[eiks ne osaa?]
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. Väärin luettu? |
Samuel harrastaa nykyään varsinkin tieteitä. Hän on kaupungin kirjaston suurimpia asiakkaita. Hän saattaa viipyä siellä pitkiä aikoja luetteloita selaillen. Kirjojen tieteelliset nimet herättävät hänessä aina suurta uteliaisuutta. Hän on jo lukenut ”Geologian”, ”Biologian alkeet” ja ”Estetiikan peruskysymyksiä” ja lisäksi hän on tutkinut kemiaa, ”Lajien syntyä” ja Marxin teorioita, eivätkä Descartesin ”Metodin esitys” ja Nietzschen ”Näin puhui Zarathustra” ole hänelle tuntemattomia. Hän lukee ahmien, ilman mitään järjestelmää, niin kuin nälkäinen syö ruokaa. Ja kaikkia näitä asioita hän hautoo sitten yksinäisessä sielussaan, päämääränään siepata universumin salaisuus esiin kirjaston pölyisiltä hyllyiltä. Ei mitään sen vähempää.
- Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa, 1932.
Meidän sukupolvemme oli kasvatettu seikkailukertomuksilla ja ensimmäisen maailmansodan tuottama suunnaton illuusioiden romahdus puuttui meiltä, ja niin me kuljimme etsimässä seikkailua…
- Graham Greene: Pakoteitä, 1980 (suom. 1982).
Millaisia kirjoja luetaan?
Kuka niitä lukee?
Ja miksi lukee, kun lukee?
Ovatko kirjojen lukijat parempia ihmisiä kuin ne jotka eivät lue?
Jos ovat, niin miksi ovat?
Lukeakseen kirjoja, pitää osata lukea.
Lukutaito rappeutuu Suomessa, sanotaan. Ehkä, kenties ei. Kaunokirjallisuuden lukeminen kyllä saattaa vähentyä, mutta erilaisia digilaitteita ei pysty käyttämään ellei osaa yhtään lukea. Paitsi että kohta kaiken voi hoitaa puhumalla. Kyllä AI hoitaa homman jos lukeminen ei huvita pätkääkään. Sanot vaan mitä haluat. Ja saat mitä tekoäly "haluaa" sinun saavan.
Suomen Kuvalehti julkaisi viime viikolla (24.10.2025) Tommi Melenderin esseen Lukevan miehen yksinäisyydestä. Alaotsikko kuului: ”Testosteronin huuruisessa maailmassa lukutoukille jää vain tekijämiesten tähteet.”
Melenderin essee pönkitti kirjallisuuden lukijoihin ja lukemiseen liittyvää myyttiä siitä kuinka arvokasta ”korkeakirjallisuuden” lukeminen on ja kuinka heteromiesten tilalle tulleille avaramielisille naisille korkeakirjallisuus maistuu. ”Naiset lukevat aktiivisemmin kuin miehet, etenkin niin sanottua korkeakirjallisuutta”, Melender kirjoitti. "Viime vuosina minussa on voimistunut sympatia myös niitä miehiä kohtaan, jotka vapaina hetkinään lukevat kertomakirjallisuutta, vaikka voisivat käyttää saman ajan Erikoisryhmä Hampurin katseluun tai internetissä pätemiseen."
Niin että elokuvia katsovat heteromiehetkin ovat luusereita?
Melenderin mielestä ne ovat väärässä, jotka väittävät kirjallisuuden naisistumisen nostavan kertomakirjallisuudessa esiin ”identiteetin, itsemäärittelyn ja traumojen ympärille kiertyviä aiheita, jotka vieraannuttavat miehiä” ja jonka ”tuloksena on poliittisesti sovinnaisia ja sisällöllisesti tylsiä teoksia”.
Ja edelleen Melenderin mielestä on hyvä, että hänen nuoruutensa kaunokirjallisuutta hallitsevat ”proosaurokset”, kuten Philip Roth, Milan Kundera tai Hannu Salama, ovat joutuneet antamaan ääntä toisenlaisille äänille. Monimuotoisuus on tärkeää, Melender toteaa.
(Minä puolestani en ole koskaan pitänyt Rothia ”proosauroksena”.)
Naiset ovat lukijoina joustavampia kuin miehet, Melender sanoo.
Selailen kahta tutkimusta kirjojen lukijoista ja kirjojen kustantamisesta.
Ne ilmestyivät 1970-luvulla, joten ne (kenties) ennustivat mihin päädytään, kun oltiin matkalla 2020-luvulle.
Katarina Eskolan teoksessa Ei kirjaa ilman lukijaa (Tammi, 1972) kerrotaan mm. siitä millaisia kirjoja naiset vs. miehet lukivat 1970-luvun taitteessa. Tutkimusta tehtiin tiettyjen kirjojen – tietokirja, korkeakirjallinen romaani, viihderomaani, runokirja – lukijakunnasta.
Eskolan tiivistetty johtopäätös kuului, että naiset ja miehet lukivat suunnilleen yhtä lukuisasti tietokirjoja ja perinteisiä romaaneja, mutta runoteoksien ja viihderomaanien lukijoista pääosa (n. 90 %) oli naisia.
Tässä tutkimuksessa viihderomaanina ei kuitenkaan ollut Alistair Macleanin (jota Tommi Melender ei tietenkään ole koskaan lukenut) kaltaisia kirjailijoita.
Toisessa selailemassani kirjassa, Per I. Gedinin teoksessa Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1977. Suom. Risto Hannula. Tammi, 1977) päädyttiin siihen, että kirjallisuus, sen julkaiseminen, sen lukeminen ja sen kritiikki jakautuu voimakkaasti Robert Escarpitin luonnehtimalla tavalla yhtäällä sivistyksen kiertokulkuun ja toisaalla populaarin kiertokulkuun, eivätkä nämä lukijakunnassa kohtaa toisiaan.
Gedin työskenteli ruotsalaisen Wahlström & Widstrand -kustantamon toimitusjohtajana. Hänen visionsa tulevaisuuden kustannustoiminnasta oli pessimistinen. Korkeakirjallisuus menettäisi merkityksensä. Ihmiset tulisivat lukemaan yhä enemmän ja melkein pelkästään bestsellereitä ja viihdettä.
Vuonna 1975 kukaan ei arvannut mitä teknologian kehityksessä tapahtuu. Mistäpä Gedin tai Eskola olisivat osanneet kuvitella internetin, somen ja striimauspalvelujen maailman, jossa kirja ihmisten arkipäivässä näyttää yhä useammin historialliselta rudimentilta.
Mutta joltakin kantilta Gedin ymmärsi Melenderiä paremmin mitä ympärillä tapahtuu. Gedin lainasi erästä amerikkalaista kustantajaa näin: ”Romaani, varsinkin kirjallinen romaani, on menettänyt kosketuksen yleisöönsä… vakava kirjoittaminen on kääntynyt kohti vieraantuneita ja usein hämäriä aihealueita ja siksi kirjakauppiaat kysyvät ’missä ovat kaikki viime vuoden hyvät luettavat kirjat?’”
Kun puhutaan monipuolisesta kirjallisuudesta ja semmoista vaaditaan, lukuvalikoimaan kai pitäisi lukea kaikenlainen kirjallisuus eikä vain korkeakirjallisuutta erilaisine vivahteineen.
Näin Tommi Melender ei tee.
Kun muut ”pikkupojat” lukivat seikkailukirjoja tyyliin Alistair MacLean, Melender tyytyi katselemaan niiden selkämyksiä. Niinpä hän sitten siirtyikin suoraan mahdollisimman ”korkealle”: ”Syystä tai toisesta kiinnostuin Paavo Haavikon, Pentti Saarikosken ja Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta. Kukaan ei minua sysännyt siihen suuntaan, kenellekään en voinut runojen lukemisesta puhua, erakoiduin yksityiselle planeetalleni.”
Voiko ihminen tehdä laajojen kaarien johtopäätöksiä oman yksityisen kokemuksensa perusteella?
Tekeekö Saarikosken ja Mannerin lukeminen ihmisestä paremman kuin miehestä, joka lukee MacLeania ja Dan Brownia? Tai ei lue lainkaan?
Todellako?
Näin Melender tuntuu ajattelevan.
Jos näin olisi, miten on mahdollista että kahdesta tunnetusta kertomakirjallisuuden ”lukutoukasta”, Stalinista ja Hitleristä tuli 1900-luvun suurimmat julmurit, jotka aiheuttivat miljoonien ja miljoonien kanssaihmisten kuoleman?
Melender kirjoittaa siitä, kuinka naiset ovat tuoneet korkeakirjallisuuteen monipuolisuutta sekä kirjoittajina että lukijoina.
Lähtökohtansa - Melender ei nuoruudessaan lukenut lainkaan seikkailukirjoja – takia Melender ei näe kirjallisuuden kenttää reunasta reunaan, päädystä päätyyn.
Hän ei huomaa, että naiskirjailijat ovat kohtuullisesti valloittaneet myös dekkareiden kirjoittamisen ja hallitsevat nordic crimeä jos eivät yksin niin kuitenkin tasavertaisesti mieskirjailijoiden kanssa. Viihteelläkin on arvonsa.
Joten kannattaako edelleen, vuonna 2025, sivistyksen kiertokulku eristää populaarin kiertokulusta?
Niinpä kysyn: Onko suositusta romaanista tykkääminen sivistymätöntä?
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. Saavatko kaikki kukat kukkia? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti