Tietääkö humanisti

[mistä pulu pissii?]

Kyösti Salovaara, 2025.

Niin kauan kuin on ilmaisunvapautta, niin kauan on huumoria.

- Woody Allen

Teknokratia torjuu konfliktin, populismi kompromissin.

- Timo Miettinen

Mitä tehtävää puhujalla olisi, jos ajatus olisi selvä ilman sanoja.

- Aristoteles

Joka keitetyn paistaa, se makean maistaa.

- trad.

Lokakuu!

    Lokaa siellä, lokaa täällä.

    Päivät lyhenevät, yöt pitenevät. 

    Lokakuun himmeässä valossa vihreä muuttuu ruskeaksi. Sitten kaikki paljastuu, alastomat oksat ja puiden mustat rungot.

    Ei tämä runo ole, sittenkään.

Ihmisiä on vaikea olla luokittelematta. Julkisessa keskustelussa jokainen yksilö on edustavinaan ”jotakin” ryhmää eikä vain yhtä ihmistä monen joukossa. Leimaaminen leimaa journalismia. Pikkupolitikointia.

    Kun ihminen leimataan – vaikkapa populistiksi, teknokraatiksi, humanistiksi, arvoliberaaliksi, feministiksi, sovinistiksi, rasistiksi, konservatiiviksi – hänet otetaan pois ja kuori jätetään näytille, ikään kuin torille jalkapuuhun.

    Ihmisen leimaaminen ei ota huomioon, että sisäisesti ihmisyksilöt saattavat olla kaikkia eikä vaan yhtä. Yksilö saattaa olla yhtäällä teknokraatti (toimessaan) ja toisaalla arvoliberaali (istuessaan saunan lauteilla) ja täysi paska illan myöhäisinä tunteina korttelikapakassa.

    Aristoteles kirjoitti, että tragediassa ei ole tarkoitus kuvata niinkään ihmistä kuin toimintaa: ”päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaista.” 

    Voisiko tätä ohjetta käyttää journalismissa? Kirjoitetaan siitä mitä tapahtuu eikä loputtomasti vatvota sitä millaisia ihmiset ovat kotioloissaan. Mission impossible?

    Mutta jos noin kuitenkin tekisi, jos uskoisi Aristoteleetä, myöntäisikö implisiittisesti että yhteiskunnallinen elämä on tragediaa eikä niinkään komediaa?

Kun menee vaikeaksi, ei helposti pääse muualle.

    Akatemiatutkija Timo Miettinen pohti Helsingin Sanomissa demokratian hiipumista esseessään Teknokratia ja populismi ovat epäluottamuksen kaksi varjokuvaa  (HS. 21.9.2025). Miettisen idea, väite, kuului, että yksilöllisyyttään korostavat ihmiset eivät enää suostu neuvottelemaan toistensa kanssa, eivät suostu etsimään kompromisseja. Ei luoteta demokraattiseen päätöksentekoon.

    Miettinen oli varmasti oikeassa, mutta myös vähän väärässä luokitellessaan ihmiset sen mukaan millaisessa roolissa he ovat ja toimivat. Hän ei ottanut huomioon politiikan (johon demokraattinen päätöksenteko lopulta perustuu) perusluonteista populismia. Poliittisen liikkeen on aina yksinkertaistettava todellisuutta voittaakseen kansalaisia puolelleen. Sellainen puolue ei voi menestyä, joka tunnustaa kuinka monimutkaista päätöksenteko on, kuinka mahdotonta on toteuttaa kaikille sopivia arvopäämääriä loukkaamatta jonkin yksilön, joidenkin ryhmien arvosfäärejä.

    Miettinen myös väitti, ikään kuin luokitteluun sisäänrakennettuna, että teknokraatit tyytyvät vain pyörittämään heille annettua koneistoa. Ikään kuin teknokraateilla ei olisi omia arvoja ja arvopäämääriä.

    Ekonomisti John Kenneth Galbraith toi 1960-luvulla julkiseen keskusteluun idean teknokratiasta, joka pyörittää suuryrityksiä omistajien tahdosta välittämättä. Valta yrityksissä oli ikään kuin siirtynyt yrityksen omistajilta palkatuille johtajille ja näitä avustaville suunnittelijoille ja konttoriväelle.

    Näin kaiketi tapahtui, mutta myös teknokratialla oli idea siitä miten yritys menestyy ja miksi sen pitäisi menestyä.

   Jos Miettinen väittää, että esimerkiksi nykyinen hallitus toimii teknokratian tavoin, hän on väärässä. Galbraithin ideaa soveltaen teknokratia politiikassa tarkoittaisi, että virkamiehet ovat kaapanneet päätöksenteon itselleen ja poliitikot ja kansa katselevat tumput suorana mitä virkamiehet päättävät. Vaikka VM:n virkamiehillä onkin paljon sanottavaa, niin eikö Orpon ja Purran hallitusta moitita pikemminkin siitä, että se toteuttaa liiankin uskollisesti puolueiden ohjelmia seurauksista välittämättä.

    No, koska en tiedä mitä kokoomuksen tai perussuomalaisten ohjelmissa sanotaan ja halutaan, en ryhdy pohtimaan mitä ohjelmaa hallitus toimittaa.

Kyösti Salovaara, 2025.

Kuuntelin hetken viime perjantaina kulttuuriväen keskustelua Ylen ykköseltä. Paikalla oli kolme humanistia.

    Yksi heistä otti esille tositapauksen, jonka mukaan muuan suomalainen henkilö on "päätyönään" opiskellut yliopistossa 50 vuotta ja suorittanut jotain 4500 opintopistettä.

    Koska pelkästään opintopisteiden ”kustannuksia” laskettaessa saadaan tulos, että kyseinen henkilö on aiheuttanut valtiolle (yliopistolle) 750 000 – 1 000 000 euron rahanmenon, keskustelija kysyi onko tässä mitään järkeä. Voiko joku ”huvikseen”, ilman tarkoitusta käyttää saamaansa oppia hyödyksi työelämässä tai yritysmaailmassa, aiheuttaa yhteiskunnalle tuommoisia kustannuksia.

    Keskusteluun osallistuva professori Laura Kolbe sanoi, ettei siinä ole mitään väärää. Snellmanilaisena humanistina Kolbe hyväksyy loputtoman, turhankin opiskelun. Hän korosti keskustelussa humanistin ideaa: rahalla ei ole väliä kun ihminen kehittää yleissivistystään. 

    Onko humanisti – leimakirvestä käyttääkseni – ihminen joka ei tiedä mistä eurot tulevat? Ihminen joka ei tiedä, että maailmassa ei ole ilmaisia lounaita? Joka luulee, että kirjasto, sairaala, valtatiet ja kiskot ja poliisilaitos ovat ilmaisia? Joka väittää, että valtio voi loputtomasti lainata ulkomailta rahaa, jota ei tarvitse koskaan maksaa takaisin?

    Niin että olisiko järkevää muuttaa alussa lainaamani Timo Miettisen ajatus tällaiseksi: ”Teknokratia torjuu konfliktin, humanisti kompromissin.” Vai olisiko tämä vielä parempi: ”Teknokratia torjuu konfliktin, arvoliberaali kompromissin.” 

    Niinkin voisi virkkeen muotoilla, että optimisti torjuu konfliktin ja pessimisti kompromissin, mutta tässä on se vaikeus etten tiedä kumpaan virkkeen osaan optimisti/pessimisti tulee sijoittaa.

Lokakuu.

    Kohinaa siellä, tutinaa täällä.

    Kun ranskalaiset ryntäävät kadulle vastustaakseen kaikkea ja halveksiessaan demokratiaa (kuten Miettinen kirjoitti), niin mitä suomalaiset tekevät demokratiaa epäillessään?

    He panevat rahansa säästöön ja kieltäytyvät kuluttamasta!

    Suomen kansantaloudesta yli puolet syntyy yksityisestä kulutuksesta.

    Toiset ovat ihastuksissaan kehuneet suomalaisten rationaalisuutta. On järkevää pistää rahaa säästöön. Toiset ovat hihkuneet, että hyvä kun kulutus vähenee.

    Jälkimmäiset eivät ota huomioon mitä downsizing yhteiskunnallisesti tarkoittaa. Jos puolet kansantaloudesta kuihtuu, se tarkoittaa että myös hyvinvointivaltion toimintoja pitää ajaa alas.

    Tässä on hirmuisen tragedian ainekset.

    Paavo Rautio kirjoitti osuvasti Hesarin toisessa pääkirjoituksessa eilen keskiviikkona, että ”suomalaiset säästävät itsensä työttömiksi”: ”Kuluttaa ei uskalleta, koska työsuhde voi katketa. Mutta mitä vähemmän kuluttajat kuluttavat, sitä todennäköisemmin työsuhde katkeaa.”

    Se mikä saattaa yksilön kannalta näyttää rationaaliselta, se on yhteiskunnan kannalta irrationaalista.

    Niinpä tässä toistuu antiikin tragedia: välttääkseen huonot ajat, suomalainen ryhtyy säästämään, ja niin tehdessään hän muiden säästävien kanssa aiheuttaa lisää työttömyyttä ja lisää leikkauksia hyvinvointivaltion palveluihin.

    Korkealentoisesti Aristoteleen siivillä liitäen: ”Peripetea merkitsee, kuten sanottu, toiminnan suunnan kääntymistä vastakkaiseksi, ja sen on, toistan vielä, tapahduttava joko todennäköisyyteen tai välttämättömyyteen perustuen. Siten sanansaattaja Oidipuksessa tulee paikalle ilahduttaakseen Oidipusta ja vapauttaakseen hänet äidin aiheuttamasta pelosta, mutta saa aikaan päinvastaisen vaikutuksen selvittäessään Oidipuksen henkilöllisyyden.” (Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski. Otava 1967, 1977.)

 

  

Kyösti Salovaara, 2025.