Bunkkerissa

 [lyhyitä lauseita]

Kyösti Salovaara, 2014.
Fort de Douaumont, Verdun.

Loppujen lopuksi hyvä herrasväki: parempi olla tekemättä mitään! Ennemmin tietoinen jähmeys! Siispä - eläköön kellari! … Mitä jos panisin teidät neljäksikymmeneksi vuodeksi istumaan ilman mitään tekemistä ja tulisin neljänkymmenen vuoden kuluttua luoksenne kellariin tiedustelemaan, mihin olette päätynyt? Saako ihmisen jättää neljäksikymmeneksi vuodeksi yksinäisyyteen ilman mitään tekemistä?

    - Fedor Dostojevski vuonna 1864 noin nelikymppisenä miehenä autofiktiivisessä teoksessa Kirjoituksia kellarista.

Olisi suorastaan virkistävää nähdä Sanna Marinin kävelevän mikrofonin taakse ja ilmoittavan, että nyt kaikki on menossa päin helvettiä.

    - Kari Enqvist radiokolumnissa Ylellä vuonna 2021.

Tuntuupa tulevan hauskaa! Toivottavasti tohtori Borg tulee. ’Kyllä hän tulee, mutta hän on vannonut ettei sano sanaakaan. Hän on hirvittävä mies puhuessaan, mutta kaikkein kammottavin olleessaan vaiti.’

    - August Strindberg autofiktiivisessä romaanissa Mustat liput vuonna 1907.

Bunkkeri on sodassa käytettävä kiinteä puolustusrakennelma. Se on yleensä sijoitettu lähes kokonaan maan alle: maan päällä näkyvissä on ainoastaan kupolikatto, joka sekin on usein peitetty esimerkiksi sammalella tai pienillä puilla… Bunkkerit pyritään valtaamaan räjäyttämällä tai liekinheittimellä, jolloin sisällä olijoilta loppuu happi.

    - Wikipedia vuonna 2021.

On mietteitä.

    On lauseita.

    Entä ajatuksia?

Bunkkerissa on eletty vuoden verran. Joitakin tiedusteluretkiä.

    Yleinen mielipide huojuu.

    Puutkin huojuvat tuulessa.

    Virkamiehet kaatuvat eteenpäin. Niin teki Suomen jalkapallomaajoukkue ennen muinoin, toistuvasti.

    Suunnitellaan. Mietitään. Ehdotetaan. Virkavastuulla.

    Ollaan sitä mieltä, että kellariin jätetyt pysyköön siellä. Vielä pari kuukautta. Pahimmassa tapauksessa pari vuotta.

    On se noloa.

    Joku hermostuu. Yleinen mielipide huojuu laidalta toiselle. Tuuli tyyntyy. Oksettaa.

    Virkamiehille kerrotaan, että Suomessa asuu yli miljoona ihmistä yksin. Helsingissä joka toisen talouden miehittää tai naisettaa yksi ihminen.

    Yksin ei ole kaksinaista.

Tietääkö aasi missä kulkee ylittäessään aasinsillan?

    Kop, kop, kop.

    Ääni ei ole selitys vaan silta.

    Sen ei tarvitse olla synkkä.

    Ihmisessäkin on. Valoisa puoli ja tumma, niiden välissä aasi.

    Ajattelen bunkkerissa, että tori on sen toinen ilme. Ei ole toria ilman bunkkeria. Ei olla bunkkerissa kuvittelematta toria.

    Korkealentoista tämä.

    Vaivihkaa liikutaan asiaa kohti. Mutta bunkkeri ei päästä otteestaan. Sininen taivas ja pääskynen.

    Yleinen mielipide liehuu lippuna tuulessa. Turhaan odotat totuutta. Selvää sanaa. Sanaa.

Ihminen rakentaa bunkkereita ja toreja. Sisälleen. Ja ulkoilmaan.

    Keskustelua käydään. Kummassa elämä on mukavampaa: bunkkerissa vai torilla?

    Puhutaan suomalaisesta torista, ei italialaisesta eikä espanjalaisesta. Kun puhutaan vedotaan espanjalaiseen ja italialaiseen. Voisiko asian esittää selkeämmin?

    Luovutaan helikopterista, dronesta, ilmavista haaveista.

    Ihan konkreettisesti. Saako Helsinkiin rakentaa. Uusia taloja, asuntoja, raiteita, toimistoja, teitä ja kauppoja? Yksinkertainen kysymys. Sata erilaista vastausta.

    Selvän saamiseksi vetoan Blaise Pascaliin.

    Mietteissään Pascal sanoi, että toiset arvostelevat kaikkea tunteen mukaan. He eivät ymmärrä järkiperäistä todistelua, koska käsittävät kaiken yhdellä katseella. Eivät ole tottuneet etsimään periaatteita.

    Toiset taas, tuumaili Pascal, harkitsevat kaikkea periaatteiden mukaan eivätkä ymmärrä tunteita. Periaatteita harkitessa ei ole mahdollista käsittää kokonaisuutta yhdellä silmäyksellä. Tarvitaan monta ajatusta.

    Jos toria ja sitä reunustavia taloja katsoo tunteella, yhdellä katseella, kaikkia muutoksia tulee vastustaa, koska periaatteet ja järki johtavat erilaisiin ajatuksiin.

    Jos taas lähtee erilaisista ajatuksista sen suhteen mikä on mahdollista, eivät tori ja sitä reunustavat talot ole este muutoksille. Jos olisivat, eihän niitä itseään olisi olemassa.

    Tässä puhutaan Helsingin rautatieasemasta ja Elielinaukiosta.

    Suomalaisen kaupungin kylmistä tuulista. En tiedä ketään joka viihtyisi Elielinaukiolla talvella, syksyllä, keväällä. Kolme päivää kesällä menettelee. Jos terassi on auki.

Kyösti Salovaara, 2020
Kalasatama, Helsinki.
Rakennetaan meren äärelle,
rakennetaan asuntoja, toimistoja...

Kyösti Salovaara, 2021.
Jätkäsaari, Helsinki.
... rakennetaan asuntoja meren äärelle.
Onko elinvoimaa? Identitettiä? Omaa leimaa?
Onko kaunista vai rumaa?
Onko ikuista vai kohta katoavaa? Ilmaisuvoimaa?

On niin vaikeaa.

    Pitäisi rakentaa. Mutta ei saa rakentaa.

    Tiekin pitäisi tehdä, mutta kun on kallio ja oravanpaskaa ja tunne.

    Vedotaan Italiaan ja Espanjaan.

    Eikö meidänkin pidä luoda piazza ja plaza? Tänne hyytävään Pohjolaan.

    Hieno ajatus. Mutta tulisiko kiihdyttää ilmaston lämpenemistä? Vai rakentaa piazzat ja plazat suurien ostoskeskuksien sisään, turvaan kolealta Suomelta? Lämmintä keliä ei voi ostaa ulkomailta.

    Viime kesänä viruksen vaivaamaa kansaa lohdutettiin Senaatintorin ravintolamaailmalla. Historiaan jumittunutta eliittiä hirvitti. Viiniä Engelin kintuille. 

     Piazzasta ja plazasta haaveilevat unohtavat, että ne on aina (Espanjassa, Italiassa) reunustettu terasseilla, ravintoloilla ja putiikeilla - historian painolastista välittämättä tai juuri sitä kunnioittaen.

    Tulevana kesänä helsinkiläisen torin ravintolamaailma viedään syrjemmälle. Niin se ei "pilaa" historiaa, jähmeää arvokkuutta. Jääköön Senaatintori tyhjäksi. Näin kansalainen pakotetaan ymmärtämään alamaisuutensa.

    Ihan saksalaista meininkiä.

    Ainakin jos uskon englantilaista kirjailijaa Len Deightonia.

    Miksi en uskoisi, hyvä heppu.

    Kirjoitti romaanissaan Lontoon ottelu, että ”Berliini on ankea harmaakivinen kaupunki”. Se on karun protestanttinen. ”Kadut ovat leveitä kuin rakennukset korkeita.”

    Leveillä kaduilla ihminen muuttuu kääpiöksi. Manhattanin pilvenpiirtäjätkään eivät nujerra ihmishahmoa samalla tavalla. Sanoi Deighton.

    Tuleeko Helsinki mieleen? Avarat torit, joilta tuuli pyyhkii inhimillisyyden. Tyhjä tila korostaa suomalaisen ihmisen alamaisuutta; sitä että hänen paikkansa on bunkkerissa.

Sanat ja sanat.

    Älä tule opettamaan miten lause rakennetaan.

    Helppo homma. Alkuun sana, sitten verbi, sitten…

    Muuan perustelu uuden rakentamisen vastustamiselle Helsingin Sanomien yleisönosastosta: ”Elävöittäminen tarkoittaa… että kaupunkikuvaan syntyy uutta, ilmaisuvoimaista ja aikaa kestävää arkkitehtuuria, jolla on identiteetti ja omaleimainen merkitys kaupunkikuvassa.”

    Sanojen tyhjiä merkityksiä katujen ja torien pölyssä.

    Kuka määrittelee rakennuksen identiteetin? Entä omaleimaisuuden? Mistä tietää mikä kestää? Onko kuollut tila elinvoimaa? Ehkä jos sen niin määrittelee. Ilmaisuvoima syntyy vain rakentamalla. Tyhjä ilmaisee tyhjän.

    Onko olemassa universaali identiteetti? Sellainen jota voi käyttää hyvän ja huonon mittakeppinä?

    Ei tietenkään.

    Sellaista ei ole eikä tule.

    Ihmiset käyttävät sanoja kuin liekinheitintä. Imetään toista mieltä olevilta happi. Ollaan oikeammassa kuin oikeassa olevat. Ajetaan heikot pakoon. Kontatkoon bunkkeriinsa. Kuvitelkoot olevansa turvassa.

    Tori tyhjenee. Rakennukset torin reunalla nyyhkivät kevätsateessa. Kolkko tuuli. Roskia ilmassa, reikiä mielessä.

    Ollaan vakavia.

    Nauretaan koko jutulle.

    Ei sanota päivää tutulle.

    Eläköön Suomi! Eläköön Helsinki!

    Minä bunkkerissa… e-l-ä-k-ö-ö-n?

Kyösti Salovaara, 2014.
Fort de Douaumont, Verdun.
Turvassa pahalta maailmalta?