Bunkkerissa

 [lyhyitä lauseita]

Kyösti Salovaara, 2014.
Fort de Douaumont, Verdun.

Loppujen lopuksi hyvä herrasväki: parempi olla tekemättä mitään! Ennemmin tietoinen jähmeys! Siispä - eläköön kellari! … Mitä jos panisin teidät neljäksikymmeneksi vuodeksi istumaan ilman mitään tekemistä ja tulisin neljänkymmenen vuoden kuluttua luoksenne kellariin tiedustelemaan, mihin olette päätynyt? Saako ihmisen jättää neljäksikymmeneksi vuodeksi yksinäisyyteen ilman mitään tekemistä?

    - Fedor Dostojevski vuonna 1864 noin nelikymppisenä miehenä autofiktiivisessä teoksessa Kirjoituksia kellarista.

Olisi suorastaan virkistävää nähdä Sanna Marinin kävelevän mikrofonin taakse ja ilmoittavan, että nyt kaikki on menossa päin helvettiä.

    - Kari Enqvist radiokolumnissa Ylellä vuonna 2021.

Tuntuupa tulevan hauskaa! Toivottavasti tohtori Borg tulee. ’Kyllä hän tulee, mutta hän on vannonut ettei sano sanaakaan. Hän on hirvittävä mies puhuessaan, mutta kaikkein kammottavin olleessaan vaiti.’

    - August Strindberg autofiktiivisessä romaanissa Mustat liput vuonna 1907.

Bunkkeri on sodassa käytettävä kiinteä puolustusrakennelma. Se on yleensä sijoitettu lähes kokonaan maan alle: maan päällä näkyvissä on ainoastaan kupolikatto, joka sekin on usein peitetty esimerkiksi sammalella tai pienillä puilla… Bunkkerit pyritään valtaamaan räjäyttämällä tai liekinheittimellä, jolloin sisällä olijoilta loppuu happi.

    - Wikipedia vuonna 2021.

On mietteitä.

    On lauseita.

    Entä ajatuksia?

Bunkkerissa on eletty vuoden verran. Joitakin tiedusteluretkiä.

    Yleinen mielipide huojuu.

    Puutkin huojuvat tuulessa.

    Virkamiehet kaatuvat eteenpäin. Niin teki Suomen jalkapallomaajoukkue ennen muinoin, toistuvasti.

    Suunnitellaan. Mietitään. Ehdotetaan. Virkavastuulla.

    Ollaan sitä mieltä, että kellariin jätetyt pysyköön siellä. Vielä pari kuukautta. Pahimmassa tapauksessa pari vuotta.

    On se noloa.

    Joku hermostuu. Yleinen mielipide huojuu laidalta toiselle. Tuuli tyyntyy. Oksettaa.

    Virkamiehille kerrotaan, että Suomessa asuu yli miljoona ihmistä yksin. Helsingissä joka toisen talouden miehittää tai naisettaa yksi ihminen.

    Yksin ei ole kaksinaista.

Tietääkö aasi missä kulkee ylittäessään aasinsillan?

    Kop, kop, kop.

    Ääni ei ole selitys vaan silta.

    Sen ei tarvitse olla synkkä.

    Ihmisessäkin on. Valoisa puoli ja tumma, niiden välissä aasi.

    Ajattelen bunkkerissa, että tori on sen toinen ilme. Ei ole toria ilman bunkkeria. Ei olla bunkkerissa kuvittelematta toria.

    Korkealentoista tämä.

    Vaivihkaa liikutaan asiaa kohti. Mutta bunkkeri ei päästä otteestaan. Sininen taivas ja pääskynen.

    Yleinen mielipide liehuu lippuna tuulessa. Turhaan odotat totuutta. Selvää sanaa. Sanaa.

Ihminen rakentaa bunkkereita ja toreja. Sisälleen. Ja ulkoilmaan.

    Keskustelua käydään. Kummassa elämä on mukavampaa: bunkkerissa vai torilla?

    Puhutaan suomalaisesta torista, ei italialaisesta eikä espanjalaisesta. Kun puhutaan vedotaan espanjalaiseen ja italialaiseen. Voisiko asian esittää selkeämmin?

    Luovutaan helikopterista, dronesta, ilmavista haaveista.

    Ihan konkreettisesti. Saako Helsinkiin rakentaa. Uusia taloja, asuntoja, raiteita, toimistoja, teitä ja kauppoja? Yksinkertainen kysymys. Sata erilaista vastausta.

    Selvän saamiseksi vetoan Blaise Pascaliin.

    Mietteissään Pascal sanoi, että toiset arvostelevat kaikkea tunteen mukaan. He eivät ymmärrä järkiperäistä todistelua, koska käsittävät kaiken yhdellä katseella. Eivät ole tottuneet etsimään periaatteita.

    Toiset taas, tuumaili Pascal, harkitsevat kaikkea periaatteiden mukaan eivätkä ymmärrä tunteita. Periaatteita harkitessa ei ole mahdollista käsittää kokonaisuutta yhdellä silmäyksellä. Tarvitaan monta ajatusta.

    Jos toria ja sitä reunustavia taloja katsoo tunteella, yhdellä katseella, kaikkia muutoksia tulee vastustaa, koska periaatteet ja järki johtavat erilaisiin ajatuksiin.

    Jos taas lähtee erilaisista ajatuksista sen suhteen mikä on mahdollista, eivät tori ja sitä reunustavat talot ole este muutoksille. Jos olisivat, eihän niitä itseään olisi olemassa.

    Tässä puhutaan Helsingin rautatieasemasta ja Elielinaukiosta.

    Suomalaisen kaupungin kylmistä tuulista. En tiedä ketään joka viihtyisi Elielinaukiolla talvella, syksyllä, keväällä. Kolme päivää kesällä menettelee. Jos terassi on auki.

Kyösti Salovaara, 2020
Kalasatama, Helsinki.
Rakennetaan meren äärelle,
rakennetaan asuntoja, toimistoja...

Kyösti Salovaara, 2021.
Jätkäsaari, Helsinki.
... rakennetaan asuntoja meren äärelle.
Onko elinvoimaa? Identitettiä? Omaa leimaa?
Onko kaunista vai rumaa?
Onko ikuista vai kohta katoavaa? Ilmaisuvoimaa?

On niin vaikeaa.

    Pitäisi rakentaa. Mutta ei saa rakentaa.

    Tiekin pitäisi tehdä, mutta kun on kallio ja oravanpaskaa ja tunne.

    Vedotaan Italiaan ja Espanjaan.

    Eikö meidänkin pidä luoda piazza ja plaza? Tänne hyytävään Pohjolaan.

    Hieno ajatus. Mutta tulisiko kiihdyttää ilmaston lämpenemistä? Vai rakentaa piazzat ja plazat suurien ostoskeskuksien sisään, turvaan kolealta Suomelta? Lämmintä keliä ei voi ostaa ulkomailta.

    Viime kesänä viruksen vaivaamaa kansaa lohdutettiin Senaatintorin ravintolamaailmalla. Historiaan jumittunutta eliittiä hirvitti. Viiniä Engelin kintuille. 

     Piazzasta ja plazasta haaveilevat unohtavat, että ne on aina (Espanjassa, Italiassa) reunustettu terasseilla, ravintoloilla ja putiikeilla - historian painolastista välittämättä tai juuri sitä kunnioittaen.

    Tulevana kesänä helsinkiläisen torin ravintolamaailma viedään syrjemmälle. Niin se ei "pilaa" historiaa, jähmeää arvokkuutta. Jääköön Senaatintori tyhjäksi. Näin kansalainen pakotetaan ymmärtämään alamaisuutensa.

    Ihan saksalaista meininkiä.

    Ainakin jos uskon englantilaista kirjailijaa Len Deightonia.

    Miksi en uskoisi, hyvä heppu.

    Kirjoitti romaanissaan Lontoon ottelu, että ”Berliini on ankea harmaakivinen kaupunki”. Se on karun protestanttinen. ”Kadut ovat leveitä kuin rakennukset korkeita.”

