Silhuetit

 [tasapaksun funktio]

Kyösti Salovaara, 2021.
Espoon Keilaniemi Laajalahden yli katsottuna.

Le Corbusier oli modernin kuilu ja pyramidi -arkkitehtuurin pääideologi yhtä selvästi kuin John Maynard Keynes modernin makrotaloustieteen. Näillä kahdella vaikuttajalla on opillisesti vähän yhteistä. Kapitalisti ei suostu ymmärtämään, että arkkitehtuuri on arvojen järjestyksessä korkealla talouden yläpuolella. Arkkitehti ei suostu ymmärtämään, että rakentamiseen liittyy aina ankaria taloudellisia rajoituksia. Yksi yhtäläisyys kuitenkin löytyy, ja se on tärkeä: Molemmat olivat mystikoita ja salaoppien tutkijoita.

- Timo Penttilä: Oikeat ja väärät arkkitehdit. Gaudeamus, 2013.

Huh, olen nyt sanaton.

    Edellisenä päivänä täyden työpäivän mittainen kirjoitusurakka erään toisen jutun parissa. Nyt sanat kaikonneet. Tulleet käytetyiksi.

    Missä ne muuten sijaitsevat, sanat?

    Jos ne ovat päässäni, miten kukaan muu pystyy käyttämään niitä lupaa kysymättä? Jos ne ovat jossain muualla, miten pystyn löytämään ne?

    Jos sanat päässäni ovat kopioita jostain etäältä, niin miten uusia sanoja tulee päähäni? Vai kopioidaanko maailma joka päivä? Vai onko vaan tyytyminen vanhoihin, moneen kertaan käytettyihin sanoihin?

Menneisyyden vankejahan me kaikki olemme, muutkin kuin Freeman ja Virve Rosti.

    Taloista, teistä, puista ja kallionnyppylöistä keskustellaan Helsingissä kovalla äänellä. Liikkeellä ovat ennen kaikkea ne, joiden mielestä Helsinki on valmis eikä muutoksia tarvita. Niitä ei siedetä.

    Maallikkokeskustelijoita ja äänessä olevia arkkitehtejä yhdistää voimakas kaupallisuuden kritiikki. Julkinen on ”hyvää”, kaupallinen lähtökohtaisesti ”pahaa”. Arkkitehtejä kuunnellessa kysyy, että koulutetaanko suomalaiset arkkitehdit Pohjois-Koreassa. Siellähän julkinen rakentaminen on komeaa ja kaupallinen hyvin hallinnassa.

    Timo Penttilän mainitsema Keynes on taas muodissa. Tokko on koskaan poissa ollutkaan. Eliittiheppu joka sanoi, että laman aikana pitää elvyttää, nousukausina säästää.

    Laman aikana kannattaa siis rakentaa. Jopa julkisella rahalla. Jos sellaista saa.

    Raha on tietysti mystinen juttu, varsinkin näinä aikoina. Sitä tulee koko ajan lisää vaikka tuotanto ei lisäänny. Siperiassa kuulemma ”painetaan” digirahaa yötä päivää tehtaankokoisella tietokoneella.

    Onkohan Le Corbusier muodissa? Suomessa ja muualla? Rakentamisen kritiikki kyllä tuntuu mystiseltä ja salaoppeihin viittaavaalta.

    ”Teosten on ilmennettävä oman aikansa henkeä”, sanoi Le Corbusier.

Kyösti Salovaara, 2018.
Lissabonin tiilikatot.

Teosten - siis asumiskoneiden, julkisten rakennusten, teiden ja torien, puistojen - on ilmennettävä oman aikansa henkeä.

    Hyvin sanottu. Huonosti ymmärretty.

    Miten ”oman aikamme henki” otetaan huomioon Helsinkiä rakennettaessa? Mistä se tulee, mihin puhaltaa, mihin vaimenee? Kuka tai mikä ”oman aikamme” määrittelee? Sekö jolla on rahat? Vai se, joka tietää mikä on kaunista? Vai kuuluuko määrittely niille, jotka tarvitsevat asuntoja, teitä, satamia ja puistoja?

    Ilman rahaa ei rakenneta edes tuulenpesiä. Kauneus taas on katsojan silmässä. Uutta asuinrakentamista puolestaan vastustavat pääasiassa ne, jotka eivät enää tarvitse uutta asuntoa, autoa eivätkä liiku kauemmaksi kuin lähellä olevalle jättömaalle kusettamaan koiraansa.

    Tuo oli ilkeästi sanottu. Kaikki keskustelijat ovat ”oikeassa”. Mutta jokaisella on oma lehmä ojassa. Vahvoja totalitaarisia mielipiteitä esittäviä arkkitehtejä ihmettelen. Heiltä voisi vaatia muutakin kuin uuden vastustamista. Ironinen huomio: onko niin että arkkitehtikoulutukseen hakeutuu pääasiassa ihmisiä, jotka eivät halua rakentaa mitään.

    Jos aikamme henki on kaupallisuuden läpilyömä, eikö sen pidä näkyä myös rakentamisessa? Parantaako keskustelu kuin sika juoksuaan?

Jaakko Salovaara, 2017.
Helsingin pyhä silhuetti laivamatkustajan
silmin.

Helsingin kantakaupungin matalasta silhuetista on tullut pyhä, tabu johon ei saa koskea; josta ei saa edes keskustella ellei hyväksy lähtökohtaa: Helsingin matala silhuetti on pyhä.

    Joku sanoi, ja aika useat vetoavat tähän, että varsinkin mereltä Helsinkiin saavuttaessa kaupungin silhuetti lyö jalat alta. Koska se on niin kaunis. Kauniisti tasapaksu. Hienosti ilmaisten: harmoninen

    Kuka Helsingin silhuettia katselee mereltä? Tallinnasta ja Ruotsista saapuvat risteilymatkustajatko? Heidänkö jalat harmoninen silhuetti lyö alta? Vai krapula?

    Silhuetti on kyllä looginen. Siitä pistää ylös vain muutama kirkontorni ja pari piippua. Kirkot eivät ole muuten hyvässä huudossa Helsingissä, mutta arkitehtuuri-intoilijat rakastavat niiden torneja. Teollisuudesta kertovat piiput on kaadettu aikoja sitten.

    Henrik Tikkanen jaksoi aikoinaan raivota Espoon Keilaniemeen rakennetulle Nesteen pääkonttorille, Uolevi Raateen pahimmalle synnille. Siihen aikaan korkea rakennus puhkoi piikkinä Espoon vihreän silhuetin Helsingistä katsoen. Se oli kuin nousukasmaisuuden torahammas taiteilijan sielun herkissä silmissä.

    Nykyään Keilaniemen toimistorakennukset hukuttavat Raateen ikiaikaisen synnin toimistomassojen sekaan eikä niille parane raivota, jos toivoo että teollisuuden piippujen sijaan rahaa tehdään suunnittelemalla ohjelmistoja ja rakentamalla erilaisia palveluja.

    Minusta Keilaniemen silhuetti on upea.

Kyösti Salovaara, 2021.
Keilaniemi Lauttasaaren suunnasta.

Suomalaiset ovat – uskaltaako tämän todeta? - eivät vain menneisyytensä vankeja vaan myös tasapaksun funktionaalisuutensa sokaisemia.

    Luulen että tämä minimalismi ja loputon funktionaalisuus heijastelee suomalaista maisemaa, joka on aika mitätöntä. Lapin kauniit tunturitkin ovat pieniä nyppylöitä Alppien tai Välimeren rannikon vuoristojen rinnalla. Komeaa maisemaa ei Suomesta Lapin lisäksi muualta juuri löydä.

    Suomalainen maisema ei ole komeaa vaan kaunista, pikkusievää. Jokainen meistä sitä rakastaa, tietysti. Kesällä kun on kolme lämmintä päivää.

    Pikkusievästä on lyhyt matka funktionaaliseen rakentamiseen. Le Corbusierin asumiseen tarkoitetetut ”asumiskoneet” soveltuvat suomalaiseen mielenlaatuun kuin sormi sinne minne sitä ei saa laittaa.

    Ja kuitenkin suomalainen kesäviikonloppuina hylkää loogisen asumiskoneensa ja ajaa mökille järven rantaan. Isänmaa liplattaa rantakiviin.

Kun väitetään, että Helsinkiin (tai minne tahansa Suomessa) 6-8 kerroksiset talot sopivat paremmin kuin 30 kerroksiset, koska 30 kerroksiset peittävät varjollaan puoli kaupunkia, unohdetaan että Suomen leveyspiirillä aurinko paistaa jopa keskellä kesää matalalta.

    Tässä mielessä myös kuusikerroksinen talo on liian korkea.

    Jos suomalaisen ilmaston ottaa rakentamisen ohjenuoraksi, tänne pitäisi rakentaa vain yksi- ja kaksikerroksisia taloja. Silloin pihalle paistaisi aina aurinko - kun se sattuu paistamaan.

    Näin matala rakentaminen olisi aidosti ihmisen kokoista. Mutta siitä seuraisi, että Helsinki ylettyisi Hyvinkäälle asti. Ja tämä ei sovi korkean rakentamisen vastustajille, koska he sattumalta, pohjoiskorealaiseen tyylin vastustavat myös henkilöautoliikennettä.

    Kun ei voi rakentaa korkealle eikä leveälle, mitä jää jäljelle?

Kyösti Salovaara, 2017.
Andalusialainen Gaucín
Esteponasta Rondaan vievän tien varrella.

Suomalaiset käyvät muunmaalaisten turistien tavoin ihailemassa vuorien rinteillä espanjalaisia ja italialaisia pikkukaupunkeja ja kyliä. Kaukaa katsoen ne ovat kuin arkkitehtien sommittelemia asumiskoruja.

    Tasamaalle tuommoisia koruja ei voi rakentaa. Tai ainakaan niitä ei pääse ihailemaan koska mäet puuttuvat.

    Mutta jos espanjalaisen tai italialaisen tiheään rakennetun kylän sisälle kävelee, kauneus katoaa, sillä ovathan talot läheltä katsoen aika rumia ja todellakin tuohon tilaan funktionaalisia. Vuoren rinteellä tilan säästäminen on tärkeää. Suomessa taas tasaista peltoa riittää.

    En väitä, että Helsinkiin tarvitaan newyorkilaisen mallin mukaisesti pilvenpiirtäjiä. Mutta ei Helsingin keskustan maisema Rautatieaseman vastenmielisen kolhoine aukioineenkaan ole mielipaikkani. Ja kauppatorin tienoo on kitsiä.

    Mutta, kuten sanottua, kauneus on katsojan silmässä. En ryhdy rakentamisen makutuomariksi. Jos vaaditaan, että talon pitää olla kaunis ja komea, niin mitä silloin oikeastaan vaaditaan?

    Vanha näyttää aina kauniimmalta kuin uusi, koska silmä on tottunut vanhaan ja aivot adaptoituneet tuttuun. Minäkin etsin matkoilla uusia taloja ja otan valokuvia vanhoista.

    Kuka vastustikaan esimerkiksi Eiffeltornin rakentamista ja vaati sen välitöntä purkamista? No, Pariisin taiteilijakerma tietenkin - se vanhan viinin litkimiseen tottunut porukka. Jälkipään vartijat.

Kyösti Salovaara, 2021.
Helsinki idän suunnasta nähtynä.