torstai 24. huhtikuuta 2014

Moderni sielu jäässä


[pieniä ajatuksia Semana Santan jälkeen]



Semana Santa. Malaga 2014.
Kyösti Salovaara.


Onko tuo liikaa sanottu?
     Ei moderni sielu ole jäässä eikä jäätynyt. Rationaalinen ihminen on kuorinut sielustaan kaiken epämääräisen, taika-uskoisen ja sitä myöten pelkkään tunteeseen ja pelkoon liittyvän uskonnollisuuden – tai ainakin kuvittelee niin tehneensä.
     Sielua kuoriessaan ihmiseltä on jäänyt huomaamatta, että lopulta hänestä on jäljellä vain ”yhteisöeläin”, joka käyttäytyy palkintojen ja ruumiillisen tyydytyksen ohjaamana; eläin joka kyllä osaa selittää käyttäymistään korkeammilla päämäärillä, mutta joka ei rationaalisuuteen vannoessaan oikeastaan usko omaan selitykseensä.
     Jotain tällaista pohdiskeli Jani Kaaro Helsingin Sanomien tiedepalstalla (HS 2.4.) muutama viikko sitten otsikolla Oliko jumalten kuolema suuri voitto?
     ”Olemme tottuneet ajattelemaan, että tiede murskasi taika-uskoiset ja irrationaaliset selitykset”, Kaarto kirjoitti. Mutta kun ”taika-usko” ja uskonnollisuus katoaa, mitä jää jäljelle? Silloin ehkä paljastuu, Kaarto sanoi, että pohjimmiltaan ihmisolento on pelkkä laboratoriorotta. Ja niinpä Kaarto päätyi toteamaan:
     ”Sillä eikö tiede todella ole osoittanut, että kaikki motivaationi ja käyttäytymiseni palautuu palkintoihin ja tyydytykseen?... Tiedän motivaatioista, mutta en mitään sielusta.... Onko paino hartioillani siis kaipausta pois yksinäisyydestä, johon jumalten kuolema meidät jätti? Tuntuuko viini hyvältä juuri siksi, että se saa tuntemaan, että tuon yksinäisyyden takana on silti vielä jotakin?”


Modernin ihmisen dilemma: uskoa siihen ettei ole mitään sen ulkopuolella mikä silmin näky ja järjellä selittyy ja tuntea koleaa yksinäisyyttä sen tähden ettei mitään muuta ole kuin oma behavioristinen ego.
     Tietenkin ihminen tekee heimolleen hyvää ja laumalleen kaikkein parasta toimiessaan järjen avulla, kehittäessään ympäristön ymmärtämiseksi kovaa tiedettä, ajaessaan yhteisön hyvää silläkin uhalla että sielu yksilössä kuihtuu tai jäätyy. Yksilöiden on silti vaikea, joskus mahdoton, tunnustaa että yksilö ei ole lauman kannalta tärkeä toimija ja että yksilöä tarvitaan vain siihen, että laumalla menee hyvin.
     Näin todeten kannattaa muistuttaa, että erilaisten kirkkojen ja uskontojen ja leppymättömien jumalien ohjausta tuskin kukaan kaipaa. Jumalien nimissä on tehty niin paljon hirmutekoja ettei niiden luettelemiseen riitä pakina eikä kaksi.
     Senkin voi todeta samaan menoon, että kehittynyt, moderni ihminen on pyhittänyt yhteisönsä, laumansa ja korvannut sillä entiset jumalat, joiden olemassaoloa ei kukaan pystynyt pätevästi todentamaan. Kun rationaalinen ihminen pyhittää hyvinvointivaltion ja sen instituutiot, jokainen ihminen, jokainen meistä voi havaita ”uuden jumalan” ja jokainen tietää mitä rituaaleja tämän ”jumalan” tyydyttämiseksi on noudatettava.
     Ongelmaksi silti jää: mitä sielulle tapahtuu?


Jani Kaaro totesi esseessään, että pohjoinen Eurooppa riemuitsi kun uskonpuhdistettu kirkko vapautui katolisen kirkon synkästä perisynnillisyydestä. ”Moni tunsi olonsa ehkä keveämmäksi ja vapautuneeksi. Tieteen rationaalinen valo paistoi vihdoinkin uskonnollisuuden ummehtuneisiin nurkkiin.”
     Mutta mitä on tuo keveys ja vapautuneisuus? Ovatko pohjoisen heimon lauman jäsenten sydämet vapautuneita ja keveämpiä? Onko elämä modenissa Suomessa kevyttä (henkisesti) vai pikemminkin ahdistunutta? Onko järjen antama vapaus koitunut sielun hyväksi? Riemuitseeko suomalainen sielu keveyttään? Nauttiiko ihmissydän hyvinvointivaltion rituaaleihin osallistuessaan?
     On melkein shokki seurata täällä etelässä kuinka vapautuneesti, riemuiten ja kevyellä sydämellä paikallinen väki vietti Semana Santaa. Kulkueet vyöryivät aamusta iltaan koko pääsiäisviikon ja tuhannet ja tuhannet ja kenties sadat tuhannet ihmiset kokoontuivat kahviloihin ja ravintoloihin ja katujen varsille. Tunnelma muistutti meikäläistä vappua sillä erotuksella, että julkinen ahdistus puuttui eikä ketään tarvinnut kuljettaa juoppoputkaan; siitä huolimatta että Malagan vanhan keskustan kiemuraiset kadut olivat yhtä suurta ulkoilmaravintolaa.
     Kysymys herää: mitä pohjoisen ihminen saavutti järjen valon löytäessään?


En muista mitä John Irvingin romaania kohta lainaan. Ehkä se oli Garpin maailma, ehkä jokin toinen kertomus.
     Irvingin idea kuitenkin oli, että jokainen poika kokee isänsä suojelijanaan, niin kauan kun isä elää. Vaikka poika ei eläisi isänsä lähettyvillä, vaikka hän ei olisi missään yhteydessä isäänsä, isän suoja on kuin sateenvarjo pojan elämän yläpuolella.
     Irving kai yritti sanoa, että myös rationaalinen ihminen alitajuisesti uskoo kuuluvansa johonkin suurempaan yhteyteen; että kukaan ei lopulta pysty elämään yksin, kieltämään yhteisöään ja perhettään, vaikka järjellä niin voikin yrittää tehdä ja teeskennellä absoluuttista individualismia. Täydellinen riipumattomuus on henkistä harhaa.
     Kun sielu jäätyy, mikä silloin kuolee?


Semana Santa.
Kyösti Salovaara 2014.


Fuengirola, Espanja – huhtikuussa.


torstai 17. huhtikuuta 2014

Kartalla

[paikallaan kuljeskellen]



Kyösti Salovaara 2014.



Nykyajan kulkija ei eksy.
     Oudossa paikassa, kun palmut huojuvat ja sininen taivas on pilvetön kaari, kulkija avaa älypuhelimen ja tabletin ja ties mitä saadakseen paikkansa selville, ollakseen tietoinen kartasta joka on piirretty kuvastamaan maisemaa ja sen reunoja.
     Tai hetkinen – ei se niin mene.
     Eihän kulkijalla ole varaa tiedonsiirtomaksuihin vieraalla maalla. Siitä pitävät huolen ahneet operaattorit, jotka haluavat ryömiä nahkasi sisään. Sopusoinnulla ei ole hintalappua.
     Niinpä kulkijan on mentävä paikalliseen kauppaan ja ostettava paikallinen sim-kortti ja ladattava paikallista tiedonsiirto-oikeuttaa tablettiin. Tietenkin hän voi istuskella kahvilassa ja käyttää ilmaista verkkoa, mutta kulkijan täytyy myös kuljeskella. Paikallaan kuljeskelu on hauskaa, mutta toisinaan myös siihen kyllästyy.
     Näin ollen kartasta muodostuu filosofinen kysymys.
     Oletko kartalla kun eksyt? Onko kartta olemassa kun tiedonsiirto-oikeutesi päättyy? Kumpi tuli ensin: maisema vai sen kartta? Onko kartta vai paikan kordinaatti vai jotakin enemmän? Onko kartalle piirretty kulttuuria vai jotakin muuta.
     Sitäkin sopii kysyä, että pärjäiskö paperisella kartalla paremmin kuin digitaalisella. Tai että onko viisainta käyttää molempia. Tietääkseen missä on. Tajutakseen tilanteensa.
     Miksi kysymyksiä ei pidä esittää.
     Siis että miksi olet tässä etkä tuolla.
     No, tässä kuitenkin.
     Nyt.


Kartat ovat myös politiikkaa, vallasta taistelua. Mahtimiesten tappelua paikan herruudesta.
     Oliko se Putin vai Hitler (vai molemmat) joka sanoi, että rajat on kartalle piirtänyt ihminen ja siksi ihminen niitä myös muuttakoon.
     Rajoja on muutettu, piirretty ja siirretty. Yksilö ei sitä huomaa, sillä hän seisoo jalansijoillaan eikä paikkaa tarvitse merkitä karttaan. Yksilö tietää olevansa tässä eikä muualla. Yleensä hän tietää.
     Kun mahtimiehet suunnittelevat kartan piirtämistä uuteen kuosiin, historia toistaa itseään.
     Brendan Simms väittää (tai toteaa) kirjassassaan Europe – The Struggle for Supremacy 1453 to Present, että viimeiset 550 vuotta taistelua on käyty Saksan ja Keski-Euroopan herruudesta; poliitikot ja mahtimiehet ovat tienneet, että se kuka hallitsee Saksaa, hallitsee myös Eurooppaa, ja se kuka hallitsee Eurooppaa, hallitsee koko maailmaa.
     Tällä hetkellä, rauhan vallitessa, ajatus tuntuu vähän etäiseltä, mutta mistä me tiedämme miten asioiden tola on huomenna ja sen jälkeen. Tänään rajoja koetellaan. Ovatko USA ja Saksa todellisuudessa maailman kaksi valtiasta? Pyrkiikö Keski-Euroopan herruuteen voimia, joista emme tiedä ja joita emme osaa epäillä. Onko Euroopan sydämessä jotakin arvokasta, mistä kannattaa tapella tällä vuosisadalla?
     Harva tietää. En minäkään.
     Uskonpuhdistus, marxismi ja natsismi syntyivät Saksassa. Kasvaako siellä tai sen tuntumassa par'aikaa jokin uusi ”ismi” josta emme vielä ole kuulleetkaan? Jos kasvaa, kenen kustannuksella?


Kun tarkistan koordinaattini, tästä on kohtuullisen lyhyt matka Rondaan, missä kristityt ja muslimit kamppailivat aikanaan maailman herruudesta.
     Nykyään Rondassa voi ihmetellä, upeiden maisemin lisäksi, Orson Wellesin muistoa (muuriin haudattuna)  ja härkätaisteluarenaa, jossa Ernest Hemingway kävi opettelemassa matadorien ja toreadorien ”taidetta”. Julmaa tai kaunista, katsojasta riippuen.
     Mutta kun kuljeskelee, vaikkapa ihan paikallaan, andalusialaisella rantabulevardilla ja levähtää semmoisen varrella kahviloissa, kuulee paljon suomenkieltä.
     Yleisin sana kuuluu olevan ”vittu” ja ”vitutus”.
     Jos ulkoavaruudesta saapuva tutkija kuuntelesi suomalaisten puheenpartta, hän ryhtyisi taatusti ihmettelemään mitä tuo ”vittu” tarkoittaa, koska se yleensä sanotaan vihaisesti ja tuskaisesti.
     Tuskin se mikään kotipaikka voi olla, kun siihen viitataan niin moniaalla ja niin kiukkuisesti, jopa ahdistuneesti.
     Jos ulkoavaruudessa on poliitikkoja, ehkäpä tuo kaukainen vieras miettisi, että puhuvatko suomalaiset Paseo Maritimolla poliitikosta. Onko ”Vittu” mahtimiehen nimi, jota täällä ulkomailla uskalletaan käyttää kirosanana? Sillä kaikki suomalaiset tuntevat ”hänet”, nuoret ja vanhempi väki, naiset ja miehet, housuissa tai hameessa. Onko ”Vittu” kenties hallitsija, joka piirtelee rajoja mielensä mukaisesti välittämättä pienen ihmisen varpaista? Vai onko ”Vittu” metsänpeikko, jota pelätään ja loitsutaan pois?
     Maailmassa on arvoituksia, jotka jäävät selittämättä.
     Se lienee kohtuullisen varmaa, että tabletin tai älyvekottimen avaamalla kulkija tunnistaa paikkansa tantereella, joka kätkeytyy hänen jalkojensa alle.
     Minun paikkani, kantapäissä.


Kyösti Salovaara 2014.


Fuengirola, Espanja – Coast 2 Coast kahvilassa huhtikuussa.

torstai 10. huhtikuuta 2014

Totuuden häikäisemänä

[abstraktio irvistelee]



Valo ja abstraktio.
Kyösti Salovaara 2014.



Ei, en minä usko päällä kirjoitettuun.
     Tai uskoisin jos tietäisin totuuden, mutta se on liikaa vaadittu. Sitä paitsi yksilö ei voi tietää totuutta (totuutta maailmasta). Eikä edes ihmisten joukko, kollektiivi.
     Hyviä likiarvoja saa ja pitää esittää.
     Tiede, rationaalinen tietämys esittää semmoisia.
     Mutta mielikuva totuudesta on abstraktio meidän päässämme. Muualla sitä ei ole. Jokaisessa päässä omansa. Vähän erilainen. Kummallinen tai tavallinen.
     Myös taide on eräänlaista abstraktiota, samalla kun se on konkreettinen ”esine”, kirja, musiikkikappale, seinälle ripustettu maalaus. Me ”katsomme” taidetta. Katsooko se takaisin? Epäilen.
     ”Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista: Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu”, kirjoitti Franz Kafka.
     Totuus on kuin kasvoilla leikkivä valo. Kun valo katoaa, totuus häipyy. Ainakin katsojan silmistä. Mutta Platonin ideassa se ei katoa.
     Tarkoittiko Kafka huvittuneesti, että todellisuus on hetken abstraktio päässämme ja taiteessa toisen hetken?
     Joskus ihminen kuvittelee tavoittavansa tuon hetken.


Olen lueskellut John Careyn haastavaa teosta What Good Are the Arts? sieltä sun täältä istuessani (peläten, toivoen) erilaisissa odotushuoneissa siellä sun täällä.
     Arvatenkin tällä metodilla käsitykseni Careyn kirjasta muodostuu fragmentaariseksi, epämääräiseksi ja summittaiseksi. Parhaassa tapauksessakin tavoitan Careyn ideat vain viittauksenomaisesti.
     Eräässä luvussa Carey kysyy onko korkeakulttuuri korkeammalla.
     Ei ole, hän vastaa.
     Ylemmyyteen, ylempänä olemiseen ei ole järjellisiä perusteita. On jopa kummallista ajatella, että ”high brow” kultuuri olisi jotenkin ylempänä kuin massakulttuuri, viihde. Mistä tuollainen ajatus edes kumpuaa? Siitäkö että high brow kulttuuria harrastava on yleensä sosiaalisesti, yhteiskunta-asemassaan viihdettä harrastavan ”tavallisen ihmisen” yläpuolella? Korkeammalla, ihan ”high”.
     Yhtä kummallista on, Carey sanoo, että korkeakulttuuria pidetään viihdettä syvällisempänä. Miten niin? Missä se ”syvyys” on? Mitä se on? Vai onko syvällisyydestä puhuminen huulien heiluttamista umpityynessä kulttuurisäässä?
     Sitä se Careyn mielestä on: pelkkää sanahelinää, merkityksetön merkitys.
     Korkeakulttuurista puhuvat sanovat (ja ajattelevat) ymmärtävänsä lukemansa ja kuulemansa syvemmin tai paremmin tai oikeammin kuin viihdettä lukevat ja kuuntelevat, mutta mistä he tietävät miten toinen ihminen kokee taiteen, jopa viihteen? Eivät mistään, tietenkään. Ihminen tietää vain oman kokemuksensa, ei naapurin kokemusta. On ylimielistä väittää omaa kokemustaan, omaa abstraktiotaan muiden kokemusta ”paremmaksi”, ”oikeammaksi”, ”syvemmäksi”.
     Eliitti kuulostaa ylimieliseltä. Se kuuluu toimenkuvaan.


Eräässä aikaisemmassa teoksessaan John Carey kuvasi englantilaisen Wyndham Lewisin ajatuksia. Lewis oli sotienvälisen älymystön huippu, älypäiden älypää, joka kuitenkin hurahti Hitlerin pauloihin.
     Sellaista sattuu,
     Lewis kirjoitti taitavia ja ”syvällisiä” kirjoja, jotka eivät menneet kaupaksi. Silti hän jatkoi aloittamallaan tiellään, välillä jopa nälkää näkien.
     Kurjuudestaan, siitä että lukijat eivät ymmärtäneet hänen kirjojaan, Lewis syytti demokratiaa. ”Kukaan taiteilija ei voi koskaan rakastaa demokratiaa”, Lewis sanoi. Hänen mielestään demokratia vihaa intellektuelleja ja uhraa heidät, koska älykäs mieli on luonteeltaan aristokraattista ja siksi massojen mielestä loukkaavaa.
     Hyvin usein Wyndham Lewisin tai T. S. Eliotin kaltaiset älypäät väittävät, että high brow taideteoksen pitää olla vaikea, jotta sen kokeminen edellyttäisi ponnistelua; ponnistelun jälkeen avautuu sitten jotakin mihin tavallinen (älyllisesti laiska) ihminen ei pysty.
     High brow taiteeseen sisältyy siis maratonjuoksun masokismin nautinto. Vain harvat pystyvät siihen, mutta silloin kun pystyvät, he ovat muita ylempänä, ainutlaatuisen kokemuksen yhdistämänä salaseura, jotka surkutellen katsoo kuinka tavallinen ihminen juuri ja juuri jaksaa laahustaa kotinurkkansa pubiin.
     Ponnisteltu taide on komeampaa!
     Ihanko totta?
     Darwinismiinko meidän kannattaa taidekäsitys perustaa?


Olen juuri lukenut Jyrki Ukkosen trillerin Ahneuden kartta.
     Ei tarvinnut ponnistella. Esikoisromaanin kirjoittanut Ukkonen viskaa itsensä kerralla Taavi Soininvaaran ja Ilkka Remeksen pelikentälle.
     Sitä paitsi Ukkosen romaanista puuttuu kokonaan tyypillinen suomalainen proosaruikutus, ja mikä parasta, suomalaisia henkilöitä ei tarinaan ole edes mahtunut, sillä nyt liikutaan Norjassa ja Venäjällä, ja kaukana pohjoisessa missä sukelletaan syvälle jään alle.
     Syvyyttäkin Ukkosen kirjassa näin ollen piisaa.
     Toivottavasti Ukkonen malttaa mielensä, jos jatkaa trillereiden kirjoittamista.
     Toivottavasti hän lukee Kafkan ohjeen kolmeen kertaan: taide on totuus joka irvistellen katoaa kun valot sammuvat.


Taide on konkreettinen esine ja abstraktio.
     Totuus on, mutta ihmisen päähän mahtuu vain häivähdys, abstraktio.
     Mitä enemmän luet kirjoja, sitä vahvemmaksi ja oikeammaksi kuvittelet abstraktiota totuudesta, mutta varo ylimielisyyttä. Maratonin pitää olla (ehkä) masokismia, mutta päteekö se taiteen kokemiseen?
     Sitä paitsi, ehkäpä totuus on olemassa, vaikka et ole tänään kiinnostunut siitä pätkääkään.
     Ja jos et ole, kävele reippaasti baariin tai kahvilaan ja anna valon virrata kasvoillesi. Ainakin minä annan.
     Jos kaikki sujuu niin kuin suunniteltua on, tämän pakinan ilmestyessä antaudun Välimeren valolle. Häivähdys turkoosia, tippa avaraa maisemaa, hetki kirkkaita värejä. 
     Hola!

torstai 3. huhtikuuta 2014

Ennen huomista

[mistäpä minä tietäisin?]


                                             Kyösti Salovaara 2014.


Ennen huomista on nyt.
     Nyt on kevät, niin kai se nyt on, ja keväällä Suomi on ruma.
     Keväällä, lumen sulettua pois, luikahdettua järviin ja jokiin ja virrattua mereen, haihduttua taivaalle (olettaen että lunta on ollut) näkyy hyvinvoivan Suomen roskakasat, harmaanruskeat kasvit jotka kuihtuivat kun routa tuli ja ikkunoihin vedettiin verhot.
     Ei ihme että huhtikuu on kuukausista julmin.
     Muuallakin.
     Mutta varsinkaan täällä, nyt, ei juuri vihreää näe, paitsi parlamentin käytävillä ja sekin on laimennettua pastellia. Tarvitaan optimisti uskomaan, että kasvit virkoavat ja lehti kasvaa puuhun.
     Pessimisteiksi haukutut suomalaiset luottavat, että huomenna lehti vielä kasvaa puuhun. Ainakin tämän kerran.
     Peipposia kuulee jo.


Tulin viime vuonna monta kertaa sanoneeksi, että Suomen kaltainen yhteiskunta on valmis. Siis yhteiskunnallisessa, taloudellis-poliittisessa katsannossa.
     Yksilö on tietysti valmis vasta kun on.
     Eikä sen jälkeen enempää.
     Tilanne naapurissa ja naapurin naapurissa horjuttaa väitettäni, mutta se on väärinkäsitys.
     Missään ei sanottu etteikö maailmaa voisi rikkoa. Valmiin pystyy rikkomaan päivässä, särkemään kahdessa ja tuhoamaan kolmessa. Sotaa ehdittiin pitää vanhanaikaisena työkaluna, mutta myös se oli päivitettävissä. Versio X.y.z.2.
     ”Historiallinen kehitys on tosi hidasta”, kirjoitti Paavo Haavikko runossaan vuonna 1973. (Runoja matkalta salmen yli. Otava.)

         ”Joskus kestää vuosisadan
päästä viisikymmentä vuotta taaksepäin.”


Ennen huomista sopii tietysti kysyä, että onko eletty liian hyviä aikoja.
     Että onko suhteellisuudentaju hämärtynyt, sumentunut, pöhöttynyt.
     Yhteinen pussi on kuin oma; sieltä otetaan mitä tarvitaan.
     Kun hallitus piti kehysriiheään, eikä siellä puitu mitään muuta kuin ajatuksia, eikä ehkä niitäkään, moni pelkäsi pahinta ja uskoi huonointa.
     Odotukset kai palkittiin, koska yhden oluttuopin hintainen taantuma lapsilisissä heiluttaa puolueita ja parlamenttia. Isoja lööppejä kirjoitetaan. Mitä kaikkea kahdeksalla eurolla saakaan!
     Kaikkea!
     Valmis maailma särkyy kahdeksaan euroon.
     Valmiissa maailmassa sinun pitää olla varuillaan ettei sinulta viedä sinulle kuuluvaa voittoa.


Onhan tämä tietysti hyvin ymmärrettävää.
     Kultainen aikakausi näyttää kadonneen eiliseen.
     Haavikko kirjoitti että lapsekas henki sijoittaa ”Kultaisen Aikakauden kauas menneisyyteen”.

       ”Mutta jonnekin se on sijoitettava.
Siellä se sentään on mahdollinen.”

     Toisaalta, Haavikko jatkoi, tulevaisuus ja menneisyys nukkuvat samassa sängyssä, ja siinä sitten taluttavat kädestä nykyhetken ”Ikuista Lasta”.
     Mitä Haavikko yritti sanoa?
     Että ei pidä rakentaa utopiaa koska se on mahdoton tulevaisuus?
     Että Kultainen nuoruus meni jo?
     Että ennen huomista on nyt eikä mitään muuta?


Ollakseni vilpitön ei minusta ole tähän.
     Siis kulkemaan kaislikossa.
     Siis arpomaan ennusteita huomisesta.
     On kyllä ihmeellistä kuinka pitkäksi kaislikko kasvaa muuttuakseen keltaiseksi ja kuolleeksi, kaatuakseen mutaan ja märkään ja kasvaakseen vihreämmäksi villiksi niityksi kuin koskaan ennen.
     Jos olisin lapsekkaampi puhuisin ihmeestä, mutta tänällään tyydyn toteamaan tapahtuvan, aiemmin tapahtuneen ja kenties kohta tapahtuvan.
     Aikuisempana tyydyn toteamaan.
     Tylsä minä.


Silloin kun Eurooppa viimeksi näytti järkkyvän, Ralf Dahrendorf varoitteli luottamasta utopioihin.
     Silloin, noin vuonna 1990 moni luotti. Rautaisen esiripun takana, ruosteen ja kurittavan rappion keskellä.
     ”Meidän tulee kavahtaa myös utopiaa eikä ainoastaan sen rousseaulaista muunnelmaa”, Dahrendorf sanoi kirjassaan Huomisen Eurooppaan (1990. Suom. Anna Salo. Kirjayhtymä 1991.)
     ”Utopia kuuluu totalitaarisen yhteiskunnan luonteeseen. Se on ehkä olemassa 'ei-missään', mutta sitä pidetään sen maailman tosiasioiden vastavoimana, jossa me elämme. Utopia on vaihtoehtona täydellinen ja sen vuoksi väistämättä suljettu yhteiskunta.”
     Oltiin matkalla vapauteen, vuonna 1990, monella Euroopan kolkalla.
     Myös Suomessa avattiin ovia.
     Kuvitteliko joku saapuvansa täydelliseen maailmaan?
     Niinkö lapsekkaita oltiin?
     Mutta parempi lapsekas kuin menneisyyden tulien tuijottaja.
     Jokainen ovi kannattaa avata. Melkein jokainen.
     Mutta ollakseni vilpitön: mistäpä minä sen tietäisin?

PS 5.4.2014

Nyt on tarkentunut ketä lapsilisän 8 euron vähennys eniten rasittaa.
Tämän on laskenut keskustapuolue virallisten tilastojen perusteella.
Taloudellisen menetyksen uhrina siis on perhe, jossa on kaksi lasta, kaksi henkilöautoa ja jolla on sähkölämmitteinen omakotitalo.

Yksiössä asuva kirjoittaja tuntee sympatiaa!