Tietoisuus on minussa

 [ellei sitten koko maailmassa]

Kyösti Salovaara, 2025.

Kuolema ei tarkoita mitään. Meille, jotka uskomme fysiikkaan, menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välinen ero merkitsee vain illuusiota, vaikkakin pysyvää sellaista.

- Albert Einstein, 1955.

”Näkisitpä vain, kuinka vieraani reagoivat kylttiin, joka minulla on pöydällä. Siinä lukee: ’Tämän päivän kokemukset ovat seurausta huomisista päätöksistä.’”…

”Mutta ajan kulussa takaperin ei ole järkeä!”…

”Toinen mahdollisuus on, että kaikki ’universaalista tietoisuudesta’ höpisevät sekopäät ovat oikeassa ja universumi tietää kaikki asiat. Siinä valossa lineaarinen aika ei sido maailmankaikkeutta sellaisena kuin ihmiset kokevat sen. Sen sijaan se toimii ajattomana kokonaisuutena, jossa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat olemassa yhtä aikaa.”

- Dan Brown, 2025.

Tässä minä istun ja ajattelen. Tietoisena itsestäni, ajatuksistani ja hieman hämmentyneenä maailmasta, joka on kaukana ja yllättävän lähellä.

    Tietoisuus on paikallista, niin yleensä sanotaan. Jokaisella ihmisyksilöllä on ikioma tietoisuutensa. Tämä paikallinen tietoisuus, minun aivoni ja kehoni hybridi, erottaa minut muista yksilöistä ja varsinkin tietokoneohjelmista ja  tekoälykoneista, joilta tietoisuus puuttuu.

   Kun isken varpaani tuolinjalkaan, kun isken naulan ohi peukaloon, kun istun terassilla ja käännän kasvoni aurinkoon, aivoni keräävät fyysisestä todellisuudesta tunteita tietoisuudekseni, joka muistaa ne lopun elämääni.

    Joulukuun harmaana aamuna tiedostan ajan kulumisen. Mutta luonnonlaeilla ei ole aikaa, niiltä puuttuu eilinen, nykyhetki ja tulevaisuus. Miksi minun tietoisuudellanikaan olisi aikaa, menneisyyttä ja tulevaisuutta.

    Entäpä sitten tietoisuuden paikallisuus? Moderni fysiikkakin saattaa sitä epäillä. Ajattelenko todellakin ihan omia ajatuksiani vai välitänkö aina jotain yhteistä, vaikka en tajua niin tekeväni?

    Näin kysyessäni tiedän, että en ole ensimmäinen joka tätä kysyy.

Oltiinpa viihteestä ja jännäreistä mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi kieltää etteikö viihde olisi ”ajan hermolla” nopeammin ja perusteellisemmin kuin ”vakava taide”. Taide vaatii kypsyttelyä, viihde iskee naulan kantaan heti. Tosin usein ohi ja niin että peukaloon sattuu.

    Amerikkalaisen Dan Brownin romaanissa Salaisuuksien salaisuus (The Secrets of Secrets, 2025. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2025.) jännitystä luodaan (jatkuvien clifhangereiden lomassa) esittelemällä melkein provokatiivisesti ajatusta tietoisuuden universaalisuudesta. Mitä jos tietoisuus ei olekaan aidosti paikallista? Mitä jos minä vain toistan ulkopuoleltani päähäni luikertavia tietoisuuden säikeitä?

    Jos tietoisuus ei ole paikallista, olemmeko aidosti ”yksilöitä”? Onko meillä aidosti ”omaa tahtoa”?

    Salaisuuksien salaisuudessa tietoisuutta jäljittävä tiedemies muotoilee universaalin tietoisuuden näin: ”Tietoisuuden ei-paikallisessa mallissa aivot ovat eräänlainen radio, joka ottaa tietoisuuden vastaan, ja kuten kaikkia radioita, myös sitä pommittavat lakkaamatta lukemattomat asemat. Voit siis välittömästi ymmärtää, miksi radiossa täytyy olla asemien asteikko, koneisto jonka avulla se voi valita, millä yksittäisellä taajuudella se haluaa vastaanottaa. Itse radiolla on kyky vastaanottaa kaikkien radioasemien lähetykset, mutta ilman keinoa suodattaa sisään virtaavia taajuuksia se toistaisi kaikkia taajuuksia yhtä aikaa. Ihmisaivot toimivat samalla tavoin. Niissä on monimutkainen suodatinjärjestelmä, joka estää mieltä kuormittumasta aistiärsykkeiden liiallisesta määrästä. Siksi ne voivat keskittyä vain pieneen siivuun universaalista tietoisuudesta.”

    Universaali tietoisuus ei ole jännärikirjailijan kaupallinen keksintö eikä houre. Eivätkö monet ikiaikaiset uskonnot kerro samasta asiasta? Me olemme yksilöitä mutta itse asiassa Jumalan tietoisuuden välittäjiä tai suodattajia. Olipa ”jumala” sitten minkä tahansa uskonnollisen suuntauksen keskeinen idea.

