syyttömyyttään ja tietämättömyyttään vakuuttavia kommunisteja Oidipukseen, joka tietämättään tappoi isänsä ja nai äitinsä. Oidipus ”ei silti pitänyt itseään syyttömänä tajuttuaan mistä oli kysymys. Voimatta katsella aiheuttamaansa onnettomuutta hän puhkaisi silmänsä ja lähti sokeana Thebasta.”

    Kundera heittää hirvittävän kysymyksen: Onko syyttömyyttä olemassakaan? Jos ei ole, mitä meidän pitäisi tehdä, itsellemme?

    Tässä ei auta edes vertauskuvallinen paroni Münchausen, joka nostaisi itsensä tukasta vapautuakseen yhteisen syyllisyyden alhosta.

Ajatusten spiraali kiertyy pienemmäksi eikä mikään voima kannattele juoksemista pois, takaisinpäin kaaren ulkoreunalle, sinne missä kerran tapahtui...

    Ihmiselämä eletään vain kerran, Kundera muistuttaa, siksi emme voi mistään tietää emmekä koskaan todeta, mikä päätöksistämme on ollut hyvä, mikä huono. Olemmehan, Kundera sanoo, kussakin tilanteessa voineet päättää vain kerran. Toisessa, kolmannessa tai neljännessä elämässä saattaisimme päättää toisin, mutta sellaisia elämiä ei ole tarjolla joten vertailukohta puuttuu.

    Kun ajattelin maailmaa ja minua ja sitä ettei maailmaa pääsee pakoon, ei ainakaan tässä elämässä, tuli mieleen muuan Pentti Saarikosken runo, jonka muistan 1960-luvulta epämääräisesti ja kuitenkin selkeästi, niin selkeästi että löysin sen hyllystäni:

      ”En valinnut asiaa,

                 asia 

                        valitsi minut.

       En etsinyt taistelua, taistelu

                                            tuli kohdalleni

                               ja nyt olen mukana.

       Vakavasti kehotan harkitsemaan, onko järkevää, ja mikä on sitä

                                         vakavasti kehotan kuuntelemaan

                   ääniä: maailmaa.”

    Onneksi taistelu käydään vain pään sisässä; onneksi olen vain päässäni mukana. Saarikoski meni puolueeseen ja matkusti Prahaan, ei mennäkseen jonnekin vaan paetakseen jostakin, valitsi puolensa, leikki tosissaan kommunistia ja mitä lie ajatteli Prahasta Suomeen palattuaan kun neuvostopanssarit vyöryivät kaupunkiin. Silloin kaikki näytti hetken yksinkertaiselta, nyt ei.

    Jos minua huvittaa, suljen silmäni ja korvani ja olen turvassa.

    Vai olenko sittenkään? Jos suljen silmät, mistä tiedän katseleeko maailma minua? Jos suljen korvat, mistä tiedän sanooko se minulle jotakin?

    Hassu juttu – olinpa mukana tai en, olen mukana!

    Muuten, Kunderaa lukiessa tulee välillä mieleen Franz Kafka.

    Koska luen Kafkaa ja Kunderaa huumorin läpi, lisään vielä Kafkalta yhden ajatuksen kärsimyksestä, joka liittynee myös syyllisyyteen josta Kundera kirjoitti.

     Näin Kafka (”hilpeästi”):

    ”Sinä voit pysytellä erossa maailman kärsimyksistä, siihen sinulle on annettu vapaa valta ja se vastaa sinun luontoasi, mutta kenties juuri tämä erossa pysytteleminen on ainoa kärsimys, minkä sinä voisit välttää.”    

                                                                        Kyösti Salovaara 2014.

Lähteitä:

Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava 1969, 1989.

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys. Suom. Kirsti Siraste. WSOY, 1985.

Kenan Malik: Why do Islamist groups in particular seem so much more sadistic, even evil? The Guardian 22.11.2015.

Pentti Saarikoski: Ääneen. Piccolo, 1966.

Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski - vuodet 1964-1983. Otava, 2003.

Margarethe von Trotta (ohjaus ja käsikirjoitus,osittain): Hannah Arendt. 113 minuuttia. Saksa, 2012.