[eilen, tänään, huomenna ja ...?]
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. Eutinin linna Schleswig-Holsteinin osavaltiossa. |
Kuolleitten sukupolvien perinteet painavat vuorenraskaina elävien aivoja.
- Karl Marx, 1862
Saksan käsissä on tällä hetkellä Euroopan kohtalon peräsin. Täysin sananmukaisesti Saksa on nyt Euroopan sydän. On aivan samantekevää, johtuvatko tämän sydämen maanosaamme vavahduttavat iskut uudesta elinvoimasta, kuten monet väittävät, vai äkillisestä kamferiruiskeesta. Euroopan sydän sykkii joka tapauksessa voimakkaasti. Peloittavan voimakkaasti.
- Olavi Paavolainen, 1936
Mikä totuus, pitää kysyä… Totuuden kaltaista absoluuttista suuretta on mahdoton todistaa historiantutkimuksessa saavutetuksi. Jos siihen kyettäisiin, tutkimus alalla olisi aikoja sitten päättynyt… Historia tarjoaa epävarman ponnistuspohjan, se on totta ja se tiedetään, mutta silti aina paremman ja tukevamman kuin pelkkä rajallinen nykyhetki ilman pitemmän aikavälin käsittävää mennen tarkastelua. Jokaista ratkaisua on jotenkin perusteltava - miten muutoin tehdä se kuin johonkin toistuvaan nojautumalla? Ainutkertainen ei tarkoitukseen kelpaa.
- Heikki Ylikangas, 2015
Historiaa toistaa itseään, mutta on myös ainutkertaista. Koska emme tiedä ”tositilanteessa” mikä on ainutkertaista ja mikä toistuvaa, historiaa ei voi sellaisenaan käyttää uusien päätöksien pohjana. Toistuvan historian manuaali puuttuu.
Historia kuitenkin houkuttelee hyväksikäyttäjiä.
Yleisradio haastatteli englantilaista historioitsijaa ja arvostettua Venäjä-tutkijaa professori Mark Galeottia Venäjän presidentin Putinin tavasta käyttää historiaa toimenpiteidensä perusteluna. Hannu Tikkalan tekemä haastattelu julkaistiin viime viikonloppuna.
”Galeotti on turhautunut putinilaiseen historiankirjoitukseen”, Tikkala kirjoitti. Putin ”kohtelee historiaa kuten buffet-tarjoilua. Hän valitsee asiat, joista hän pitää, ja sivuuttaa faktat, joista hän ei pidä.”
”Galeottin mukaan historialla ei voi perustella sitä, miten asioiden pitäisi olla nyt. Jos niin olisi, Saksin osavaltio voisi julistautua itsenäiseksi Saksasta. Samalla myös Italian eri alueet voisivat vaatia itsenäisyyttä, koska Italia yhdistettiin voimalla vasta 1870-luvulla.”
Entisestä ei voi päätellä mitä tulevaisuudessa tapahtuu - niinkö?
Kuolleitten sukupolvien perinteet painavat vuorenraskaina elävien aivoja, kirjoitti Karl Marx. Tässäpä paradoksi: samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa, mutta silti olemme saman joen ”vankeja” sukupolvesta toiseen.
Kun historiaa tutkitaan, tutkitaan ihmisen käyttäytymistä.
”Ihmisen käyttäytymiseen, tekoihin ja päätöksiin on oletettava olevan konkreettinen syy, tehty päätös, kyettiinpä se ratkaisu lähdetiedoin osoittamaan tai ei”, sanoi Heikki Ylikangas teoksessaan Mitä historia on ja millaista sen tutkiminen. ”Mitään ei voi katsoa tapahtuneen ilman syytä, ilman inhimillistä päätöstä, oli päätös ja sen motiivi millainen tahansa, järjen tai tunteen sanelema.”
Historialla ei voi yksikäsitteisesti perustella millaisia päätöksiä nyt pitäisi tehdä.
Mutta voiko nykyhetkestä peruuttaa menneisyyteen ja todeta että se oli sellainen kuin oli eikä se, historia voinut muunlaista tehtyjen päätösten jälkeen ollakaan? Näin voidaan tehdä, jos Ylikangas on oikeassa.
Yksi keino ymmärtää historian hetkiä, on lukea mitä aikalaiset omasta ajastaan sanovat ja ovat sanoneet. Aikalainen ei ole jälkiviisas etukäteen.
Olavi Paavolainen matkusti pohjoismaiseen kirjailijatapahtumaan Hitlerin Saksaan elokuussa 1936. Jo samana vuonna hän julkaisi matkakokemuksistaan ”rapsodian” Kolmannen valtakunnan vieraana.
Paavolainen näki paljon ja osasi myös kuvata kiehtovasti näkemänsä, mutta näkikö hänkään tulevaisuutta?
