Raskaan paino

[ajatukseen jää kiinni]

                                                   Kyösti Salovaara 2014.
Vapaus vs. totalitarismi.
Alexander Calderin veistoksen takana
 natsitaiteilija Herman Scheuernstuhlin
veistos olympiavuodelta 1936.
Hannover.

Panin Vivaldia soimaan idealla, että nyt kirjoitan kevyesti, hilpeästi ja olen rento.

    Vivaldin alkaessa kuistille osuu muutama viisto auringonsäde.

    Ajatus kiertyy itseensä: mikä se olikaan?

    Jostakin syystä pakinani ovat viime viikkoina olleet vakavan totisia. Maailma ei ole naurattanut. En naura tänään. Raskas painaa.

    Vaikka kuinka pyristelisi irti ajatusten kuolettavasti kehästä, takertuu sitä johonkin äsken lukemaansa eikä siitä pääse irti, ei mitenkään. Tällainen mieleen kiinni syöpyvä ajatus sattui silmiin viime sunnuntaina The Guardianista, missä Kenan Malik kysyi, että miksi juuri islamistiset ryhmät tuntuvat muita paljon sadistisemmilta ja jopa pahoilta.

    Malik lainasi artikkelissaan Hannah Arendtia, joka kirjoitti postuumisti julkaistussa teoksessa The Life of the Mind siitä surullisesta tosiasiasta, että kaikkein pahimpiin tekoihin syyllistyvät ne, jotka eivät ole koskaan saaneet päätetyksi ollako paha vai hyvä. Siis hyvin tavalliset ihmiset.

    Arendt seurasi Israelissa 1960-luvun alussa Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä The New Yorkerin kirjeenvaihtajana. Arendt oli odottanut näkevänsä natsipedon, mutta kohtasikin tavallisen, keskinkertaisen ja mitättömän byrokraatin. Miehen kauheat teot olivat ristiriidassa hänen keskinkertaisuutensa kanssa, Arendt sanoi. ”Eichmann on kauhistuttavan normaali ihminen. Hänen kaltaisiaan on paljon. Mitätön mies joka ei kyennyt ajattelemaan.”

    Arendt puhui pahan arkipäiväistymisestä. Lohduton huomio tuo pakinaani sellaisen tumman sävyn, jota yritin välttää. Olin ajatellut, että lainailen tänään Milan Kunderan ”hilpeitä” ja filosofisia ajatuksia luettuani Kunderan romaanin Olemisen sietämätön keveys.

Päällys: Urpo Huhtanen

    Sehän, siis Kunderan romaani, tapahtuu 1960-luvun Tšekkoslovakiassa, aikana jolloin Neuvostoliitto miehitti maan.

    No, eipä kuulosta kovin hilpeältä!

Romaanin alussa Kundera filosofoi historian palautumattomuudella; kaikki tapahtuu vain kerran eikä entinen toistu sellaisenaan. Ei löydy historian kaavaa liitutaululle tai fläppipaperille kirjoitettavaksi.

    Tästä ajatuksesta Kundera päätyy ”hilpeään” (nyt se pitää todella laittaa lainausmerkkeihin) johtopäätökseen: Koska kaikki on ainutkertaista ja ohimenevää - toista kertaa toistumatonta - ei kerran tapahtunutta tarvitse eikä edes kannata tuomita. Sehän oli ja meni!

    Sitten seuraa vähemmän hilpeä huomio: ”Tässä maailmassa on kaikki ennalta anteeksiannettua ja siten myös kyynisesti sallittua.”

    Myöhemmin romaanissa palataan 1950-luvun alkuun, jolloin kommunistit järjestivät toisinajattelijoiden näytösoikeudenkäyntejä; jolloin ihmiset pakotettiin tunnustamaan syyllisyys johonkin mitä he eivät olleet tehneet; jolloin kommunistipuolue päästi pannasta katuvan ihmisen joka ei tiennyt mitä piti katua; ja jolloin itsepäiset teloitettiin jääräpäisyytensä takia.

    Romaanin kertoja sanoo vuonna 1983 (tai vuonna 1968, jos kertojana onkin romaanin yksi päähenkilöistä):

    ”Niiltä, jotka luulevat, että Keski-Euroopan kommunistihallinnot ovat järjestään rikollisten aikaansaannoksia, jää näkemättä perustotuus: rikollishallintoa eivät panneet pystyyn rikolliset vaan intoilijat jota uskoivat löytäneensä ainoan paratiisiin vievän tien. Puolustaessaan sitä urhoollisesti he teloittivat monia ihmisiä. Myöhemmin kaikille selvisi ettei mitään paratiisia olekaan, ja niin intoilijoista tuli murhaajia.”

    Kun kommunisteja sitten syytettiin maan vastoinkäymisistä, itsenäisyyden menetyksestä Venäjälle ja oikeusmurhista, syytetyt vastasivat: ”Me emme tienneet! Meidät petettiin! Me uskoimme! Sielumme syvyyksissä olemme viattomia.”

    Eivätkö he todella tienneet? Kundera kysyy. Vai teeskentelivätkö he tietämättömyyttä.

    Mutta tämäkään ei riitä. Romaanin Tomáš kirjoittaa esseen, jossa vertaa syyttömyyttään ja tietämättömyyttään vakuuttavia kommunisteja Oidipukseen, joka tietämättään tappoi isänsä ja nai äitinsä. Oidipus ”ei silti pitänyt itseään syyttömänä tajuttuaan mistä oli kysymys. Voimatta katsella aiheuttamaansa onnettomuutta hän puhkaisi silmänsä ja lähti sokeana Thebasta.”

    Kundera heittää hirvittävän kysymyksen: Onko syyttömyyttä olemassakaan? Jos ei ole, mitä meidän pitäisi tehdä, itsellemme?

    Tässä ei auta edes vertauskuvallinen paroni Münchausen, joka nostaisi itsensä tukasta vapautuakseen yhteisen syyllisyyden alhosta.

Ajatusten spiraali kiertyy pienemmäksi eikä mikään voima kannattele juoksemista pois, takaisinpäin kaaren ulkoreunalle, sinne missä kerran tapahtui...

    Ihmiselämä eletään vain kerran, Kundera muistuttaa, siksi emme voi mistään tietää emmekä koskaan todeta, mikä päätöksistämme on ollut hyvä, mikä huono. Olemmehan, Kundera sanoo, kussakin tilanteessa voineet päättää vain kerran. Toisessa, kolmannessa tai neljännessä elämässä saattaisimme päättää toisin, mutta sellaisia elämiä ei ole tarjolla joten vertailukohta puuttuu.

    Kun ajattelin maailmaa ja minua ja sitä ettei maailmaa pääsee pakoon, ei ainakaan tässä elämässä, tuli mieleen muuan Pentti Saarikosken runo, jonka muistan 1960-luvulta epämääräisesti ja kuitenkin selkeästi, niin selkeästi että löysin sen hyllystäni:

      ”En valinnut asiaa,

                 asia 

                        valitsi minut.

       En etsinyt taistelua, taistelu

                                            tuli kohdalleni

                               ja nyt olen mukana.

       Vakavasti kehotan harkitsemaan, onko järkevää, ja mikä on sitä

                                         vakavasti kehotan kuuntelemaan

                   ääniä: maailmaa.”

    Onneksi taistelu käydään vain pään sisässä; onneksi olen vain päässäni mukana. Saarikoski meni puolueeseen ja matkusti Prahaan, ei mennäkseen jonnekin vaan paetakseen jostakin, valitsi puolensa, leikki tosissaan kommunistia ja mitä lie ajatteli Prahasta Suomeen palattuaan kun neuvostopanssarit vyöryivät kaupunkiin. Silloin kaikki näytti hetken yksinkertaiselta, nyt ei.

    Jos minua huvittaa, suljen silmäni ja korvani ja olen turvassa.

    Vai olenko sittenkään? Jos suljen silmät, mistä tiedän katseleeko maailma minua? Jos suljen korvat, mistä tiedän sanooko se minulle jotakin?

    Hassu juttu – olinpa mukana tai en, olen mukana!

    Muuten, Kunderaa lukiessa tulee välillä mieleen Franz Kafka.

    Koska luen Kafkaa ja Kunderaa huumorin läpi, lisään vielä Kafkalta yhden ajatuksen kärsimyksestä, joka liittynee myös syyllisyyteen josta Kundera kirjoitti.

     Näin Kafka (”hilpeästi”):

    ”Sinä voit pysytellä erossa maailman kärsimyksistä, siihen sinulle on annettu vapaa valta ja se vastaa sinun luontoasi, mutta kenties juuri tämä erossa pysytteleminen on ainoa kärsimys, minkä sinä voisit välttää.”    

                                                                        Kyösti Salovaara 2014.

Lähteitä:

Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava 1969, 1989.

Milan Kundera: Olemisen sietämätön keveys. Suom. Kirsti Siraste. WSOY, 1985.

Kenan Malik: Why do Islamist groups in particular seem so much more sadistic, even evil? The Guardian 22.11.2015.

Pentti Saarikoski: Ääneen. Piccolo, 1966.

Pekka Tarkka: Pentti Saarikoski - vuodet 1964-1983. Otava, 2003.

Margarethe von Trotta (ohjaus ja käsikirjoitus,osittain): Hannah Arendt. 113 minuuttia. Saksa, 2012.