Ranskalaisia päävärejä

[jälkikuvia Jean-Luc Godardista]

Jean-Claude Brialy, Jean-Paul Belmondo ja Anna Karina
Jean-Luc Godardin filmissä
Nainen on aina nainen (Une femme est une femme, 1961).
Kuvakaappaus Yle Teeman lähetyksestä.

Tässä päähänpistojen sarjassa, jonka nimi on Nainen on aina nainen, on tanssin ja leikin kepeyttä… Kekseliäiden, persoonallisten ohjaajien joukko ei ole suuri. Heihin kuuluu Godard. Tämän vahvistaa Nainen on aina nainen.

- Jörn Donner vuonna 1961 (suom. Risto Hannula).

Syvyyskompositio edustaa eräänlaista liioiteltua todellisuutta, ohjaajan todellisuutta. Samalla se kuitenkin on neutraali. Se tuo esiin kohtauksen tosiseikat. Se näyttää mitä tapahtuu mutta ei tarjoa yksipuolista ratkaisua. Orson Welles on sekä mukana kuvassa että sen ulkopuolella. Hän on kirjoittanut kuvan. Se on tarkka mutta samalla kaksiselitteinen samoin kuin se todellisuuskin jota se kuvaa. Ja juuri tässä mielessä Wellesin vaikutus moderniin elokuvaan, Antonioniin, Truffauttiin ja Godardiin on ilmeinen. Wellesin tavoin hekin kirjoittavat elokuvia kuin romaaneja.

- Jerker A. Eriksson Wellesin elokuvasta Citizen Kane vuonna 1963 (suom. Risto Hannula).

Elokuva on siitä kummallinen taidemuoto, että sen katsomisen voimaa ja viehätysvoimaa pystyy kuvailemaan loputtomasti filosofisilla kliseillä ja psykologisilla argumenteilla sanomatta loppujen lopuksi juuri mitään. Siitäkin voi kinata loputtomasti onko elokuva edes taidetta ja jos on niin missä mielessä? Onko se kirjoitettua vai esitettyä? Onko elokuvan tekijä ohjaaja vai käsikirjoittaja vai kuvaaja vai leikkaaja vai näyttelijät vai… kaikki yhdessä eikä mitään yksilöityä tekijää, taiteilijaa sitten olekaan?

    Kun luet kirjaa, luot sen henkilöt, tapahtumat ja maisemat omaan päähäsi. Vain sen ymmärrät minkä ymmärrät. Vai sitä pelkäät mitä osaat pelätä. Vain se kiihottaa mistä osaat kiihottua.

    Mutta kun katsot elokuvaa valkokankaalta, se valtaa mielesi täydellisesti. Et pääse esitettyä pakoon (paitsi kääntämällä katseesi pois valkokankaalta ja sulkemalla korvasi). Siinä missä kirjan lukijana ohjailet tekstiä, elokuvan katsojana sinua ohjataan ja manipuloidaan. Olet kuin unessa, jonka olet valinnut vapaaehtoisesti tietämättä mihin uni johtaa ja minkälaisen jälkikuvan se jättää aivoihisi, elämäsi tunteisiin ja pelkoihin.

    Usein tuntuu, että elokuva on liian totta, vaikka sen tietää fiktioksi.

Tämän pidemmälle en heittele teoriaa. Eikä tuossa alussa sanottukaan ollut mitään… teoriaa.

    Olen usein miettinyt millaisen vaikutuksen ranskalais-sveitsiläisen Jean-Luc Godardin (s. 1930) filmit tekivät 1960- ja 1970-luvulla minuun ja aikalaisiini. Jokaisen elokuvahullun piti käydä katsomassa Godardit. Naureskella niille, suhtautua niihin vakavasti, ihailla niiden kekseliäisyyttä ja puhua niiden kumouksellisesta elokuvakielestä.

    Jokainen filmihullu jaksoi yhtenä iltana katsoa Howard Hawksin Rio Bravon, toisena Sergio Leonen Huuliharppukostajan ja kolmantena Godardin Kiinattaren, missä Jean-Pierre Léaud lukee minuuttikaupalla kameraan katsoen Maon punaista kirjaa.

    Tuohon aikaan elokukartalla oli syvyyttä ja leveyttä. Oli kaikkea viihteestä vakavaan, vakavasta kepeään, totisesta koomiseen, koomisesta traagiseen eikä tarvinnut tyytyä yhden kielialueen eikä yhden genren filmeihin vaan koko maailma tuntui väräjävän valkokankaalla.

    No, nyt kyllä liioittelen.

Kun Yle Teema näytti äskettäin kaksi Godardin filmiä - Nainen on aina nainen (1961) ja Kiinatar (1967) - niin katsoin niiden jatkoksi elokuvasta Hullu Pierrot (1965) tehdyn blue ray version (2010) ja yritin palauttaa Godardien filmien jälkikuvan nuoruuden vuosilta mieleeni.

    Se on mahdonta. Godard teki vaikutuksen, mutta en saa sitä enää kiinni.

    Mutta jos ajattelee, että katsottuani 60-luvulla niin paljon Godardia, maalasin huoneeni seinät Museokadulla Godardin elokuvien ”pääväreillä”, niin että yksi seinä oli punainen, toinen sininen ja kolmas valkoinen ja lämpöpatteri oli kaikkien yhdistelmä oranssista vihreään ja keltaiseen, niin eikö se todista aikamoista tunnustusta Godardin filmien värimaailmalle ja hänen hovikuvaajansa Raoul Coutardin kameran maagiselle kosketukselle?