Paavolainen saapui Travemünden Pohjoismaiseen kirjailijataloon elokuun alussa 1936. Jo marraskuun 19. päivänä hän kirjoitti Kolmannen valtakunnan vieraana -teoksen alkusanoissa näin: ”Tulin usein Saksassa suomalaisia lehtiä lukiessani epätoivoiseksi. Minusta tuntui, että Suomessa ei yleensä oikein tajuttu, mitä maailmassa nykyisin tapahtuu. Lähestymme huimaavaa vauhtia Euroopan historian ehkä suurinta käännekohtaa. On kohtalokas virhe nyt ratkaista tapahtumia pikkujärkevällä viisaudella. Nyt on uskallettava ajatella apokalyptisesti.”
Mutta uskalsiko Paavolainenkaan olla riittävän ”apokalyptinen”? Tai olisiko se ollut edes mahdollista?
Pohjoinen historia ja luonto ja sen taianomainen kokemus olivat tärkeässä osassa uuden Saksan ”ideaa”. Pohjoismaiset kirjailijat matkustivat (ennen kuin menivät Nürnbergin puoluepäiville) Travemündestä läheiseen Eutiniin, jonka sanottiin sijaitsevan Holsteinin Sveitsissä – ja sanotaan yhä tänään.
Paavolainen kirjoitti, että siellä ”metsät ja varsinkin kymmenet järvet ovat pohjoissaksalaisten ylpeyden aihe. Tunnelma näiden hämärien ja juhlallisten pyökkimetsien ympäröimien uneksuvien järvien rannoilla on omalaatuisen romanttinen.”
Tänään meistä tuntuu, että romantiikalla ei ollut mitään osuutta Hitlerin Saksan käyttäytymiseen, mutta olihan sillä, se oli osa ideologiaa.
Paavolainen vietti kulttuurijuhlaa Eutinin linnassa kollegoidensa ja paikallisen kulttuuriseuran kanssa. Paavolainen kirjoitti, että Eutinin linna oli tyylikkäin ”lumottu linna” minkä hän oli koskaan nähnyt.
Sen arkkitehtuuri oli kyllä tavanomaista, mutta sisältä se oli omalaatuisen tunnelmallinen. ”...tiiliskivistä rakennettu linna on arkkitehtoonisesti oikeastaan avuton ja kömpelö. Kai siksi se vaikuttaakin tyypilliseltä tarujen köyhtyneeltä linnalta... Se on aivan kuin kuollut; hiljaisuus ja elottomuus kaareutuu sen ympärillä kuin holvi. Kaikkinaisen ruhtinaallisen loiston ja vilkkaan elämän puuttuminen korostaa vieläkin enemmän sen salamyhkäistä vaatimattomuutta.”
Holsteinissa, Eutinissa Paavolainen kohtasi historian myyttisen ”saksalaisuuden”. Se oli tärkeä osa Kolmannen valtakunnan henkistä olemusta.
Mutta, niin kuin Paavolainen totesi, se oli vain yksi osa: ”Ja kuitenkin ’saksalaisuus’ ei nyt ole enää mikään päämäärä sinänsä, vaan ainoastaan välikappale uusien vallanpitäjien käsissä. Eutin on sittenkin vain lumottu linna, jonka asukkailla on olemassaolon oikeus vain siksi, että he ovat vanhoja ja ’kulttuurisia’. Heitä tarvitaan niin kuin museoesineitä: olemaan kasvattavina esikuvina. Heidän Schirmherrinsä on yksinkertainen, hyväsydäminen ja karski sotilastyyppi, joka mielellään ja halukkaasti vetoaa kulttuuriin ja taiteeseen juhlapuheissa, mutta juhlan loputtua tottelee ajatuksettomasti jokaista korkeammalta tulevaa käskyä. Ja linnan ulkopuolella seisoo vartiossa nuori ruskeapuseroinen joukko…”
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. Linnan sisäpiha. |
Ovatko kansakunnat niiden ”kulttuuristen” jokien vankeja joiden varrella ovat historiansa kohdanneet ja kokeneet?
Ehkä näin on, kenties ei.
Palataanpa nykyhetkestä 533 vuotta taaksepäin vuoden 1492 Espanjaan, jossa katolisten valtiaiden Isabellan ja Ferdinandin hallitessa muslimien noin 750-vuotinen valtakausi päättyi Iberian niemimaalla. Katolinen Espanja löi muslimit viimeisessä taistelussa Granadassa tammikuun alussa 1492.
Juutalaisten yhteisö kukoisti Espanjassa maurien hallitessa suurta osaa Iberiaa. Mutta jo 1300-luvulla heitä vainottiin. Kastilian Isabellan ja Aragonian Ferdinandin mentyä naimisiin 1469, juutalaisille luvattiin kuninkaan tuki ja suojelu.