    Kun Georges Bataille väitti, ettei meillä ole kieltä (sanoja) sisäisen kokemuksemme ilmaisemiseen, hakiko hän lopulta ratkaisua ongelmaan, jota ei ole olemassa? Jos tietoisuus on universaalia, ei-paikallisen eikä sisäisen minän salaisuus, niin riittävätkö tietoisuutemme kuvaamisen sittenkin ulkoisen, universaalin tietoisuuden konkreettiset ”sanat” ja ”kuvat”?

Kyösti Salovaara,
2025.

Marraskuun 3. päivänä 2025 El País -lehdessä oli shokeeraava otsikko.

    Siinä ilmaistiin teoreettisen fysiikan professorin Alberto Casasin väite: ”Vapaa tahto on aivojemme luoma illuusio. Kaikki mikä tulee tapahtumaan, on jo kirjoitettu.”

   Lehdessä haastateltiin Casasia. Hän lainasi Albert Einsteinia. Menneisyys, nykyhetki, tulevaisuus eivät merkitse fysiikassa samaa kuin mitä ne merkitsevät ihmiselle tämän eläessä nuoruudesta vanhuuteen. Casas on kirjoittanut teoksen ajan illuusiosta.

    Suhteellisuusteorian perusteella ei ole objektiivista nykyhetkeä. 

    Tiedämme menneisyydestä enemmän kuin tulevaisuudesta, koska menneisyys näyttää jo tapahtuneen. Mutta se ei tarkoita etteikö täsmällinen tulevaisuuskin olisi jo olemassa – me emme vain tiedä sitä, semminkin kun entropia näyttää sotkevan kuvan resoluutiota.

    Casas sanoo, että vaikka tulevaisuus ei olekaan täysin ennalta määrättyä, se on hyvin todennäköisesti tietyn kaltainen, niin kuin kvanttifysiikka kertoo. Kaikki on todennäköisyyttä. Ja emme voi todennäköisyyksille mitään, vaikka kuinka haluaisimme olla oman elämämme ja tulevaisuutemme herroja, koska todennäköisyyksien kieltäminen tarkoittaisi fysiikan lakien kiistämistä.

   Casas huomauttaa, että monet neurologiset tutkimukset todistavat, että ihminen tekee päätöksen hetkeä ennen kuin hänen tietoisuutensa tuon päätöksen on tekevinään. Fysiikan lakien mukaan ei muuten voisi olla: ”Ei ole mielestäni fysiikan lakia, joka sallisi tietoisuudellemme vapaan tahdon. Myönnän ettei tämä ole miellyttävä johtopäätös, mutta niin fysiikka näyttää sanovan.”

    Kuoleeko ihminen kuollessaan? Jos Dan Brownin romaanissa esitelty universaali tietoisuus on olemassa, yksilön tietoisuus ei pääty edes kuolemassa.

    Fyysikkona Alberto Casas ilmaisee saman asian miettimällä, että jos kuolemalla tarkoitetaan yksilöön sitoutuneen informaation täydellistä katoamista, ihminen ei fysiikan lakien mukaan kuole, koska informaatio ei katoa, vaikka sitä ei pystytäkään palauttamaan. Kuoleminen on kuin polttaisi kirjan. Kirjan sisältämä informaatio ei katoa vaan säilyy tuhkassa ja lämpökaasuissa, vaikka sitä on käytännössä mahdoton palauttaa tuhkasta ja kaasuista.

Viime lauantaina kirjailija Jordi Soler kysyi kolumnissaan El País -lehdessä, että ”missä todellinen elämä on tänään?”

   Soler lainasi aluksi amerikkalaisen mustan kirjailijan James Baldwinin esseetä vuodelta 1980. Tuossa esseessä Baldwin sanoi, että elämä hänen erittäin köyhässä lapsuudessaan 1920-luvulla ei ollut niin raskasta kestää kuin se olisi 1980-luvulla. Baldwinin mielestä nykyhetki 1980-luvulla on köyhälle lapselle raskasta, koska televisio näyttää kaikille, myös köyhille prameaa elämää, jota köyhien on sietämätöntä katsoa. Baldwinin lapsuudessa ei telkkareita ollut, joten ainoa elämänkokemus saatiin lähiympäristöstä, joka oli suunnilleen samanlaista kuin lapsen oma elämä.

    Baldwin kirjoitti, että televisio on voimakas ja haitallinen väline, joka vääristää ja manipuloi julkista tietoisuutta. Soler sanoo, että samalla kun televisio on menettänyt hegemoniansa, sen tilalle ovat tulleet jokaisen ihmisen taskussa kulkevat vehkeet, jotka tekevät saman kuin telkkari Baldwinin aikana mutta miljoonia kertoja voimakkaammin.

    Tänään todellisuus on netissä, Soler kirjoitti. Nykyihminen kokee torikauhua, koska hän ei mene fyysiselle ”torille” kuuntelemaan, hankkimaan tietoa, olemaan yhdessä muiden ihmisten kanssa.

   Soler kertoi kuinka Aristoteles sanoi, että viestin lähettämisen ja vastaanottamisen ihanne on torilla seisova mies joka kuuntelee mitä puhujakorokkeella sanotaan. Mitä kauempana mies puhujasta seisoo, sitä vääristyneemmäksi viesti muuttuu.

    Tänään viestit lähtevät älypuhelimesta oikeana tai vääristyneenä ja saavuttavat hetkessä miljoonia vastaanottajia eri puolilla maailmaa. Kukaan ei tiedä mikä tässä todellisuudessa on aitoa, mikä vääristynyttä ja mitä ymmärretään tahallaan väärin. Oleellista on, että nykyihminen pelkää ettei ehdi huomaamaan kaikkia viestejä, joten hänen pitää koko ajan elää älypuhelimen ruudun ääressä. Hän tarkistaa puhelimen ruudulta elääkö hän vielä.

    Tässä mielessä konkreettista elämää ei Solerin mielestä enää ole olemassa. Epätodellisuus loukkasi tv-ruudulla aikoinaan Baldwinia. Nyt puhelimen ruudulla elävä epätodellisuus on muuttunut ainoaksi todellisuudeksi.

    Joten onko käynyt niin, että tämänhetkisyyttä hypettävä nettitodellisuus on kaapannut universaalin tietoisuuden? Ja jos, niin mitä tuo uusi universaali tietoisuus merkitsee? Mitä se sisältää? Onko se vaarallista?

Ihmiskunnan seuraava taistelukenttä on ihmismieli, häikäilemätön tiedustelujohtaja sanoo Dan Brownin romaanissa vuonna 2025.

    Filosofi Hannah Arendt, antisemitismin ja totalitarismin terävänäköinen tutkija syntyi Saksassa Hannoverin lähellä 14.10.1906, pakeni natsivaltaa Yhdysvaltoihin vuonna 1941 ja kuoli New Yorkissa 4.12.1975.

    Koska tänään torstaina 4.12.2025 Arendtin kuolemasta on tasan 50 vuotta, tekee mieli kysyä, miten totalitarismi (Saksassa, Neuvostoliitossa) muokkasi ja pyrki muokkaaman yleistä tietoisuutta. Oliko sen toimintaideana häivyttää yksilön paikallinen tietoisuus ja korvata se yhteisellä, kaikkia ohjaavalla tietoisuudella?

   Hannah Arendtin muistoksi lainaan tietoisuuden olemukseen liittyen hänen teostaan Totalitarismin synty (suom. Matti Kinnunen. Vastapaino, 2013) vuodelta 1951:

    Yhtäällä on totaalisen terrorin pakko, joka rautavanteellaan puristaa eristettyjen ihmisten joukkoja tiiviisti yhteen ja tukee heitä maailmassa, josta on tullut heille autiomaa. Toisaalla on loogisen päättelyn sisäinen pakko, joka valmistaa jokaista yksilöä yksinäisessä eristyksessään kaikkia muita vastaan… Valmistelu on onnistunut, kun ihmiset ovat menettäneet yhteyden sekä toisiin ihmisiin että heitä ympäröivään todellisuuteen… Totalitaarisen vallan ihanne ei ole vakaumuksellinen natsi eikä vakaumuksellinen kommunisti vaan ihminen, jolle faktan ja fiktion välistä eroa (eli koettua todellisuutta) ja oikean ja väärän välistä eroa (eli ajattelun normeja) ei ole enää olemassa. 

Kyösti Salovaara, 2025.

           

Puukiipijä

[aihe lähti etsimään kirjoittajaa]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Ihmisten maisema: Rambla.

Vuodessa on 52 viikkoa.

    Tämä on viideskymmenestoinen pakina tänä vuonna.

    Harmittaa, että Ruben Stiller ”anasti” mielilauseeni ”Häkki lähti etsimään lintua”. Lainasin tuota Franz Kafkan mietelmää jo kauan sitten ja kovin usein.

    Nyt pitää keksiä uusi.

    ”Aihe lähti etsimään kirjoittajaa.”

    Kuulostaa hyvältä. Onko se lainaus vai itse kirjoitettu ajatus?

    Sekä, että.

Puukiipijä kipitti jouluviikolla mustaa vaahteranrunkoa ylöspäin.

    Se pysähtyi, nytkähti liikkeelle vikkelästi kuin ajatus.

    Puukiipijän tunnistaa liikkeestä.

    ”Hei”, minä kysyin. Olin tulossa kaupasta. ”Mitä etsit?”

    Puukiipijä pysähtyi hetkeksi. Kiepahti rungon taakse ja katosi.

    ”Tyhmä kysymys”, se ajatteli.

    Jatkoin kotiin omaa vaahteranrunkoa pitkin.

Kun saa käsiinsä uuden tietokirjan, siihen pääsee sisälle lukaisemalla ensimmäisen luvun, viimeisen luvun ja jostakin keskeltä neljä lausetta.

    Yuval Noah Hararin teos Sapiens. Ihmisen lyhyt historia vaikuttaa mielenkiintoiselta. Se on suomennettu englannista vaikka on alkuaan kirjoitettu hepreaksi.

    Onhan ihminen toki mielenkiintoinen eläin. Puunrungolla harvemmin nähty.

    Teoksen alussa Harari kutsuu ihmistä ”vähäpätöiseksi eläimeksi”.

    Kirja loppuu jälkisanoihin: ”Eläin josta tuli jumala.”

    Komea kaari ei-mihinkään.

    ”Olemme edenneet kanooteista kaleereihin, höyrylaivoihin ja avaruussukkuloihin”, Harari sanoo, ”mutta kukaan ei tiedä, minne olemme menossa. Olemme mahtavampia kuin koskaan aikaisemmin, mutta meillä on varsin hämärä käsitys siitä, mitä tuolla mahdilla voisi tehdä.”

    Jumala joka ei tiedä mitä haluaa, on Hararin mukaan vaarallinen ja vastuuton.

    Ennen yhtä Jumalaa oli monta. Ja kun oli monta, elämä oli helpompaa.

    ”Polyteistinen uskonto on luontaisesti ennakkoluuloton ja vainoaa harvoin 'kerettiläisiä' ja 'vääräuskoisia'.” Hararin ajatus on vähän provokatiivinen mutta uskottava. Roomalaisetkin suvaitsivat melkein kaikki muut uskonnot paitsi kristinuskon, koska kristityt kieltäytyivät hyväksymästä roomalaisten jumalia.

    Hararin mukaan polyteistiset roomalaiset tappoivat kolmen vuosisadan aikana ”vain” muutaman tuhatta kristittyä. ”Kristityt puolestaan teurastivat seuraavien 1500 vuoden aikana miljoonittain toisia kritistittyjä riidellessään vain hiukan erilaisista tulkinnoista, joita he tekivät omasta rakkauden ja myötätunnon uskonnostaan.”

    Mutta voiko sotia ja väkivaltaa pistää Jumalan tai jumalien piikkiin?

    Ehkä ne, ”jumalat”, ovat vain savuverho taistelulle maallisesta hyvästä, vallasta.

    Sitäpaitsi, millainen eläin jumalaton eläin on?

Ihminen tietää mistä tulee mutta ei tiedä mihin menee. Semminkään sitä se ei tiedä miksi menee minne menee.

    Meidät luotiin elämään paratiisissa, kirjoitti Kafka, ja paratiisi määrättiin palvelemaan meitä: ”Meitä koskevaa määräystä on muutettu; se että näin on tapahtunut myös paratiisia koskevan määräyksen suhteen, jätetään sanomatta.”

    Vaikka ihminen onkin vähäpätöinen eläin, selityksiä kyllä piisaa. Niitä keksitään koko ajan lisää.

    Ihminen yrittää selittää itsensä pulasta. Selittämällä kierretään itse asiaa kuin kissa kuumaa puuroa.

    Itse asia on selittämätön.

    Kun viime viikkoina on keskusteltu kiivaasti perustuslaeista ja siitä, että saako ja voiko niitä tulkita, asiaa on kierretty uskottelemalla että perustuslaki on jotakin mihin ihminen ei voi puuttua, vaikka ihminen on sen kirjoittanut.

    Fundamentalisti vähättelee ihmisen osuutta väittämällä, että ihmisen kirjoittama perustuslaki on kuin luonnonlaki. Sen voi muka mitata ja punnita piirun tarkkuudella. Puolustaessaan ehdottomia uskomuksia, fundamentalistit aiheuttavat kiistoja ja sotia ja vakuuttavat sitten jälkeenpäin olleensa viattomia aiheuttamiinsa sotiin ja kiistoihin.

    Fundamentalisti unohtaa, että perimmiltään ihminen on ei vain vähäpätöinen vaan myös pragmaattinen eläin.

Kun perustuslakifundamentalistit kieltävät perustuslain tulkitsemisen mahdollisuuden, he väittävät, vaikka eivät sano sitä ääneen, että "perusoikeudet", kuten ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo”, ovat luonnonlaki, joka yhdistää ihmisiä.

    He eivät ole lukeneet historiaa.

    Jos ”vapaus, veljeys, tasa-arvo” olisi luonnonlaki, satoja miljoonia ihmisiä olisi jäänyt tappamatta, tuhansia sotia sotimatta ja miljoonia kiväärejä rakentamatta. Ja harmillista kyllä, jos tasa-arvo ja veljeys olisivat eläimen luontainen ominaisuus, koko länsimainen sivilisaatio olisi jäänyt syntymättä, sillä luonnostaan tasa-arvoisen ei olisi tarvinnut pyrkiä mihinkään. Oleilu olisi riittänyt, paratiisissa lekottelu.

    Fundamentalisti ei tajua, että kolmiyhteys ”vapaus, veljeys, tasa-arvo” on paratiisin tulkintaa. Mahdoton tavoite jota pitää loputtomasti tavoitella. Vaahteranrunko joka mustuu kastuessaan ja joka kuivuu jos vesi loppuu.

    Kysyin puukiipijältä, että miksi se juoksee puuta pitkin.

    Se ei vastannut.

    Sen ei tarvinnut vastata. Juokseminen riitti selitykseksi.

Vuoden vaihtuessa vuosi vaihtuu.

    Kun tuulee, puut taipuvat mutta eivät katkea.

    Kaikessa viisaudessaan ihminen kompastelee ja lankeaa ojaan, jossa sukat kastuvat. Mutta tie on pitkä eikä kaikkia ojia pysty välttelemään.

    Joskus tuntuu, että yhteinen tavoite on asetettu, vaikka kukaan ei tiedä mikä se on, puhumattakaan siitä että kuka sen asetti. Silti näytellään että kaikki tietävät että kuka ja miksi ja mihin. Teatterissa valot palavat ja väkeä riittää. 

    ”Oikea tie kulkee nuoran ylitse, joka ei ole jännitetty korkealle”, kirjoitti Kafka, ”vaan hivenen verran maanpinnan yläpuolelle. Se näyttää määrätyn pikemminkin aiheuttamaan kompastelua kuin kuljettavaksi.”

    Oikea tie on ajatus. Reunaviiva puuttuu.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Ikuinen maisema: Valkmusa.

____________________________________

Yuval Noah Harari: Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. (Kitzur Toldot Ha'Enoshut / Sapiens. A Brief History of Humankind, 2011.) Suom. Jaana Iso-Markku. Bazar, 2016.

Franz Kafka: Keisarin viesti. Toimittanut Kai Laitinen. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.

Joen varrelta

[Kuka? Ei kukaan!]

                                                                                                   Kyösti Salovaara 2014.
Semana Santa - Malaga.

Räntää sataa tätä kirjoittaessani.

     Talvi pyristelee kevättä vastaan. Tulppaanin versot hytisevät eikä julmemmaksi odotus käy.

     Luonto elää tavallaan, ihminen omalla.

     Viime keväänä seurasin pääsiäiskulkueita Malagassa. Katolisen kirkon juhlamenojen yhtäaikainen hartaus ja iloisuus hämmästytti luterilaisesta maasta tulevaa. Suomessa kirkkoon ei juuri liitä iloista ilmettä, vaikka kristinuskon sanotaankin olevan ilon julistusta.

     Malagassa ihmiset juhlivat uskontoaan; juhlapukeutuivat iloisesti, täyttivät kaupungin terassit ja ravintolat, jotka panivat parastaan tyydyttääkseen juhlaväen tarpeet.

     Kärsimyksen ja sovituksen juhla.

Kiirastorstain pakinaan pitäisi kerätä suuria aiheita.

     Puhua anteeksiannosta, sovinnosta, sovituksesta.

     Mutta sellaiset aiheet taitavat olla liian isoja.

     Voisi myös puhua ajankohtaisista aiheista tai pelkästään ajattomista. Niin kuin siitä, että kirjoista kirjoittavat haluavat alati mitata kirjojen kuviteltua "paremmuutta" toisiin kirjoihin nähden; siitä kuinka houkuttelevaa on miettiä yhden genren ylivoimaa johonkin toiseen nähden.

     Ajankohtaista olisi huomioida uusi ilmiö: perussuomalaisten Euroopan vastustaminen näyttää saavan tukea yliopistomiehiltä, jotka kehittelevät akateemisia myötälauseita Timo Soinin populismille. Populistit ja älypäät yhteisrintamassa EU:ta vastaan!

     Mutta nuo aiheet jätän kiirastorstaina rauhaan.

                                                                                                     Kyösti Salovaara 2011.

Silloin tällöin kävelen Vantaajoen vartta - joskus Vanhaankaupunkiin asti missä sameavetinen ja ruskeanvärinen joki laskee kahdessa uomassa mereen. Toisessa uomassa on voimalaitokseen liittyvä pato, jonka ylitse kuohuva vesi saa Vantaanjoen näyttämään komeammalta kuin mitä se on.

     Nyt kalamiehet haluavat purkaa Vanhankaupunginkosken padon, jotta kalat pääsevät paremmin nousemaan jokea ylös. Halutaan siis purkaa rakennettua kulttuurihistoriaa kalojen tieltä; halutaan palata rakentamisen aikaa pidemmälle historiaan, kauemmaksi, joen luonnonmukaiseen tilaan saakka.

     Onko se mahdollista? Järkevää? Sopivaa?

     En tiedä. En osaa valita puolta.

     Neljäkymmentäkaksi vuotta sitten valitsin puoleni Kymijoen suojelussa. Siihen aikaan, 70-luvun taitteessa Kymijoki oli puunjalostusteollisuuden viemäri. Kun jokeen astuit, et kymmenen sentin syvydestä enää nähnyt jalkateriäsi. Vesi oli täynnä ”paperijätettä”.

     Mutta luonnonsuojelu auttoi. 1990-luvulla Kymijoki oli jo kirkas ja komeavirtainen, melkein kuin menneisyydessään. Mökillämme Pernoossa Torminvirran äärellä saimme merilohta pyydyksiin melkein pyytämättä.

     Teollisuus sopeutui, mutta toimi myös omaksi hyväkseen. Tekniikan kehittyessä, tuottavuuden vaatimusten kiristyessä ei kannattanut laskea osaa raaka-aineesta jokeen. Se kannatti käyttää hyväkseen.

     Kymijoella oli kysymys järjestä.

     Onko Vantaanjoella kysymys samasta asiasta?

     Ehkä - tai ei sittenkään.

Vietin kesiä Kymijoella Pernoonkoskien niskalla 60-luvun alusta noin vuoteen 2003.

     Heinäkuussa 1973 kirjoitin lyyris-pateettisen jokijutun Eteenpäin-lehteen. Kirjoituksen tueksi juttuun laitettiin veljeni Jussi-Kallen ottamia valokuvia Pernoosta ja Kananiemen suolta, missä joskus aamun tunteina vahdimme kalasääskin lentoa pesäänsä. Sittemmin Kananiemi on muutettu kansallispuistoksi.

     Mutta heinäkuussa 1973 luonnon tila näytti kauneudessaan lohduttomalta:

Joella

”Joet lähtevät jostain, ohittavat valuen katselijansa, laskevat jonnekin; synnyttäen elämää, kantaen sen hedelmää kuin kypsä nainen ja muuttaen itseään tuhannesti ja tuhanteen. Tai, näin oli kunnes ihmisten joukkokunta tarrasi teknologian kammesta otteella, joka piti. Niin että pian kampi pyöritti pitelijäänsä.

     Tai, sanoakseni, syntyi antaa-mennä filosofia, mikä ei ollutkaan teoria vaan sen täytäntöönpano: alistaa luonto ja ihmiset päämäärille niiden itsensä tähden. Ja näin tapahtui. Ja näin tämäkin joki menetti neitsyytensä, sai maistaa antaa-mennä miesten käsittelyä, kärsi sorapohjiensa rämettymisen ja kirkaan veden samettumisen; ja sittenkin raiskaajista tehtiin sankareita, heidän väkivallastaan lakeja noudatettavaksi. Koska vuorovaikutusten tulos on aina enemmän kuin osiensa summa, tapasi joki kohtalonsa jo ennen kuin raiskaaja poistui paikalta.

Tämä joki, minun ympärilläni, on merkki siitä kaikesta mihin kansakunnalla ei olisi varaa. Ja silti se on kaunis ja vastoin järkeä optimistinen.

     Kuin yllättäen se on paikka paikoin saanut säilyttää luontevuutensa. Täällä missä suota vartioi suo, juoksee joki likaisena ja kuitenkin kauniina erämaassa, tuuheiden, lehtevien pensaiden valuessa sen rannoilta sen kasvoille.

     Soita halkoen kiemurtelee harvoja kärryteitä ränsistyville latopahasille, aivan kuin tarkoitustaan etsien. Tässä maisemassa saatan nähdä kalasääsken, saatan kuulla kuhankeittäjän. Kun sääksi leveine siipineen kimpoaa joen ylle tekee mieleni huutaa täysin voimin: lennä lintu, lennä! Kun se laskeutuu pesälleen poikueensa ruokkiakseen, se tuskin aavistaa että jossain soiden ja korpien takana yleinen ja yksityinen kuumin nyrkein hierovat kauppaa sen pesäpuusta. Seiso sinä mänty, seiso!

Illalla usva tulee suolta, peittää joen ja taittaa viimeiset auringon säteet.

     Minä kuulen huilunsoittajan kulkevan suolla, pelottaako se kuovin vielä kerran lentoon, päästääkö töyhtöhyypän viimeiselle vahtikierrolleen, kuka tietää. Tiedän että tuolla ylhäällä männyssään kalasääski pitää huolen omistaan.

     Hämärä, usva, tuoksut, hiljaisuus, äänet ja ihmeelliset valonsäteet herättävät kummallisen teatterin, ei missä hyvänsä, ei.

     Aamulla kun sataa, huutaa naurulokki vihlovasti antaa-mennä filosofian saatesanoja. Se huutaa: voittoja, voittoja. Se huutaa: saastetta, saastetta. Todellakin, kun nämä vedet virtasivat puhtaina, piileskeli ruskeapäinen aikaonkaloissa ja odotteli aikoja pahempia, aikoja pahempia.

Joet tulevat jostain, näyttävät katsojalleen sen, minkä hän haluaisi unohtaa, vievät saaliinsa kuolemalta tuoksuen muiden, tuntemattomien ihailtavaksi. Sääli, sääli.”

    -Eteenpäin 5.7.1973

                                                                       Kyösti Salovaara 1973.
Kymijoki Pernoossa kesäiltana 1973.
"Ja silti se on kaunis..."

Joskus järki voittaa, toisinaan ei.

     Monimutkaista ongelmaa ei ratkaista yksinkertaisesti. Toisinaan tarvitaan viisautta, joskus pelkkää intuitiota. Nokkeluus saattaa pelastaa hetkeksi.

     Niin kuin kävi luolaan vangitulle Odysseukselle kyklooppi Polyfemoksen saarella.

     Kun Polyfemos kysyi Odysseuksen nimeä, tämä vastasi ”Ei kukaan”. Kun Odysseus sitten sokaisi Polyfemoksen ja tämä huusi apua muilta jättiläisiltä kertoen että Ei kukaan tappaa hänet, muut jättiläiset pitivät Polyfemosta pähkähulluna eivätkä tulleet apuun.

     Odysseus pääsi miehineen pälkähästä. Hän taisi olla ensimmäinen, joka tajusi disinformaation merkityksen.

     Myös suomalaisten ongelmiin nokkeluus auttaisi.

     ”Kuka haluaa leikata miljardit julkisesta taloudesta?”

     ”Ei kukaan”, Ei kukaan vastaa.

     ”Kuka haluaa ottaa lisää lainaa ja ajaa Suomen konkurssiin?”

     ”Ei kukaan”, Ei kukaan vastaa.

     ”Kuka haluaa purkaa Vanhankaupunginkosken padon ja päästää siiat, ahvenet ja muut sintit Vantaanjokeen?”

     ”Ei kukaan”, Ei kukaan vastaa.

Kiirastorstaina sopinee pohtia ihmisen ristiriitaista käyttäytymistä. Joskus ihminen tietää mikä on haitaksi hänen naapurilleen eikä välitä siitä koska ajattelee itseään, mutta näin toimiessaan hän tekee jotakin mistä koituu haittaa myös hänelle itselleen.

     Ja silloin huudetaan tai rukoillaan pelastusta. Ristille viedään sopivin, ei pahinta juuri koskaan.

     ”Kukaan”, kirjoitti Franz Kafka.

     ”Kukaan ei voi haluta sellaista, mikä perimmiltään vahingoittaa häntä. Kun näin kuitenkin näyttää olevan laita yksityisen ihmisen kohdalla – ja siltä näyttää ehkä aina – selittyy tämä siitä, että joku ihmisessä haluaa jotakin, mikä tosin hyödyttää tätä jotakuta, mutta vahingoittaa pahasti toista jotakuta, johon puolittain turvaudutaan tapauksen arvostelemiseksi. Jos ihminen olisi heti alkuun eikä vasta arvostelun yhteydessä asettunut tämän toisen jonkun puolelle, edellinen joku olisi kuollut ja hänen mukanaan myös halu.” (Suom. Aarno Peromies.)

     Puhuuko Kafka synnistä ja sen välttämisestä?

     Vai konsensuksesta? 

     Vai jostakin mistä ei voi puhua, paitsi viittauksenomaisesti?

Moderni sielu jäässä

[pieniä ajatuksia Semana Santan jälkeen]

Semana Santa. Malaga 2014.
Kyösti Salovaara.

Onko tuo liikaa sanottu?

     Ei moderni sielu ole jäässä eikä jäätynyt. Rationaalinen ihminen on kuorinut sielustaan kaiken epämääräisen, taika-uskoisen ja sitä myöten pelkkään tunteeseen ja pelkoon liittyvän uskonnollisuuden – tai ainakin kuvittelee niin tehneensä.

     Sielua kuoriessaan ihmiseltä on jäänyt huomaamatta, että lopulta hänestä on jäljellä vain ”yhteisöeläin”, joka käyttäytyy palkintojen ja ruumiillisen tyydytyksen ohjaamana; eläin joka kyllä osaa selittää käyttäymistään korkeammilla päämäärillä, mutta joka ei rationaalisuuteen vannoessaan oikeastaan usko omaan selitykseensä.

     Jotain tällaista pohdiskeli Jani Kaaro Helsingin Sanomien tiedepalstalla (HS 2.4.) muutama viikko sitten otsikolla Oliko jumalten kuolema suuri voitto?

     ”Olemme tottuneet ajattelemaan, että tiede murskasi taika-uskoiset ja irrationaaliset selitykset”, Kaarto kirjoitti. Mutta kun ”taika-usko” ja uskonnollisuus katoaa, mitä jää jäljelle? Silloin ehkä paljastuu, Kaarto sanoi, että pohjimmiltaan ihmisolento on pelkkä laboratoriorotta. Ja niinpä Kaarto päätyi toteamaan:

     ”Sillä eikö tiede todella ole osoittanut, että kaikki motivaationi ja käyttäytymiseni palautuu palkintoihin ja tyydytykseen?... Tiedän motivaatioista, mutta en mitään sielusta.... Onko paino hartioillani siis kaipausta pois yksinäisyydestä, johon jumalten kuolema meidät jätti? Tuntuuko viini hyvältä juuri siksi, että se saa tuntemaan, että tuon yksinäisyyden takana on silti vielä jotakin?”

Modernin ihmisen dilemma: uskoa siihen ettei ole mitään sen ulkopuolella mikä silmin näky ja järjellä selittyy ja tuntea koleaa yksinäisyyttä sen tähden ettei mitään muuta ole kuin oma behavioristinen ego.

     Tietenkin ihminen tekee heimolleen hyvää ja laumalleen kaikkein parasta toimiessaan järjen avulla, kehittäessään ympäristön ymmärtämiseksi kovaa tiedettä, ajaessaan yhteisön hyvää silläkin uhalla että sielu yksilössä kuihtuu tai jäätyy. Yksilöiden on silti vaikea, joskus mahdoton, tunnustaa että yksilö ei ole lauman kannalta tärkeä toimija ja että yksilöä tarvitaan vain siihen, että laumalla menee hyvin.

     Näin todeten kannattaa muistuttaa, että erilaisten kirkkojen ja uskontojen ja leppymättömien jumalien ohjausta tuskin kukaan kaipaa. Jumalien nimissä on tehty niin paljon hirmutekoja ettei niiden luettelemiseen riitä pakina eikä kaksi.

     Senkin voi todeta samaan menoon, että kehittynyt, moderni ihminen on pyhittänyt yhteisönsä, laumansa ja korvannut sillä entiset jumalat, joiden olemassaoloa ei kukaan pystynyt pätevästi todentamaan. Kun rationaalinen ihminen pyhittää hyvinvointivaltion ja sen instituutiot, jokainen ihminen, jokainen meistä voi havaita ”uuden jumalan” ja jokainen tietää mitä rituaaleja tämän ”jumalan” tyydyttämiseksi on noudatettava.

     Ongelmaksi silti jää: mitä sielulle tapahtuu?

Jani Kaaro totesi esseessään, että pohjoinen Eurooppa riemuitsi kun uskonpuhdistettu kirkko vapautui katolisen kirkon synkästä perisynnillisyydestä. ”Moni tunsi olonsa ehkä keveämmäksi ja vapautuneeksi. Tieteen rationaalinen valo paistoi vihdoinkin uskonnollisuuden ummehtuneisiin nurkkiin.”

     Mutta mitä on tuo keveys ja vapautuneisuus? Ovatko pohjoisen heimon lauman jäsenten sydämet vapautuneita ja keveämpiä? Onko elämä modenissa Suomessa kevyttä (henkisesti) vai pikemminkin ahdistunutta? Onko järjen antama vapaus koitunut sielun hyväksi? Riemuitseeko suomalainen sielu keveyttään? Nauttiiko ihmissydän hyvinvointivaltion rituaaleihin osallistuessaan?

     On melkein shokki seurata täällä etelässä kuinka vapautuneesti, riemuiten ja kevyellä sydämellä paikallinen väki vietti Semana Santaa. Kulkueet vyöryivät aamusta iltaan koko pääsiäisviikon ja tuhannet ja tuhannet ja kenties sadat tuhannet ihmiset kokoontuivat kahviloihin ja ravintoloihin ja katujen varsille. Tunnelma muistutti meikäläistä vappua sillä erotuksella, että julkinen ahdistus puuttui eikä ketään tarvinnut kuljettaa juoppoputkaan; siitä huolimatta että Malagan vanhan keskustan kiemuraiset kadut olivat yhtä suurta ulkoilmaravintolaa.

     Kysymys herää: mitä pohjoisen ihminen saavutti järjen valon löytäessään?

En muista mitä John Irvingin romaania kohta lainaan. Ehkä se oli Garpin maailma, ehkä jokin toinen kertomus.

     Irvingin idea kuitenkin oli, että jokainen poika kokee isänsä suojelijanaan, niin kauan kun isä elää. Vaikka poika ei eläisi isänsä lähettyvillä, vaikka hän ei olisi missään yhteydessä isäänsä, isän suoja on kuin sateenvarjo pojan elämän yläpuolella.

     Irving kai yritti sanoa, että myös rationaalinen ihminen alitajuisesti uskoo kuuluvansa johonkin suurempaan yhteyteen; että kukaan ei lopulta pysty elämään yksin, kieltämään yhteisöään ja perhettään, vaikka järjellä niin voikin yrittää tehdä ja teeskennellä absoluuttista individualismia. Täydellinen riipumattomuus on henkistä harhaa.

     Kun sielu jäätyy, mikä silloin kuolee?

Semana Santa.
Kyösti Salovaara 2014.

Fuengirola, Espanja – huhtikuussa.