    Tietysti, Godardin hehkuvien näyttelijöiden, kuten Anna Karinan, Jean-Paul Belmondon, Jean-Claude Brialyn, Anne Wiazemskyn jne. jälkikuvat nuoren miehen mielessä olivat voimakkaampia kuin yö ja päivä, siinä missä toisesta tulee toinen.

    Mutta miltä nuo 1960-luvulla tehdyt filmit nyt tuntuivat? Vai tuntuivatko miltään? Tai onko kokemus itse asiassa niin ironinen että naurattaa? Sillä kun Godard vieraannutti katsojansa elokuvan juonesta brechtimäisellä tekniikalla, niin nyt elämänmittainen todellisuus on vieraannuttanut minut(kin) Godardin elokuvista. Jäljellä on haikeus - jonnekin katoava uni.

Saako nykyhetken katsoja, vaikkapa elokuvista pitävä milleniaali, Godardin elokuvista jotakin irti? Ja jos saa, niin mitä? Onko niiden vasemmistolaisessa, marxilaisessa tosikkomaisuudessa - joka välillä ikään kuin tarkoituksella ”pilaa” elokuvan tarinan ja ikään kuin henkistä väkivaltaa käyttäen provosoi katsojan ikävystymään ja väittämään vastaan - jotain samanlaista yksioikoisuutta kuin tämän ajan identiteettiuskovaisilla ja ekologisilla maailmanparantajilla, joita mikään ei naurata ja joiden suupielestä saat etsiä hymynkaretta turhaan?

    Mutta, Godard on tosikko vain välillä, ei koko aikaa.

    Sekin täytyy muistaa, että meille useimmille Godardin ohjaajanura kesti vain kymmenkunta vuotta; se alkoi vavahduttavasta filmistä Viimeiseen hengenvetoon vuonna 1960 ja päättyi vastenmieliseen ja melkeinpä yököttävään filmiin Viikonloppu vuonna 1967. Niiden väliin jäivät mm. Elää elämäänsä, Pieni sotilas, Laittomat, Alphaville, Maskuliini feminiini ja Made in USA.

    Kenties Viikonlopun kulutusyhteiskuntaa rajusti pilkkaava sanoma enteili Godardin luisumista dogmaattiseen poliitiikkaan. Vauraan porvarisperheen poika näytti hylkäävän sen mukavan ja innostavan pikkuporvarillisen ”pariisilaiskehyksen”, jota nuo suosion ja maineen vuosien filmit kuitenkin edustivat, siitä huolimatta kuinka paljon niissä heiteltiin älylliseksi syötiksi marxilais-maolaisia fraaseja.

    Godard ei siis lopettanut elokuvien tekemistä vuoteen 1967, vaan jatkoi yhtä uutterasti tulevina vuosikymmeninä, mutta kuka on nähnyt vuoden 1967 jälkeisen ajan filmejä? Onko joku innostunut niistä?

Anne Wiazemsky ja Jean-Pierre Léaud
Godardin elokuvassa Kiinatar  (La chinoise, 1967).
Coutardin kamera tallentaa asetelman kuin vanhassa maalauksessa.
Kuvakaappaus Yle Teeman lähetyksestä.

Kiinatar:
Maon punaisen kirjan lukeminen.
Kuvakaappaus Yle Teeman lähetyksestä.

En pääse karkuun mieleen tullutta ajatusta elokuvan suurista vuosista toista maailmansotaa seuranneilla vuosikymmenillä, ehkä tuonne 1970-luvun loppuun asti.

    Olenko sokea omille elokuvakokemuksilleni vai onko tässä kuitenkin yleisempi valtavirta?

    Erilaiset porukat ja mediat ovat laatineet listoja idealla ”100 maailman parasta elokuvaa”. Silloin kun lista perustuu ”tavallisten” katsojen äänestyksiin, sinne pääsevät erilaiset viihde- ja toimintaelokuvat, joiden laatua en kyseenalaista, mutta tuollainen lista on aika yksitotinen, aivan kuin katsojat etsisivät keskenään samanlaisia filmejä.

    Elokuvalehti Sight & Soundin laatima lista (joka perustuu 846 kriitikon ja elokuvaihmisten äänestykseen) on sitten kokonaan toisenlainen, suunnilleen sellainen kuin elämäni elokuvien jälkikuvatkin kertovat.

    Sight & Sound päivitti listansa viime kesänä. Tällä kertaa listan ykkösenä oli Alfred Hitchcockin ohjaama Vertigo ja kakkosena Orson Wellesin Citizen Kane. Welles siis menetti 50 vuoden mittaisen johtopaikan! Mutta parhaiden elokuvien listan monipuolisuus saa hyvälle mielelle. Listalla vuorottelevat suositut westernit (Etsijät, Rio Bravo, Huuliharppukostaja), italialaiset neorealistiset filmit, amerikkalaiset mafiafilmit, ranskalaisen uuden aallon filmit ja nuoren Neuvostoliiton avantgarde ja poliittinen elokuva.

    Jean-Luc Godard sai sadan parhaan elokuvan listalle kolme näytelmäelokuvaa: Viimeiseen hengenvetoon on sijalla 13, Keskipäivän aave (vuodelta 1963) on sijalla 21 ja Hullu Pierrot sijalla 42. Sen lisäksi Godardin 8-osainen dokumenttisarja Histoire(s) du cinema (1989-1999) on listalla sijalla 48.

    Porvarispoika Godard kenties häipyi Pariisin bulevardien kahviloista tosikkomaisen poliittisen elokuvan pariin vuonna 1967, mutta ilmeisesti hänen 60-luvun elokuvansa säilyvät hengissä ja ovat muuttuneet ikonisiksi klassikoiksi.

Katsoin kolme Godardin filmiä kerratakseni sen mitä olen unohtanut, mutta, niin kuin sanoin, sellaista mitä ei muista, ei voi kerrata.

    Godard käyttää ranskalaisia päävärejä monessa mielessä, sekä konkreettisesti elokuviensa hohtavina väripintoina että vertauskuvallisesti pikkuporvarillisen Ranskan yhteiskuntatodellisuuden ääri-ilmiöiden ”väreissä”. Onpa muuan kriitikko sanonut, että Hullun Pierrotin petollinen naissankari (Anna Karinan esittämä Marianne Renoir) on kuin Ranskan lippu, komea ja petollinen, syytön ja syyllinen.

    Ikonisten filmien näyttelijöistäkin tulee ikoneja.

    Godard käytti Anna Karinaa (jonka kanssa hän oli myös naimisissa muutaman vuoden) kahdeksassa filmissä. Ranskalainen elokuvatutkija Roland-Francois Lack sanoo, että Godardin ja Karinan kahdeksaa elokuvaa voi pitää rakkausrunona elokuvan ohjaalta niiden tähdelle. Tämä valkokankaan ”rakkausruno” on samanlainen kuin Jean Renoirin kameran suhde Catherine Hesslingiin tai Orson Wellesin suhde Rita Hayworthiin tai Roberto Rossellinin suhde Ingrid Bergmaniin tai Nicholas Rayn suhde Gloria Grahameen.

    Kun Annan Karinan Marianne pettää Hullussa Pierrotissa yhä uudestaan Belmondon esittämän Ferdinandin, monet ovat ajatelleet että Rivieran valonkuumaan maisemaan sijoitetussa tarinassa Godard pakonomaisesti kuvaa ex-aviovaimoonsa kohdistuvaa mustasukkaisuuttaan.

Hullu Pierrot (Pierrot le Fou, 1965.):
Amerikkalainen ohjaaja Samuel Fuller esittää itseään.
Ferdinandin (Belmondo) kysymykseen Fuller vastaa,
että elokuva on taistelukenttä rakkaudelle, vihalle, toiminnalle, väkivallalle
ja kuolemalle. "Sanalla sanoen: Elokuva on tunnetta."
Kuvakaappaus Studio Canalin blue ray versiosta, 2010.

Sadan parhaan elokuvan lista opettaa ainakin yhden oleellisen asian: maailman elokuvat ovat aina vaikuttaneet toisiinsa, niiden ohjaajat ja niiden kuvaajat ovat häikäilemättä imeneet vaikutuksia toisiltaan ja kiltisti luovuttaneet omia ideoitaan eteenpäin. Ei ole olemassa täysin puhdasta Hollywood-filmiä, yhtä vähän kuin on olemassa joku täysin kansallisesti puhdas ranskalainen uuden aallon filmi.

    Niin paljon kuin Godardin filmeissä arvostellaan ja pilkataan amerikkalaisuutta ja amerikkalaista ”imperialismia”, niin yhtä paljon Godard kiltisti ja riemuiten lainaa amerikkalaista elokuvaperintöä musikaaleista film noiriin, mykkäelokuvasta gangsterielokuvaan. Godard todella kirjoittaa elokuvaa aikaisemman elokuvasfäärin kautta. Usein hän filminsä on kuin kokoelma referaatteja entiseen.

    Arvioidessaan Godardin filmiä Nainen on aina nainen vuonna 1961 Jörn Donner korosti Godardin elokuvakielen velkaa mykkäelokuvalle. ”Henkilöiden ajatukset esitetään toisinaan mykän elokuvan teksteinä”, Donner kirjoitti. ”Elokuvan leikki ei kuitenkaan ole leikittelyä sanoilla vaan kuvilla. Elokuvassa on loistavia värifantasioita, reportaasikuvia Pariisin kaduilta ja baareista.”

    Pari vuotta myöhemmin Jörn Donner kirjoitti artikkelin Godardin suhteesta Bertolt Brechtiin. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin Donnerin taitoa tiivistää jotakin oleellista Godardista ja Godardin elokuvista pitää ihailla, ja siksi on mukava lopettaa ranskalaisten päävärien jälkikuvat lainaukseen vuodelta 1963:

    Tämä vie meidät Brechtin eeppiseen teatteriin. Se ei ole Godardin ainoa innoittaja, mutta yksi tärkeimpiä se on. Tekstejä käytettiin mykän elokuvan aikana, mutta syynä oli pakko eikä halu. Godardin elokuvien plassimainen luonne ja äänen kovuus tuovat mieleen mykän elokuvan ja varhaisen äänielokuvan. Itse esityksen luonteen Godard on kuitenkin saanut Brechtiltä. Godardilla on vastanäyttelijänä katsoja. Tällainen taiteellinen tekniikka asettaa katsojalle suuret vaatimukset, pakottaa hänet aktivoimaan herkkyyttään ja ottamaan syvemmin kantaa tapahtumiin.

Hullu Pierrot:
Ferdinand (Belmondo) ja Marianne (Karina) suvantovaiheessa.
Kuvakaappaus Studio Canalin blue ray versiosta, 2010.

Ei!

 [juupas eipäs ja siitä viis]

Kyösti Salovaara, 2021.
Japanilainen lentokone laskeutuu Helsinki-Vantaalle.
Väärin matkustettu:
"Miksei ne tuu junalla?"

Ei / Ei saa uskaltaa. / Ei / Yksin päättää saa. /
Kielto on / Ehdoton / Muista aina että… /
Älä tallaa nurmikoita / Ei saa syöttää apinoita. /
Älä sylje lattialle / Ei saa ajaa vasemmalle ei. / Ei.

- Kristiina Hautala Lasse Mårtensonin ja Jukka Virtasen iskelmässä vuonna 1968.

Pohjolassa jostain ylempää löytyi myös kuningas, joka viime kädessä määräsi asioista. Pohjoismainen ”vapaiden miesten itsehallinto” onkin todellisuudessa ollut jo lähes vuosituhannen ajan valtion holhoamaa toimintaa.

- Erkki Mennola kirjassaan Euroopan todelliset vaikuttajat vuonna 1991.

Suomi on itäeurooppalainen maa ja sen sivistyneistö on itäeurooppalaista sivistyneistöä, jonka poliittisten ajattelutapojen juuret ulottuvat Bysantin välityksellä syvälle arkaaisten yhteiskuntien historiaan.

- Yrjö Ahmavaara Kanava-lehdessä vuonna 1986.

En minä ole mikään barbaari, joka kannattaa museoiden polttamista ja Parthenonin hävittämistä. Mutta ei kulttuuriperinnön säilyttämisessäkään pidä mennä liiallisuuksiin. Jos ihmiskunta olisi aina vain säilyttänyt kulttuuriperintöään, me olisimme vieläkin paalumajoissa asuvia bushmanneja.

- Barcelonalaisen futisseuran pr-päällikkö Manuel Vázquez Montalbánin dekkarissa Jumalten peli (1989. Suom. 2006).

Sananlaskuihin kompastuu helpommin kuin metsäpolun ylittäviin männynjuuriin. Onko torstai muka toivoa täynnä?

    Kun lukee lehtiä ja kuuntelee radiota ja katselee sitä sun tätä, ei voi olla huomaamatta kuinka ei-uutiset valloittavat journalismin ilmatilaa. Somesta en sano mitään, kun en tiedä.

    Joka paikassa vastustetaan jotakin: Kiskoja, uuden rakentamista, puiden kaatamista, kivien siirtämistä, autolla ajamista, väärän sapuskan syömistä, lihomista, laihtumista, miehiä, tunneleita, lentämistä, uusien vaatteiden ostamista, siltojen rakentamista, koulujen purkamista, päiväkotien rakentamista, rokottamista, tornitaloja, Euroopan unionia, liittovaltiota, karjataloutta, peltoja, Afrikan tähteä, tiernapoikien murjaania, betonia, vanhojen romaanien n-sanoja, Kolumbuksen patsaita (eihän se edes löytänyt Amerikkaa!), kiiltonahkakenkiä ja simpukoita.

    Listaa voi jatkaa loputtomiin.

    Onko torstai siis epätoivoa pullollaan? Toivottomuutta täynnään?

    Juupas. Eipäs.

Siitä viis, sanoi kansankoulunopettajani Korhonen vuonna 1956 laskentoa opettaessaan.

    Jos huumorinkukka on kaunein kukka, niin mikä se sitten on? Voikukka vai orvokki? Takiainen vai horsma? Ruusu vai orkidea? Puna-apila vai pihasaunio? Vai onko se kukka lainkaan? Pelkkää vihreää: mänty, honka, petäjä, kenties.

    Ja jos kertaus on opintojen äiti, niin minne isä joutui?

    Boomeri-keskustelu taisi jo mennä, mutta ei-keskustelu jatkuu.

    Anu Kantola sanoi jotenkin niin, että vastakkaisten porukoiden pitäisi purkaa telttansa eikä huudella leiristään eri paikkaan telttansa pystyttäneille. Mutta se on vaikeaa. Kukapa haluaisi purkaa juuri pystyttämänsä tukikohdan.

    "Alussa aina vaikeaa", luki Kotkan lyseon juhlasalin seinällä. "Lopussa kiitos seisoo."

    Ai. Luki vai?

Boomerikeskusteluun palasi Pekka Torvinen laajassa artikkelissa Helsingin Sanomissa, ensin nettilehdessä 11.11 ja myöhemmin paperilehdessä.

    Torvinen perusteli asiantuntijoihin vedoten, että suomalaiset boomerit ja varsinkin mediat ovat käsittäneet nuoremman väen puheen väärin eikä suurista ikäluokista edes puhuta kun puhutaan boomereista vaan puhutaan meemillä kaikenlaisista kalkkiksista. Minä käytän perinteisiä sanoja, nuoriso turvautuu ilmiöön.

    No, Torvinen sanoi myös ettei sukupolvia eikä ikäluokkia oikeastaan ole, niin kuin ei olekaan, poliittisina entiteetteinä. On vain erilaisia ihmisiä eri puolilla yhteiskuntaa. Tämä unohtuu nuorilta ja vanhoilta ja siihen väliin jääviltä.

    ”Millenniaalit sitä, z-sukupolvi tuota, siellä he ostavat avokadotoasteja ja erikoiskahveja, eivät pane rahaa säästöön, ovat puhelintensa orjia, tiktokkaavat, ja sitten kehtaavat osallistua Elokapinan mielenosoitukseen, mikseivät mene töihin, kaikki on saatu helposti, pullamössösukupolvi, sanottiin Suomessa joskus aiemmin”, Torvinen kertasi keskustelun juonta ja jatkoi: ”’Ok boomer’ ja ’boomeri’ olivat vastaus näin puhuville: turpa kiinni näiden yleistyksien kanssa. Teillä nuoria haukkuvilla on kaikki hyvin ja taloudellinen turvallisuus taattu, ja silti kehtaatte haukkua yleistäen nuorempia sukupolvia, jotka ovat syntyneet maailmanaikaan, jolloin tulevaisuus ei todellakaan näytä hyvältä. Suomessa kävi nyt samoin kuin Yhdysvalloissa jo aiemmin: media alkoi julkaista juttuja, joissa tämä kulma meemistä unohtui täysin, ja se yksinkertaistettiin pelkkään ikään perustuvaksi herjaksi. Sen synnyn ja yleistymisen taustalla on kuitenkin nuoria moittiva ja yleistävä keskustelu.”

    Juupas, eipäs.

    Torvinen oli varmaankin oikeassa. Yleistämisen ongelmana on, että kun yleistetään, sosiaalisen ja mentaalisen kirjon sävyt haalistuvat, pahimmillaan syntyy mustavalkoinen kuva, joka ei pidä paikkaansa missään kohtaa. Toisaalta: asiat ovat niin kuin näyttävät.

Kyösti Salovaara, 2021.
Lauantaina klo 15:13 Kehä ykkösellä
ajetaan kuudella kaistalla.
Jos henkilöauto on tarpeeton kulkuväline,
miksi lauantainakin ruuhkaa riittää?

Kyösti Salovaara, 2021.
Calzone onnistuu myös sähköuunissa
 kunhan käyttää pizzakiveä.
Mutta väärä täyte ei kelpaa tiedostavalle ei-ihmiselle.

Kyösti Salovaara, 2021.
Rautakaupan parkkipaikka sunnuntaina klo 14:45.
Väitetään että henkilöauto on tarpeeton kulkuväline pääkaupunkiseudulla.
Ovatko myös autoilijat tarpeettomia?

Mitäpä jos yleistän tätä ei-liikettä, jonka telttoja on urbaanilla campingalueella kaiken kokoisina ja kaiken näköisinä.

    Väitän - vaan en pysty todistamaan - että alussa yhden asian maailmanparannusliikkeet ovat aina epämääräisen ja hajanaisen porukan ”puhtaita” ja ”avaria” ideoita, idealismia, utopioita. Alussa pyritään johonkin mikä antaa enemmän – jotakin.

    Kun maailmanparannusliike politisoituu, järjestäytyy, ryhmittyy niin se muuttuu ennen pitkää stalinistiseksi fraktioksi, joka erottelee hyvät pahoista; joka pyrkii vähempään rajaamalla väärässä olevat liikkeestä pois.

    1960-luvulla hippiliikkeet ja opiskelijaliikkeet halusivat alussa enemmän rakkautta ja vähemmän sääntöjä. Sitten ne politisoituivat ja esimerkiksi Suomessa taistolaiset olivat valmiita melkeinpä aseita käyttäen erottelemaan oikeaoppiset vääräuskoisista. Tai ajatellaanpa 60- ja 70-luvun feminismiä. Kun lukee amerikkalaista feministikirjallisuutta noilta ajoilta, voi hyvin todeta, että niissä naissankarit halusivat itselleen samat oikeudet ja samanlaisen rennon vastuuttomuuden kuin miehillä oli – tai niin kuin kuviteltiin miehillä olevan. Tänään militantti feministi haluaa ottaa miehiltä pois sen rennon vastuuttomuuden, jota heillä kuvitellaan olevan. Ei haluta kasvattaa sosiaalista pääomaa vaan kaitsia sitä entistä ahtaammaksi. 

    Kun idealismi järjestäytyy, se ei rakenna vaan purkaa.

    Tai palataanpa kauemmaksi historian hämärään.

    Kun Olavi Paavolainen vieraili kansallissosialistisessa Saksassa vuonna 1936 hän yritti ymmärtää miksi saksalaisen ajattelun idealistisista juurista oli kasvamassa apokalypsin väkivaltainen peto.

    Saksalaiset ”löysivät” Alfred Rosenbergin johdattamana ”pohjoisen ajatuksen” ja ”pohjoisen rodun”, vaikka itse Saksa oli hyvin ristiriitainen ja sekava joukko ajatuksia ja rotuja. ”Kansallissosialismi taistelee väestön kaupunkeihin muuttoa vastaan ”, Paavolainen kirjoitti, ”ja harjoittaa voimakasta propagandaa maaseudun, maanviljelyksen ja kotiseudun rakkauden puolesta.” Paavolaisen mielestä koko pohjoinen ajatus oli jonkinlainen ”valtava pako todellisuudesta illuusioiden maailmaan”. Hän kutsui saksalaista illuusiota ”goottilaiseksi romantiikaksi”.

    Ironia, suorastaan pelottava paradoksi oli siinä, että ennen ensimmäistä maailmansotaa Saksa oli Euroopan rationalisoiduin, teollistunein ja tieteellisesti koulutetuin maa. Sitten tuuli kääntyi järjestä järjettömyyteen. ”Maailmansota ja sen jälkeen länsimainen sivistys oli perusteellisesti tuhota juuri tämän hartaimman ja uskollisimman oppilaansa ja palvojansa”, Paavolainen huomauttaa. ”Ei ole ihme että reaktio oli näin valtava. Kansallissosialismin olemuksessa onkin jotakin, mikä tuo mieleen pakokauhun psykoosin. Pois länsimaisen sivistyksen kuolemanvaaran alta!”

Pakokauhun psykoosi!

    Länsimainen sivistys on kuolemanvaara koko planeetalle! 

    Siis: Ei! Ei! Ei!

    Historia ei toista itseään, sen tiedämme. Mutta jokin toistuu. Kaikki ei muutu. Eikä ihminen semminkään.

    Kun idealismi järjestäytyy, siitä tulee stalinismia, kollektiivinen psykoosi joka heittää toisinajattelijat vertauskuvallisesti vankilaan tai vie nämä Siperiaan, jos ei pidemmälle pääse. Perikatoliikkeille riittää kannattajia ja suvaitsevaa medianäkyvyyttä. 

    Liioittelen, olen olemassa.

    Mutta jos kaikelle sanoo ei, mitä jää jäljelle?

Kuitenkin: maailma elää tavallaan.

    Onko tämä ei-leiri olemassa vain mediassa ja somessa? Onko se eräällä tavalla toinen todellisuus, jota arkipäivässä ei oikeastaan ole eikä näy konkreettisessa tilassa lainkaan?

    Joskus mietin käyvätkö esimerkiksi Helsingin Sanomien ympäristötoimittajat koskaan kaupassa ja liikkuvatko milloinkaan maanteillä? Tietävätkö he millaisesta maailmasta kirjoittavat kun kirjoittavat utopiastaan, jossa ei ole autoja eikä makkaroita eikä lentokoneita?

    Kun Hesari perusti jokin aika sitten HS Vision laadukkaalle talousjournalismille, niin kannattaisiko ei-journalismille perustaa käänteisen journalismin HS Ei. Sinne siirtyisi osa kulttuuriosaston, kaupunki- ja ympäristötoimituksen jutuista. ”Avatessaan” HS Ei'n lukija tietäisi saavansa aidosti asenteellista ja puolueellista sanomaa pakopsykoosin valtaamasta toisesta yhteiskunnasta.

    Torstai on toivoa täynnä!

    Juupas eipäs ja siitä viis.

Kyösti Salovaara, 2021.
Helsingissä vastustetaan myös joukkoliikennettä.
Kiskoja ei saa asetella
 ei-ihmisen ikkunan alle.
Ei kolkuta omatunto vaan kiskot korvissa.

Kyllä kansa tietää

 [niinku mitä?]

   

Kyösti Salovaara, 2021.
Onko Arkadianmäellä enemmän tiedollista kompetenssia
kuin Mannerheimintiellä?

Demokratia on eräs hallitsemisen muoto eikä mikään kansanomaisten tuntojen kylpylä.

- Ralf Dahrendorf: Huomisen Eurooppaan. 1990. Kirjayhtymä, 1991.

On pätevyyden halveksimista vihjata, ettei poliittisiin päätöksiin tarvita kompetenssia tai että itse kullakin on riittävä kompetenssi synnyinlahjana. Tällöin näennäinen elitismi korvataan opportunismilla: jos oikeuden saamisen ehdot eivät täyty, koetetaan muuttaa ehtoja. Mitä enemmän on inkompetentteja, sitä helpompi on saada kansan tuki ajatukselle, ettei mitään kompetenssia ylimalkaan tarvita.

- Giuseppina Ronzitti ja Tero Tulenheimo: Demokratia ja tiedollisen kompetenssin haaste. Kanava, 2021.

Demokratia ei tarkoita, että jokainen hallitsisi itse itseään, vaan ainoastaan sitä, että jokainen hallitsee yhdessä muiden kanssa itseään ja kaikkia muita.

- Rurik Holm: Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi. Into, 2017.

Ja koska kenelläkään ei ole täydellistä tietoa todellisuudesta, ei kenenkään pitäisi tieteellisin perustein väittää tietävänsä, mikä mahdollisista teoista on ehdottomasti paras… eikä tieteellisin perustein voida liioin puolustaa kenenkään yksilön tai minkään kollektiivin yksinoikeutta vallankäyttöön ja tiedonkulun säätelyyn.

- Yrjö Ahmavaara: Yhteiskuntakybernetiikka. Weilin + Göös, 1976.

Demokratia on kumma juttu. Se ei maistu makkaralta eikä tuoksu orvokilta. Sitä ei näe, mutta sen raksutuksen kuulee, eikä se kuitenkaan ole bensiinimoottori eikä leikkuupuimuri.

    Demokratia on kaikkialla eikä missään. 

    Erno Paasilinna vinoili, että jos vallan jakaa kahdelle miehelle, se ei kasva kahdeksi vaan puolittuu. Tätä laskutoimitusta jatkaen huomaa, että kun vallan jakaa 4,5 miljoonalle aikuiselle suomalaiselle, valtaa jää perskohtaisesti niin vähän ettei sitä pysty ymmärrettävästi ilmaisemaan.

    Demokratiasta runoillaan korulauseita miettimättä mitä demokratia tarkoittaa ja mitä ei.

    Kun Dahrendorf sanoo, että demokratia on vain yksi tapa hallita (yhteiskuntaa), se kuulostaa tylsältä: hei, missä ihanteellisuus ja idealismi luuraa? Mutta jos ajattelee ensi kevään aluevaaleja, joissa päätetään… siis päätetään jostakin … niin että… ainakin demokratia siinä toteutuu, hiphurraa! 

    Kyllä kansa tietää. Ja jos kansa jää kotiin eikä mene äänestämään aluevaaleissa, se tietää sittenkin, vaikka kukaan ei oikeasti tiedä mitä se tietää.

Kun Veikko Vennamo aikoinaan keksi lentävän lauseensa - "kyllä kansa tietää" – hän väitti kansan tietävän ”vanhoja puolueita” paremmin kuka (SMP) ajaa unohdetun kansan etua ja panee rötösherrat rautoihin.

    Sittemmin tuota lentävää lausetta on käytetty pikemminkin ilmaisemaan sitä, että demokraattisissa vaaleissa kansa äänestää aina ”oikein”, koska juuri se on demokratian idea, vaikka kansa äänestämisellään saattaakin syöstä yhteiskunnan pahaan kiipeliin.

    Tiesikö kansa Englannissa mihin päädytään kun se äänesti Britannian ulos Euroopan unionista? Jos tiesi, niin oliko se oikeassa?

    Entäpä Saksan hallitus, joka kansaa kuunnellen päätti sulkea ydinvoimalat? Tiesikö se mitä tuosta demokraattisesta päätöksestä seurasi ei ainoastaan Saksalle vaan koko Euroopalle?

    Kun natsi-Saksa liitti Itävallan itseensä maaliskuussa 1938, britit ja ranskalaiset hyväksyivät liittämisen koska ajattelivat, että se oli pieni hinta maailmanrauhasta. Itse asiassa tapahtui vain se mitä itävaltalaiset olivat halunneet jo vuonna 1918 äänestäessään Anschlussin puolesta, Itävallan liittämisestä Saksaan, toteaa Antony Beevor kirjassaan Toinen maailmansota (WSOY, 2012). Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Itävalta toivotti natsit tervetulleiksi. ”Itävallan sodan jälkeen esittämät väitteet, että se oli sodan ensimmäinen uhri, ovat täyttä pötyä”, Beevor huomauttaa.

    Tarkoittaako demokratia loppujen lopuksi sitä, että kansa saa aina sen mitä tilaa?

Ehkäpä totunnaista ajattelua pitää ravistella. Kun ravistelee, matoiset ja mädät omenat putoavat maahan.

    Onko demokratian keisarilla vaatteita lainkaan ja jos on, niin missä vaatturinliikkeessä ne on valmistettu?

    ”Demokratian ajatellaan usein olevan kritiikin ulottumattomissa”, Giuseppina Ronzitti ja Tero Tulenheimo kirjoittavat terävässä artikkelissaan Demokratia ja tiedollisen kompetenssin haaste Kanava-lehden numerossa 7/2021. ”Sitä pidetään ylivertaisena hallintomuotona niin akateemisissa, journalistisissa kuin arkipäiväisissäkin yhteyksissä.”

    Kirjoittajat ovat filosofian tohtoreita. Artikkelissaan he pohtivat millaisen haasteen äänestäjän ja päättäjän kompetenssi (tiedollinen kyvykkyys, pätevyys) ja sen mahdollinen puute aiheuttavat demokratialle. Toimiiko demokratia kaikkien parhaaksi, jos äänestäjät ajattelevat vain omia preferenssejään (halujaan, toiveitaan, arvojaan) miettimättä lainkaan mitä noiden preferenssien toteuttamisesta seuraa kollektiivisesti?

    Ronzitti ja Tulenheimo lähestyvät tiedollisen kompetenssin haastetta tarkastelemalla amerikkalaisen yhteiskuntafilosofin Jason Brennanin kirjaa Against Democracy (2016), jossa Brennan provokatiivisesti (kirjoittajien mukaan) kritisoi demokratiaa ja asettaa kilpailevaksi hallintomuodoksi epistokratian, rationaaliseen tietoon perustuvan päätöksentekovallan.

    Epistokratiassa valtaa saisivat enemmän ne, joilla on todistetusti enemmän poliitiikkaa koskevaa tietämystä. Pelkkä äänestämisen halu ei riittäisi vallan käyttämiseen: "Epistokratian mukaan vain poliittisesti kompetenttien kansalaisten tulee voida osallistua poliittisiin päätöksiin, jotta minimoitaisiin päätöksistä seuraavien katastrofien riski."

            

Kyösti Salovaara, 2021.
Pieni ihminen, suuri valtio -
arkkitehtuuri ilmaisee
yksilön mittakaavan mahtavien pylväiden välissä.

Tasa-arvoisessa tai itseään tasa-arvoisena pitävässä yhteiskunnassa tuo kuulostaa pahalta. Ai että koulutetun eliitin pitäisi vielä päästä yksin päättämään politiikastakin? Sen lisäksi että eliitti pärjää muutenkin paremmin kuin rahvas. Vai onko tämä epistokratia vain yksi muunnos Platonin viisaista filosofikuninkaista?

    Ja kuitenkin Brennanin argumenteissa on myös järkeä. Onko tasa-arvon toteutuminen poliittisessa toiminnassa viisasta, jos tehdään tyhmiä päätöksiä? 

    ”Poliittisilla päätöksillä voi kiistattomasti olla parempia tai huonompia seurauksia”, Ronzitti ja Tulenheimo toteavat. ”Äänestämme osana yhteisöä, emme yksilöinä. Vaikka katsottaisiin, että yksilöllä on oikeus vahingoittaa itseään (vaikkapa syömällä itsensä kuoliaaksi), ei tästä seuraa, että äänestäjäkunnalla on oikeus vahingoittaa itseään (esimerkiksi hallinnoimalla itsensä talouskriisiin).”

    Kun äänestäjä valitsee edustajansa lähtien omista preferensseistään, hänen pitäisi Brennanin mielestä myös tietää pystyykö ehdokas ja tämän edustama puolue todella toimimaan niin, että äänestäjän preferenssit tulevat toteutetuksi eikä sekään riitä, koska oleellista olisi myös tietää (ja välittää siitä!) millä tavalla valittu toiminta vaikuttaa koko yhteiskuntaan eli onko se lopuksi hyväksi vai pahaksi kaikille ihmisille.

    Tämäkin kuulostaa itsestäänselvydeltä, mutta eihän se sitä ole jos tarkemmin ajattelee mitä yksilöiden halut ja toiveet tarkoittavat. ”Koska yksilöiden preferenssit ovat erilaisia ja usein keskenään ristiriitaisia, kaikkien yksilöiden kaikkien toiveiden edistäminen on mahdotonta”, sanoo Rurik Holm kirjassaan Yksilönvapaus.

Käytännössä lienee mahdotonta toteuttaa epistokraattista hallintomuotoa. Kuinka valittaisiin kansalaiset, joilla on enemmän äänioikeutta kuin toisilla? Mistä tiedettäisiin kenen preferensseistä pystytään johtamaan parhaat päätökset, valinnat ja tulevaisuuden suuntaviivat? 

    Järkevältäkin tuntuvista preferensseistä saattaa seurata suuria ongelmia, koska kenelläkään ei ole täyttä tietämystä minkälainen maailma tietyssä historiallisessa tilanteessa on, niin kuin Yrjö Ahmavaara sanoi. Jos et tiedä maailman nykytilaa, kuinka voit tehdä tulevaisuutta koskevia "täysin oikeita" päätöksiä?

    ”Viimeksi sanotusta seuraa”, Ahmavaara kirjoitti Yhteiskuntakybernetiikassaan, ”että historiallisessa tilanteessa eli ihmisten ja kansakuntien todellisissa elämäntilanteissa 1) ei ole tieteellisesti ainoata ’oikeata’ johtajaa ja 2) eikä myöskään tieteellisesti ainoata ’oikeata’ tekoa.” Jos Ahmavaara oli oikeassa - niin kuin näyttää - ei epistokratiakaan voi ratkaista demokratian kompetenssiongelmaa.

    Sitä paitsi, eikö ole jossain määrin totalitaarisen utopian haaveilua ajatella, että voisimme etukäteen tietää parhaimman (ja ainoan?) mahdollisen tulevaisuuden? Se että ihmisillä on ristiriitaisia preferenssejä on fakta, mutta mitä niistä pitäisi syntyä ja seurata? Eikö tulevaisuuden ”hyviä” ja ”huonoja” mahdollisuuksia ole aina useita? Toisin ilmaisten: käytännön poliitikassa ristiriitaiset preferenssit sovitetaan yhteen poliittisilla kompromiseilla.

    Mutta myös tämän toteaminen kuulostaa tylsältä; vähän niin kuin heittäisi pyyhkeen kehään ennen kuin on edes hiki. Kyllä kai kelvottomia päätöksiä pitää pystyä minimoimaan - jopa tasa-arvon kustannuksella!

Jos ja kun ihmiset, yksilöt, äänestäjät eivät koskaan joudu (välittömään) vastuuseen äänestämisestään, siitä ketä äänestävät, niin miten kompetenssiongelma pitäisi ratkaista?

    Tulisiko ehdokkaille (tuleville edustajille) asettaa tiedollisen pätevyyden vaatimuksia? Entäpä moraaliset vaatimukset? Voiko aineellisen hyvän preferenssi olla jossain tilanteessa moraalisen preferenssin kanssa ristiriidassa? Ja jos on, kumman ehdoilla tulevaisuudesta pitää päättää?

    Olen joskus miettinyt ovatko esimerkiksi vaalien yhteydessä käytetyt vaalikoneet hyväksi vai pahaksi demokratialle? Pinnalta katsoen niillä autetaan äänestäjää löytämään itselleen sopiva ehdokas, mutta mihin ne lopulta johtavat?

    Kun äänestäjä etsii vaalikoneesta ehdokkaan, jolla on mahdollisemman paljon samat preferenssit kuin äänestäjällä, eikö hän lankea nimenomaan Brennanin kritisoimaan demokratian ansaan? Jos äänestäjällä on tiedollisesti huonot valmiudet ymmärtää yhteiskuntaa, taloutta ja moraalia, niin eikö itseä (mielipiteiltään) muistuttavan ehdokkaan löytyminen vaalikoneesta vain vahvista mahdollisen huonon yhteiskunnallisen tuloksen todennäköisyyttä, jos tiedollisesti pätemättömän äänestäjän yhtä inkompetentti ehdokas tulee valituksi parlamenttiin tai kunnanvaltuustoon?

    Eikö minun (ja sinun) pitäisi etsiä vaalikoneen ehdokkaista itseäni fiksumpaa ja kaukonäköisempää päättäjää sen sijaan, että etsin ehdokkaakseni itseni "kloonia”? Ketä ja mitä hyödyttää, jos kaksi pölkkypäätä kalauttaa päänsä yhteen?

Kyllä kansa tietää!

    Niinku mitä?

    Tota noin...

Kyösti Salovaara, 2021.
Onko valtioneuvoston linnassa enemmän
kompetenssia kuin Arkadianmäen parlamentissa
kuin Mannerheimintiellä?