Ei auta valitus ja murhe

 [ilmasto vai kesäkelit?]

Kyösti Salovaara, 2018.

Tosiasiassa Suomessa ei ole vuonna 1968 yhtään vesistöä, jonka saastuminen olisi pysäytetty… vesistöihin jo päässeitä jäteaineita on käytännöllisesti katsoen mahdotonta koskaan poistaa, jo pilaantuneen vesistön tasapainon palauttaminen entiselleen on ratkaisematon ongelma.

- Pentti Linkola Luonto-Liiton talvipäivillä vuonna 1968.

Kun ruvettiin näkemään tarkemmin, niin havaittiin, että luonnon ja tuhoamisen estämisen estää yksityinen omistusoikeus. Se riistää ja rakentaa rannat, loiskuttaa niille lantaiset laineet, se öljyää silakat ja sorsat suoraan Itämereen, fosforoi hauet, tappaa villit linnut ja elohopeoi kanojenkin munien kultaiset sydämet. Paljon on kusta virrannut Vantaassa…

- Arvo Salo ja Bo Ahlfors vuonna 1970 teoksessaan 60-luku.

Tällä hetkellä noin 97 prosenttia ihmiskunnan teollisesti tuottamasta energiasta saadaan fossiilisista polttoaineista… Jos ihmiskunnan energiantarve joskus tyydytetään ydinvoimalla fossiilisten polttoaineiden sijasta, ilmakehän hiilidioksidin kasvu mahdollisesti lakkaa. Täytyy vain toivoa, että tämä tapahtuu ennen kuin on ehtinyt aiheutua mitään mitattavissa olevia ekologisia tai ilmaston muutoksia.

- Rooman klubin tutkimussuunnitelmaan liittyvä raportti Kasvun rajat vuonna 1972.

Poikkeuksellisen leudon ilmastovaiheen keskellä on paikallaan muistaa, että geologisesti ajatellen elämme jääkautta eli kylmää ilmastovaihetta, jota on kestänyt jo noin 52 miljoonaa vuotta… Nykyisen käsityksen mukaan pitkäaikaisen kylmenemisen syyt liittyvät mannerlaattojen liikkeisiin ja törmäyksiin, mikä on aloittanut vuorijonojen muodostumisen… Näyttää siltä, että ilmaston vakaus on hyvin harvinaista, kun taas epävakaat, lähes kaoottiset ilmasto-olot ovat todennäköisesti vallinneet pitkien kylmien ilmastovaiheiden aikana...Varmaa on ainoastaan se, että ilmasto muuttuu.

- Geotieteiden laitoksen professori, geologian ja paleontologian dosentti Juha Pekka Lunkka vuonna 2008 teoksessaan Maapallon ilmastohistoria - kasvihuoneista jääkausiin.

Ilmastomuutoksen esiin nouseminen on jo tuottanut luonnon monimuotoisuuden ja kasvisruokavalion puolustajille uuden argumentin edistää omia lempiteemojaan. Keskustelussa on ajoittain nähty jopa ilmastofanatismin piirteitä.

    Monia ihmisiä ärsyttää, jos joku ”oikeaoppinen” tulee ohjeistamaan kanssaihmisiään siitä, kuinka tulisi syödä, liikkua, asua, viettää vapaa-aikaansa ja niin edelleen. Tällaista fundamentaalisuutta on kautta historian koettu uskonnollisissa liikkeissä ja 1970-luvun stalinismin vuosina.

- Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas vuonna 2021 teoksessaan Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin.

Tätä kirjoittaessa lunta sataa, pakkasia povataan, jos kohta sitten lämpenee. Laduilla näkee hiihtäjiä, talitintit värjöttelevät puiden ja pensaiden suojissa.

    Saa nähdä koska kevät alkaa, kesästä puhumattakaan. Jos vanhat merkit pitävät kutinsa, ne alkavat ja loppuvat syksyyn mennessä, seuraavaa talvea odotellessa.

    Taaksepäin näkee paremmin kuin eteenpäin. Tulevaisuutta voi ennustaa menneisyyteen perustaen. Yllätyksiä kuitenkin tapahtuu. Kukaan ei tiedä mikä tässä hetkessä olisi paras teko kaikista mahdollisista ilmastomuutoksen pahojen seurauksien välttämiseksi, hyvien luomiseksi.

    Hyvää ei nimittäin ole sellainen päätös, jolla aiheutetaan paluu yhteiskunnalliseen menneisyyteen. Mutta sellaisiakin päätöksiä jotkut ovat valmiita tekemään. Viis ihmisestä kunhan luonto säilyy koskemattomana.

