Ei!

 [juupas eipäs ja siitä viis]

Kyösti Salovaara, 2021.
Japanilainen lentokone laskeutuu Helsinki-Vantaalle.
Väärin matkustettu:
"Miksei ne tuu junalla?"

Ei / Ei saa uskaltaa. / Ei / Yksin päättää saa. /
Kielto on / Ehdoton / Muista aina että… /
Älä tallaa nurmikoita / Ei saa syöttää apinoita. /
Älä sylje lattialle / Ei saa ajaa vasemmalle ei. / Ei.

- Kristiina Hautala Lasse Mårtensonin ja Jukka Virtasen iskelmässä vuonna 1968.

Pohjolassa jostain ylempää löytyi myös kuningas, joka viime kädessä määräsi asioista. Pohjoismainen ”vapaiden miesten itsehallinto” onkin todellisuudessa ollut jo lähes vuosituhannen ajan valtion holhoamaa toimintaa.

- Erkki Mennola kirjassaan Euroopan todelliset vaikuttajat vuonna 1991.

Suomi on itäeurooppalainen maa ja sen sivistyneistö on itäeurooppalaista sivistyneistöä, jonka poliittisten ajattelutapojen juuret ulottuvat Bysantin välityksellä syvälle arkaaisten yhteiskuntien historiaan.

- Yrjö Ahmavaara Kanava-lehdessä vuonna 1986.

En minä ole mikään barbaari, joka kannattaa museoiden polttamista ja Parthenonin hävittämistä. Mutta ei kulttuuriperinnön säilyttämisessäkään pidä mennä liiallisuuksiin. Jos ihmiskunta olisi aina vain säilyttänyt kulttuuriperintöään, me olisimme vieläkin paalumajoissa asuvia bushmanneja.

- Barcelonalaisen futisseuran pr-päällikkö Manuel Vázquez Montalbánin dekkarissa Jumalten peli (1989. Suom. 2006).

Sananlaskuihin kompastuu helpommin kuin metsäpolun ylittäviin männynjuuriin. Onko torstai muka toivoa täynnä?

    Kun lukee lehtiä ja kuuntelee radiota ja katselee sitä sun tätä, ei voi olla huomaamatta kuinka ei-uutiset valloittavat journalismin ilmatilaa. Somesta en sano mitään, kun en tiedä.

    Joka paikassa vastustetaan jotakin: Kiskoja, uuden rakentamista, puiden kaatamista, kivien siirtämistä, autolla ajamista, väärän sapuskan syömistä, lihomista, laihtumista, miehiä, tunneleita, lentämistä, uusien vaatteiden ostamista, siltojen rakentamista, koulujen purkamista, päiväkotien rakentamista, rokottamista, tornitaloja, Euroopan unionia, liittovaltiota, karjataloutta, peltoja, Afrikan tähteä, tiernapoikien murjaania, betonia, vanhojen romaanien n-sanoja, Kolumbuksen patsaita (eihän se edes löytänyt Amerikkaa!), kiiltonahkakenkiä ja simpukoita.

    Listaa voi jatkaa loputtomiin.

    Onko torstai siis epätoivoa pullollaan? Toivottomuutta täynnään?

    Juupas. Eipäs.

Siitä viis, sanoi kansankoulunopettajani Korhonen vuonna 1956 laskentoa opettaessaan.

    Jos huumorinkukka on kaunein kukka, niin mikä se sitten on? Voikukka vai orvokki? Takiainen vai horsma? Ruusu vai orkidea? Puna-apila vai pihasaunio? Vai onko se kukka lainkaan? Pelkkää vihreää: mänty, honka, petäjä, kenties.

    Ja jos kertaus on opintojen äiti, niin minne isä joutui?

    Boomeri-keskustelu taisi jo mennä, mutta ei-keskustelu jatkuu.

    Anu Kantola sanoi jotenkin niin, että vastakkaisten porukoiden pitäisi purkaa telttansa eikä huudella leiristään eri paikkaan telttansa pystyttäneille. Mutta se on vaikeaa. Kukapa haluaisi purkaa juuri pystyttämänsä tukikohdan.

    "Alussa aina vaikeaa", luki Kotkan lyseon juhlasalin seinällä. "Lopussa kiitos seisoo."

    Ai. Luki vai?

Boomerikeskusteluun palasi Pekka Torvinen laajassa artikkelissa Helsingin Sanomissa, ensin nettilehdessä 11.11 ja myöhemmin paperilehdessä.

    Torvinen perusteli asiantuntijoihin vedoten, että suomalaiset boomerit ja varsinkin mediat ovat käsittäneet nuoremman väen puheen väärin eikä suurista ikäluokista edes puhuta kun puhutaan boomereista vaan puhutaan meemillä kaikenlaisista kalkkiksista. Minä käytän perinteisiä sanoja, nuoriso turvautuu ilmiöön.

    No, Torvinen sanoi myös ettei sukupolvia eikä ikäluokkia oikeastaan ole, niin kuin ei olekaan, poliittisina entiteetteinä. On vain erilaisia ihmisiä eri puolilla yhteiskuntaa. Tämä unohtuu nuorilta ja vanhoilta ja siihen väliin jääviltä.

    ”Millenniaalit sitä, z-sukupolvi tuota, siellä he ostavat avokadotoasteja ja erikoiskahveja, eivät pane rahaa säästöön, ovat puhelintensa orjia, tiktokkaavat, ja sitten kehtaavat osallistua Elokapinan mielenosoitukseen, mikseivät mene töihin, kaikki on saatu helposti, pullamössösukupolvi, sanottiin Suomessa joskus aiemmin”, Torvinen kertasi keskustelun juonta ja jatkoi: ”’Ok boomer’ ja ’boomeri’ olivat vastaus näin puhuville: turpa kiinni näiden yleistyksien kanssa. Teillä nuoria haukkuvilla on kaikki hyvin ja taloudellinen turvallisuus taattu, ja silti kehtaatte haukkua yleistäen nuorempia sukupolvia, jotka ovat syntyneet maailmanaikaan, jolloin tulevaisuus ei todellakaan näytä hyvältä. Suomessa kävi nyt samoin kuin Yhdysvalloissa jo aiemmin: media alkoi julkaista juttuja, joissa tämä kulma meemistä unohtui täysin, ja se yksinkertaistettiin pelkkään ikään perustuvaksi herjaksi. Sen synnyn ja yleistymisen taustalla on kuitenkin nuoria moittiva ja yleistävä keskustelu.”

    Juupas, eipäs.

    Torvinen oli varmaankin oikeassa. Yleistämisen ongelmana on, että kun yleistetään, sosiaalisen ja mentaalisen kirjon sävyt haalistuvat, pahimmillaan syntyy mustavalkoinen kuva, joka ei pidä paikkaansa missään kohtaa. Toisaalta: asiat ovat niin kuin näyttävät.

Kyösti Salovaara, 2021.
Lauantaina klo 15:13 Kehä ykkösellä
ajetaan kuudella kaistalla.
Jos henkilöauto on tarpeeton kulkuväline,
miksi lauantainakin ruuhkaa riittää?

Kyösti Salovaara, 2021.
Calzone onnistuu myös sähköuunissa
 kunhan käyttää pizzakiveä.
Mutta väärä täyte ei kelpaa tiedostavalle ei-ihmiselle.

Kyösti Salovaara, 2021.
Rautakaupan parkkipaikka sunnuntaina klo 14:45.
Väitetään että henkilöauto on tarpeeton kulkuväline pääkaupunkiseudulla.
Ovatko myös autoilijat tarpeettomia?

Mitäpä jos yleistän tätä ei-liikettä, jonka telttoja on urbaanilla campingalueella kaiken kokoisina ja kaiken näköisinä.

    Väitän - vaan en pysty todistamaan - että alussa yhden asian maailmanparannusliikkeet ovat aina epämääräisen ja hajanaisen porukan ”puhtaita” ja ”avaria” ideoita, idealismia, utopioita. Alussa pyritään johonkin mikä antaa enemmän – jotakin.

    Kun maailmanparannusliike politisoituu, järjestäytyy, ryhmittyy niin se muuttuu ennen pitkää stalinistiseksi fraktioksi, joka erottelee hyvät pahoista; joka pyrkii vähempään rajaamalla väärässä olevat liikkeestä pois.

    1960-luvulla hippiliikkeet ja opiskelijaliikkeet halusivat alussa enemmän rakkautta ja vähemmän sääntöjä. Sitten ne politisoituivat ja esimerkiksi Suomessa taistolaiset olivat valmiita melkeinpä aseita käyttäen erottelemaan oikeaoppiset vääräuskoisista. Tai ajatellaanpa 60- ja 70-luvun feminismiä. Kun lukee amerikkalaista feministikirjallisuutta noilta ajoilta, voi hyvin todeta, että niissä naissankarit halusivat itselleen samat oikeudet ja samanlaisen rennon vastuuttomuuden kuin miehillä oli – tai niin kuin kuviteltiin miehillä olevan. Tänään militantti feministi haluaa ottaa miehiltä pois sen rennon vastuuttomuuden, jota heillä kuvitellaan olevan. Ei haluta kasvattaa sosiaalista pääomaa vaan kaitsia sitä entistä ahtaammaksi. 

    Kun idealismi järjestäytyy, se ei rakenna vaan purkaa.

    Tai palataanpa kauemmaksi historian hämärään.

    Kun Olavi Paavolainen vieraili kansallissosialistisessa Saksassa vuonna 1936 hän yritti ymmärtää miksi saksalaisen ajattelun idealistisista juurista oli kasvamassa apokalypsin väkivaltainen peto.

    Saksalaiset ”löysivät” Alfred Rosenbergin johdattamana ”pohjoisen ajatuksen” ja ”pohjoisen rodun”, vaikka itse Saksa oli hyvin ristiriitainen ja sekava joukko ajatuksia ja rotuja. ”Kansallissosialismi taistelee väestön kaupunkeihin muuttoa vastaan ”, Paavolainen kirjoitti, ”ja harjoittaa voimakasta propagandaa maaseudun, maanviljelyksen ja kotiseudun rakkauden puolesta.” Paavolaisen mielestä koko pohjoinen ajatus oli jonkinlainen ”valtava pako todellisuudesta illuusioiden maailmaan”. Hän kutsui saksalaista illuusiota ”goottilaiseksi romantiikaksi”.

    Ironia, suorastaan pelottava paradoksi oli siinä, että ennen ensimmäistä maailmansotaa Saksa oli Euroopan rationalisoiduin, teollistunein ja tieteellisesti koulutetuin maa. Sitten tuuli kääntyi järjestä järjettömyyteen. ”Maailmansota ja sen jälkeen länsimainen sivistys oli perusteellisesti tuhota juuri tämän hartaimman ja uskollisimman oppilaansa ja palvojansa”, Paavolainen huomauttaa. ”Ei ole ihme että reaktio oli näin valtava. Kansallissosialismin olemuksessa onkin jotakin, mikä tuo mieleen pakokauhun psykoosin. Pois länsimaisen sivistyksen kuolemanvaaran alta!”

Pakokauhun psykoosi!

    Länsimainen sivistys on kuolemanvaara koko planeetalle! 

    Siis: Ei! Ei! Ei!

    Historia ei toista itseään, sen tiedämme. Mutta jokin toistuu. Kaikki ei muutu. Eikä ihminen semminkään.

    Kun idealismi järjestäytyy, siitä tulee stalinismia, kollektiivinen psykoosi joka heittää toisinajattelijat vertauskuvallisesti vankilaan tai vie nämä Siperiaan, jos ei pidemmälle pääse. Perikatoliikkeille riittää kannattajia ja suvaitsevaa medianäkyvyyttä. 

    Liioittelen, olen olemassa.

    Mutta jos kaikelle sanoo ei, mitä jää jäljelle?

Kuitenkin: maailma elää tavallaan.

    Onko tämä ei-leiri olemassa vain mediassa ja somessa? Onko se eräällä tavalla toinen todellisuus, jota arkipäivässä ei oikeastaan ole eikä näy konkreettisessa tilassa lainkaan?

    Joskus mietin käyvätkö esimerkiksi Helsingin Sanomien ympäristötoimittajat koskaan kaupassa ja liikkuvatko milloinkaan maanteillä? Tietävätkö he millaisesta maailmasta kirjoittavat kun kirjoittavat utopiastaan, jossa ei ole autoja eikä makkaroita eikä lentokoneita?

    Kun Hesari perusti jokin aika sitten HS Vision laadukkaalle talousjournalismille, niin kannattaisiko ei-journalismille perustaa käänteisen journalismin HS Ei. Sinne siirtyisi osa kulttuuriosaston, kaupunki- ja ympäristötoimituksen jutuista. ”Avatessaan” HS Ei'n lukija tietäisi saavansa aidosti asenteellista ja puolueellista sanomaa pakopsykoosin valtaamasta toisesta yhteiskunnasta.

    Torstai on toivoa täynnä!

    Juupas eipäs ja siitä viis.

Kyösti Salovaara, 2021.
Helsingissä vastustetaan myös joukkoliikennettä.
Kiskoja ei saa asetella
 ei-ihmisen ikkunan alle.
Ei kolkuta omatunto vaan kiskot korvissa.