torstai 31. tammikuuta 2019

Vaikene, pakene, viekastele


[kieli on teko: teot ovat kieltä]



Jos unohtaa kirjallisuuden, tieteen ja politiikan, pakinani alaotsikko kuulostaa järjettömältä.
    Mutta jos ne unohtaa, mitä jää? Autio maa ja suden ulvonta? Vai makkaraperunat ja lasi olutta? Ellei sitten kaukaisuuteen laajeneva ja itsensä tyhjentävä maailmankaikkeus?
    Saksalaista metafysiikkaa. Painaa tuhat kiloa sanalta. Suomalaista pinnallisuutta. Ei pysty punnitsemaan.
    Yhtä kaikki, modernia maailmaa hallitaan kielellä. Kieli on maailman mieli. Mutta kieli ei ole itsessään muuta kuin sanoja ja lauseita, symbolien suhde.
    Mitä enemmän sanotaan, sitä kauemmaksi kieli etääntyy. Ja nykyään sanotaan sanomattoman paljon, vaikka kirjoja ei niinkään luettaisi. Digitaalisessa lumeessa on enemmän sanoja kuin ruudulle mahtuu. Kieli muuttuu vaaralliseksi, jos se on kaikki mihin ripustautua.
    Ymmärrätkö sanat?


Sattumalta luin peräkkäin kaksi vakoiluromaania. Hienoa kirjallisuutta kannesta kanteen.
    Mutta onko sattumaa mitä luen ja mistä kirjoitan?
    Vakoiluromaani viehättää siksi, että sen kuvaamassa todellisuudessa informaatiota on niin monenlaista, jopa tappavan vaarallista. Vakoiluromaanissa kukaan ei tiedä mikä tieto pitää paikkansa, kuka on ystävä ja kuka vihollinen. Vakoilija on kuin primitiivisen yhteisön metsästäjä, jonka täytyy kulkea koko ajan valppaana vihamielisessä metsässä. Lopulta metsästäjä ei tiedä mitä hän jahtaa. Ehkä hän on itse muuttunut jahdattavaksi, toisen metsästäjän saaliiksi.
    Vakoiluromaani viehättää myös kuvatessaan "sankaria" pelastamassa maailmaa. Vakoilija on täysin yksin vastassaan vihamielinen ympäristö. Vakoiluromaanin sankari työskentelee normimaailman katveessa informaation kätkemänä, hän piiloutuu kieleen, sanottuun ja sanomattomaan. Häntä ei kutsuta pressanlinnaan eikä Oscareita jakamaan – tai jos kutsutaan, kokonaan toisessa roolissa kuin missä hän yrittää pelastaa maailmaa.


Suurenmoisessa esseekokoelmassa The Dangerous Edge Gavin Lambert vertasi kirjailijan ja rikollisen kaksoisroolia toisiinsa. Molemmat kätkevät todellisen roolinsa arkipäivään. Rikollinen piilottaa tekonsa, ryöstön tai murhan; kirjailija sen että hän vakoilee ystäviensä ja tapaamiensa ihmisten elämää ja käyttää näitä hyväkseen.
    Lambert siteerasi James Joycen romaania Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, missä kirjailijaksi omistautuva Stephen Dedalus julistaa taiteilijan kaksoisroolin selvin sanoin:
    ”Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja mitä aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja puolustukseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”




