Metsästäjä kuuluu saalilleen

[talvipäivänseisauksen hiilihappokuplia]

Kyösti Salovaara, 2018.
Itämeri  - Arktinen hysteria / Marko Tapio. 

Joulunajan arktinen hämärä kietoutuu ihmiseen.

    Selailen Raamattua.

    Markuksen evankeliumissa Jeesus rekrytoi ensimmäiset opetuslapsensa.

    Jeesus kulkee Galileanjärven rannalla. Näkee kalastajia. Simeon ja Andreas heittävät verkkoja.

    ”Lähtekää minun mukaani”, Jeesus sanoo. ”Minä teen teistä ihmisten kalastajia.”

    Simon ja Andrea jättävät verkkonsa rantakivikkoon. Kohta Jeesus näkee toisia kalastajia veneessä selvittelemässä verkkoja. Jeesus kutsuu veneen rantaan. Hän saa lisää apulaisia ihmisten kalastamiseen.

    Ajatus hyppää toiselle kierteelle. Mieleen juolahtaa sanonta: ”Metsästäjä kuuluu saalilleen.”

    Se on F. Scott Fitzgeraldin romaanista Kaunis ja kadotukseen tuomittu. Ehkä alkuaan Nietzscheltä tai Kierkegaardilta.

    Selvitän.

    Ei, Fitzgerald kirjoittikin romaaninsa moton näin: ”Voittaja kuuluu saalilleen.”

    En löydä netistä kumpaakaan lausetta. Paitsi omista jutuistani.

    Jotenkin… kuitenkin… ihminen menettää vapautensa omistautuessaan vaikkapa saaliin jahtaamiseen, huomaamattaan. On vain Pyrrhoksen voittoja.

    Kaloja pyydetään verkoilla. Miten ihmisiä?

Katsellaan toista sitaattia. Kaikilta puolin. Myös sivusta.

    Sen kirjoitti lennokas kirjallisuusmies. Ei tänään, jokin aika sitten.

    ”Valtio asettaa siis naiselle vaatimuksen: enemmän lapsia Valtiolle! Se käsittää kuitenkin, ettei riitä vain äitiyden vaistoon vetoaminen, vaan että syntyväisyyden ja avioliittojen lukumäärän lisäämisen puolesta on taisteltava myöskin taloudellisin keinoin: poistamalla työttömyyttä, myöntämällä veronhuojennusta lapsirikkaille perheille, avustamalla avioliittoon aikovia ja taistelemalla kaupunkeihin muuttoa vastaan siirtola-asutusten perustamisella. Tulokset ovatkin jo nyt näkyvissä, sillä syntyväisyyden määrä on huomattavasti kasvanut.”

    Siirtolapuutarha-idea paljastaa, että ei olla nykyhetkessä vaan vuodessa 1936. Olavi Paavolainen kirjaa ihastuen ja kauhistuen kansallissosialistisen Saksan perhepolitiikan matkakertomukseensa.

    Perhe tarvitaan natsi-Saksassa tuottamaan lapsia yhteiskunnan käyttöön. ”Valtio tarvitsee naista ja välittää hänestä ennen kaikkea äitinä”, Paavolainen jatkaa. ”Muuten nainen ei valtiota kiinnosta. Lastaan nainen kasvattaa vain niin kauan kuin se on pieni; myöhemmin valtio ottaa lapsen sekä henkisen että ruumiillisen kasvatuksen haltuunsa koulujen ja nuorisojärjestöjen avulla.”

    Kun suomalainen valtuuskunta vierailee Hitler-Jugendin nuorisoleirillä, sitä hirvittää uuden Spartan armottomuus, nuorien poikien pahaolo poissa kotoa, poissa perheen parista. Jopa saksalaista menoa ymmärtävät kauhistuvat, kuten V.A. Koskenniemi joka sanoo: ”En tahtoisi, että minun poikani joutuisi elämään tällaisen nuoruuden. Lapsen elämässä täytyy olla myöskin idylliä.”