    Leveillä kaduilla ihminen muuttuu kääpiöksi. Manhattanin pilvenpiirtäjätkään eivät nujerra ihmishahmoa samalla tavalla. Sanoi Deighton.

    Tuleeko Helsinki mieleen? Avarat torit, joilta tuuli pyyhkii inhimillisyyden. Tyhjä tila korostaa suomalaisen ihmisen alamaisuutta; sitä että hänen paikkansa on bunkkerissa.

Sanat ja sanat.

    Älä tule opettamaan miten lause rakennetaan.

    Helppo homma. Alkuun sana, sitten verbi, sitten…

    Muuan perustelu uuden rakentamisen vastustamiselle Helsingin Sanomien yleisönosastosta: ”Elävöittäminen tarkoittaa… että kaupunkikuvaan syntyy uutta, ilmaisuvoimaista ja aikaa kestävää arkkitehtuuria, jolla on identiteetti ja omaleimainen merkitys kaupunkikuvassa.”

    Sanojen tyhjiä merkityksiä katujen ja torien pölyssä.

    Kuka määrittelee rakennuksen identiteetin? Entä omaleimaisuuden? Mistä tietää mikä kestää? Onko kuollut tila elinvoimaa? Ehkä jos sen niin määrittelee. Ilmaisuvoima syntyy vain rakentamalla. Tyhjä ilmaisee tyhjän.

    Onko olemassa universaali identiteetti? Sellainen jota voi käyttää hyvän ja huonon mittakeppinä?

    Ei tietenkään.

    Sellaista ei ole eikä tule.

    Ihmiset käyttävät sanoja kuin liekinheitintä. Imetään toista mieltä olevilta happi. Ollaan oikeammassa kuin oikeassa olevat. Ajetaan heikot pakoon. Kontatkoon bunkkeriinsa. Kuvitelkoot olevansa turvassa.

    Tori tyhjenee. Rakennukset torin reunalla nyyhkivät kevätsateessa. Kolkko tuuli. Roskia ilmassa, reikiä mielessä.

    Ollaan vakavia.

    Nauretaan koko jutulle.

    Ei sanota päivää tutulle.

    Eläköön Suomi! Eläköön Helsinki!

    Minä bunkkerissa… e-l-ä-k-ö-ö-n?

Kyösti Salovaara, 2014.
Fort de Douaumont, Verdun.
Turvassa pahalta maailmalta?

Ei rehellinen kirjoja kaipaa

[Jepulis, sanoi Descartes]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2013.
Totuus luonnollisessa valossa.
Vai onko kaikki sittenkin tulkintaa?
Myös valokuvan asetelma Madridissa?

Nythän on niin että...

    Siis nythän on niin, että ”rehellisen ihmisen ei tarvitse tuntea kaikkia kirjoja eikä hallita tarkasti kaikkea, mitä kouluissa opetetaan”, kirjoitti René Descartes jotain 380 vuotta sitten.

    Riittää kun ajattelee. Hiljaa itsekseen.

    Descartesin tutkielman nimi kuului: Totuuden tutkimus luonnollisella valolla.

    ”Hänen oppineisuudessaan olisi jopa eräänlainen puute, jos hän olisi kuluttanut liiaksi aikaa perehtyäkseen kirjallisuuteen.”

    Sanoi Descartes.

    Jepulis.

Meninkö liian suoraan itse asiaan?

    Täytyy ottaa takapakkia.

    Ostin pinon kirjoja, pokkareita. Niitä selailee kotiin päästyään mielikseen. Kunhan ei tarvitse suinpäin lukea alusta loppuun. Ymmärtämisestä puhumattakaan.

    Tai enhän ostanut pinoa vaan kirjoja, jotka voi asetella pinoksi. Jos ne laittaa pöydälle vierekkäin, se ei ole pino vaan topologinen asetelma. Siitä asetelmasta löytyy jännitystä, tietoa ja romantiikkaa. "Kirja on monta romaania:samalla kertaa sukuromaani, muistelma, kertomus... tarina rakkaudesta ja pimeydestä", eräässä kannessa lukee; ja lukija jää odottamaan... tarinan viettelyä.

