Riuttahai

 [tilat ja rajat]

Kyösti Salovaara, 2019.

Aikaisempien kokemusten merkitystä kuvaa nasevasti Kongon altaan kääpiöitä tutkineen amerikkalaisen arkeologin Colin Turnbullin kertoma pikkujuttu.

    BaMbutit (Iturin metsäalueen kaikkien kääpiöiden yhteisnimitys) viettävät koko elämänsä niin tiheän metsän ympäröimänä, että he ovat tuskin koskaan kokeneet pitempää etäisyyttä kuin muutama kymmenen metriä heistä itsestään joen tai aukeaman toiselle puolelle. Muulloin heidän näkyvä maailmansa on puristunut pieneksi heidän ympärillään. Tämän taustan mukaisesti he tulkitsevat näkemiensä esineiden koon ja etäisyyden.

    Eräänä päivänä Turnbull vei Kenge-nimisen baMbutin kauas metsän ulkopuolelle Albertin järveen kuvastuvalle vuorelle. Siellä Kenge, jonka oli miltei mahdoton uskoa maailman voivan olla ilman puita, teki klassisen havaintovirheen. Osoittaen useiden kilometrien päässä laiduntavaa puhvelilaumaa hän kysyi: ”Mitä hyönteisiä nuo ovat?”

    Turnbull sai kauan miettiä mitä Kenge mahtoi tarkoittaa sanoillaan. Koska puhvelit tuon matkan päästä näyttivät niin pieniltä, Kenge otaksui niiden olevan pieniä, itse asiassa vain hyönteisten kokoisia. Paljon suuremmassa määrin kuin tajuammekaan, me Kengen tavoin ”näemme” sellaista mitä kokemuksen perusteella osaamme odottaa näkevämme.

- Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty. (Origins, 1977.) Suom. Virve Kajaste ja Antero Manninen. Kirjayhtymä, 1978.

Paljon sanoja, runsaasti kuvia, liikkuvia ja paikalleen seisahtaneita: maailman selitys?

    Sanoista ei ole puutetta.

    Mutta mitä ne tarkoittavat? Ovatko puolueettomia? Yksikäsitteisiä? Universaalisti ymmärrettyjä? Totuus semmoisenaan?

    Mitä enemmän sanoilla leikkii, sitä vakuuttuneemmaksi tulee, että sanoja käytetään epämääräisesti. Kirjoittaja, sanan valitsija kenties tietää tarkoituksensa, mutta pukee sen hämäriksi laatusanoiksi, aivan kuin ei olisi varma mitä haluaa sanoa ja tarkoittaa.

    Kun joku vaatii, esimerkiksi, että uuden kaupunkirakentamisen pitää olla ”omaleimaista”, ”ilmaisuvoimaista” ja että sillä on ”identiteetti” ja että se ”kestää”, hän ei oikeastaan sano mitään toisille vaan puhuu pelkästään itselleen.

    Julkinen debatti on usein monologien taistelua. Aseina käytetään epämääräisiä sanoja, joilla ei ole yhteisesti ymmärrettyä merkitystä.

Mutta tietääkö ihminen itsekään mitä sanoo?

    Onko se edes mahdollista?

    Tietenkin pöytä on pöytä. Mutta millainen pöytä on ”omaleimainen” ja minkälaisella pöydällä on ”identiteetti”?

    Johtuuko ilmaisujen hämäryys ihmismielen kerrostumien hämäryydestä? Erilaisten tunteiden kirjosta, jota on mahdoton tai melkein mahdoton koodata sanoiksi ja selityksiksi. Ihminen osaa kertoa mistä pitää ja mitä inhoaa, mutta miksi pitää ja miksi inhoaa, saattaa olla vaikea kuvata universaalisti, niin että naapuri ja naapurin naapuri ymmärtävät pitämisen ja inhoamisen perustelun.

    Onko tässä ensimmäinen raja ylitettäväksi kun maailmaa kuvataan? Siis rajat tai paremminkin rajat ihmisen sisällä ovat jotakin niin vaikeasti määriteltävää, että siitä ei oikein voi puhua.

    Optimisti ajattelee, että viis ihmisen sielun mutkikkuudesta, onhan konkreettinen todellisuus olemassa: talot, tiet, meret, vuoret, torit ja parkkipaikat, autot ja lentokoneet, makkara ja olutpullo, nojatuoli, orkidea ikkunalaudalla, kissa pankolla ja kirves puuliiterissä.

    Optimisti luettelee kaikki tietämänsä sanat ja huokaisee: tulipa maailma kuvatuksi täsmällisesti!

Kyösti Salovaara, 2021.

Kyösti Salovaara, 2018.
Ei saa koskea!
Elielinaukio ja Plaza Mayor:
Kansallismaisemat Helsingissä ja Salamancassa. 

Tämä menee sekavaksi.

    Jos vetäytyy vastuusta sanoa ”tosia” sanoja, mitä jää jäljelle?

    Paul Auster sanoi tai paremminkin kirjoitti eräässä romaanissaan, että koska ihminen ei tunne edes itseään, miten voisi kirjoittaa muista ihmisistä luotettavasti. Ehkä ei mitenkään ja siksi fiktio onkin kirjoitus kirjoittajastaan eikä muista ihmisistä. Hemingway taas kirjoitti siitä mitä ihmiset tekevät, sanovat ja mihin he menevät tai missä istuvat. Behavioristi ei katso ihmisen sisään, koska ajattelee että seuraamalla ihmisen askeleita paljastuu myös se mitä ihmisen mielessä on.

    Kävellessään kaupungilla kulkija ylittää monenlaisia rajoja. Hän ei huomaa eikä tajua, että rajojen projektio on hänessä itsessään: siinä mitä hän on baMbuti Kengen tavoin aikaisemmin nähnyt ja kokenut.

    Pitäisikö tässä jo hypätä Georges Bataillen hämärään ajatusmaailmaan?

    Vai otetaanko vielä yksi konkreettinen esimerkki rajoista ja niiden vaikeasta ylittämisestä?

Sattumalta, erästä asiaa selvitellessä, ajauduin Raymond Chandlerin romaanisuomennokseen pariin. Yllätyin kuinka eri tavalla kaksi suomentajaa oli ”tulkinnut” Chandlerin ainakin pinnalta yksinkertaisia ja konkreettisia lauseita.

    Mutta, niin kuin Kersti Juva sanoo teoksessaan Löytöretki suomeen (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019), ”suomentaminen on tulkitsemista. Pienin tulkittava yksikkö on lauseke, mutta sitä ympäröi virke, kappale, kirjailijan tuotanto, aikakausi ja kulttuuri… Suomennettu teos ei ole koskaan sama kuin alkuteos.” Juvan mukaan kieli ei ole pelkkä koodi. ”Kieli on yhteisön ääni, tapa jolla joukko ihmisiä kommunikoi keskenään. Se hioutuu vuorovaikutuksessa sen mukaan, mitä halutaan sanoa ja mitä toiset voivat ymmärtää.”

    Mitä toiset voivat ymmärtää!

    Kielellä, kommunikaatiolla on näin ollen monta barrikadia ylitettävänään joten lähetetty ”sanoma” saattaa kompastua moneen kertaan. Joskus niin käy heti alussa, kun sanoman muotoilija yrittää itselleen kertoa mitä yrittää sanoa.

    Kun Kersti Juva pohtii ymmärtämisen barrikadia kahden eri kielen välillä, eikö samanlaisia barrikadeja ole myös yhden kulttuurialueen sisällä? Onko ”puheavaruutemme” yhteinen vai koostuuko se erilaisista kokemuksen ja tietämisen avaruuksista. Jos, niin pitäisikö erilaisia suomalaisia varten myös suomeksi kirjoitetut romaanit ja debatit ”kääntää” samalla tavalla kuin käännetään tekstejä kielestä toiseen?

    No, Chandler kirjoitti romaanissaan Pikkusisko (1949) näin: ”Five minutes later the buzzer sounded on the outer door of the half-office I use for a reception room. I heard the door close again. Then I didn’t hear anything. The door between me and there was half open.”

    Vuonna 1959 Eero Ahmavaara suomensi vastaavan kohdan WSOY:n julkaisemassa laitoksessa näin: ”Viisi minuuttia myöhemmin ulomman huoneen, odotushuoneen, hälytin surahti. Kuulin oven painuvan jälleen kiinni. Sitten en kuullut enempää. Huoneestani etuhuoneeseen johtava ovi oli puoliauki.”

    Ahmavaaran suomennokset olivat luistavia, mutta huolimattomia. Niistä oli jätetty myös lauseita ja kappaleita pois. Niinpä WSOY julkaisi Chandlerin romaanit (Seppo Virtasen suomentamaa Syvää unta lukuunottamatta) uusina käännöksinä.

    Kalevi Nyytäjän pedanttiseen tarkkuuteen pyrkivä suomennos meni Pikkusikon esimerkissä vuonna 1987 näin: ”Viisi minuuttia myöhemmin pirahti summeri eteisenä käyttämäni toimistonpuoliskon ulommassa ovessa. Kuulin miten ovi jälleen sulkeutui. Sitten en kuullut enää mitään. Oman puoleni ja eteisen välinen ovi oli raollaan.”

    Tulkitseeko Nyytäjä Chandlerin tekstimaisemaa paremmin kuin Ahmavaara? Kumpi sovittaa suomalaisen kokemuksen paremmin amerikkalais-englantilaisen Chandlerin kuvaaman Kalifornian mielentilaan?

Kyösti Salovaara, 2019.
Aittakuru - polku historiaan.

En voi mitään tunteelle, että minusta Eero Ahmavaaran suomennokset kuvastavat Chandleria herkemmin kuin Nyytäjän suomennokset - siitä huolimatta että Ahmavaaran huolimattomuus tai huolettomuus alkutekstin suhteen on ilmeistä.

    Tunteeni voi johtua siitä, että luin Chandleria ensimmäisen kerran teini-ikäisenä 60-luvun taitteessa. Sen jälkeen, vuosia myöhemmin, Nyytäjän kieli ei tuntunut ”aidolta”, pikemminkin kömpelöltä. Olin/olen kokemukseni vanki. Ahmavaaran mielikuvamaailma on minulle samaa kuin Kengelle hänen tiheä, läpikulkematon metsänsä Afrikassa.

    En yritä etsiä vastausta George Bataillen teoksesta Sisäinen kokemus (L'expérienne intérieure, 1943 ja 1954. Suom. Viljami Hukka ja Anna Nurminen. Gaudeamus, 2020). Bataille on siihen liian vaikea, hämärä ja mutkikas, älykäs.

    Mutta jotakin silti ymmärtää.

    Jopa Bataillea lukiessa.

    Bataille sanoo, että ongelmamme on, että pyrimme sanoillamme luonnollisesti koettavan tuolle puolelle. Selitämme selittämätöntä. Joudumme sanojen juoksuhiekkaan:

    ”Hiekka, johon hautaamme itsemme ollaksemme näkemättä, on tehty sanoista, ja kun kyseenalaistamisen on tultava toimeen sanoilla, mieleen tulee - siirtyäkseni yhdestä mielikuvasta toiseen - räpiköiden vajoava ihminen, joka uppoaa sitä enemmän mitä enemmän hän rimpuilee. Sanoissa ja niiden muodostamissa labyrinteissä, niiden mahdollisten lamaannuttavassa rajattomuudessa ja niiden vääjäämättömässä petollisuudessa, on tosiaan jotain juoksuhiekan kaltaista.”

    Sanojen labyrintti imee meidät itsestä pois. ”Sanat imevät elämämme lähes kuiviin”, Bataille kirjoittaa. ”Sanojen väsymättä touhuava muurahaislauma on kerännyt, raahannut pois ja kasannut kekoon elämästämme lähes joka ainoan risusenkin.”

    Sanat ovat tosia ja eivät ole.

    Bataille johdattelee ajatuksen ihmisyksilön sisäiseen, mykkään, käsittämättömään osaan (mutta onko sellainen olemassa?), sisäisiin tiloihin, joiden kohdalla kieli on avuton: ”Se ei kykene sanomaan mitään, ja se voi vain yrittää viedä huomion näistä tiloista muualle, minkä niiden epämääräisyys tekee helpoksi.”

    Syntyisikö todempaa kirjoitusta jos ei sanoisi sanaakaan?

Kyösti Salovaara, 2011.
Tie!

Seisot suuren meren rannalla.

    Horisontti on kaukana, tuskin sitä näkee.

    Avara maisema lohduttaa. Et halua yksin keskelle merta, mutta tiedät että horisontti liukuu kauemmaksi kun purjevene seilaa sitä kohti. Ja jossakin… ”Elämä ei koskaan sijaitse missään tietyssä kohtaa”, sanoo Bataille, ”vaan se siirtyy nopeasti paikasta tai paikoista toiseen kuin virtaus tai eräänlainen sähkövirta. Jos yrität saada otteen ajattomasta olemuksestasi, kohtaat ainoastaan liukuman, katoavaisten ainestesi summittaisen leikin.”

    Tie johtaa mutkan taakse. Tasanko jatkuu vuoristoon. Löydät ajattomuudelle konkreettisen tilan, hetkeksi.

    Tien ”idea” lohduttaa. Kivikon takana on jotain… kunhan kävelet. Eikä tie lopu vuoristoon saapuessasi. Ehkä vuoristo pitää kiertää, kenties löydät kanjonin joka luikertaa vuorien välistä.

    Eikä pelkästään tori ole idea, vaan sitä katselevat ihmiset. Sinne tulevat ja näkevät. Yhteinen kokemus on kuitenkin samanlaisuudessa erilainen.

    Jos erilaisuutta ei myönnä, epämääräisistä adjektiiveista tulee ymmärryksen labyrintti, juoksuhiekkaa, johon kommunikaatio uppoaa.

    Pakinan otsikkoa en osaa selittää. En yritä. Se tuli.

    ”Riuttahait syövät pääasiassa pieniä luukaloja rannan tuntumassa” kirjoittaa Wikipedia. ”Hait nukkuvat usein merenpohjassa tai luolissa. Riuttahait viihtyvät koralliriuttojen läheisyydessä.”

    Sanan ympärillä todellisuus - todellisuuden sisällä sanat.