Vaikene, pakene, viekastele!
    Sattumaltako espanjalaisen Arturo Pérez-Reverten (s. 1951) tyylikäs jännäri Vakooja ja englantilaisen John le Carrén (s. 1931) hienostunut romaani Vakoojan perintö käsittelevät Euroopan lähimenneisyyttä, sitä pulmakysymystä voiko demokraattista yhteiskuntaa puolustaa käyttäytymällä huonosti.
    Molemmat kirjailijat luovat kieltä joka paljastaa, mutta tässäkin on ironinen puoli. Le Carrélle kieli on todellisuuksia peittävä hetteikkö; kieltä raapimalla, sen tasoja esiin kaivamalla totuus paljastaa. Mutta kielellä voi myös peittää totuuden yhä syvemmälle. Pérez-Reverten kieli on puolestaan behavioristista, hemingwaymaista: kieli kuvaa ihmisten tekoja ja niiden kautta hyvän ja pahan ymmärtää.
    Vakoojan perinnössä le Carre palaa 1960-luvun tapahtumiin, omiin romaaneihinsa noilta ajoilta, teokseen Mies kylmästä (1963) ja Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (1974). Mestarivakooja George Smileyn uskollinen apulainen Peter Guillam joutuu nykyhetkessä kuulusteltavaksi keinoista, joilla demokratiaa yritettiin pelastaa kylmän sodan Euroopassa. Fiktion fiktio, hah!
    Falcó puolestaan on Francon vakooja syksyllä 1936 Espanjan sisällissodan alkuvaiheessa. Pérez-Reverten ratkaisu on rohkea: hän valitsee sankarikseen vastenmielisen poliittisen liikkeen moraalittomalta tuntuvan vakoilijan, joka siekailematta tappaa vastustajan jos niin käsketään; joka menee minne komennetaan ja joka piilottaa ajatuksensa sekä vihollisilta että omilta työnantajiltaan… ja kuitenkin... uhrautuuko Falcón lopulta demokratian puolesta?
    Kummallista kyllä sekä le Carrén salamyhkäiset, monien moraalikysymysten kiusaamat vakoilijat että Pérez-Reverten kylmäverinen Falcó tuntuvat selviytyvän moraalisesta ansasta ”voittajina”. Falcón kohtalo on tietenkin (minulle) vielä avoin, sillä Vakooja on vasta trilogian ensimmäinen teos.
    ”Olen palvellut kuningaskuntaa ja tasavaltaa”, Falcón pomo opettaa nuorempaa vakoilijaa, ”enkä tiedä, ketä palvelen tulevaisuudessa. Tämä työ olisi sietämätöntä, jollei siinä olisi tiettyjä kieroutuneita sääntöjään. Ne eivät ole ehkä sovinnaisia tai edes kunnioitettavia, mutta ne ovat kuitenkin omiamme. Vaikka tärkein sääntö onkin nimenomaan se, että näennäisesti mitään sääntöjä ei ole.”





Vakoiluromaanin kuvaamassa maailmassa kukaan ei ole viaton.
    Ehkä ei todellisuudessakaan.
    ”Sitä paitsi kukaan ei ole viaton”, venäläinen, Espanjassa toimiva vakooja sanoo kyynisesti. ”Korkeintaan lapset ja koirat. Enkä ole ihan varma lapsistakaan. He kasvavat aikanaan aikuisiksi.”
    Vain koiratko ovat viattomia? Ihanko totta? Entä kissat?
    Sekä le Carré että Pérez-Reverte painottavat, että jokaisessa yhteiskunnassa on demokraattisen päätöksenteon, läpinäkyvän politiikan ulkopuolella kilpailevia valtavoimia, joiden ristiriidat kulminoituvat vakoilun ja vastavakoilun piirissä. Vakoilija on kuin marttyyri, joka ristiinnaulitaan maailman pelastamisesta, mutta ristiä ei aseteta julkiselle paikalle vaan katseilta piiloon, sinne missä marttyyri on ikuisesti yksin.
     Voi olla, että le Carrén ja Pérez-Reverten kielenkäytössään loistavat romaanit ovat myös tavallisen ihmissuhdeverkoston metafora.
    Sisällissodan alkaessa Francon kapinallisten tukikohta sijaitsi Salamancassa, Madrid oli laillisen hallituksen, tasavaltalaisten aluetta. Falcó tajuaa, että Salamancassa oli monta voimakeskusta, jotka kilpailevat vallasta: ”Salamanca poliisi saattoi olla kuka hyvänsä: Falangin tiedustelupalvelu, karlistien virasto, turvallisuuspalvelu, sotilastiedustelupalvelu tai jopa jokin kansallisen tiedustelupalvelun osasto.”
    Sekä Pérez-Reverte että le Carré kirjoittavat petoksesta. Sen voi tehdä monella tavalla. Vihollisen pettäminen on sallittua ja helppoa. Ystävän pettäminen koskee sieluun.
    Petoksien keskiössä vakoilija jäädyttää tunteensa – jos se on mahdollista. ”Tiedustelupalvelun työntekijä on inhimillisille tunteille aivan yhtä altis kuin kuka tahansa”, Guillam ajattelee Vakoojan perinnössä. ”Olennaista on, kuinka hyvin hän kykenee ne tukahduttamaan joko reaaliajassa tai - kuten minun tapauksessani - viidenkymmenen vuoden päästä.”
    Ajatteleva ihminen ei tietenkään pysty tukahduttamaan tunteitaan.
    Vakoojan perintö on myös tämän kysymyksen pohdiskelua matkalla menneisyyteen. Se on lukijalle yhtä kummallinen kokemus kuin romaanin henkilöille, jotka yrittävät muistaa mitä noin 50 vuotta sitten tapahtui. Sillä onhan lukija elänyt samassa fiktiviisessä ”aika-avaruudessa” kuin le Carrén romaanihenkilöt – ja hänellä, lukijalla, on ollut samaan aikaan, aivan kuten kirjailijalla, oikea todellinen todellisuus.
    Kun Guillam nyt lopulta kohtaa sadan vuoden ikää lähestyvän George Smileyn, hän kysyy ahdistuneena:
    ”Kuinka suuren osan inhimillisistä tunteistamme me kykenemme mielestäsi vapauden nimissä tukahduttamaan ennen kuin lakkaamme olemassa inhimillisiä tai vapaita? Vai kärsimmekö me vain siitä perienglantilaisesta taudista, joka synnyttää meissä tarpeen pelata koko maailmanlaajuisella kentällä, vaikka olemme jo muuttuneet pikkutekijöiksi?”