    Kelpaa näin ollen lukea kaikenlaista, ellei ala pelätä mitä Descartes tarkoitti ”rehellisellä ihmisellä”.

    Mietitään.

Pinossa tai pöydälle aseteltuna on myös P.G. Wodehousen Kiitos, Jeeves, kolmen teoksen yhteislaitos. Sen ensimmäisessä romaanissa Jepulis, Jeeves (1934) pohditaan tarinan aloittamisen vaikeutta.

    Tämä pakina ei ole tarina, mutta Wodehousella on pointti.

    Jos kuhnailee liian kauan ja kiertelee ennen kuin aloittaa tarinan ja yrittää loihtia tunnelmaa ja kaikenlaista ylimäärää, kirjailijan ”ote kirpoaa ja asiakkaat marssivat tiehensä”.

    ”Jos taas ampaisee heti täyteen vauhtiin niin kuin tassunsa polttanut kissa, yleisö putoaa kärryiltä.”

    Päteekö tarinaan sama kuin politiikkaan: aloituksien ja lopetuksien väliin mahtuu koko joukko kompromisseja? Descartes varoitti, ettei pidä lukea liikaa ja uskoa kaikkeen mitä lukee. Wodehouse puolestaan pelkää, että vääränlainen aloitus karkottaa asiakkaat, siis lukijat.

    Totuuden tutkimiseen tarvitaan kummallista valoa.

    Luonnollista.

                                                                            Kyösti Salovaara,2013.
Isoveli vahtii - tai valaisee!

Luulen ettei Descartes tarkoittanut ”rehellisellä ihmisellä” (tässä yhteydessä) sellaista, joka jättää varastamatta ja huijaamatta muita ihmisiä.

    Kenties hän puhui olemisesta rehellinen itselleen, ajatukselle ja epäilyille. Että ollakseen rehellinen itselleen, ei voi luottaa muiden ihmisten kokemukseen vaan pelkästään omaan.

    Itse asiassa, niin kai Descartes väitti, keskittymällä ajattelemaan ja epäilemään todistaa olevansa olemassa ja jopa rehellinen ihminen.

    Tietenkin tämä on vaikea ajatus. Ajateltu kuitenkin. Tai... no.

    Enkä väitä, että kirjaa hypistelemällä tajuaisin mitä siinä sanotaan.

    Mielenkiintoista on, että Descartes väitti jo 1600-luvulla, että ”kirjoissa on käsitelty lähes kaikkea tietoa, mitä vain toivoa saattaa”. Kirjojen sisältämä hyvä oli sekoitettu moniin hyödyttömiin seikkoihin sellaisiksi röykkiöiksi, ettei niitä kukaan ehtisi penkoa. Hyödyllisten asioiden seulominen kaikista kirjoista vaatisi ihmiseltä enemmän sisua kuin niiden keksiminen omin päin, ajatteli Descartes.

    No, uskotaan ja epäillään. Muu olisi heikkoutta.

    ”Mitäpä muuta epäily näet olisi”, Descartes kirjoitti, ”jollei eräänlaista ajattelua? Ja itse asiassa jollen ajattelisi mitään, enhän voisi tietää sitäkään, olenko olemassa tai epäilenkö. Silti olen ja tiedän mitä olen, ja tämän tiedän siksi, että epäilen, eli siksi, että ajattelen.”

    Epäilen. Ajattelen. Olen.

    Jepulis!

Järkeilyn järkeilemisessä on kyllä järkeä.

    Tunteilu on kuitenkin muotia.

    Maailman sekasorrosta ja kauheuksista syytetään tunteiden puuttumista, ei järjen puuttumista. Mitä järkeä moisessa syytöksessä on?

    Muutama viikko sitten Gaby Hinsliff kirjoitti The Guardianissa, että meille on  yliannosteltu empatiaa. Kun jossakin on ongelma, vaaditaan että pitää ryhtyä empaattiseksi; että myötätunto pelastaa ja sovittaa.

    Hinsliff perusti kirjoituksensa amerikkalaisen psykologin Paul Bloomin kirjaan Against Empathy: The Case for Rational Compassion.