Ilma on sakeana faktoja ja tunteita, tietoa ja luuloa ja kaikkea mitä väliin mahtuu. Toiset vetoavat luonnontieteeseen, toiset psykologiaan, jotkut uskovat horoskooppeihin ja muutamat tiukkahuuliset väittävät, että ilmaston muuttuminen on seurausta ihmisten synneistä.

    Kaikki ovat oikeassa.

    Kukaan ei ole oikeassa.

    Tarpeeton yliviivataan.

    Pakinan alkuun kerätyt satunnaiset mielipiteet vuosien varrelta kuvastavat hyvin luonnonsuojelusta ja ilmastonmuutoksesta käytyä keskustelua. Sanottu riippuu sanojasta, vaikka faktat ovat yhteisiä.

    Tulevaisuuden ennustaminen olisi helpompaa, jos tietäisi kaikki faktat, kaikki syy- ja seuraussuhteet ja osaisi ennustaa miten ihminen käyttäytyy eri tilanteissa. Mutta tämäkään ei riitä, koska yhteiskunta ihmisineen ei ole laskuharjoitus vaan elävä, dynaaminen organismi. Kun kaikki riippuu kaikesta ja kun on pyritty luomaan tasa-arvoinen, vapaa, turvallinen ja mukava maailma, se koostuu niin monesta parametrista, muuttujasta, että yhteen koskeminen voi vinouttaa sata sen ympäriltä.

    Kuka uskaltaa puukottaa hyvinvointivaltion parametreja tiedostaessaan tehtävän vaikeuden?

Kyösti Salovaara, 2018.

Säätilat ja ilmasto ovat kaksi eri asiaa. Niin meille kerrotaan ja vakuutetaan.

    Säätilankin ennustaminen on pirun vaikeaa.

    Ilmaston muutoksen ennustaminen näyttää helpommalta - syystä, jota maallikko ei ymmärrä. Jos ensi viikon säätilan ennustaminen perustuu ilmakehässä ja maanpinnalla suoritettaviin mittauksiin ja niiden sovittamiseen aikaisemmin laadittuihin malleihin, niin miksi ne antavat huonomman tuloksen kuin ilmastomallin viidenkymmenen ja sadan vuoden ennusteet, jotka perustuvat mittaustuloksiin, ilmastoparametrien historiaan ja niiden pohjalta rakennettujen mallien takautuvaan kykyyn ennustaa tulevaa?

    Kun 1900-luvun loppupuolella ”keksittiin” uusi matematiikan sovellusalue niin siitä, ns. kaaosteoriasta tuli kaiken vaikean ennustamisen synonyymi. Kaaosteorialla perusteltiin sään, pörssikurssien ja jopa biljardipallon liikkeen ennustamisen vaikeutta, jopa mahdottomuutta. Kun suomalainen poliitikko niistää eduskunnassa, Pekingissä pidätetään paremmasta Kiinasta haaveillu opiskelija.

    Kaaosteorian hype väljähtyi nopeasti. 

    Matemaatikot ja dynaamisen fysiikan mallintajat selittivät, että kaaosteoria ei ole mitään uutta eikä mullista matematiikkaa eikä dynaamisten prosessien selittämistä. Jos kaikki monimutkaisen ilmiön - säätilan, ilmaston, pörssikurssien, biljardipallon liikeradan mahdollisuuksien ja poliitikon aivastamisen pisaroiden leviämisen - olemukseen vaikuttavat tekijät tiedetään ja pystytään laskemaan, mitään ”katastrofia”, yllättävää kaaosmaista muutosta ei olekaan olemassa.

    No, säätilaa ei edelleenkään pystytä täysin ennakoimaan, jos kohta tehokkaat tietokoneet ja runsas mittauspisteistö auttavat asiaa. Biljardissa kilpaillaan edelleen eikä kukaan voi varmasti sanoa milloin pörssikurssit nousevat tai laskevat. Poliitikot jätetään rauhaan - nyt.

Kansi: Timo Numminen
Tammi, 2021. 181 sivua.

Petteri Taalas (s. 1961) on suomalainen meteorologi, Ilmatieteen laitoksen entinen pääjohtaja ja Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n nykyinen pääsihteeri.

    Taalas on ollut jatkuvasti eturivissä sekä ilmaston tutkijana että hallintomiehenä. Niinpä hän ”muistaa” omista kokemuksistaan, kuinka Eurooppa ja maailma ratkaisivat puita tappavan happamoitumisongelman ja ilmakehän otsonikadon arvoituksen. Suurien ongelmien ratkaiseminen antaa uskoa, että myös ilmaston lämpeneminen ja sen uhkaavat seuraukset voidaan välttää.

    Linkola ennusti ettei saastuneita vesistöjä pystytä koskaan palauttamaan luonnontilaan. Arvo Salo ja Bo Ahlfors väittivät, että yksityisomistus ja perustuslaki estävät luonnon- ja ympäristön suojelun, niin että Vantaanjoki virtaa kusen ja paskan cocktailina Suomenlahteen ikuisuuden tappiin asti.

    Onneksi Linkola ja demaritoverit olivat väärässä. Tällä hetkellä Vantaanjoen suulla pohditaan teollisuuden syntyajan voimalaitospadon purkamista, koska jokeen on nousemassa niin paljon taimenia ja muuta kalaa etteivät ne muuten mahdu uimaan kutupaikoille joenvarren purojen somerikkoon.

    Happamoitumisen lopettaminen, otsonin palauttaminen ja vesistön tilan parantaminen onnistuivat ilman, että ihmisten olisi pitänyt luopua hyvinvointivaltion eduista ja omasta vapaudestaan elää ja toimia. Tietenkin ”joku” maksoi kehityksestä, mutta osittain ja enimmäkseen muutos parempaan tapahtui teknologian edistyessä ja tuottavuuden kasvaessa.

    Ilmastomuutoksen hillitseminen näyttää rankemmalta urakalta. Ihmisiä pelotellaan ja uhkaillaan suoraan ja välillisesti. Sanotaan että kaikkien pitää luopua… jostakin. Jos ei muusta niin 15 vuotta vanhasta japsikärrystä kuitenkin.

Ihmisiä huolestuttaa se, Petteri Taalas sanoo kirjassaan Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin, ”miten he voivat tulevaisuudessakin liikkua kohtuuhinnalla, syödä valitsemaansa kohtuuhintaista ruokaa ja lomailla haluamallaan tavalla. Ilmastonmuutoksen torjunnan esittäminen asketismia ja itseruoskintaa vaativana katumusharjoituksena sataa populistien laariin… Arvostan edesmennyttä Pentti Linkolaa, joka toteutti oppejaan omassa elämässään, mutta jos ilmastonmuutoksen torjunta yhdistetään vain ääritoimijoihin, jokaista koskettava tärkeä asia saattaa saada ei-toivotun imagon ja varjon.”

    Kokemuksensa tiedostaen ja ilmaston suurta kuvaa katsoen Taalas pyrkii rauhoittamaan keskustelua erotellen suuret asiat pienistä ja keskittämällä huomiota siihen, että vain fossiilienergiasta luopuminen johtaa merkittävään tulokseen. 

    Taalas muistuttaa myös suhteellisuudentajusta: lentoliikenne aiheuttaa vain 2 % maailman päästöistä, karjatalouden metaanipäästöt ovat vähäiset verrattuna trooppisten suoalueiden metaanipäästöihin, Suomen metsien hiilinielut eivät pelasta maailmaa mutta metsien hyötykäytön lopettaminen johtaisi meidän elintasomme romahtamiseen ja että Saksan älytön päätös luopua ydinvoimasta lisää eurooppalaisia hiilidioksidipäästöjä mittavasti. Tarvitaanko kehäykköselle tietullit, jotta saksalainen ”idiootti” saa vapaasti tuprutella hiiltä taivaalle?

    Kun Taalaksen kirja ilmestyi, se sai huomattavasti julkisuutta. Kirjoittajan herrasmiesmäinen ilmastofanatismin kritiikki noteerattiin mediassa. Hänen mielipiteitään lainattiin.

    Mutta sitten kirja hävisi julkisesta keskustelusta tykkänään, jonnekin. Helsingin Sanomat ei ole sitä vieläkään arvostellut eikä kaiketi arvostelekaan. Kenties Hesarissa on valittu ultrakova journalistinen linja ilmastomuutoksen torjunnassa – asketismia ja itseruoskintaa henkivään kuorolauluun ei kaivata ristiriitaisia sointuja, vaikka ne lausuu niinkin kokenut ja tietävä henkilö kuin Taalas.

Kyösti Salovaara, 2011.

Edellä sanotusta voi päätellä, että Petteri Taalas suhtautuu rauhallisesti, herramiesmäisesti, jopa diplomaattisesti ilmastonmuutoksen ympärillä ja sisällä käytävään keskusteluun. Ilmastokeskustelun äärimmäisten mielipiteiden ja vaatimusten kritiikki vie vain pienen osan Taalaksen kirjasta.

    Itse asiassa petyin Taalaksen teokseen; odotin siltä poleemisempaa otetta ja myös filosofisempaa suhtautumista ilmastomuutoksen torjunnan mahdollisuuksiin. Median räväkkä vastaanotto kirjan ilmestyttyä lupasi enemmän.

    Suppea kirja rakentuu kirjoittajan elämänkertamuistelusta ja ilmastonmuutoksen fysikaalismatemaattisten faktojen kertauksesta. Tätä ei tietenkään parane kritisoida. Kaiken pitää perustua faktoihin.

    Mutta voiko ilmatieteilijä rajoittua pelkästään koviin faktoihin, kun kysymyksessä on maapallon valtioiden ja yhteiskuntien ihmisten tulevaisuus sekä joukkoina että yksilöinä ja heidän hyvinvointinsa tuossa tulevaisuudessa?

    ”Ratkaisut ovat viime kädessä poliittisia”, Taalas sanoo, ”vain yhtä ’oikeaa’ ratkaisua ei ole olemassakaan. Pohdinnassa on syytä ilmaston lisäksi huomioida talous, työllisyys, luonto, ulkopolitiikka, liikenneyhteydet, energian saatavuus ja niin edelleen.”

    Ja niin edelleen…

    Suppeassa kirjassa ei ratkaisuvaihtoehtoja voi tietenkään esitellä laajasti, mutta Petteri Taalas pärjäisi kuitenkin ”hyvänä” asiantuntijana niitä esittämään. Ilmastokeskustelu - ratkaisuvaihtoehtojen esittäminen ja niistä päättäminen - ei saisi ajautua kahteen ääripäähän, joista toinen puhuu vain faktoista ja toinen politiikasta, sillä faktat ovat myös politiikkaa ja politiikka on myös faktoja.

Kun yhteisesti hyväksytty luonnontieteellinen käsitys ihmisen vaikutuksesta ilmastonmuutokseen on vuosien mittaan löytynyt tutkimukseen ja tieteelliseen dialogiin perustuen, Taalas olisi voinut käsitellä erilaisten käsitysten ja väitteiden ja jopa ”tieteellisten” faktojen välisiä ristiriitoja, sillä kai niitä yhä on, ainakin epäilyjä ennustuksien varmuudesta ja niiden todennäköisyydestä.

    Ilmatieteilijän muistelmista saa käsityksen, että Petteri Taalas on aina ollut ”oikeassa”; jo ennen kuin tutkimuksia on viety edes loppuun asti. Tässä suhteessa kirja on vähän omahyväinen tai hieman rumasti sanoen imelän jälkiviisas.

    Rohkeasti liioitellen sanon, että Taalas on ”huono voittaja”. Hän ei juuri arvosta eri mieltä olleita eikä erilaisia näkemyksiä esittäneitä. Hän suhtautuu melkein pilkallisesti geologeihin, jotka maankuoren fyysisestä historiasta ovat rakentaneet mallin tai malleja ilmaston muutoksille.

    Olisi hedelmällisempää jos Taalas esimerkiksi vertaisi ilmatieteilijöiden ilmastomallia geologien vastaavaan. Jos geologit ovat väärässä nähdessään ilmaston menevän kohti jääkautta, niin tätä kannattaisi selventää enemmän, jopa filosofoiden.

    Alussa lainattu geologi ja paleontologi Juha Pekka Lunkka - joka ei millään muotoa kiistä ihmisen vaikutusta ilmaston muuttumiseen – sanoo Maapallon ilmastohistoriansa loppusanoissa, että menneiden aikakausien geologinen aineisto paljastaa, kuinka ilmastonmuutokset ovat rajuimmat pohjoisilla alueilla maapallon keskilämpötilan kohotessa. Mutta samalla Lunkka korostaa tulevaisuuden ennustamisen vaikeutta: ”Maapallon ilmasto on kuitenkin monimutkainen järjestelmä, ja on lähes mahdotonta ennustaa tarkasti, miten maapallon ilmasto kehittyy tulevaisuudessa.”

    Tiedemiesten ilmastokonsensuksesta huolimatta - tehdyistä ja tulevista ratkaisuista riippumatta - maapallon ilmasto voi kaukaisessa tulevaisuudessa muuttua ihmisen kannalta katastrofimaisesti joko entistä parempaan tai valtavasti pahempaan suuntaan.

    Niin tai näin, murhe ja valitus eivät auta.

    ”Täällä ei auta valitus ja murhe, vaan työ ja toimi”, Taalas lainaa Aleksis Kiven Seitsemää veljestä motokseen ilmastonmuutoksen torjuntaan. Se lienee kaikessa yksinkertaisuudessaan riittävän haastava ohje.

Kyösti Salovaara, 2020.
Torcalin luonnonpuisto
Antequerassa, Málagan provinssissa. 
Kalkkikivikerroksia pusertui Välimeren pohjaan
150 miljoonaa vuotta sitten. Yli kilometrin
korkuiseksi vuoristoksi se kohosi 55 miljoonaa vuotta
sitten. Sen jälkeen tuuli ja sade muokkasivat
kalkkikivestä "taideteoksia".