Mistä menneisyydestä John le Carré lopulta kirjoittaa?
    Kirjoittaako hän Englannista ja sen kaksoisroolista vai John le Carrésta jonka piilossa David Cornwell -niminen mies eli paljon rosoisempaa ja ristiriitaisempaa arkielämää kuin kirjailija le Carré on koskaan julkisuudessa uskaltanut tai tahtonut kertoa. Oliko le Carrén luoma salamyhkäinen vakoilijaporukka David Cornwellin kollektiivinen parempi minä, sellainen alter ego joka saattoi tulla esille julkisuuteen vain ja ainoastaan valepuvussa?
    Ja miksi Arturo Pérez-Reverte vie vakoojansa 1930-luvulle? Sanooko hän kaksoisroolissa jotakin oleellista Espanjan nykyhetkestä – Katalonian kapinasta, sillä ironialla että tasavaltalaisten Barcelona edusti 1930-luvulla demokratian parasta puolta kun taas nykyhetken Barcelona ilmentää ahdasmielisen nationalismin nousua?
    John le Carrén hienon tuotannon punaisena lankana ja yhtenä oivalluksena oli alusta pitäen toteamus, että suurvaltaa näyttelevä Englanti menetti suurvalta-asemansa viimeistään 1956 Suezilla. Le Carrén vakoilijat käyttäytyvät ikään kuin heillä olisi yhä suurvallan antama tehtävä suoritettavana, mutta tietävät ettei sellaista enää ole, paitsi ehkä moraalisessa katsannossa.
    Nyt Vakoojan perinnössä Saksaan ”paennut” George Smiley tiivistää englantilaisen imperiumin perinnön huolestumiseen kuuluuko Englanti yhä Eurooppaan:
    ”Englanninko tähden se kaikki sitten tehtiin? Sellainen aika oli, ilman muuta. Mutta kenen Englannin? Minkä Englannin? Vainko yksin Englannin, muusta erillisen? Peter, minä olen eurooppalainen. Jos minulla oli erityinen tehtävä - jos koskaan tiedostin täyttäväni tehtävää, vihollista vastaan taistelun lisäksi, se koski nimenomaa Eurooppaa. Jos olin sydämetön, olin sydämetön Euroopan tähden. Jos mielessäni oli tavoittamaton ihanne, se koski sitä että Eurooppa tuotaisiin pois pimeästä kohti uutta valistuksen aikakautta. Minulla on se yhä.”




John le Carré: Vakoojan perintö. (A Legacy of Spies, 2017.) Suom. Tero Valkonen. Tammi, 2018.
James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. (A Portrait of the Artist as a Young Man, 1916.) Suom. Alex Matson. Tammi, 1946.
Gavin Lambert: The Dangerous Edge. Barrie & Jenkins, 1975.
Arturo Pérez-Reverte: Vakooja. (Falcó, 2016.) Suom. Einari Aaltonen. Like, 2017.


torstai 24. tammikuuta 2019

Rouva Gray, 1930-2019


[lainavaloa]

Kyösti Salovaara, 2019.


Miksi?
    Miksi sanoihin pitäisi luottaa?
    Ovatko ne muka enemmän kuin todellisuus?
    Voiko sanan sitoa aikaan? Jos voi, niin miten?
    Lainaavatko sanat todellisuutta omaksi edukseen? Ilmeisesti todellisuus kuitenkin oli ensin, sanat sitten. Jos kuu heijastaa lainavaloa, mitä sanat heijastavat? Eiväthän ne itsessään ole mitään, ilman lainattavaa.
    Myös kaunokirjallisuus heijastaa… todellisuuden melodraaman.
    Tavallaan jokainen romaani yrittää pysäyttää ajan. Se on mahdoton tehtävä. Mutta ei edes matematiikka pysty ilmaisemaan ajan todellista luonnetta, kirjoitti korsikkalais-norjalainen matemaatikko Ivar Ekeland. ”Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta.” (Ennakoimattoman matematiikka.)
    Ajasta on otettava kiinni mitä saa.


Jokainen romaani on ajan hämäystä.
    ”Miksi sinä kirjoitat?” kysytään Stéphanielta romaanissa Rakkautta ja sortoa. ”Taide luo vaihtoehtoisen todellisuuden”, Francine du Plessix Grayn päähenkilö, aika realistinen omakuva niin kuin kirjailija on todennut, vastaa. ”Minun kynäni saattaa olla minun penikseni, kostoa siitä etten ole mies...”
    Muutama päivä sitten The New York Times kertoi, että Francine du Plessix Gray kuoli 88 vuotiaana kotonaan Manhattanilla New Yorkissa sunnuntaina 13.1.2019. Suomessa tätä ei ole suuremmin noteerattu, enkä löydä englantilaisestakaan mediasta muistokirjoitusta.
    Rouva Grayn – niin kuin hän halusi itseään kutsuttavan – elämä oli kuin moderni melodraama, kosmopoliittinen satu.
    Vuonna 1928 Vladimir Majakovski rakastui kuin hullu pariisilaiseen kuvankauniseen malliin, venäläiseen emigranttiin Tatjana Jakovlevaan. Kiihkeän hetken Tatjana oli Majakovskin rakastajar ja muusa, runon kohde.
    Vähän myöhemmin Jakovleva meni naimisiin ranskalaisen diplomaatin, köyhän aatelismiehen Bertrand Jochaud du Plessixin kanssa. Tytär Francine syntyi Varsovassa 25.9.1930.
    Bertrand du Plessix kuoli v. 1940 kun häntä kuljettanut lentokone ammuttiin alas Gibraltarin tienoilla matkalla Casablancasta Ranskaan, missä Plessixin oli tarkoitus liittyä Vapaan Ranskan armeijaan.  
    Miehensä kuoltua Tatjana pakeni tyttärensä ja venäläisen emigrantin Alexander Libermanin kanssa Yhdysvaltoihin. Kymmenvuotias Francine ei osannut sanaakaan englantia, mutta 14 kuukauden päästä hän kirjoitti englantia niin hyvin, että voitti koulussa kirjoituskilpailun. Tatjana avioitui Libermannin kanssa.
    Francinen äidistä tuli New Yorkissa maineikas hattujen suunnittelija. Hänen isäpuolensa työskenteli Condé Nast -julkaisujen toimituspäällikkönä. Yritys julkaisi mm. The New Yorker lehteä, johon Francine myöhemmin kirjoitteli vakituisesti. Yliopistossa Francine tutki Kierkegaardia.
    1950-luvulla Francine työskenteli Pariisissa muotitoimittajana. Hän meni naimisiin amerikkalaisen taiteilijan Cleve Grayn kanssa.
    Rakkautta ja sortoa oli 1970-luvulla kansainvälinen menestysromaani, hieman feministisen kirjallisuuden valtavirrasta poikkeava teos, jossa nainen etsii eräänlaista epäsukupuolista minää.
    Francine du Plessix Gray kirjoitti elämäkerrat Louis ColetestaFlaubertin muusasta – ja Markiisi Sadesta, Simone Weilistä ja Madame de Staëlista. Francine Grayn elämäkerta omista vanhemmistaan (Them) sai palkintoja ja loistavat arvostelut 2000-luvulla.
    ”Kirjoitan kostaakseni todellisuudelle”, Francine du Plessix Gray sanoi, ”tuhotakseni ikuisiksi ajoiksi sen änkyttävän, voimattoman lapsen joka kerran olin, saadakseni rakkautta ja huomiota, jota hiljennetyllä lapsella ei koskaan ollut… ollakseni jotakin muuta kuin mitä minä olen.”
    Gray tunnusti (kesällä 1987) Paris Reviewin haastattelijalle tajunneensa vuosien mittaan, että hänen suurin pelkonsa elämän aikana on ollut tietynlaista yksinäisyyden ja hyljätyksi tulemisen pelkoa. ”Kirjoittamalla luon läsnäoloa joka täyttää tuon yksinäisyyden.”