    Bloomin idea on, ettei empatia, kanssaihmisten tunteisiin samaistuminen, suinkaan tee meistä parempaa ihmistä vaan pikemmin hämärtää moraalisia arvostuksiamme ja vahvistaa ennakkoluuloja. Bloomin mielestä tarvitaan enemmän päätä ja vähemmän sydäntä, enemmän objektiivisuutta ja etäisyyden ottoa, jotta pystymme oikeudenmukaisesti arvioimaan ketkä todella tarvitsevat myötätuntoamme.

    Lopeta tunteilu, käytä järkeäsi, ajattele!

    Bloom toteaa, että empatiamme kohdistuu yleensä samanlaisiin ihmisiin kuin mitä itse olemme. Erilaisten ihmisten, sellaisten joista emme pidä, unohtaminen on helppoa silloin kun kaikki perustuu empatiaan. Sitä paitsi, empatia kohdistuu yleensä yksilöön, ei ryhmään ihmisiä vaikka todelliset ongelmat ovat usein ryhmiin liittyviä, eivät yhden ihmisen asia.

    Rakkaus ei aina voita vihaa, vaikka mitä julistettaisiin, Hinsliff päätteli. Sen sijaan järkeilty argumentti saattaa voittaa vihankin.

    Älä pelkästään tunteile. Käytä aivojasi ja ajattele!

    Jepulis?

Kirjapinoni taisi kaatua.

    Ajatus kierrähti omaan mahdottomuuteensa.

    Ostin myös lintukirjan.

    Pertti Koskimiehen lintuopas Linnut ilmestyi vastikään.

    On mielenkiintoista vertailla lintujen tämänpäiväisiä pesimäkantoja vaikkapa 90-luvulla ilmestyneen Lasse J. Laineen Suomalaisen lintuoppaan vastaaviin tietoihin.

    Paljon on muuttunut neljännesvuosisadassa.

    Kun 90-luvulla esimerkiksi varpusia pesi Suomessa 300 000 – 500 000 paria, niin nykyään pesiviä pareja on 200 000 – 300 000. Sitä vastoin pikkuvarpusten määrä on runsastunut valtavasti. Lasse J. Laineen kirjassa pikkuvarpusten määräksi arvioitiin 7000 – 10 000 pesivää paria. Tänään pesiviä pareja on 150 000 – 250 000.

    Ja talvisin Suomessa saattaa ”jäkättää” jopa 2 000 000 pikkuvarpusta.

    Niin maailma muuttuu, varpuseni.

Puhuin myös romantiikasta.

    Pinon pohjalla sitäkin.

    Tai pöydälle levitettynä. Siroteltuna kuin kimppu kukkasia.

    Järjen ja tunteen dilemmaa selittää P.G. Wodehouse Jepuliksessaan.

    ”Ei, vaan meikäläisen kaltaisen, normaalisti vastakkaisen sukupuolen kanssa sujuvasti rupattelevan miehen sai hukkaamaan konseptinsa nimenomaan hänen yleinen henkinen asennoitumisensa”, Bertie Wooster tunnustaa. ”Tarkoitan että kun tyttö esimerkiksi aivan yhtäkkiä, ilman mitään johdattelua kysyy kaverilta, eikö tästäkin joskus tunnu siltä, että tähdet ovat Jumalan kukkaseppele, se panee miettiämään.”

    Panee miettimään... joo.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
Piikki Barcelonassa - piikki kansakunnan lihassa?

_________________________________

René Descartes: Teokset III. Suom. Mikko Yrjönsuuri, Jari Kaukua, Sami Jansson ja Tuomo Aho. Gaudeamus, 2015.

Gaby Hinsliff: We are overdosing on empathy. The Guardian, 18.2.2017.

Pertti Koskimies: Linnut. Lajiopas. Readme.fi, 2017.

Lasse J. Laine: Suomalainen Lintuopas. Helsinki Media, 1996.

P.G. Wodehouse: Kiitos, Jeeves. Suom. Kaisa Sivenius. Teos, 2016.