Tietoisuus on minussa

 [ellei sitten koko maailmassa]

Kyösti Salovaara, 2025.

Kuolema ei tarkoita mitään. Meille, jotka uskomme fysiikkaan, menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välinen ero merkitsee vain illuusiota, vaikkakin pysyvää sellaista.

- Albert Einstein, 1955.

”Näkisitpä vain, kuinka vieraani reagoivat kylttiin, joka minulla on pöydällä. Siinä lukee: ’Tämän päivän kokemukset ovat seurausta huomisista päätöksistä.’”…

”Mutta ajan kulussa takaperin ei ole järkeä!”…

”Toinen mahdollisuus on, että kaikki ’universaalista tietoisuudesta’ höpisevät sekopäät ovat oikeassa ja universumi tietää kaikki asiat. Siinä valossa lineaarinen aika ei sido maailmankaikkeutta sellaisena kuin ihmiset kokevat sen. Sen sijaan se toimii ajattomana kokonaisuutena, jossa menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus ovat olemassa yhtä aikaa.”

- Dan Brown, 2025.

Tässä minä istun ja ajattelen. Tietoisena itsestäni, ajatuksistani ja hieman hämmentyneenä maailmasta, joka on kaukana ja yllättävän lähellä.

    Tietoisuus on paikallista, niin yleensä sanotaan. Jokaisella ihmisyksilöllä on ikioma tietoisuutensa. Tämä paikallinen tietoisuus, minun aivoni ja kehoni hybridi, erottaa minut muista yksilöistä ja varsinkin tietokoneohjelmista ja  tekoälykoneista, joilta tietoisuus puuttuu.

   Kun isken varpaani tuolinjalkaan, kun isken naulan ohi peukaloon, kun istun terassilla ja käännän kasvoni aurinkoon, aivoni keräävät fyysisestä todellisuudesta tunteita tietoisuudekseni, joka muistaa ne lopun elämääni.

    Joulukuun harmaana aamuna tiedostan ajan kulumisen. Mutta luonnonlaeilla ei ole aikaa, niiltä puuttuu eilinen, nykyhetki ja tulevaisuus. Miksi minun tietoisuudellanikaan olisi aikaa, menneisyyttä ja tulevaisuutta.

    Entäpä sitten tietoisuuden paikallisuus? Moderni fysiikkakin saattaa sitä epäillä. Ajattelenko todellakin ihan omia ajatuksiani vai välitänkö aina jotain yhteistä, vaikka en tajua niin tekeväni?

    Näin kysyessäni tiedän, että en ole ensimmäinen joka tätä kysyy.

Oltiinpa viihteestä ja jännäreistä mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi kieltää etteikö viihde olisi ”ajan hermolla” nopeammin ja perusteellisemmin kuin ”vakava taide”. Taide vaatii kypsyttelyä, viihde iskee naulan kantaan heti. Tosin usein ohi ja niin että peukaloon sattuu.

    Amerikkalaisen Dan Brownin romaanissa Salaisuuksien salaisuus (The Secrets of Secrets, 2025. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. WSOY, 2025.) jännitystä luodaan (jatkuvien clifhangereiden lomassa) esittelemällä melkein provokatiivisesti ajatusta tietoisuuden universaalisuudesta. Mitä jos tietoisuus ei olekaan aidosti paikallista? Mitä jos minä vain toistan ulkopuoleltani päähäni luikertavia tietoisuuden säikeitä?

    Jos tietoisuus ei ole paikallista, olemmeko aidosti ”yksilöitä”? Onko meillä aidosti ”omaa tahtoa”?

    Salaisuuksien salaisuudessa tietoisuutta jäljittävä tiedemies muotoilee universaalin tietoisuuden näin: ”Tietoisuuden ei-paikallisessa mallissa aivot ovat eräänlainen radio, joka ottaa tietoisuuden vastaan, ja kuten kaikkia radioita, myös sitä pommittavat lakkaamatta lukemattomat asemat. Voit siis välittömästi ymmärtää, miksi radiossa täytyy olla asemien asteikko, koneisto jonka avulla se voi valita, millä yksittäisellä taajuudella se haluaa vastaanottaa. Itse radiolla on kyky vastaanottaa kaikkien radioasemien lähetykset, mutta ilman keinoa suodattaa sisään virtaavia taajuuksia se toistaisi kaikkia taajuuksia yhtä aikaa. Ihmisaivot toimivat samalla tavoin. Niissä on monimutkainen suodatinjärjestelmä, joka estää mieltä kuormittumasta aistiärsykkeiden liiallisesta määrästä. Siksi ne voivat keskittyä vain pieneen siivuun universaalista tietoisuudesta.”

    Universaali tietoisuus ei ole jännärikirjailijan kaupallinen keksintö eikä houre. Eivätkö monet ikiaikaiset uskonnot kerro samasta asiasta? Me olemme yksilöitä mutta itse asiassa Jumalan tietoisuuden välittäjiä tai suodattajia. Olipa ”jumala” sitten minkä tahansa uskonnollisen suuntauksen keskeinen idea.

    Kun Georges Bataille väitti, ettei meillä ole kieltä (sanoja) sisäisen kokemuksemme ilmaisemiseen, hakiko hän lopulta ratkaisua ongelmaan, jota ei ole olemassa? Jos tietoisuus on universaalia, ei-paikallisen eikä sisäisen minän salaisuus, niin riittävätkö tietoisuutemme kuvaamisen sittenkin ulkoisen, universaalin tietoisuuden konkreettiset ”sanat” ja ”kuvat”?

Kyösti Salovaara,
2025.

Marraskuun 3. päivänä 2025 El País -lehdessä oli shokeeraava otsikko.

    Siinä ilmaistiin teoreettisen fysiikan professorin Alberto Casasin väite: ”Vapaa tahto on aivojemme luoma illuusio. Kaikki mikä tulee tapahtumaan, on jo kirjoitettu.”

   Lehdessä haastateltiin Casasia. Hän lainasi Albert Einsteinia. Menneisyys, nykyhetki, tulevaisuus eivät merkitse fysiikassa samaa kuin mitä ne merkitsevät ihmiselle tämän eläessä nuoruudesta vanhuuteen. Casas on kirjoittanut teoksen ajan illuusiosta.

    Suhteellisuusteorian perusteella ei ole objektiivista nykyhetkeä. 