Francine du Plessix Gray: Rakkautta ja sortoa.
Suomennos Annikki Suni. Otava, 1977. Päällys Kosti Antikainen.
Alkuteos Lovers and Tyrants, 1976.


Minä ja rouva Gray – voivatko elämät ja ajat kohdata toisensa?
    En tiedä.
    Enkä tiedä sitäkään miksi kirjoitin 1970-luvulla ja 1980-luvun taitteessa niin paljon naisten kirjoittamasta proosasta. Luulinko tietäväni naisista jotakin… kirjoittamisen arvoista? Aivan varmasti en tiennyt! Halusinko oppia naisen sielunelämästä jotakin? Tuskinpa!
    Ehkäpä naisten kirjoittaman kaunokirjallisuuden uudenlainen, ehdoton kapinallisuus kiehtoi.
    Noina vuosina kirjoitin Suomen Sosialidemokraattiin mm. Anaïs Ninistä, Virgiania Woolfista, Doris Lessingistä, Marilyn Frenchistä, Mary Gordonista, Joan Didionista, Erica Jongista, Simone de Beauvoirista ja myös suomalaisista naiskirjailijoista kuten Eila Kostamosta, Veronica Pimenoffista, Tytti Parraksesta, Eila Pennasesta ja Anja Kaurasesta.
    Ja tietysti myös Francine du Plessix Graysta. Vai kirjoitinko?
    Nyt en sitten löydäkään Demarin leikkeistä juttua Graysta. Miksi?
    Muistanko väärin?
    Mutta netistä löytyvä Parnasson hakemisto paljastaa, että vuonna 1978 julkaisin Parnassossa yhteiskritiikin Grayn Rakkautta ja sortoa – romaanista ja Erica Jongin teoksesta Tekisit jotain elämällesi. Jutun otsikko kuului: Liberté, égalité, fraternité.
    Koska en löydä (verkkokomerostani) kyseistä Parnasson numeroa tähän hätään, en voi lainata tuon aikaista arviotani Grayn romaanista. En pysty sanomaan mitä siitä ajattelin. Mieleen se joka tapauksessa jäi, toisin kuin vaikkapa Marilyn Frenchin romaanit.
    Niinpä otan korvikkeeksi muutamia pointteja parista muusta naiskirja-arvostelustani.
    ”Suomalaisen nykytodellisuuden jossa inflaatio ja todellinen tai näennäinen pula ja oikeistolainen kurinpalautus järkyttävät meitä röyhkeydellään, sijaan Nin loihtii maailman joka tuoksuu tinjamilta, sahramilta ja curryltä, maailman joka tunteiden merenä myrskyää juuri välittämättä pörssikursseista, pakkolomautuksista tai työläisten perusoikeuksia rajoittavista lakisuunnitelmista”, kirjoitin Demarissa Anais Ninin romaanista Kuuaurinkojuhla kesällä 1977. ”Mutta on toki hyvä että meille tarjotaan kohottavaa, eskapistista kirjallisuutta perisuomalaisen agraariproosan vaihtoehdoksi. Minä ainakin olen väsynyt yhteiskuntamme populistis-nationalistiseen ummetukseen.”
    Aikaa ei voi matemaattisesti määritellä.
    Onko mikään muuttunut vuodesta 1977?
    Aika pudottaa pisaransa, otsikoin elokuussa 1979 arvosteluni Virginia Woolfin romaanista Aallot. ”Kiistämättä Woolf on muuan vuosisatamme romaanitaiteen uudistajista”, päättelin Demarissa. ”Toinen asia on, kuinka pitkälle tällä aistimusmaailman sirpaleita kartoittavalla kerrontatyylillä on syytä edetä. Voisi jopa ajatella, että nykyihminen, joka on hitonmoisen atomistisen informaatiokeskityksen kohteena, ei niinkään tarvitse lisää vaikutelmia kuin noita vaikutelmia yhdisteleviä, kokonaisuuksiksi rakentavia romaaneja.”
    Woolf oli tietoinen naiskirjailijan asemasta 1900-luvun alkupuolen Englannissa. Päätin juttuni lainaamalla Woolfin kirjettä:
    ”Woolf ei pitänyt lainkaan kun hänet pistettiin samaan nippuun aikalaismodernistien kanssa. ’Luoja nähköön kuinka väsynyt olen siihen, että minut pannaan samaan häkkiin Aldousin (Huxley), Joycen ja Lawrencen kanssa!’ Woolf huudahtaa eräässä kirjeessä kohta Aaltojen ilmestyttyä. ’Emmekö voisi huvin vuoksi vaihtaa häkkejä? Kuinka kaikki professorit silloin kauhistuisivatkaan!’”


Nainen ja naiskirjailija miesten rakentamassa häkissä.
    ”Naisen ruumiin toiminnoille ei vielä ole oikeita sanontoja”, Stéphanie ajattelee romaanissa Rakkautta ja sortoa, ”meidän on väliakaisesti lainattava niitä miehiltä, mentävä mukaan, laahauduttuva miesten kielen mukana, kunnes luomme omamme...”
    Francine du Plessix Gray sanoi eräässä haastattelussa olleensa lainsuojaton ja kapinallinen perheensä ja sukunsa elämänpiirissä. Hän oli syrjään jäävä kosmopoliittinen intellektuelli kosmopoliittista jet-setin elämää viettävässä suvussaan. Romaanissa Rakkautta ja sortoa kuvataan Grayn alter egon elämää 1930-, 50- ja 60-luvulla Euroopassa ja kaikkein herkullisimmillaan ja satiirisimmillaan Gray on kirjoittaessaan Saint-Tropezin tyhjänkimaltavasta kesästä vuonna 1963: "Minä erotan ranskalaisia ja ruotsalaisia valokuvamalleja, saksalaisia teräspamppuja, italialaisia elokuvaohjaajia, amerikkalaisia sisustustaiteilijoita. Paljasrintaiset, pitkätukkaiset teinitytöt kuljeksivat lanteitaan pyöritellen edestakaisin vedenrajassa ja tähyilevät rannalta sopivia miehiä. Ja öljyttyä pintaa riittää kiiltelemään auringossa tylsänä kuin kinkut ikään."
    Annikki Sunin suomennos on tässä kohdin huono ja yksioikoinen mutta... tarkoitus selviää. (Alkuteksti: "And the expanse of oiled flesh gleams in the sun with the sad splendor of quartered meat.")
    Alusta loppuun saakka Stéphanie yrittää ymmärtää häkkiään, onko hän siinä myös omasta tahdostaan? ”Koskaan en lakkaa ihmettelemästä sitä miten me ihmiset kerjäämme rakkautta ja sortoa...”
    ”… Minä tiedän. Nainen enkelinä, nainen eläimenä – muinainen jako. Kunnioitettavat ja pyhitetyt äidit, sisaret ja morsiamet vastaan irstaat rakastajattaret, jotka kiusaavat miehiä, etenkin jos sattuvat olemaan näitä viattomampia. Meidän orjuuttajamme erottelevat meitä eläintarhan häkkeihin, ja me suostumme iloisesti. Älä koskaan syytä pelkästään orjuuttajia. Se alkaa hyvin hitaasti selvitä minulle.”
    Amerikkalainen myytti: yhteisen orgasmin unelma! Stéphanie yrittää etsiä sukupuolisuuden kolmatta tietä, muuttua mieheksi tai joksikin muuksi kuin tyyppinaiseksi, mutta ei kuitenkaan samanlaiseksi mieheksi kuin amerikkalaiset sankarit ovat.
    Vaihtoehtoja on vähän, tuskin lainkaan. Miten vapautua ei-mihinkään?
    ”Okei, vaikeaahan se on ollut, rankka homma naiselle riistäytyä vapaaksi meidän kulttuurissamme; kaikki meidän suuret sankarimme ovat yhteiskuntaa vastustavia pahoja poikia - Huckleberry Finnistä Norman Maileriin. Mutta jos me yritämme samaa, meidät piiskataan… Jack Kerouac ja James Dean, katso miten järjestelmän ulkopuolelle jättäytyneitä miehiä ylistellään, hehän ovat meidän vaikuttavimmat sankarimme saamari soikoon.”
    Stéphanie haluaa olla noiden sankareiden kaltainen mutta ei kuitenkaan ole. Monet feministikirjailijat loivat sankareita, joiden kapinan päämääränä tuntui olevan miehettyä, muuttua miehen kaltaiseksi holtittomaksi seksisubjektiksi. Grayn romaanin nainen ei tyydy noin yksinkertaiseen ratkaisuun vaan yrittää monimutkaisempaa tietä itsensä luo, ja vapauteen.
    Naisen vapautumisen hankaluutena on, Gray kirjoittaa, ettei yhteiskunnassa ole naisille perinteistä tapaa olla ”tuhmia tyttöjä”. Nainen ei voi, toisin kuin mies, elää yhteiskunnan ulkopuolella.
    Todellisuus ja sen kuvitteleminen sanoiksi!
    ”Kirjailija on kuin hovinainen”, Stéphanie ajattelee päästyään jonkinmoiseen itsetuntemukseen, ”joka tipauttelee hajuveden tuoksuisia nenäliinoja pitkin palatsin lattiaa, jotta kavaljeerit löytävät hänen huoneensa. Minä olen pudotellut kaikki nämä johtolangat itselleni ja missä minä nyt olen?”
    "Jokaisen naisen on elämässään manattava itsensä vapaaksi erilaisten sortajien lumouksesta: lastenhoitajien, rakastajien, aviomiesten, gurujen, vanhempien, lasten, hyvän elämän myytin lumouksesta - kaikkein raaimpia sortajia voivat olla ne, jotka meitä eniten rakastavat." Taikasana on vanginvartija, Gray kirjoittaa. ”Anna vihollisellesi nimi ja saatat rakastaa häntä. Yritä muistaa menneisyytesi valtakunta. Ellet muista, keksi se."
    Uusia ajatuksia vanhassa maailmassa!
    Vanhoja ajatuksia uudessa maailmassa!
    Häkki jonka rakensimme itsellemme!
    Francine du Plessix Gray syntyi Varsovassa ja kuoli New Yorkissa. Väliin mahtui 88 vuotta eurooppalaisamerikkalaista melodraamaa.


Kyösti Salovaara, 2019.

torstai 17. tammikuuta 2019

Punnittua taidetta


[kilo perunoita ja litra maitoa]




Helisevät sanat, kolisevat lauseet – taidekritiikin olemus?
    Menet kauppaan. Ostat perunoita, tomaatteja, persimoneja ja kaksi sipulia. Kävelet puntarille. Valitset tuotteen, punnitset sen, saat hintalapun.
    Erilaisia makuja mutta yksiselitteinen hinta. Käy vertailuun.
    Hedelmän hintalapusta ei voi kuitenkaan päätellä sen makua.
    Luet kirjan.
    ”Oliko se hyvä?” sinulta kysytään.
    ”Oli se”, vastaat, ”aika hyvä.”
    ”Miksi?”
    ”No, oli se... aika hyvä.”


Ikiaikainen probleema: miten taideteoksen voi arvioida? Löytyykö universaali mittatikku? Painavatko hyvät kirjat enemmän kuin huonot?
    Mitä tarkoitat kun puhut hyvästä kirjasta?
    Onko taideteos hopeahuilu vain fanfaari? Viettelevää viihdettä vai kutsu barrikadeille?
    Viihdytkö lukiessasi vai kuljetko otsa rypyssä?
    Jos luet pelkästään high brow romaaneja, oletko parempi ihminen kuin minä, joka tyydyn low brow dekkareihin? Jos olet, missä se näkyy?
    Kun luit – no kai sitten luit – James Joycen Odysseuksen, saitko älyllisen orgasmin? Vai ihan oikean? Miten se näppäili tuntojasi? Tunteitasi? Älynystyröitä? Oivalsitko jotakin?
    Minä muuten luin… oliko se… Kuolema hiipii sukkasillaan… tai jotain sinne päin… ja tulin hyvälle tuulelle.