Mutta heti kun maurit oli kukistettu, Isabella ja Ferdinand antoivat 1942 Alhambran julistuksen, josta seurasi juutalaisten karkotus Espanjasta. Vaihtoehtona oli kristinuskoon kääntyminen. Juutalaiset saivat vain muutaman kuukauden heinäkuun loppuun asti joko luopua juutalaisuudesta tai poistua maasta. He eivät saaneet viedä mukanaan omistamaansa kultaa eikä hopeaa.
Tuohon aikaan Espanjan alueella asui noin 300 000 - 400 000 juutalaista. Näistä kenties 100 000 kääntyi kristityiksi ja 170 000 pakeni muualle, monet Portugaliin ja useimmat muualle Välimeren rannoille. (Luvut ovat epätarkkoja ja ristiriitaisia.)
Portugaliin paenneet kohtasivat siellä uuden vainon. Julminta oli, että Portugalista vietiin laivoilla 2000 juutalaislasta (alle 10 vuotiaita) São Tomén saarelle Länsi-Afrikan rannikolla. Siellä heistä, äideistään väkivalloin irti revityistä, suurin osa kuoli. (Lähde: Jason Websterin teos Violencia, 2019, ja Wikipedia.)
Miten tämä kertomus liittyy nykyhetkeen?
Espanjan hallitus on pääministerinsä, sosialistipuolueen päämiehen Pedro Sánchezin johdolla esiintynyt Israelin kiivaana kriitikkona; myös Espanjan kuningas arvosteli YK:ssa jyrkästi juutalaisten valtiota. Hamasin kaksi vuotta sitten toimeenpanemasta terroristi-iskusta kirjoitetaan laatulehti El Paísin artikkeleissa ja mielipidejutuissa enimmäkseen sivulauseita.
Onko Espanjan Palestiina-myönteisyydellä jotakin tekemistä vuoden 1492 juutalaiskarkotuksien kanssa?
Olisi rohkeaa väittää, että kysymys on samasta, historiallisesta antisemitismistä. Joten en väitä.
Kun juutalaisten yhteisö kukoisti Espanjassa ennen vuotta 1492, heitä oli maan väkiluvusta noin 5 %. Tänään juutalaisia asuu Espanjassa noin 50 000 eli 0,1 % maan väestöstä. Tätä lukua voisi verrata Espanjassa asuviin marokkolaisiin, joita on noin 1 000 000.
Historialla ei voi perustella miten asioiden tulisi olla nyt.
Mutta voiko nykyhetkestä projisoida historian esille? Selittääkö nykyhetki menneisyyden?
Mitä Euroopalle tapahtuu?
Ranskalainen yhteiskunta näyttää hajoavan puolueiden kyvyttömyyteen tinkiä omista ohjelmistaan. Jos kukaan ei tee kompromissia kenenkään kanssa, ei yhteiskunta voi olla toimintakykyinen.
Ja juuri Ranskan piti olla Euroopan uusi johtaja!
”Eurooppa on taloudellinen jättiläinen mutta maailmanpolitiikan höyhensarjalainen”, sanoi kosmologi Kari Enqvist viikonlopun kolumnissaan Ylellä.
Enqvistin mielestä liittovaltio saattaisi ratkaista Euroopan ongelman, sen että eurosta, Schengen-alueesta ja vapaasta kaupasta huolimatta eurooppalaiset valtiot eivät tee riittävästi yhteistyötä. Enqvist jatkoi: ”Suomessa liittovaltiokehitystä toki kavahdetaan. Mutta ajatus Suomesta, joka ei olisi osa tulevaisuuden liittovaltiota, on absurdi. Se olisi yhtä mieletön kuin unelma Suomen valtiosta irtaantuneesta Kotkan kaupungista. Sellainen lilliputti olisi kuvainnollisesti vain kuraa kiinalaisten kengänpohjassa.”
Jos liittovaltiokehitystä ei edistetä, käykö niin kuin Enqvist ennustaa. Euroopasta tulee maailman ulkomuseo, jossa historiaa esitellään, mutta jossa historiaa ei enää tehdä.
Enqvist on tutkinut ammatikseen maailmankaikkeuden "historiaa", jossa ihmisellä ei vielä ollut mitään roolia. Universumin fyysinen tulevaisuus pystytään ennustamaan matemaattisesti. Mutta voiko maailmankaikkeuden historiasta ennustaa mitä ihmisille käy, mitä heidän tulisi tehdä?
 |
| Kyösti Salovaara, 2025. "Linnan 17. sataluvun loppupuolella englantilaiseen tyyliin suunniteltu puisto on tunnettu kauneudestaan. Sen kuuluisin nähtävyys on mahtava ja viivasuora lehmuskuja, Euroopan pisin." (Paavolainen, 1936.) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti