Satumetsässä

[kivetkin näyttävät eläviltä]

 

Kyösti Salovaara, 2025.

Sierra de Urbasa, karstivuorten kainalossa läntisessä
Navarassa.

Monta sukupolvea eurooppalaisia on kasvanut ajatukseen, ettei sodan pitänyt olla mahdollinen. Koko Euroopan unioni on rakennettu ajatukselle rauhasta Euroopassa.

- Suvi Turtiainen Helsingin Sanomissa

Valokuvauksessa ei ole olemassa sellaista asiaa kuin epätarkkuus. Kaikki valokuvat ovat tarkkoja, mutta yksikään valokuva ei kerro totuutta.

- Richard Avedon

Sanotaan: niin on kuin näyttää olevan.

    Tämä viisaus on puolittain totta, osittain väärinymmärrys.

    Yksikään valokuva ei kerro totuutta, sanoo amerikkalainen huippuvalokuvaaja. Silti hänkin haluaa valokuvillaan näyttää sen mikä näkyy.

    Lueskelen ranskalaisen Guillaume Musson dekkaria Tyttö ja yö (Suom. Anna Nurminen, Siltala, 2023.), joka on täynnään viittauksia kirjallisuuteen. Musso heittelee nokkelia sitaatteja toisilta kirjailijoilta. Mutta hän kirjoittaa itsekin aforistisesti. 

    ”Jokainen muisto pitää sisällään fiktiota ja jälkeenpäin luotua”, Musso toteaa lisäten yhden näkökulman havaintojemme totuudenmukaisuuteen. 

    Ihminen on subjektiivinen kokija, kokemustensa selittäjä. 

Onko Eurooppa satumetsä, jossa kummalliset olennot hääräilevät kiviksi ja kannoiksi naamioituneina? Vai sittenkin se rauhan ajatus, jollaisena EU näyttäytyi ajatuksissamme ja kokemuksissamme viimeisiin vuosiin asti?

    Kulkiessani eurooppalaisissa kaupungeissa, suurissa ja pienissä, rauhallinen Eurooppa esittäytyy loppukesän väreissä parhaimmissaan.

    Kaikkialla ihmiset kerääntyvät lounasaikaan terasseille, puistoihin ja kävelykaduille. Leppoisa Eurooppa henkii EU:n ajatusta rauhan tyyssijana. Kuljen Ranskassa kahteen otteeseen. Niiksi päiviksi ei osu ranskalaisten mielenosoituksia, niitä joilla halutaan pysäyttää ”kaikki”.

    Espanjan Baskimaalla suuri kolmeviikkoinen pyöräilykilpailu etenee lähellä mutta kaukana kuitenkin. Harkitsen erään etapin katsomista, ajamista 200 km suuntaansa sen takia, mutta onneksi jätän menemättä. Mielenosoittajat tuhoavat koko kilpailun, sitä ei ajeta maaliin asti.

    Syksyiset vainiot ovat kauniita. Maissipeltoja niitetään, jauhetaan rehuiksi. Petolinnut tarkkailevat tilannetta: saalis juoksee melkein suuhun.

    Kaikki näyttää somalta. Mutta: onko maailma se mitä näemme?

Euroopassa soditaan. Lähi-idässä tapetaan ihmisiä. Kaduilla kiehuu protesteja, joilla ei pyritä ratkaisemaan mitään. Droonit lentävät kuin hiljaiset petolinnut.

    Jokin aika sitten totesin, että nykyisistä mielenosoitusaalloista tulee mieleen 1960-luvun levottomuudet. Jokin on kuitenkin muuttunut. Niin kuin akatemiatutkija Timo Miettinen huomauttaa Helsingin Sanomissa (21.9): ”1900-luvun protestiliikkeet kytkeytyivät kuitenkin usein politiikan horisontin laajentamiseen – ajatellaan 1960-luvunlopun opiskelijaliikehdintää, 1970-luvun ympäristöliikettä tai Itä-Euroopan vapautusliikkeitä. Sen sijaan 2000-luvun liikehdintä ei yleensä liity ohjelmallisen tulevaisuuden rakentamiseen. Kyse on Ranskan keltaliiviliikkeen tavoin puhtaasta protestista, joka ei käänny edustuksellisiin rakenteisiin.” 

    Demokratia saa outoja piirteitä, kun vaaleissa hävinneet eivät tyydy osaansa. Katujen porukat yrittävät esittää kielteisen vaihtoehdon edustukselliselle demokratialla, tajuamatta mitä edustuksellisuus tarkoittaa. ”Pulinat pois”, sanoi arvostettu keskustalainen poliitikko Johannes Virolainen tarkoittaen, että vaaleissa hävinneen tulee tyytyä tapahtuneeseen. Sitäkin hän tarkoitti, luulen, että yhteistyötä pitää tehdä poliittisten rajojen yli.

    Mutta nykyajan itsekeskeinen ihminen ei halua tyytyä äänestystuloksiin. Ranskalaiset pistävät kaikessa hanttia, vaikka maa on konkurssin partaalla. Kaduilla temmelletään, ollaan vastaan, ei puolesta. Meidän jälkeemme... paskanko väliä sillä, kadun ranskalainen ajattelee.

    Silmiini sattui uutinen, että Espanjan kansantalous on ajanut Ranskan ohitse kaikki mittarit laskien. Hämmästyin Michelin-renkaiden ”kotikylässä” Clermont-Ferrandissa sitä, että monet pienet putiikit ovat siirtyneet viisipäiväiseen viikkoon. Kun riittävän monet ihmiset ryhtyvät ajamaan uutteruuttaan alas, tuloksena saattaa olla kova yhteiskunta, jossa polarisaatio on sapelin terävää.

Kyösti Salovaara, 2025.

Musée de l'Aventure Peugeot, Sochaux.

Missä toden ja fiktion raja kulkee? Onko sitä rajaa edes olemassa, koska ihminen on selittäjä, tarinoiden kertoja, satumetsässä vaeltelija?

    Guillaume Musso lainaa dekkarissaan Garcia Márquezia, joka ilmaisi ihmisen persoonallisuuden sisäkkäiset roolit näin: ”Kaikilla on kolme elämää: julkinen elämä, yksityiselämä ja salainen elämä.” Koska salainen elämä on ”salaista”, emme koskaan voi tuntea kanssaihmisiämme perin juurin. Ja koska omaa salaista elämää emme uskalla tonkia, emme tunne edes itseämme.

    Tämä kolminaisuus koskettaa jotenkin myös käsitystä todellisuudesta ja historiasta. Kaikki on samalla totta ja osittain fiktiota. Mutta fiktiokin on totta, koska niin on kuin miltä näyttää. 

    Peugeot-museossa (Musée de l'Aventure Peugeot) Sochauxin kaupungissa tajusin, kuinka autojen historiaa selittää omilla muistoillaan mutta samalla myös sillä mitä on lukenut ja mitä katsonut. Ja siitä mitä itse muistaa, ei voi olla aivan varma menikö kaikki niin vai olenko jälkeenpäin lisäillyt selityksiä alkuperäisiin muistikuviin.

    1950-luvulla autot kiinnostivat meitä pikkupoikia hurjasti. Semminkin kun juuri yhdelläkään tavallisella perheellä ei ollut autoa ollut.

    Muistan kuinka lääkäri tuli tutkimaan korvakipuani leveällä etuvetoisella mustalla Citroënilla. Muistan kuinka serkkuni isä ajoi pitkänokkaisella Mersulla. Ja Anjalassa, missä mummoni asui, oli taksikuski, jonka toinen käsi oli proteesi, mutta joka ketterästi kuskasi Standard Vanguardillaan perheemme Anjalan kirkonkylän bussipysäkiltä mummon mökille Huhdanniemeen. Yksi suurimmista hetkistä oli, kun angiinaa Anjalassa sairastaessani isäni päätti, että ajetaan taksilla Kotkaan asti. Niin sitten Standard Vanguardin kyydissä ajettiin.

    Autoissa oli sellaista romantiikkaa, jota ei pysty enää tavoittamaan, tuskin edes kuvittelemaan.

    Niinpä Peugeot-museon komea yksilö Peugeot Landau 184, joka valmistui 1920-luvulla, näppäilee romanttisia tunteitani, kun selviää että museossa katselemani auto esiintyi fyysisesti ”näyttelijänä” Woody Allenin elokuvassa Midnight in Paris (2011). Elokuvassahan palataan fiktiiviseen amerikkalaiskirjailijoiden Pariisiin 1920-luvulla; sinne missä oikeat kirjailijat Hemingwayn tavoin istuivat vasemman rannan kahviloissa keskustellen, väitellen ja jopa lyijykynällä seuraavaa romaaniaan kirjoittaen.

    Satumetsässä kohtaa kaikenlaista.

Kun ajelee autolla Espanjassa, näkee paljon petolintuja. Sama koskee Ranskan ja Saksan peltomaisemia. Suomessa haukkoja näkee harvemmin. Ehkä siksi, että täällä ajetaan metsien keskellä vihreässä putkessa eikä juuri lainkaan avarassa maisemassa. Tai sitten Espanjassa vaan on enemmän haukkoja kuin Suomessa.

    Neljän viikon aikana näimme runsaasti hiirihaukkoja, haarahaukkoja, tuulihaukkoja ja korppikotkia.

    Määrittelen linnut epätarkasti, koska tarkka lajimäärittely on vaikeaa, varsinkin sukkelasti liikkuvasta autosta. Sitä paitsi hiirihaukan erottaminen vaikkapa mehiläishaukasta saattaa olla hankalaa. Ainakin minulle se on. Haarahaukkoja on montaa sorttia, samoin kuin korppikotkia. Todennäköisesti bongasimme jälleen kerran hanhikorppikotkia, mutta varmuuden vuoksi ne saavat olla pelkästään ”korppikotkia”.

    Näkevätkö linnut enemmän kuin me maan pinnassa tallustelevat ihmispolot?

    Ehkä ne näkevät.

    Pysähdymme entisten tulivuorien laelle muodostuneen vehmaan ylängön reunalle. Parc naturel régional des Volcans d'Auvergne sijaitsee Michelin-kaupunki Clemont-Ferrandin tuntumassa.

    Kaksi korppikotkaa sujahtaa puiden yli aivan lähelle kuin satumetsän viestiä tuoden! 

 

     

JS. 2025.

Parc naturel régional des Volcans d'Auvergne.