Rakkauden kukka

[ja elämänlankojen solmut]

Kyösti Salovaara, 2025.

Louvre-Lens museo.

Kun lähdin Havannasta, Jumala minua auttakoon,

Kukaan ei nähnyt minun lähtevän paitsi minä itse…

Jos kyyhkynen lentää ikkunallesi

Kohtele sitä hellyydellä, sillä minä se olen

Kerro sille rakkautesi, kerro sille elämästäni

Kruunaa se kukilla, se on minun juttuni...

- Sebastián Iradier: La Paloma, n. 1860.

Aika, faktat, totuus!

    Kolme pointtia: todellisuuden kuvaus?

    Ehkä ei sittenkään. Totuus, se kaikkein perimmäinen, taitaa olla illuusio.

    ”Totta puhuen en usko, että arkipäiväisimpienkään faktojen takana on yhtä totuutta vaan pikemminkin monia”, kirjoitti Argentiinassa syntynyt ja nykyään Madridissa asuva kirjailija ja toimittaja Martín Caparrós muutama päivä sitten El País-lehdessä. Hän muistutti, että sanalla ”totuus” on monia merkityksiä eri kielissä. Esimerkiksi kreikassa se tarkoittaa piilossa olevaa, jotakin minkä voi löytää.

    Platon taisikin olla sitä mieltä, että totuutta ei tavallinen ihminen pysty löytämään, vaikka sellainen "asia" kuin totuus on olemassa.

    Näin ollen: kannattanee sinnikkäästi etsiä eikä julistaa olevansa totuuden torvi.

Kun ihmiset, kaikkialla, pyrkivät kertomaan oman näkemyksensä totuudesta, he keräävät erilaisiin museoihin kaikenlaista ”tavaraa”, ikään kuin esitelläkseen elämänlankojen solmuja konkreettisesti.

    Tietysti myös kirjoihin - ja oikeastaan ennen kaikkea niihin - kerätään totuuden sirpaleita ja uskotaan että riittävän iso kirjasto kertoo kaiken tarpeellisen, olennaisen ja välttämättömän ihmisen elämästä ja elämänlankojen ristiin käyvistä totuuksista.

    Mielenkiintoista kuitenkin on, ettei kirjastoa sanota museoksi, vaikka siellä elämänlankojen solmut (=kirjat) ovat yhtä lailla nähtävissä kuin brutaalit sotakoneet panssarivaunumuseossa tai 1800-luvun kaupunkimaalaukset impressionismiin keskittyvässä taidemuseossa.

    Yhtä kaikki, museoita on moneen lähtöön monenlaisissa ”taloissa”.

    Nykyään museolle rakennetaan komea, arkkitehtoninen ”talo”, joka pyrkii olemaan taideteos semmoisenaan. Mutta myös vanhoja tehdasrakennuksia muutetaan museoiksi ja kulttuuritaloiksi. 

   Kun menen kulttuuritaloksi muutettuun entiseen tehtaaseen - jossa raavas työmies ponnisteli jokapäiväisen leipänsä ansaitakseen - kohtaan ristiriidan: työmiehen tehdasrakennusta ei kukaan kunnioittanut eikä hehkuttanut, mutta kun eliitti vie entiseen tehtaaseen taulujaan tai näytelmiään, kaikki ovat äimän käkenä ja hokevat kulttuurimielisyyttä vesi kielellä.

    Maailma muuttuu, Kyöstiseni, eikä sille mitään mahda.

    

Kyösti Salovaara, 2025.

Pysyvä näyttely vanhasta ajasta uuteen päin.
Louvre-Lens.

Tajunnan virtaa eurooppalaisilla valtateillä, peltojen läpi kaupunkeihin, satamiin ja metsiköiden reunamaille. Liikettä liikkeen vuoksi.