    Ajattelun hiilihappokuplia ennen ajatuksia.

    Tragikoominen huomio: johtuuko lapsimäärän väheneminen yhä kaupungistumisesta? Toinen: mihin ja mistä nainen vapautuu mennessään töihin ja jättäessään lapsen yhteiskunnan hoidettavaksi?

Kyösti Salovaara, 2016.
Atlantti - Julma meri / Nicholas Monsarrat.

Joka heittää verkon oikeaan paikkaan, saa ihmiset pauloihinsa.

    Onko ihminen olemassa yhteiskuntaa varten? Vai syntyikö valtio ihmisten tarpeesta järjestää turvallisuutensa? Kumpi on renki, kumpi isäntä: valtio vai kansalainen?

    Tiistaina Juha Akkanen kirjoittaa Helsingin Sanomissa STM:n eliotnesseistä, virkamiehistä jotka ottavat ”vallan”. Vaikeina aikoinako noin tapahtuu?

    Akkanen muistuttaa, että Venäjän vallan aikana sortokausien virkamiehillä ”oli kansalaisiin poikkeuksellisen suuri määräysvalta”. Mutta ajat muuttuvat. Sortokaudet menivät. Silti nykysuomalainen virkakoneisto jyrää kansalaisen: ”Suomi ei kuitenkaan ole enää Venäjän vallan alla vaan Europan unionin jäsen. Eivätkä suomalaiset ole enää pelkkiä hallintoalamaisia.”

    Eivätkö suomalaiset siis ole pelkkiä hallintoalamaisia?

    Liikenteen ilmastopolititikan asiantuntijaryhmä päätyi viime viikolla suunnilleen kieltämään suomalaisilta liikkumisen omalla autollaan muutaman vuoden päästä. Työryhmä tunnistaa ilmastopoliittisessa selvityksessään vain yhden asian, liikenteen hiilettömyyden. Se heijastetaan valtion ja siinä toimivien instituutioiden ja yrityksien tarpeisiin. Yksilö on asiantuntijalle välttämätön paha. Yksilöstä ei tarvitse välittää. Kokonaisuus ratkaisee. Pelastustehtävässä ei ole vaihtoehtoja.

    Asiantuntijoista ja virkamiehistä koottu työryhmä hyväksyy liikkumisen ainoastaan silloin kun ihminen menee työpaikalleen ja palaa työpaikalta kotiinsa ja käy ehkä apteekissa ostamassa lääkkeitä, niin kuin eräs ”asiantuntija” perusteli tarvetta sallia kansalaiselle jonkin verran liikkumatilaa. Jos ilmastomuutoksen voimaannuttamat asiantuntija kehtaisivat, he määräisivät vuonna 2045 kansalaisille toistaiseksi voimassa olevan ulkonaliikkumiskiellon työajan ulkopuolella.

    Pysyvä ulkonaliikkumiskielto lopettaa hiilipäästöt. Mitä muuta se lopettaa?

    Olemmeko siis samalla tavalla yhteiskunnalle alistettuja kuin olivat lapset ja nuoret natsi-Saksan totalitääriselle valtiolle? Puheenparsi muuttuu, ajatus ei.

    Enkö saa lähteä huvikseen mihinkään? Pitääkö minulla olla yhteiskunnallinen perustelu (ja valtion allekirjoittama lupalappu) liikkumiselle ja kulkemiselle?

    Mihin robotteja tarvitaan uljaassa uudessa Suomessa? Ihmisrobotit hoitavat kaiken muutenkin.

    Tulevaisuudessa vain upporikkaat liikkuvat Suomessa. Ja lapsiasiavaltuutettu taksillaan.

    Ilmastoryhmä jätti epäselväksi, mitä 500 000 kesämökille tapahtuu. Kun yksityisautoilu kielletään, kuka pääsee järven rannalle mökille? Rautatietä ei kannata rakentaa jokaisen niemen notkoon ja saarelmaan. Niinpä maaseudulle rakennettu omaisuus tuhoutuu. Jätetään heitteille. Suomi näyttää kansallisella itsemurhalla esimerkkiä koko maailmalle. Mallioppilas kaikin puolin?

