Suezin laivalla on viesti

 [mutta mikä se on?]

Kyösti Salovaara, 2014.
Konttilaiva Hampurin satamassa.
Meri on globalisaation valtaväylä.

Suezin kanavaan poikittain jämähtänyt 400-metrinen konttilaiva kertoo jostain paljon enemmästä kuin yhden merkittävän kulkuväylän väliaikaisesta tukoksesta… Konttijätti Ever Givenin haverista on luettavissa myös pysyvämpiluontoinen viesti: näin haavoittuvainen maailma on. Tämä on viesti, jota maailma ei nykyoloissa olisi varsinaisesti tarvinnut. Mutta viestistä kannattaa silti ottaa vaarin.

- Heikki Aittokoski Helsingin Sanomissa 26.3.2021

Me olemme yksi laji, yksi kansa. Jokainen yksilö koko maapallolla kuuluu lajiin Homo sapiens sapiens, ja ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita. Ihmisen kyvyt sallivat luoda kulttuuria mitä erilaisimmin ja mitä värikkäimmin tavoin. Eri kulttuurien välisiä useinkin hyvin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mitä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin. On selviön toistamista, jos politiikkaa sanotaan kansainväliseksi. Kun näin on, siitä seuraa, että jokainen yritys pitkäaikaisen turvallisuuden takaamiseksi voi onnistua vain globaalisen määrätietoisuuden ja tahdon voimin.

- Richard E. Leakey ja Roger Lewin: Ihmisen synty. (Origins, 1977.) Suom. Virve Kajaste ja Antero Manninen. Kirjayhtymä, 1978.

Kummallisia aikoja, outoja uutisia, tavanomaista puhetta.

    Ihminen panee parastaan kuuluakseen laumaan. Julistaa olevansa kera.

    Mutta samaan aikaan ihminen korostaa persoonallisuuttaan. Erilaisuuttaan. Erinomaisuuttaan. Haluaan poiketa yleisestä. Tarvettaan ilmaista yksilöllinen näkemys.

    Halut ja tahdot menevät moneen suuntaan. Risteävät ja poikkeavat.

    Eikö taidekin pyri erottautumaan? Jos taideteokset - kirjat, maalaukset, musiikkikappaleet jne. - olisivat toistensa näköisiä, kuuloisia, makuisia, niistä tuskin keskusteltaisiin tai väiteltäisiin.

    Ja kuitenkin niissä, taideteoksissa, täytyy olla jotakin samaa, jotta ne kelpaavat laumalle, samaan suuntaan taivaltaville.

    Tai no - haluavatko taiteilijat olla lauman taiteilijoita vai avantgardea vastavirtaan?

Viime viikolla - koronauutisten lisäksi - Suezin kanavaan jumittunut konttilaiva pullisteli otsikoissa. Yht'äkkiä kirjoittajat ja lukijat huomasivat, että elämme globaalissa maailmassa, maapallon ihmiset, kansat ja valtiot monimutkaisesti - niin aineellisesti kuin henkisestikin - yhdistävässä taloudessa.

    Monissa kirjoituksissa todettiin melkein "helpottuneena" globalisaation päättyvän. Pieni häiriö, sinänsä harvinainen, vetäisi jopa kosmopoliiteilta maton jalkojen alta. Tämän siitä saa kun luopuu nationalistisesta puhdashenkisyydestä ja antaa vallan kansainvälisille voimille.

    Samaa laulua on veisattu koronapandemian ajan. Jos kukaan ei matkustaisi minnekään, jos ketään ei tulisi kylään, jos kaikki pysyttelisivät kotinurkilla, maailma olisi parempi paikkaa elää.

    Ai että olisi?

    Mistä johtuu että rutot ja sairaudet tappoivat miljoonia ihmisiä eri puolilla maapalloa ennen kuin kukaan osasi edes uneksia lentokoneista, jättilaivoista ja tallinnanristeilyistä?

    Pandemian aikanakin - ja myös Suezin onnettomuuden kuluessa – markettimme ovat olleet pullollaan ulkomailta tuotuja herkkuja, kaupoista on ostettu uusinta hienotekniikkaa ja on katseltu illat pitkät suoratoistopalvelujen maksullisia elokuvia ja sarjoja. Hyvinvointi on paikallista - sen raaka-aineet tuodaan maailmalta.

    Jostakin syystä ihminen, me ihmiset olemme kuin velvoitettuja kielteiseen. Myönteisen havaitseminen on vaikeaa. Sen tunnustaminen on vielä vaikeampaa. Kärsimystä ei soviteta edes pääsiäisenä. Mikään ei ole varmaa paitsi epävarmuus.

Kyösti Salovaara, 2016.
Bilbao ja Guggenheim.
Taiteen museo kulttuurin valtaväylällä.

Suezin jättilaivan onnettomuus viritteli otsikot ja herätteli huomaamaan globalisaation.

    Viime viikon toinen yhtä mielenkiintoinen ja tavallaan merkittävä uutinen ei herättänyt huomiota eikä viritellyt lukijoita huomaamaan globalisaation, yhteisyyden ja erilaisuuden vuorovaikutusta. Tämä uutinen jäi kieli- tai kulttuurimuurien taakse.

    Tämä uutinen kertoi baskien geeniperinnöstä, baskiväestön erilaisuudesta ja samanlaisuudesta Iberian niemen muuhun väestöön verrattuna.

    Baskithan ovat myyttinen kansanosa, jolle ei ole oikein löydetty sukulaisia mistään eikä edes heidän kielellään näytä olevan sukulaisia. Espanjan pohjoisosassa, Biskajanlahden eteläpuolella sijaitseva Baskimaa on vaurasta aluetta, joka muistetaan kiivaasta itsenäisyysliikkeestään.

    Varsinkin itsenäisyysliike on vaalinut myyttiä baskikansan ainutlaatuisuudesta, siitä että se on alkuperältään aivan toista kantaa kuin Espanjan muu väestö; että sen alkuperä on uniikki ja niin vanha ettei muuta väestöä oikeastaan ollut Iberian niemellä edes olemassakaan baskien sitä jo asuttaessa.

    Uusin, entistä tarkempi geenitutkimus kumoaa baskimyytin. Siitä kertoi El País -lehti viikko sitten torstaina. Alkuaan tutkimus julkaistiin Current Biology -lehdessä.

    Tutkimus ei kumonnut baskikansan geeniperimän ainulaatuisuutta. Baskit ovat geeneiltään aidosti erilaisia kuin muu Espanjan väki. Mutta tutkimus kumosi sen, että baskit ovat täysin erilaisia geeneiltään, päinvastoin voi sanoa että yhtäläisyyksiä muuhun espanjalaiseen väestöön on yhtä lailla kuin erilaisuuksia.

    Tutkimus kumosi myös aikaisemmin hellityn ajatuksen, että baskit ovat ”saapuneet” asuinsijoilleen 7000 vuotta sitten. Uuden käsityksen mukaan baskien erottautuminen muusta iberialaisesta väestöstä alkoi rauta-ajalla, n. 2500 vuotta sitten. Ensin oltiin samaa porukkaa, sitten kuljettiin eri suuntaan.

    Baskien ainutkertaisuus syntyi siis eristäytymisestä, jota kieli ja murteet edesauttoivat. Kun esimerkiksi roomalaiset ja muslimit valloittivat osan Iberian niemimaasta, he sulauttivat kantaväestön muualta Euroopasta ja idästä tuleviin geenipopulaatioihin, mutta baskialueella asuvat pysyivät omissa oloissaan. Näin baskit ikään kuin jäädyttivät sekä kielensä että geeninsä  2500 vuotta vanhaan tilanteeseen, kun taas muualla Espanjassa "globaali" maailma sekoitti geeniperimää. Baskialueen erakoituessa muu Espanja kansainvälistyi.

    Tutkimuksen johtaja sanookin hieman vitsinä, että baskit ovat kyllä ainutlaatuisia mutta silti myös espanjalaisia geeneiltään.

Kyösti Salovaara, 2016.
Bilbao: paikallista logistiikkaa.

Globaalin maailmanhengen olemusta on vaikea havaita, koska se vaikuttaa niin monella tasolla, jopa saksalaisella moottoritiellä jonottavista rekkajonoista meidän geeneihimme saakka.

    Tätä on vaikea tajuta. Vain hetkelliset poikkeamat huomataan helposti, niin kuin koronapandemia tai joen penkkaan ajanut konttilaiva Suezilla.

    Globaalia maailmanhenkeä ei pääse pakoon vaikka haluaisi. Pelkästään marketin hyllyt ja tavaratiskit julistavat kuinka pieni ja yhteinen kylä maapallo on. Voit toki ryhtyä omavaraiseksi erakoksi, mutta onko se nykyään aidosti mahdollista, on toinen juttu. Kokonainen heimo tai kansa ei voi baskien tapaan jäädyttää kulttuuriaan tuhanneksi vuodeksi.

    Globaalia logistiikkaa on yhtä vaikea tajuta. Sitä ei usko lukemalla lauseita eurooppalaisten moottoriteiden rekkakuljetuksista. Sen tajuaa vasta kun ajaa itse satojen kuorma-autojen letkoja ohitellen. Monttu auki äimän käkenä! Logistinen maailmanhenki ei nuku eikä pidä lomaa. Eikä se edes sairasta muiden ihmisten kärsiessä pandemiasta.

    Näinä aikoina piirretään kauniita graafeja siitä kuinka lentoliikenne (lähinnä Euroopassa) on hiipunut pandemian aikana. Kunpa joku pystyisi piirtämään maapallon pinnalle tietoliikenteen kuormaviivat pandemian aikana, sitä ennen ja sen jälkeen!

    Tuollainen kuva näyttäisi Jumalan ilmaan ampumalta mahtavalta ilotulitukselta. Kuvassa maapallo peittyisi bittivirtoihin.

    Globaalia logistiikkaa ihmetellessä unohtuu, että myös tietoa kuljetetaan paikasta toiseen. Se on globaalin maailmanhengen hengityselimien ydin.

Kyösti Salovaara, 2019.
Tavara liikkuu Euroopan halki maanteillä.
Rekka-autojen ruuhkaa saksalaisella moottoritiellä.

Kansallinen ja globaali sekoittuvat toisiinsa jatkuvasti, usein koomisina paradokseina. Bilbao esimerkiksi on suuri baskikaupunki Biskajanlahteen laskevien jokien – Cadagua, Nervión, Ibaizabal - suistossa. Samalla kun baskikulttuuri esittelee ainutlaatuisuuttaan, Bilbaon nykyisen uuden kukoistuksen näkyvin merkki on hulppea, amerikkalaistaustainen Guggenheimin modernin taiteen museo joen rannalla.

    Valtioiden ja erilaisten maailmanliittojen syntymisen taustoista – syystä ja seurauksesta - voi väitellä loputtomiin. Selityksiä ja perusteluja riittää. Mutta ilmeisen varmaa on, että valtio syntyi turvaamaan rauhaa keskenään taistelevilta heimoilta, klaaneilta, kasteilta, klikeiltä jne. Siellä missä heimojen ja klaanien vaikutus on edelleen keskeistä, siellä valtio voi huonosti ja kansalaiset vielä huonommin.

    Jos ydinasepelote takasi maailmanrauhan kylmän sodan aikana 1900-luvun loppupuolella, niin takaako globalisaatio, kansainvälinen kauppa ja rajaton kulttuuriyhteisyys, jatkuvan rauhan 2000-luvulla kylmän sodan päätyttyä?

    Ehkä tai sitten ei. Onko mahdollista, että globalisaation kyyhkysten parvet ovat lopulta suupala kansallishenkisten haukkojen kynsissä?

    Globalisaation heikot kohdat, kuten laivaväylät ja tiedonkulun solmut, saattavat joutua kansainvälisen politiikan taistelukentäksi. ”Kuten historiasta tiedetään, suurvaltojen pääkaupungeissa ei aina tutkailla karttoja hyvin aikein”, Heikki Aittokoski kirjoitti Hesarissa. ”Jos yksi laiva Suezilla pystyy vahingossa hyydyttämään maailmankauppaa näin paljon, on tietysti helppo kuvitella, mitä tahallisuudella saisi aikaiseksi. Poikittainen laiva palauttaa tehokkaasti mieleen, ettei moderni maailma pääse pakoon kaikkia vanhoja lainalaisuuksia.”

Kyösti Salovaara, 2018.
Silta yhdistää erilaisuuksia.
Lissabon.

Israelilainen Yuval Noah Harari pohtii kirjassassaan 21 oppituntia maailman tilasta (2018. Suom. Jaana Iso-Markku. Bazar, 2018.) mm. nationalismin suhdetta globaaliin.

    Harari sanoo, että olisi vaarallista kuvitella turvallista elämää ilman nationalistisia valtioita: ”Rauhanomaisissa, hyvinvoivissa ja liberaaleissa valtioissa, kuten Ruotsissa, Saksassa ja Sveitsissä, on voimakas kansallistunne. Maita, joista kestävät kansalliset siteet puuttuvat, ovat muun muassa Afganistan, Somalia, Kongo sekä useimmat muut epäonnistuneet valtiot.”

    Mutta paikalliset lojaalisuudet eivät kuitenkaan riitä maapallon kokoisten ongelmien ratkaisemiseen. Olisi tietysti naiivia olla näkemättä globalisaationkin aiheuttamia ongelmia.

    Ihmisen tulisi Hararin mukaan olla lojaali samanaikaisesti sukuaan, lähiympäristöään, ammattiaan ja maataan kohti, mutta myös ihmiskuntaa ja maapalloa kohtaan. Lojaalisuuksia on loputtomasti ja niiden väliset ristiriidat ovat mahdollisia, jopa todennäköisiä.

    Sietääkö ihminen sisällään vellovien ristiriitojen paineen? Kenelle tai mille pitää olla lojaali, kun kohtaa ristiriidan?

    Yhtä kaikki, Harari sanoo, tarvitsemme globaalin identiteetin, koska maailmakin on globaali, kaikissa suhteissa: ”Meillä on nykyisin globaali ympäristö, globaali talous ja globaali tiede, mutta olemme yhä juuttuneet vain kansallisen tason politiikkaan. Tämän yhteensopimattomuuden takia poliittinen järjestelmä ei pysty vastaamaan tehokkaasti suurimpiin ongelmiimme.”

Politiikka pitäisi globalisoida.

    EU:ssa politiikkaa on yritetty eurooppalaistaa. Onko siinä onnistuttu? Jos ei, niin miten sen pystyisi vielä avartamaan, globalisoimaan? Joskus tuntuu, että myös EU:ssa yritetään pikemmin vastustaa globalisoitumista kuin edistää sitä - kansallisista intresseistä ja identiteeteistä johtuen.

    Nykyään puhutaan paljon identiteeteistä.

    Niistä on tullut ääriajattelua edistävien ryhmien voimavara. Omaa napaa korostava ja siihen tukeutuva identiteettiuskovainen näkee maailman, talouden, tekniikan ja kulttuurien vivahteet pelkästään oman identiteettinsä vahvistajana tai sen uhkaajana.

    Identtiteettien ”sotatila” on totaalinen!

    Minkälainen olisi globaalin kansalaisen identiteetti? Voiko lojaalisuusristiriitojen repimä ihmismieli luoda sellaisen ja säilyttää silti toimintakuntonsa?

Kyösti Salovaara, 2014.
Joet ja rautatiet yhdistävät eri maiden kaupunkeja.
Rahtilaivoja Reinillä Koblenzin kaupungin tuntumassa.