    Pohjois-Ranskassa, Lensin kaupungissa sijaitseva Louvre-Lens taidemuseo avasi ovensa vuonna 2012. Japanilaiset arkkitehdit Kazuyo Sejima ja Ryue Nishizawa suunnittelivat museolle teräspeltisen, ikkunattoman rakennuksen, jota kaiketi voi vain ihailla, niin kuin jotakin mittavan yksinkertaista tuleekin ihailla. Teräsbrutalismia – niinkö?

    Louvre-Lensin ”pääsali” on melkein jalkapallokentän kokoinen halli, jossa museovieras näkee yhdellä silmäyksellä koko ”kentän” päädystä päätyyn ja reunasta reunaan.

    Tämän avaran hallin pysyvässä näyttelyssä, ”ajan galleriassa”, esitellään taiteen elämänlangat menneisyydestä lähelle nykyaikaa, lähtien 5000 vuotta vanhoista arkeologista löydöistä melkein moderniin maalaustaiteeseen. Louvren kokoelmista on Lensiin tuotu 250 taideteosta. Sitä päiviteään kun käsitys menneestä muuttuu - kun löytyy uusia "totuuksia". Juuri äsken, kymmen vuoden mentyä, kokoelmaa on päivitetty.

    Museo kuvaa ajan kulkua, tapahtumien linjoja. Ja museon voi kävellä menneisyydestä nykyisyyteen tai päinvastoin, pysähdellen ajan solmujen tykö ihmettelemään ihmisen nokkeluutta, taitavuutta, halua kertoa todellisuudesta jotakin mitä pitää totuutena.

    Jos ajan solmut tiivistävät hetkiä taideteoksiin, totuuksia todellakin on monia, niin kuin Martín Caparrós kirjoitti.

    Louvre-Lens museoon on ilmainen sisäänpääsy. Sinne ei ehkä eksy vahingossa vaan tietäessään minne kulkee ja menee.

Kyösti Salovaara, 2025.

Pysyvä näyttely uudesta vanhaan päin.
Louvre-Lens.

Logistiikan käytäntöjen muuttuessa monet vanhat, menestyneet satamat kadottavat entisen tarkoituksensa.

    Helsinki ei ole ensimmäinen kaupunki jossa satamaa yritetään valjastaa uusiin tehtäviin. Museoiden rakentaminen sopii satamiin kuin nenä ihmettelijän naamaan. Lontoossa, Antwerpenissä ja Bordeauxissa ja jopa Kotkassa satamaa kehitetään ehkä moninaisemmin kuin mihin helsinkiläinen kunnianhimo yltää. Helsinki ei tiedä mitä tahtoo. 

    Bordeauxin läpi virtaavan ja vuorovesien mukana vaihtelevan Garonne-joen rannalla, melkein keskellä kaupunkia, on hirvittävän ruma rakennelma, joka kertoo kammottavista vuosista 1942-1944; silloin Saksan U-veneiden 12. laivasto piti Garonnen rantaan rakennettuja suojaholveja tukikohtanaan.

    Tässäkin tapauksessa rakennuksia katsellessa miettii, että kauhea brutalismi saattaa olla jossain mielessä ”kaunista”. 

    Nykyään U-veneiden turvasataman pimeissä holveissa toimii digitaalisen taiteen keskus The Bassins des Lumières, joka on lajissaan Euroopan suurin.

    Sodan merkit säilyvät haavoina maisemassa.

Kyösti Salovaara, 2025.

Toisen maailmansodan vuosilta peräisin
oleva Natsi-Saksan 12. U-veneiden laivaston tukikohta.

Loire-joki halkaisee ranskalaisen Saumurin kaupungin.

    Joen eteläiselle rannalle sijoittuva panssarivaunumuseo Musée des Blindes esittelee lohduttoman komean valikoiman näitä pelottavia ja rumia sotakoneita ensimmäisen maailmansodan ajoista lähtien. 

    En tiedä pitäisikö surra enemmän panssarivaunun sisälle ahtautuneiden sotilaiden vai heidän ampumiensa uhrien kohtaloa. 

    Esineinä panssarivaunut eivät ole kauniita. Ne ovat toisella tapaa rautabrutalismia kuin japanilaisten arkkitehtien teräspeltimuseo Lensissä. Panssarivaunut ovat toinen toistaan rumempia, ylipainavia otuksia, joiden alta tiet murenevat ja pienet metsiköt kaatuvat, kun vaunut hyökkäävät vihollisen rintamiin. Mitä turvallisemmaksi panssarivaunu rakennetaan, sitä enemmän rautaa tarvitaan. Tai ainakin ennen tarvittiin.

    Toisen maailmansodan aikaisten panssarivaunujen takana seinällä on sodan arkkitehtien kuvat: Eisenhower, de Gaulle, Churchill ja Stalin. Vai pitääkö heitä kutsua ”rauhan herroiksi”? 

    Voiko sodan lopettaa jos sitä ei aloiteta?

    Nykyhetkeen kuuluu, että Naton 5 % kansallisten budjettitavoitteiden nimissä maanteitä ja siltoja vahvistetaan joka puolella niin, että rumat sotakoneet tykkeineen pääsevät liikkumaan Euroopan poikki ja halki.

    Saumur lepää rauhallisena Loiren rantamaisemissa vehmaiden peltojen välissä. Haukat liitelevät peltojen päällä, maissi on kypsynyt niitettäväksi ja viiniköynnöksien runsas sato alkaa olla valmista. 

    Ajan langat kietoutuvat hyvästä pahaan ja pahasta hyvään.

Kyösti Salovaara, 2025.

Rauhan ja sodan miehet.
Alempana ruman raudan estetiikkaa. 
Musée des Blindes. 

Luulen että useimmilla meistä on epämääräinen käsitys Pohjois-Espanjassa sijaitsevasta Baskimaasta. Tiedämme (tai luulemme tietävämme), että baskien alkuperää peittää mysteerien verkko. Ovatko he etninen ryhmä vai kulttuurinen porukka, josta ei tiedetä mistä tullaan ja miksi puhutaan kielellä, jolle ei löydy sukulaista mistään?

    Luin viime vuonna artikkelin tutkimuksesta, jonka mukaan baskit ovat geneettisesti melko lailla samaa sakkia kuin Iberian niemen espanjalaiset. Tutkimusta arvioivat päättelivät, että baskien kaikesta poikkeava kieli johtuu siitä, että he olivat niin pitkään eristäytyneenä muusta maailmasta. Ei edes maurien, roomalaisten ja visigoottien valta heiluttanut baskien elämää.

    Ne jotka seuraavat espanjalaista jalkapalloa, jaksavat ihmetellä kuinka paljon loistavia jalkapalloilijoita Baskimaalta tulee.

    Espanjassa asuu noin 50 miljoonaa ihmistä, baskeja on Espanjan alueella 2,8 miljoonaa. Viime sunnuntaina Espanja kohtasi jalkapallon MM-karsinnoissa Turkin. Espanjan joukkueessa marssi kentälle viisi baskipelaajaa: Unai Simón, Mikel Oyarzabal, Mikel Merino, Nico Williams ja Martín Zubimendi. Espanja voitti 6-0. Merino teki 3 maalia. 

    Bilbaon Athletic ja San Sebastianin Real Sociedad ovat baskialueen suurseuroja. Itsehallintoalueen epävirallisen pääkaupungin Vitoria-Gasteizin futisjoukkue Alavés pelaa La Ligan keskivaiheilla tai alempana. Myös Pamplonan Osasuna voidaan laskea baskijoukkueisiin. Pamplonan yhdistämme Hemingwayhin - niin kuin monet muutkin espanjalaiset kaupungit.

    Baskimaa on Katalonian ja Madridin itsehallintoalueiden rinnalla Espanjan vaurainta aluetta. Kun kävelin viime perjantaina iltapäivällä Vitoria-Gasteizissa, ohitin erään puiston käytävällä Eduardo Dato e Iradierille pystytetyn muistomerkin. Hänestä en tiennyt mitään, mutta muistin, että täältähän on kotoisin Sebastián Iradier (1809-1865), joka loi kaikkien tunteman ”iskelmän” La Paloma vuoden 1860 paikkeilla Kuuban matkalta palattuaan.

    Sebastián Iradier vietti nuoruutensa Vitoriassa ja päätyi kosmopoliittisen elämänsä - milloin Pariisissa, joskus New Yorkissa, toisinaan Madridissa - jälkeen Vitoriaan viimeisiksi elinvuosikseen. Kaupungissa on yhä rakennus, jossa Iradier vietti viimeiset vuotensa - täysin tietämättömänä siitä millaisen suosion hänen La Palomansa (Kyyhkysensä) saisi eri puolilla maailmaa.

    Entä sitten baskitaide?

    En tiedä siitä mitään, mikä ei ole ihme koska en muutenkaan ole kovin perehtynyt kuvataiteeseen.

    Niinpä Vitoria-Gasteizissa sijaitseva Museo de Bellas Artes de Alava tarjosi tietämättömälle helposti lähestyttävän kattauksen baskitaidetta vuosilta 1850-1950. Museo sijoittuu komeaan herrastaloon, jonka omistajat loivat satumaisen omaisuutensa 1800-luvulla Kuubassa. Rakennus myytiin Alavan provinssin hallinnolle vuonna 1941, jonka jälkeen se muutettiin museoksi.

    Museon näkyviä baskitaiteilijoita ovat mm. Ignazio Diaz Olano (1860-1937), Fernando de Amárica (1866-1956) ja Aurelio Arteta (1879-1940). Kolmikosta kaksi ensin mainittua syntyi Vitoriassa ja kolmas, Arteta Bilbaossa.

    Baskitaitelijat näyttävät kuvanneen arkipäivän maisemia ja naisten kotitöitä keittiössä ja pelloilla. Jälki on voimakasväristä, realistista, mutta voisi kuvitella että heidän jotkut maalauksensa lähestyvät impressionistien tyyliä. Jostakin syystä baskimaalareiden teokset muistuttavat tyyliltään suomalaisten Edelfeltin ja Gallen-Kallelan maalauksia.

    Taideteoksen pinta on faktaa, sen väreissä ja viivoissa faktat kilpailevat kyvystä luoda totuuksia. Taiteilija haluaa kertoa aikakautensa elämän suuntalinjoista, niiden solmukohdista.

     Museo de Bellas Artes de Alava sijaitsee kauniissa puutarhassa. Museoon on ilmainen pääsy.

Kyösti Salovaara, 2025.

Museo de Bellas Artes de Alava.

Entäpä "Rakkauden kukka", jonka kirjoitin otsikkoon?

    Se ei tullut mieleeni Iradierin Kyyhkysestä.

    Saumurin panssarivaunumuseossa on värikäs ranskalainen Saint-Chamond -tankki ensimmäisen maailmansodan ajoilta. Sen kyljessä lukee: ”Fleur D’Amour”.

    Onko tämä myöhemmin maalattu jälkipolvien tunnustus sodissa kuolleille? Vai kirjoittivatko tankissa henkensä kaupalla sotineet miehet "Rakkauden kukan" panssarinsa rautaseinään toiveikkaana, että selviävät hengissä sodan melskeistä?

    Ehkä, kenties, tai sitten ei.

    Mutta pitääkö oheisia kuvia katsellessa tuntea olonsa optimistiseksi vai pessimistiseksi? Entäpä jos tyytyy pelkästään ironiaan tai kyynisyyteen?

    Kyyninen ei pety koskaan.

    Eikä ironiselta nauru lopu.

    

       

   

Kyösti Salovaara, 2025.

Maailman ainoa säilynyt Saint-Chamond tankki.
Musée des Blindes.