    Kyllä asiantuntija tietää.

Ainoa mikä on mahdottomuus, on massojen hyvinvointi.

    Näin sanoi Pentti Linkola vuonna 1971.

    Suomalainen eliitti ajattelee samalla tavalla. Ehkä kysymys on eliitistä laajemminkin, eri puolilla Eurooppaa.

    Poliitikot toki kalastavat enemmistöjä, mutta ei poliitikon tarvitse perustella verkkojen silmänkokoa kansalaisen tarpeilla ja haluilla vaan yhteiskunnan vaatimuksilla.

    Yksilö on huonossa huudossa, Suomessa.

    Tai ihan hyvässä. Mistäpä sen tietää.

    Ajatuksesta on vaikea saada kiinni. Mitä tapahtuu kun yrittää ajatella arktisen hämärän kietoutuessa ympärille?

    Pariisissa Adamsberg puhuu hiilihappokuplista Fred Vargasin viimeisimmässä romaanisuomennoksessa Kalmankuoriaiset. Hiilihappokuplat ovat ajatuksia ennen varsinaisia ajatuksia. Älyämisen aihioita.

    ”Kävelyn ja hortoilun aiheuttama tärinä panee liikkeelle aivoissa pyörivät pikkuruiset hiilihappokuplat”, komisario Adamsberg selittää apulaiselleen Froissylle. ”Ne vaihtavat paikkaa, kohtaavat toisensa, törmäävät. Silloin kun etsii ajatuksia, kuplat on hyvä saada liikkeelle.”

    Froissy sanoo ettei aivossa ole hiilihappokuplia.

    Mitä ne sitten ovat, Adamsberg kysyy. Eivät ne ajatuksiakaan ole. Froissy ei keksi vastausta.

    ”No niin, siinä näet. Ne ovat hiilihappokuplia.”

Kyösti Salovaara, 2018.
Välimeri - Yö on hellä / F. Scott Fitzgerald.

Ei rehellinen kirjoja kaipaa

[Jepulis, sanoi Descartes]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2013.
Totuus luonnollisessa valossa.
Vai onko kaikki sittenkin tulkintaa?
Myös valokuvan asetelma Madridissa?

Nythän on niin että...

    Siis nythän on niin, että ”rehellisen ihmisen ei tarvitse tuntea kaikkia kirjoja eikä hallita tarkasti kaikkea, mitä kouluissa opetetaan”, kirjoitti René Descartes jotain 380 vuotta sitten.

    Riittää kun ajattelee. Hiljaa itsekseen.

    Descartesin tutkielman nimi kuului: Totuuden tutkimus luonnollisella valolla.

    ”Hänen oppineisuudessaan olisi jopa eräänlainen puute, jos hän olisi kuluttanut liiaksi aikaa perehtyäkseen kirjallisuuteen.”

    Sanoi Descartes.

    Jepulis.

Meninkö liian suoraan itse asiaan?

    Täytyy ottaa takapakkia.

    Ostin pinon kirjoja, pokkareita. Niitä selailee kotiin päästyään mielikseen. Kunhan ei tarvitse suinpäin lukea alusta loppuun. Ymmärtämisestä puhumattakaan.

    Tai enhän ostanut pinoa vaan kirjoja, jotka voi asetella pinoksi. Jos ne laittaa pöydälle vierekkäin, se ei ole pino vaan topologinen asetelma. Siitä asetelmasta löytyy jännitystä, tietoa ja romantiikkaa. "Kirja on monta romaania:samalla kertaa sukuromaani, muistelma, kertomus... tarina rakkaudesta ja pimeydestä", eräässä kannessa lukee; ja lukija jää odottamaan... tarinan viettelyä.

    Kelpaa näin ollen lukea kaikenlaista, ellei ala pelätä mitä Descartes tarkoitti ”rehellisellä ihmisellä”.