    Tiedämme menneisyydestä enemmän kuin tulevaisuudesta, koska menneisyys näyttää jo tapahtuneen. Mutta se ei tarkoita etteikö täsmällinen tulevaisuuskin olisi jo olemassa – me emme vain tiedä sitä, semminkin kun entropia näyttää sotkevan kuvan resoluutiota.

    Casas sanoo, että vaikka tulevaisuus ei olekaan täysin ennalta määrättyä, se on hyvin todennäköisesti tietyn kaltainen, niin kuin kvanttifysiikka kertoo. Kaikki on todennäköisyyttä. Ja emme voi todennäköisyyksille mitään, vaikka kuinka haluaisimme olla oman elämämme ja tulevaisuutemme herroja, koska todennäköisyyksien kieltäminen tarkoittaisi fysiikan lakien kiistämistä.

   Casas huomauttaa, että monet neurologiset tutkimukset todistavat, että ihminen tekee päätöksen hetkeä ennen kuin hänen tietoisuutensa tuon päätöksen on tekevinään. Fysiikan lakien mukaan ei muuten voisi olla: ”Ei ole mielestäni fysiikan lakia, joka sallisi tietoisuudellemme vapaan tahdon. Myönnän ettei tämä ole miellyttävä johtopäätös, mutta niin fysiikka näyttää sanovan.”

    Kuoleeko ihminen kuollessaan? Jos Dan Brownin romaanissa esitelty universaali tietoisuus on olemassa, yksilön tietoisuus ei pääty edes kuolemassa.

    Fyysikkona Alberto Casas ilmaisee saman asian miettimällä, että jos kuolemalla tarkoitetaan yksilöön sitoutuneen informaation täydellistä katoamista, ihminen ei fysiikan lakien mukaan kuole, koska informaatio ei katoa, vaikka sitä ei pystytäkään palauttamaan. Kuoleminen on kuin polttaisi kirjan. Kirjan sisältämä informaatio ei katoa vaan säilyy tuhkassa ja lämpökaasuissa, vaikka sitä on käytännössä mahdoton palauttaa tuhkasta ja kaasuista.

Viime lauantaina kirjailija Jordi Soler kysyi kolumnissaan El País -lehdessä, että ”missä todellinen elämä on tänään?”

   Soler lainasi aluksi amerikkalaisen mustan kirjailijan James Baldwinin esseetä vuodelta 1980. Tuossa esseessä Baldwin sanoi, että elämä hänen erittäin köyhässä lapsuudessaan 1920-luvulla ei ollut niin raskasta kestää kuin se olisi 1980-luvulla. Baldwinin mielestä nykyhetki 1980-luvulla on köyhälle lapselle raskasta, koska televisio näyttää kaikille, myös köyhille prameaa elämää, jota köyhien on sietämätöntä katsoa. Baldwinin lapsuudessa ei telkkareita ollut, joten ainoa elämänkokemus saatiin lähiympäristöstä, joka oli suunnilleen samanlaista kuin lapsen oma elämä.

    Baldwin kirjoitti, että televisio on voimakas ja haitallinen väline, joka vääristää ja manipuloi julkista tietoisuutta. Soler sanoo, että samalla kun televisio on menettänyt hegemoniansa, sen tilalle ovat tulleet jokaisen ihmisen taskussa kulkevat vehkeet, jotka tekevät saman kuin telkkari Baldwinin aikana mutta miljoonia kertoja voimakkaammin.

    Tänään todellisuus on netissä, Soler kirjoitti. Nykyihminen kokee torikauhua, koska hän ei mene fyysiselle ”torille” kuuntelemaan, hankkimaan tietoa, olemaan yhdessä muiden ihmisten kanssa.

   Soler kertoi kuinka Aristoteles sanoi, että viestin lähettämisen ja vastaanottamisen ihanne on torilla seisova mies joka kuuntelee mitä puhujakorokkeella sanotaan. Mitä kauempana mies puhujasta seisoo, sitä vääristyneemmäksi viesti muuttuu.

    Tänään viestit lähtevät älypuhelimesta oikeana tai vääristyneenä ja saavuttavat hetkessä miljoonia vastaanottajia eri puolilla maailmaa. Kukaan ei tiedä mikä tässä todellisuudessa on aitoa, mikä vääristynyttä ja mitä ymmärretään tahallaan väärin. Oleellista on, että nykyihminen pelkää ettei ehdi huomaamaan kaikkia viestejä, joten hänen pitää koko ajan elää älypuhelimen ruudun ääressä. Hän tarkistaa puhelimen ruudulta elääkö hän vielä.

    Tässä mielessä konkreettista elämää ei Solerin mielestä enää ole olemassa. Epätodellisuus loukkasi tv-ruudulla aikoinaan Baldwinia. Nyt puhelimen ruudulla elävä epätodellisuus on muuttunut ainoaksi todellisuudeksi.

    Joten onko käynyt niin, että tämänhetkisyyttä hypettävä nettitodellisuus on kaapannut universaalin tietoisuuden? Ja jos, niin mitä tuo uusi universaali tietoisuus merkitsee? Mitä se sisältää? Onko se vaarallista?

Ihmiskunnan seuraava taistelukenttä on ihmismieli, häikäilemätön tiedustelujohtaja sanoo Dan Brownin romaanissa vuonna 2025.

    Filosofi Hannah Arendt, antisemitismin ja totalitarismin terävänäköinen tutkija syntyi Saksassa Hannoverin lähellä 14.10.1906, pakeni natsivaltaa Yhdysvaltoihin vuonna 1941 ja kuoli New Yorkissa 4.12.1975.

    Koska tänään torstaina 4.12.2025 Arendtin kuolemasta on tasan 50 vuotta, tekee mieli kysyä, miten totalitarismi (Saksassa, Neuvostoliitossa) muokkasi ja pyrki muokkaaman yleistä tietoisuutta. Oliko sen toimintaideana häivyttää yksilön paikallinen tietoisuus ja korvata se yhteisellä, kaikkia ohjaavalla tietoisuudella?