    Mietitään.

Pinossa tai pöydälle aseteltuna on myös P.G. Wodehousen Kiitos, Jeeves, kolmen teoksen yhteislaitos. Sen ensimmäisessä romaanissa Jepulis, Jeeves (1934) pohditaan tarinan aloittamisen vaikeutta.

    Tämä pakina ei ole tarina, mutta Wodehousella on pointti.

    Jos kuhnailee liian kauan ja kiertelee ennen kuin aloittaa tarinan ja yrittää loihtia tunnelmaa ja kaikenlaista ylimäärää, kirjailijan ”ote kirpoaa ja asiakkaat marssivat tiehensä”.

    ”Jos taas ampaisee heti täyteen vauhtiin niin kuin tassunsa polttanut kissa, yleisö putoaa kärryiltä.”

    Päteekö tarinaan sama kuin politiikkaan: aloituksien ja lopetuksien väliin mahtuu koko joukko kompromisseja? Descartes varoitti, ettei pidä lukea liikaa ja uskoa kaikkeen mitä lukee. Wodehouse puolestaan pelkää, että vääränlainen aloitus karkottaa asiakkaat, siis lukijat.

    Totuuden tutkimiseen tarvitaan kummallista valoa.

    Luonnollista.

                                                                            Kyösti Salovaara,2013.
Isoveli vahtii - tai valaisee!

Luulen ettei Descartes tarkoittanut ”rehellisellä ihmisellä” (tässä yhteydessä) sellaista, joka jättää varastamatta ja huijaamatta muita ihmisiä.

    Kenties hän puhui olemisesta rehellinen itselleen, ajatukselle ja epäilyille. Että ollakseen rehellinen itselleen, ei voi luottaa muiden ihmisten kokemukseen vaan pelkästään omaan.

    Itse asiassa, niin kai Descartes väitti, keskittymällä ajattelemaan ja epäilemään todistaa olevansa olemassa ja jopa rehellinen ihminen.

    Tietenkin tämä on vaikea ajatus. Ajateltu kuitenkin. Tai... no.

    Enkä väitä, että kirjaa hypistelemällä tajuaisin mitä siinä sanotaan.

    Mielenkiintoista on, että Descartes väitti jo 1600-luvulla, että ”kirjoissa on käsitelty lähes kaikkea tietoa, mitä vain toivoa saattaa”. Kirjojen sisältämä hyvä oli sekoitettu moniin hyödyttömiin seikkoihin sellaisiksi röykkiöiksi, ettei niitä kukaan ehtisi penkoa. Hyödyllisten asioiden seulominen kaikista kirjoista vaatisi ihmiseltä enemmän sisua kuin niiden keksiminen omin päin, ajatteli Descartes.

    No, uskotaan ja epäillään. Muu olisi heikkoutta.

    ”Mitäpä muuta epäily näet olisi”, Descartes kirjoitti, ”jollei eräänlaista ajattelua? Ja itse asiassa jollen ajattelisi mitään, enhän voisi tietää sitäkään, olenko olemassa tai epäilenkö. Silti olen ja tiedän mitä olen, ja tämän tiedän siksi, että epäilen, eli siksi, että ajattelen.”

    Epäilen. Ajattelen. Olen.

    Jepulis!

Järkeilyn järkeilemisessä on kyllä järkeä.

    Tunteilu on kuitenkin muotia.

    Maailman sekasorrosta ja kauheuksista syytetään tunteiden puuttumista, ei järjen puuttumista. Mitä järkeä moisessa syytöksessä on?

    Muutama viikko sitten Gaby Hinsliff kirjoitti The Guardianissa, että meille on  yliannosteltu empatiaa. Kun jossakin on ongelma, vaaditaan että pitää ryhtyä empaattiseksi; että myötätunto pelastaa ja sovittaa.

    Hinsliff perusti kirjoituksensa amerikkalaisen psykologin Paul Bloomin kirjaan Against Empathy: The Case for Rational Compassion.

    Bloomin idea on, ettei empatia, kanssaihmisten tunteisiin samaistuminen, suinkaan tee meistä parempaa ihmistä vaan pikemmin hämärtää moraalisia arvostuksiamme ja vahvistaa ennakkoluuloja. Bloomin mielestä tarvitaan enemmän päätä ja vähemmän sydäntä, enemmän objektiivisuutta ja etäisyyden ottoa, jotta pystymme oikeudenmukaisesti arvioimaan ketkä todella tarvitsevat myötätuntoamme.

    Lopeta tunteilu, käytä järkeäsi, ajattele!

    Bloom toteaa, että empatiamme kohdistuu yleensä samanlaisiin ihmisiin kuin mitä itse olemme. Erilaisten ihmisten, sellaisten joista emme pidä, unohtaminen on helppoa silloin kun kaikki perustuu empatiaan. Sitä paitsi, empatia kohdistuu yleensä yksilöön, ei ryhmään ihmisiä vaikka todelliset ongelmat ovat usein ryhmiin liittyviä, eivät yhden ihmisen asia.

    Rakkaus ei aina voita vihaa, vaikka mitä julistettaisiin, Hinsliff päätteli. Sen sijaan järkeilty argumentti saattaa voittaa vihankin.

    Älä pelkästään tunteile. Käytä aivojasi ja ajattele!

    Jepulis?

Kirjapinoni taisi kaatua.

    Ajatus kierrähti omaan mahdottomuuteensa.

    Ostin myös lintukirjan.

    Pertti Koskimiehen lintuopas Linnut ilmestyi vastikään.

    On mielenkiintoista vertailla lintujen tämänpäiväisiä pesimäkantoja vaikkapa 90-luvulla ilmestyneen Lasse J. Laineen Suomalaisen lintuoppaan vastaaviin tietoihin.

    Paljon on muuttunut neljännesvuosisadassa.

    Kun 90-luvulla esimerkiksi varpusia pesi Suomessa 300 000 – 500 000 paria, niin nykyään pesiviä pareja on 200 000 – 300 000. Sitä vastoin pikkuvarpusten määrä on runsastunut valtavasti. Lasse J. Laineen kirjassa pikkuvarpusten määräksi arvioitiin 7000 – 10 000 pesivää paria. Tänään pesiviä pareja on 150 000 – 250 000.

    Ja talvisin Suomessa saattaa ”jäkättää” jopa 2 000 000 pikkuvarpusta.

    Niin maailma muuttuu, varpuseni.

Puhuin myös romantiikasta.

    Pinon pohjalla sitäkin.

    Tai pöydälle levitettynä. Siroteltuna kuin kimppu kukkasia.

    Järjen ja tunteen dilemmaa selittää P.G. Wodehouse Jepuliksessaan.

    ”Ei, vaan meikäläisen kaltaisen, normaalisti vastakkaisen sukupuolen kanssa sujuvasti rupattelevan miehen sai hukkaamaan konseptinsa nimenomaan hänen yleinen henkinen asennoitumisensa”, Bertie Wooster tunnustaa. ”Tarkoitan että kun tyttö esimerkiksi aivan yhtäkkiä, ilman mitään johdattelua kysyy kaverilta, eikö tästäkin joskus tunnu siltä, että tähdet ovat Jumalan kukkaseppele, se panee miettiämään.”

    Panee miettimään... joo.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
Piikki Barcelonassa - piikki kansakunnan lihassa?

_________________________________

René Descartes: Teokset III. Suom. Mikko Yrjönsuuri, Jari Kaukua, Sami Jansson ja Tuomo Aho. Gaudeamus, 2015.

Gaby Hinsliff: We are overdosing on empathy. The Guardian, 18.2.2017.

Pertti Koskimies: Linnut. Lajiopas. Readme.fi, 2017.

Lasse J. Laine: Suomalainen Lintuopas. Helsinki Media, 1996.

P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves. Suom. Kaisa Sivenius. Teos, 2016.