   Hannah Arendtin muistoksi lainaan tietoisuuden olemukseen liittyen hänen teostaan Totalitarismin synty (suom. Matti Kinnunen. Vastapaino, 2013) vuodelta 1951:

    Yhtäällä on totaalisen terrorin pakko, joka rautavanteellaan puristaa eristettyjen ihmisten joukkoja tiiviisti yhteen ja tukee heitä maailmassa, josta on tullut heille autiomaa. Toisaalla on loogisen päättelyn sisäinen pakko, joka valmistaa jokaista yksilöä yksinäisessä eristyksessään kaikkia muita vastaan… Valmistelu on onnistunut, kun ihmiset ovat menettäneet yhteyden sekä toisiin ihmisiin että heitä ympäröivään todellisuuteen… Totalitaarisen vallan ihanne ei ole vakaumuksellinen natsi eikä vakaumuksellinen kommunisti vaan ihminen, jolle faktan ja fiktion välistä eroa (eli koettua todellisuutta) ja oikean ja väärän välistä eroa (eli ajattelun normeja) ei ole enää olemassa. 

Kyösti Salovaara, 2025.

           

Onneksi ette päässeet valtaan

[taistolaisen menneisyyden hämäryys]

Eteenpäin 24.11.1974.

Pidin Markku Luodon kanssa säännöllisen epäsäännöllisesti
Marginaali-kulttuurimakasiinia Eteenpäin-lehdessä
1970-luvulla muutaman vuoden ajan.

Kun uuden laululiikkeen ja taistolaisen kulttuurin komein ääni
Agit Prop täytti 5 vuotta, kirjoitin Marginaaliin pienen jutun.
Koska vaimoni työskenteli samassa työpaikassa kuin Agit Propin
Martti Launis (kuvassa oikealla), pyysin häntä tarkistamaan jutun
 oikeellisuuden.
Launis korjasi virheet mutta lisäili myös omian perustelujaan juttuun.
Tämän muistan ja osaan sitä vähän hävetä.

 

Taistolaisuus oli ulkoa ohjattu suomalaisen politiikan Moskovan ääni.

- Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin. Docendo, 2021.

Kuten silloin [Venäjällä 1917] myös nyt tarvitaan tiukkaa keskitettyä työväenluokan valtaa, jota marxilaisessa kirjallisuudessa kutsutaan proletariaatin diktatuuriksi, valtaa joka nojaa vain ja ehdottomasti työväenluokkaan ja sen liittolaisiin, ohjaa, johtaa ja järjestää sosialistista rakennustyötä ja torjuu päättäväisesti porvariston kaikenlaiset yritykset valtansa palauttamiseksi. Ulkonaiset muodot vaihtelevat. Punaisten lippujen määrä voi vaihdella. Kiväärit ovat eri mallia kuin Venäjällä 1917 tai luultavasti kiväärejä ei tarvita lainkaan.

- Rauno Setälä: Uusstalinistin uskontunnustus. Kirjayhtymä, 1970. 

Miksi menneisyyttä pitää hallita?

    Siksikö että voi sinisilmin vakuuttaa kanssaihmiset oman menneisyytensä ”puhtaudesta” tai jopa sankarillisuudesta yhteiskuntapyörteiden virrassa?

    Vai siksi, että menneisyys on niin painavaa ettei sen luonnetta sovi paljastaa? Se saattaa pudota varpaille kipeää tehden.

    Jokainen muistaa menneisyytensä omalla tavallaan. Usein muistikuvat eivät ole aitoja vaan aitojen muistikuvien kuvittelua. Toisinaan muistikuvia väritetään nykyhetkeen sopivilla pensseleillä.

    Kun julkisuuden henkilö, poliitikko tai taiteilija, kirjoittaa muistelmansa, lukijaa tietää varoa.

    Kun elämäkertoja ammatikseen kirjoittava tutkija tai kirjailijatoimittaja kirjoittaa yhä elävän julkisuuden henkilön elämäkerran, lukija luottaa että faktat ovat järjestyksessä ja menneisyyden suhdemalli muistuttaa kohtalaisesti sitä mitä on tapahtunut.

    Mutta ihmisen - yhtä hyvin itsensä kuin naapurin - tunteminen on vaikea juttu. ”Älä koskaan kuvittele tuntevasi yhtäkään ihmissydäntä pohjia myöten”, Henry James kirjoitti.

Alussa lainaamani Lauri Hokkanen (s. 1950), joka toimi nuoruudessaan aktiivisesti taistolaisten riveissä, tiivisti kirjassaan taistolaisuuden näin: ”Nuortaistolaisuuden ydinjohto koostui opiskelijoista, tiedesivistyneistöstä ja kulttuurin ammattilaisista, joiden tehtävänä piti olla oman ajattelun ja sivistyneistön tärkeimmän ominaispiirteen, kriittisyyden vaaliminen. Me nuortaistolaiset luovuimme - vapaaehtoisesti - omasta ajattelusta. Me haimme ratkaisua maailman polttaviin ongelmiin menneisyydestä. Meidän puolesta oli ajateltu ja ajateltiin. Puolue oli - sitten kun se oli ’oikea’ - ’luokan aivot luokan asia’. Meidän oli vain liityttävä tuohon tajunnan virtaan.” 

    Tuohon aikaan, 1970-luvulla, sosialidemokraattien vasemmalla puolella politiikkaa teki SKDL, jonka sisälle mahtui sosialisteja ja kommunisteja, jotka puolestaan SKP:n sisällä jakautuivat ”taistolaisiin” ja ”enemmistöläisiin”. Kun oikein vasemmalle mennään, minne päädytään?

    No, taistolaiset päätyivät Moskovan syliin, ohjaukseen.

    Kirjailija ja toimittaja Anssi Sinnemäki (s. 1947) työskenteli taistolaisuutta propagoivan Tiedonantaja-lehden toimittajana 1970-luvulla ja vasemmistolaisen Kulttuurivihkot-lehden päätoimittajana kahteen otteeseen 1980-luvulla. Hokkasen tavoin Sinnemäki on ”kääntänyt palttoonsa” ja tehnyt tilit selväksi taistolaisuuteensa. Sitä paitsi, niin kuin jokin aika sitten lainasin Julian Barnesia, ei ihmisellä ole yhtä ainoaa minää jolla on mielipiteitä, vaan ajan kuluessa hän kohtaa ulkopuolelta tulevia mielipiteitä ja kokemuksia, jotka muuttavat hänen minäänsä, monia niitä.

    Sinnemäki toimitti Hokkasen kirjan Kenen joukoissa seisoin. Tuoreessa Kanava-lehdessä (3/2025) Sinnemäki repii artikkelissaan Onneksi emme päässeet valtaan viiltävän älykkäästi rikki verhon, jonka taakse Helena Ruuska kätkee kirjassaan Aulikki Oksanen – hyppy syreenien tuleen (WSOY, 2024) runoilija Aulikki Oksasen toiminnan taistolaisuuden ytimessä.

    Sinnemäen kritiikin kohteena on ilmiö.

   ”Kysymys on historiasta, sen tulkinnasta, menneisyyden hallinnasta”, Sinnemäki perustelee rankan kritiikkinsä tarpeellisuutta. ”Valtajulkisuudessa taistolaisuus on ollut syntymästään lähtien kiistelty yhteiskunnallinen liike, jonka pohjimmainen luonne on aikojen kuluessa hämärtynyt. Liikkeen keulakuvat ovat kaunistelleet ja hämärtäneet taistolaisuuden luonnetta muistelmissaan ja muissa ulostuloissaan.”

    Sinnemäen tavoin minäkin olen pannut merkille kuinka ”julkisuus on alkanut suhtautua tähän narratiiviin myötäillen, jopa suoranaisesti lähtemällä mukaan apologeettien kuoroon, johon Helena Ruuskakin teoksensa äänenpainoilla liittyy”.

Miksi Ruuska puolustelee Aulikki Oksasen (s. 1944) taistolaisuutta? Miksei hän ole lainkaan kriittinen sen suhteen mitä Oksanen ja tämän ideologinen ”kummitäti” Marja-Leena Mikkola elämäkerran kirjoittajalle kertovat?

    Sinnemäki toteaa, että Ruuska ”ottaa paikoin puolustusasianajan roolin, varsinkin kun kohde tekeytyy viattomaksi, tietämättömäksi tai uhriksi”.

    Tietenkin Oksasen runoja ja taistelulauluja saa ihailla, kuten Ruuska tekee. Minäkin ihailin 1970-luvulla ja sen jälkeenkin. Mutta taistolaisuuden poliittisen toiminnan ymmärtämisestä sanouduin irti selkeästi jo 70-luvun puolivälissä. 

    Hyvät asiat ovat hyviä, hyvät tavoitteet samoin. Hyvä on hyvää, niin kuin sanotaan.

    Mutta mihin taistolaisuuden mahdollinen voitto olisi johtanut? Aika ilmeisesti totalitääriseen Suomeen. Ja faktisesti Oksasen kaltaiset kulttuurihenkilöt olivat viemässä Suomea tuohon suuntaan. ”Onneksi emme päässeet valtaan”, Sinnemäki ironisoi Kanavassa.

    Ruuska toistaa Sinnemäen mukaan taistolaista ”puhtain asein puhtaan asian puolesta” -narratiivia. ”Kuvioon sekoittuu annos itsepetosta, jossa puhe hyvistä aikeista toimii suojautumiskeinona.”

    Sinnemäki osoittaa kirjoituksessaan, kuinka Ruuska lukee Oksasen runoja Oksasen haluamalla tavalla, ikään kuin perustellakseen että Oksanen ja monet taistolaiset jo 80-luvun alussa olivat muka pettyneet aatteeseensa. Sinnemäki lukee runot täysin toisin; ne ovat esimerkkejä ikuisesta uskollisuudesta Neuvostoliiton johtamalle totalitääriselle valtioterrorille.

    ”Kuulumalla taistolaisjärjestön johtoon, kuten Alpo Halonen ja Aulikki Oksanen kuuluivat, hyväksyi samalla NKP:n johtavan roolin ja osti kaiken mikä siihen sisältyi”, Sinnemäki sanoo. ”Siitä ei pääse yli eikä ympäri, ja taistolaisnarratiivin suuri missio post festum on tämän kieltäminen ja kiertäminen. Tästä Ruuskan kirja on malliesimerkki. Aina kun kirjassa näitä aiheita lähestytään, otetaan käyttöön sordiino ja eufemismit.”

Miksi älymystön ja varsinkin vasemmistolaisen älymystön on niin vaikeaa, ellei mahdotonta, tunnustaa poliittisia harharetkiään, jotka usein johtavat totalitarismin hyväksymiseen, jopa ihannointiin.

    Johtuuko se eräänlaisesta kehäpäätelmästä: koska minä olen muita fiksumpi, minä en voi olla väärässä, vaikka kaikki sanovat että olen väärässä ja koska en ole väärässä, olen muita fiksumpi. Ja koska intellektuelli tietää täsmälleen mikä on oikein, hänet on helppo johdatella hyväksymään jokin totalitäärinen suuntaus ja houkutella palvelemaan jotakin toista voimakasta ja älykästä ihmistä tai poliittista lahkoa, jotka tietävät mikä on ehdottomasti oikein.

    Intellektuelli ei epäile itseään koska tietää muiden olevan väärässä.

    Lukiessaan erästä Oksasen runoa, joka elämäkerran kirjoittajan mielestä todistaa, että taistolaiset ”purkivat itseään”, Sinnemäki tulee toisenlaiseen johtopäätökseen:

    ”Helena Ruuskalta voi kysyä, näinkö taistolaiset todella ’purkivat itse itseään’ jo ennen perestroikaa ja Neuvostoliiton lopullista hajoamista? Runohan on puhtaasti taistolaista sankarinarratiivia. Se on henkisen kriisin purkaus, mutta Neuvostoliitto-epäilystä saati -kritiikistä siinä ei ole jälkeäkään.

    Runon puhuja ottaa harteilleen kaikki maailman lapset ja murheet, samastuu jopa uhrien uhriin, ristiinnaulittuun. Minusta se on grandioosi houre. Ruuskan omaa teosta voi pitää esimerkkinä siitä, että taistolaiset eivät ole vieläkään purkaneet itse itseään.”

    Ehkäpä taistolaiset eivät käsittele avoimesti eikä kriittisesti menneisyyttään, koska ovat (salaa) sitä mieltä, että kapitalismi ja markkinatalous ovat kurja juttu ja kommunistinen yhteiskunta on yhä tavoittelemisen arvoinen. Maailman muuttuminen ei ole vaikuttanut heidän monoliittiseen minäänsä.

Lauri Hokkanen: Kenen joukoissa seisoin.
Kustannustoimittajana Anssi Sinnemäki.
Docendo, 2021.

    

Sitruuna ja Putin

 [kevään tasauksessa]

Kyösti Salovaara, 2024.

Lähimpien alaisten valinta ei ole ruhtinaalle suinkaan vähämerkityksinen tehtävä. Alaiset ovat joko hyviä tai huonoja, ja aina ruhtinaan älynlahjojen mukaan. Ruhtinaan älykkyyttä arvostellaankin kaikkein ensimmäiseksi sen perusteella, millaisia miehiä hänellä on ympärillään.

- Niccolò Machiavelli: Ruhtinas. (1532. Suom. Aarre Huhtala. WSOY, 1969.)

Ydin on siinä, että niin Hitler kuin Stalinkin lupailivat vakautta voidakseen salata aikeensa luoda pysyvä epävakaus.

- Hannah Arendt: Totalitarismin synty. (1951, Suom. Matti Kinnunen. Vastapaino, 2013.) 

  

Kevättasauksen hetkellä kaiken tulisi olla tasapainossa. Valoa ja pimeää on suunnilleen yhtä paljon, niin kuin myös hyvää ja pahaa tahtoa.

    Älä unta näe, sanoo skeptikko.

    Yksi sitruuna maksoi viime sunnuntaina 46 senttiä suomalaisessa kaupassa. Se kuljetettiin tänne aurinkoisesta Espanjasta. Siellä viljelijä kuulemma saa yhdestä sitruunasta kolme tai neljä senttiä. Välikäsiä riittää sitruunan hintaa kasvattamaan. Ja silti se tuntuu kuluttajasta halvalta; globalisaatio yhdistää suomalaisen kuluttajan jopa espanjalaiseen sitruunankasvattajaan.

    Venäjällä pidettiin ”presidentinvaalit” tai ”näytösvaalit”, niin kuin länsimaissa kirjoitetaan. Muuan toimittaja totesi, että Putin kävi ”leimauttamassa” itselleen jatkokauden presidenttinä.

    Venäjä on lähellä, vaikka äärettömän kaukana. Rajan paikat tiedämme, mutta Putinin johtamaa valtarakennetta voi vain arvailla. Vallitseeko Venäjällä diktatuuri, tyrannia, despotia vai ilmiselvä totalitaarinen komento? Tuota ei pysty tarkasti ilmaisemaan, koska Venäjää voi kuvailla niin monilla määreillä. 

Kaikkea ei näe, vaikka paljon on olemassa.

    Hannah Arendtin kirjasta löytyy yllättäviä huomioita siitä millainen ”komento” leimaa totalitaarista valtiota. Totalitarismin synty -teoksessa Arendt tutki sekä Stalinin Neuvostoliiton että Hitlerin Saksan totalitaaristen hallintojen samankaltaisuuksia. Monet Arendtin huomiot ovat yllättäviä siinäkin mielessä, että niillä tuntuu olevan jälkikaikuja 2000-luvulla tai ainakin niin, että 2000-luvun totalitaarisista valtioista löytyy yhtymäpintoja Stalinin Neuvostoliittoon ja Hitlerin Saksaan.

    ”Olipa totalitaarisen hallinnon oma kansallinen traditio tai sen oman ideologian pohja mitä tahansa”, Arendt sanoo, ”se on aina muuttanut luokat massoiksi, korvannut puoluejärjestelmän joukkoliikkeellä yhden puolueen diktatuurin asemesta, siirtänyt valtakeskuksen armeijalta poliisille ja luonut ulkopolitiikan, joka pyrkii selvästi maailman herruuteen.”

    Totalitaariseksi muuttuneella valtiolla on Arendtin mukaan edessään kummallinen paradoksi: kun totalitarismi omistaa kaikki hallinta- ja voimakeinot, ne eivät tuokaan totalitaariselle liikkeelle pelkkää siunausta. Totalitaarinen liike pääsee valtaan loihtimallaan fiktiivisellä lupauksella hyödyntämällä ihmismassojen vihaa olemassaolevaa maailmaa vastaan. Kun liike sitten on vallassa, ei tuota vihaa enää voi käyttää. Tällöin totalitarismissa tarvitaan entistä enemmän sisäistä tyranniaa, eräänlaista terroria omaa kansaa kohtaan, jotta se ei alkaisi vihata valtaan nostamaansa tai auttamaansa totalitarismia.

 

   

Ajattelemme usein, että totalitaarinen liike keskitti valtaa vain harvoille. Arendt päinvastoin osoittaa, että sekä Saksassa että Neuvostoliitossa vanhat valtioelimet ja lait kyllä pidettiin voimassa, mutta niiden rinnalle tuli puolueen uudenlainen valtakoneisto. Maallikko voisi sanoa, että Hitlerin Saksassa vallankäyttäjiä lisättiin, ne tuplattiin ja silti valta tuntui tuntui olevan yksissä käsissä, Hitlerillä.

     Pyrittiin luomaan Yksi Ihminen jolla ei ole yksilöllisyyttä. Ei tarvittu oikeastaan edes lakeja, koska Hitlerin sanoin ”totalitaarisessa valtiossa ei saa olla eroa lain ja moraalin välillä”.

    Miksi sitten kaikki, jopa "tavallisia" kansalaisia myöten, tottelivat johtajaansa? Eikö heillä olisi ollut koska tahansa mahdollisuus lopettaa Hitlerin (tai Stalinin) ”hirmuvalta”?

    Arendt selittää ”tottelemista” sillä, että kukaan ei oikeastaan tiennyt täsmällisesti mitä piti totella. Valtaa soveltava eliitti sai epämääräisiä käskyjä, ne ”annettiin olettaen, että vastaanottaja oivalsi käskynantajan tarkoituksen ja toimi sen mukaan”.

    Eliitin piti kaikissa portaissa totella epämääräisiä käskyjä, mutta ennen kaikkea sen piti panna toimeen ”johtajan tahto”. Eikä kukaan voi koskaan tietää tarkasti mitä johtaja tahtoo. ”Olennaista on se”, Arendt kirjoittaa, ”että millään valtioelimeltä ei koskaan viety oikeutta uskotella, että se ilmensi Johtajan tahtoa.”

   Ei ihme että kansalaisetkin yrittivät arvailla miten toteuttaa totalitaarisen liikkeen tahtoa ja olivat näin valmiita  hyväksymään kauheimmatkin teot. Tai Arendtin sanoin: ”Täysin totalitaarisessa järjestelmässä kaikista ihmisistä on tullut Yksi Ihminen, kaikki toiminta pyrkii kiihdyttämään Luonnon tai Historian liikettä, jokainen yksittäinen teko on Luonnon tai Historian jo julistaman kuolemantuomion toimeenpanemista...”

Edellä olevat lainaukset selittänevät hieman Venäjän tai jopa Kiinan tämänhetkisen totaalisen järjestelmän käytäntöjä. Kukaan ei kai varmasti osaa sanoa mihin ihmisten alistuminen perustuu, eikä sitä kuinka paljon sen takana on yritystä mukautua ylempien vallassaolijoiden tahtoon ja toisaalta rangaistuksien pelkoa väärässä olemisesta.

    Mutta entäpä jos hyvinvointivaltiossakin on totalitaarisen liikkeen piirteitä?

    Onko meilläkin samaa ”valtaa” käyttämässä useita tahoja? Onko esimerkiksi ay-liikkeellä sellaista kirjoittamatonta valtaa, jota se käyttää mutta jonka se muodollisesti kieltää? Tai pyritäänkö luonnonsuojeluliikkeessä kehittämään Yhden ihmisen malli, ihmisen joka ilman kehotuksia tietää mitä luontoihminen tarkoittaa ja miten hänen pitää käyttäytyä, ei ylhäältä tulevia komentoja totellen vaan arvaillen millaisen hyvän, maapalloa säästävän ihmisen tulee olla?

    Totalitaarinen liike pelkää ihmisten erilaisuutta, sitä että kaikki eivät omaehtoisesti tajua mitä Yhteinen tahto, Yhteinen hyvä ja Yhteinen tulevaisuus tarkoittavat. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Hitzacker

[ajattelematta]

Kyösti Salovaara, 2019.
Roottoripurje pyörii ja pyörii -
ja työntää laivaa eteenpäin.

Roottoripurje pyörii itsensä ympäri 170 kilometrin tuntivauhdilla. Ilmanpaine-ero työntää ruotsinlaivaa eteenpäin.

    Turku katoaa Euroopan peräpeiliin.

    Tukholmassa autojonot seisovat tunnelissa. Suomalaiset lehdet väittävät, että tietullit ovat rauhoittaneet Tukholman liikenteen.

    Eivät ole käyneet paikalla tarkastamassa tilannetta.

    Politiikkaa tehdään huhupuheilla.

    Niistä ei kukaan jää kiinni.

    Kun liioittelee riittävästi, kaikki tuntuu uskottavalta.

Hitzacker, pieni kaupunki Elbellä, saaressa, vesien kiertämä. 5000 asukasta, talot kuin sadusta, mutta satuihin ei kannata uskoa. Niihin saa tietysti uskoa, jos se helpottaa.

    Keskiviikkoiltana kirjoitan Hitzackerissa enempää ajattelematta.

    Tänne on matkaa Hampurista kaakkoon 100 km ja Lyypekistä etelään 160 km.

    Vesien kiertämästä kaupungista tulee mieleen Colmar Elsassissa.

    Gasthausin edessä pari asiakasta juo äänekkäästi iltadrinkkejään.

    Päivän lämpö nousee taivaalle. Elbejoen rannassa hiirihaukka metsästää.

    Hitzacker ei sano mitään, mutta…

Kyösti Salovaara, 2019.
Elbe Hitzackerista katsottuna.
Joskus tässä kulki liberaalin vapauden
ja kollektiivisen pakon väkivaltainen raja.

Kummallisesti paikat syntyvät fiktiosta.

    Pysähdytään Götan kanavalle. Seisotaan kanavan töyräällä. Vihreänharmaa vesi tuo mieleen Sjöwall & Wahlöön ensimmäisen Martin Beck –dekkarin Roseanna vuodelta 1965. Romaanin kaunis uhri, amerikkalainen Roseanna murhattiin Götan kanavaristeilyllä.

    Hitzacker ei sano mitään, paitsi sitten kun luen Len Deightonin vakoiluromaanin Berliinin peli. Siinä itäsaksalaiset pakenevat länteen uimalla Elben yli Hitzackeriin, missä vapauden lämpöiset valot palavat kutsuvasti.

    Vuosien mittatilauspuku ei mahdu päälle. Muutama päivä sitten toisen maailmansodan syttymisestä tuli 80 vuotta. Normandian maihinnoususta on muutama kuukausi yli 75 vuotta ja Pariisi vapautettiin melkein näihin aikoihin 75 vuotta sitten.

    Kohta tulee 30 vuotta Berliinin muurin kaatumisesta.

    Vapautta on monta sorttia. Mitä vapaudesta tiedetään, jos historia unohtuu, vaietaan, jätetään sanomatta?

Hitzacker – kylä kuin sadussa, mutta vain niille jotka uskovat joulupukkiin.

    Saksalainen maaseutu on täynnä pikkukaupunkeja tai kyliä, joissa pääkadun varrella toistaan komeammat omakotitalot kilpailevat puutarhoidensa runsaalla kauneudella.

    Totta tai ei, mutta kun ohittaa Lyypekin ja ylittää entisen DDR:n rajan ja kääntyy nyttemmin vilkasta Schweriniä kohden, ei voi tammikujia ajaessa olla tuntematta maiseman historiallista apeutta. Omakotitalot ovat kyllä isoja, mutta jotenkin hengettömiä, pelkistettyjä ja puutarhat karuja – siitä huolimatta että muuri kaatui 30 vuotta sitten ja Saksa yhdistyi vuotta myöhemmin.

    Tunne voi olla kuviteltua. Luetun, ei koetun, väärin ymmärtämistä, kaikkeen uskomista.

    Hitzackerissa ollaan ”lännessä”. Kenenkään ei tarvitse enää uida Elben yli pakoon totalitääristä mielen ja ruumiin vankilaa.

    Nyt Schwerinissä ”itäsaksalainen” oluttuoppi maksaa 3,8 euroa.

Kyösti Salovaara, 2019.
Borgholm Öölannissa - 1200 luvun jäljet.
Elinvoiman merkit!

Aloitan Heikki Pursiaisen pamfletin Olette kaikki väärässä (Tammi, 2019).

    Pursiainen on liberaali, joka ei ole koskaan väärässä.

    Mutta onko sellaisia liberaaleja olemassa?

    Aluksi Pursiainen seisottaa Antti Nylénin liberaalin huoneensa nurkaan häpeämään.

    Pursiainen on kyllä oikeassa. Itsensä kansakunnan kaapin päälle korottanut Nylén ei todellakaan tajua mitä yhteiskunnassa tavaroiden ja palveluiden vaihdanta tarkoittaa. Vaikka Nylén olisi kuinka hyvä kirjoittaja tahansa, siitä ei millään järkevällä logiikalla seuraa, että yhteiskunnan pitäisi maksaa ”kuukausipalkkaa” Nylénille siitä, että hän kirjoittaa mainoita esseitä.

    ”Muut eivät anna meille meidän tarvitsemiamme asioita, siksi, että me tarvitsemme niitä”, Pursiainen kirjoittaa, ”vaan siksi, että me annamme heille niitä asioita, joita he puolestaan tarvitsevat… Aikuisten maailmassa elanto saadaan tarjoamalla jotakin, joka on muista tärkeää, joka palvelee muiden intohimoja, haluja ja taloudellisia tarpeita… Poliisien palkkaamisen syynä ei ole poliisien elättäminen, vaan yhteiskunnallisen turvallisuuden ylläpito.”

    Aikuisten maailmassa… kuka nykyään tunnustaa elävänsä siellä ?

Joskus historian huomaa, toisinaan ei.

    Viime viikolla Hesarissa lainattiin uutista 50 vuoden takaa elokuun viimeiseltä päivältä 1969. Kerrottiin kuinka suomalaiset maantiet ruuhkautuivat lomalaisten palatessa kaupunkiin. Kesä oli ohi, mutta vasta elokuun viimeisenä päivänä.

    Tänä vuonna kesä lopetettiin Suomessa elokuun alkupuolella koulujen alkaessa. Lämpömittarin lukemilla ei ole väliä. Kesäterassit sulkeutuvat, saaristoajelut loppuvat, maauimalat menevät kiinni.

    Yllättäen Ruotsissa näyttää käyvän samalla tavalla. Eteläisessä Karlshamnissa saaristoristeilyt on lopetettu, vaikka aurinko paistaa täydeltä terältä ja väki kulkee polvihousuissa. Borgholmin rauniolinnalla Öölanissa turistit ihmettelevät miksi turistinähtävyyden ravintola on sulkenut itsensä ja avaa ovensa vasta ensi kesänä.

    Lehmät makaavat Öölannin karulla nurmikolla.

Kyösti Salovaara, 2019.
Karlshamn.

Pohjoismaiden kansat ovat liika viisaita.

    Pää tulee kipeäksi kaiken ajattelemisesta. Lasketaan niin paljon ettei tiedetä mitä laskettiin. Ynnäys sujuu: lopputulosta ei tajua kukaan.

    Rømøn saarella Tanskassa saksalaiset asuntovaunut vieri vieressä tuulen tuivertaessa hiukset päässä.

    Pohjanmeren upealla rantahiekalla saa ajaa luvallisesti autolla. Niinpä luonnontilaisten dyynien viereltä autot syöksyvät aaltoja kohti veden viiruttamaa hiekka-asfalttia pitkin.

    Ihminen on järjessään järjetön.

    Se on kauheaa, mutta lopulta lohduttavaa.

    Ajattelematta sen enempää…

Kyösti Salovaara, 2019.
Rømø - autoilu sallittua!

Metsästäjä kuuluu saalilleen

[talvipäivänseisauksen hiilihappokuplia]

Kyösti Salovaara, 2018.
Itämeri  - Arktinen hysteria / Marko Tapio. 

Joulunajan arktinen hämärä kietoutuu ihmiseen.

    Selailen Raamattua.

    Markuksen evankeliumissa Jeesus rekrytoi ensimmäiset opetuslapsensa.

    Jeesus kulkee Galileanjärven rannalla. Näkee kalastajia. Simeon ja Andreas heittävät verkkoja.

    ”Lähtekää minun mukaani”, Jeesus sanoo. ”Minä teen teistä ihmisten kalastajia.”

    Simon ja Andrea jättävät verkkonsa rantakivikkoon. Kohta Jeesus näkee toisia kalastajia veneessä selvittelemässä verkkoja. Jeesus kutsuu veneen rantaan. Hän saa lisää apulaisia ihmisten kalastamiseen.

    Ajatus hyppää toiselle kierteelle. Mieleen juolahtaa sanonta: ”Metsästäjä kuuluu saalilleen.”

    Se on F. Scott Fitzgeraldin romaanista Kaunis ja kadotukseen tuomittu. Ehkä alkuaan Nietzscheltä tai Kierkegaardilta.

    Selvitän.

    Ei, Fitzgerald kirjoittikin romaaninsa moton näin: ”Voittaja kuuluu saalilleen.”

    En löydä netistä kumpaakaan lausetta. Paitsi omista jutuistani.

    Jotenkin… kuitenkin… ihminen menettää vapautensa omistautuessaan vaikkapa saaliin jahtaamiseen, huomaamattaan. On vain Pyrrhoksen voittoja.

    Kaloja pyydetään verkoilla. Miten ihmisiä?

Katsellaan toista sitaattia. Kaikilta puolin. Myös sivusta.

    Sen kirjoitti lennokas kirjallisuusmies. Ei tänään, jokin aika sitten.

    ”Valtio asettaa siis naiselle vaatimuksen: enemmän lapsia Valtiolle! Se käsittää kuitenkin, ettei riitä vain äitiyden vaistoon vetoaminen, vaan että syntyväisyyden ja avioliittojen lukumäärän lisäämisen puolesta on taisteltava myöskin taloudellisin keinoin: poistamalla työttömyyttä, myöntämällä veronhuojennusta lapsirikkaille perheille, avustamalla avioliittoon aikovia ja taistelemalla kaupunkeihin muuttoa vastaan siirtola-asutusten perustamisella. Tulokset ovatkin jo nyt näkyvissä, sillä syntyväisyyden määrä on huomattavasti kasvanut.”

    Siirtolapuutarha-idea paljastaa, että ei olla nykyhetkessä vaan vuodessa 1936. Olavi Paavolainen kirjaa ihastuen ja kauhistuen kansallissosialistisen Saksan perhepolitiikan matkakertomukseensa.

    Perhe tarvitaan natsi-Saksassa tuottamaan lapsia yhteiskunnan käyttöön. ”Valtio tarvitsee naista ja välittää hänestä ennen kaikkea äitinä”, Paavolainen jatkaa. ”Muuten nainen ei valtiota kiinnosta. Lastaan nainen kasvattaa vain niin kauan kuin se on pieni; myöhemmin valtio ottaa lapsen sekä henkisen että ruumiillisen kasvatuksen haltuunsa koulujen ja nuorisojärjestöjen avulla.”

    Kun suomalainen valtuuskunta vierailee Hitler-Jugendin nuorisoleirillä, sitä hirvittää uuden Spartan armottomuus, nuorien poikien pahaolo poissa kotoa, poissa perheen parista. Jopa saksalaista menoa ymmärtävät kauhistuvat, kuten V.A. Koskenniemi joka sanoo: ”En tahtoisi, että minun poikani joutuisi elämään tällaisen nuoruuden. Lapsen elämässä täytyy olla myöskin idylliä.”

    Ajattelun hiilihappokuplia ennen ajatuksia.

    Tragikoominen huomio: johtuuko lapsimäärän väheneminen yhä kaupungistumisesta? Toinen: mihin ja mistä nainen vapautuu mennessään töihin ja jättäessään lapsen yhteiskunnan hoidettavaksi?

Kyösti Salovaara, 2016.
Atlantti - Julma meri / Nicholas Monsarrat.

Joka heittää verkon oikeaan paikkaan, saa ihmiset pauloihinsa.

    Onko ihminen olemassa yhteiskuntaa varten? Vai syntyikö valtio ihmisten tarpeesta järjestää turvallisuutensa? Kumpi on renki, kumpi isäntä: valtio vai kansalainen?

    Tiistaina Juha Akkanen kirjoittaa Helsingin Sanomissa STM:n eliotnesseistä, virkamiehistä jotka ottavat ”vallan”. Vaikeina aikoinako noin tapahtuu?

    Akkanen muistuttaa, että Venäjän vallan aikana sortokausien virkamiehillä ”oli kansalaisiin poikkeuksellisen suuri määräysvalta”. Mutta ajat muuttuvat. Sortokaudet menivät. Silti nykysuomalainen virkakoneisto jyrää kansalaisen: ”Suomi ei kuitenkaan ole enää Venäjän vallan alla vaan Europan unionin jäsen. Eivätkä suomalaiset ole enää pelkkiä hallintoalamaisia.”

    Eivätkö suomalaiset siis ole pelkkiä hallintoalamaisia?

    Liikenteen ilmastopolititikan asiantuntijaryhmä päätyi viime viikolla suunnilleen kieltämään suomalaisilta liikkumisen omalla autollaan muutaman vuoden päästä. Työryhmä tunnistaa ilmastopoliittisessa selvityksessään vain yhden asian, liikenteen hiilettömyyden. Se heijastetaan valtion ja siinä toimivien instituutioiden ja yrityksien tarpeisiin. Yksilö on asiantuntijalle välttämätön paha. Yksilöstä ei tarvitse välittää. Kokonaisuus ratkaisee. Pelastustehtävässä ei ole vaihtoehtoja.

    Asiantuntijoista ja virkamiehistä koottu työryhmä hyväksyy liikkumisen ainoastaan silloin kun ihminen menee työpaikalleen ja palaa työpaikalta kotiinsa ja käy ehkä apteekissa ostamassa lääkkeitä, niin kuin eräs ”asiantuntija” perusteli tarvetta sallia kansalaiselle jonkin verran liikkumatilaa. Jos ilmastomuutoksen voimaannuttamat asiantuntija kehtaisivat, he määräisivät vuonna 2045 kansalaisille toistaiseksi voimassa olevan ulkonaliikkumiskiellon työajan ulkopuolella.

    Pysyvä ulkonaliikkumiskielto lopettaa hiilipäästöt. Mitä muuta se lopettaa?

    Olemmeko siis samalla tavalla yhteiskunnalle alistettuja kuin olivat lapset ja nuoret natsi-Saksan totalitääriselle valtiolle? Puheenparsi muuttuu, ajatus ei.

    Enkö saa lähteä huvikseen mihinkään? Pitääkö minulla olla yhteiskunnallinen perustelu (ja valtion allekirjoittama lupalappu) liikkumiselle ja kulkemiselle?

    Mihin robotteja tarvitaan uljaassa uudessa Suomessa? Ihmisrobotit hoitavat kaiken muutenkin.

    Tulevaisuudessa vain upporikkaat liikkuvat Suomessa. Ja lapsiasiavaltuutettu taksillaan.

    Ilmastoryhmä jätti epäselväksi, mitä 500 000 kesämökille tapahtuu. Kun yksityisautoilu kielletään, kuka pääsee järven rannalle mökille? Rautatietä ei kannata rakentaa jokaisen niemen notkoon ja saarelmaan. Niinpä maaseudulle rakennettu omaisuus tuhoutuu. Jätetään heitteille. Suomi näyttää kansallisella itsemurhalla esimerkkiä koko maailmalle. Mallioppilas kaikin puolin?

    Kyllä asiantuntija tietää.

Ainoa mikä on mahdottomuus, on massojen hyvinvointi.

    Näin sanoi Pentti Linkola vuonna 1971.

    Suomalainen eliitti ajattelee samalla tavalla. Ehkä kysymys on eliitistä laajemminkin, eri puolilla Eurooppaa.

    Poliitikot toki kalastavat enemmistöjä, mutta ei poliitikon tarvitse perustella verkkojen silmänkokoa kansalaisen tarpeilla ja haluilla vaan yhteiskunnan vaatimuksilla.

    Yksilö on huonossa huudossa, Suomessa.

    Tai ihan hyvässä. Mistäpä sen tietää.

    Ajatuksesta on vaikea saada kiinni. Mitä tapahtuu kun yrittää ajatella arktisen hämärän kietoutuessa ympärille?

    Pariisissa Adamsberg puhuu hiilihappokuplista Fred Vargasin viimeisimmässä romaanisuomennoksessa Kalmankuoriaiset. Hiilihappokuplat ovat ajatuksia ennen varsinaisia ajatuksia. Älyämisen aihioita.

    ”Kävelyn ja hortoilun aiheuttama tärinä panee liikkeelle aivoissa pyörivät pikkuruiset hiilihappokuplat”, komisario Adamsberg selittää apulaiselleen Froissylle. ”Ne vaihtavat paikkaa, kohtaavat toisensa, törmäävät. Silloin kun etsii ajatuksia, kuplat on hyvä saada liikkeelle.”

    Froissy sanoo ettei aivossa ole hiilihappokuplia.

    Mitä ne sitten ovat, Adamsberg kysyy. Eivät ne ajatuksiakaan ole. Froissy ei keksi vastausta.

    ”No niin, siinä näet. Ne ovat hiilihappokuplia.”

Kyösti Salovaara, 2018.
Välimeri - Yö on hellä / F. Scott Fitzgerald.