Mutta ihan vakavasti.
    Helsingin Sanomien mielipidesivulla julkaistiin viime torstaina espoolaisen Miia Sarlinin lyhyt kirjoitus Amos Rexin näyttelystä. Huikea kokemus, kirjoittaja sanoi.
    Hän "korjasi" Kimmo Hotulaisen aikaisempaa toteamusta, että Rexin näyttely on pettymys.
    Sarlin myönsi, että Hotulainen saa olla mitä mieltä tahansa Rexin näyttelystä, mutta lisäsi, että hän itse ymmärsi Hotulaista paremmin ja avoimemmin Rexin Team-lab-kollektiivin digitaalisen näyttelyn.
    Sarlinin mielestä hänen ”meditatiivinen” ja ”psykedeelinen” taidekokemuksensa oli arvokkaampi kuin Hotulaisen pettymyksen kokemus, joka Sarlinin mielestä johtui Hotulaisen rajoittuneisuudesta. Hotulainen ei siis ymmärtänyt uutta taidetta.
    Mielipidekirjoittaja oli sitä mieltä, että Rexissä esitettyä ei voi arvostella samoin perustein kuin jotain muuta ”kenties perinteisempää taidemuotoa”.
    Jos taideteoksia ei voi arvioida samoilla kriteereillä, niin miten niitä sitten arvioidaan? Pelkästään subjektiivisena kokemuksenako?
    Jos taide ja taideteokset ovat vain ja ainoastaan subjektiivinen kokemus, kannattaako kritiikin laadusta ja/tai sen puutteesta paasata?


John Carey: What Good Are the Arts? 2005.
Alex Matson: Romaanitaide. 1947.
Edwin Muir: The Structure of The Novel. 1928.


Korkeakulttuuria harrastavat sanovat joskus ja ajattelevat usein, että heidän taidekokemuksensa on arvokkaampi ja syvempi kuin vaikkapa romanttisen romaanin lukijan kokemus.
    John Carey muistuttaa teoksessa What Good Are the Arts?, että tuollaista erottelua ei pidä tehdä tieteeseen vedoten. Kukaan ei voi tietää aidosti, miten naapuri kokee jonkun lukemansa, kuulemansa, näkemänsä. Viihdekirjaa lukevan tai iskelmää kuuntelevan ihmisen kokemus voi olla paljon voimakkaampi kuin Odysseusta lukevan ja klassista musiikkia kuuntelevan kanssaihmisen. Subjektiivisia tajunnantiloja ei voi vertailla keskenään hyvä-parempi-paras asteikolla.
    Syvä ja pinnallinen ovat arvostelijoiden käyttämiä sanoja, jotka kyllä helisevät mutta eivät ilmaise mitään täsmällistä.
    Edwin Muir toteaa teoksessaan The Structure of Novel, että kirjallisuudentutkijoiden ja kriitikoiden käyttämät sanat kuten teoksen muoto, rytmi, pinta, näkökulma jne., eivät merkitse oikeastaan mitään. Matolla on muoto, ei kertomuksella, sävellyksellä on rytmi, ei romaanilla.
    Kuitenkin olisi hienoa, jos näkisimme romaaneissa muodon, niin kuin Alex Matson kertoi näkevänsä. Hän ei oikein pystynyt kertomaan mitä nuo muodot olivat ja ovat, mutta niiden perusteella hän kuitenkin uskoi punnitsevansa erilaisten romaanien arvon. ”Vaikka tajuammekin romaanin muodon ajatuksena”, Matson sanoi, ”se on silti muoto.” Ja koska romaaneilla on muoto, niin niiden olemus on muodossa tärkeämpi kuin se mitä romaani kertoo, mitä se se esittää.
    Jos fiktio on todenmukaista valhetta todellisuudesta, mitä se lopulta paljastaa: valehtelijan vai valheen?


Onko taideteoksilla muuta yhteistä keskenään kuin se, että ne kertovat ”jotakin” ihmisten todellisuudesta? Että ne ovat aina taiteilijan julkilausuma siitä miten hän arvioi itsensä suhteessa todellisuuteen?
    Ja jos näin on – jos jokainen taideteos on taiteilijan julistus – pitäisikö taidetta arvostella pelkästään tuolla perusteella? Yhteiskunnallisina julistuksina, esteettiseen kaapuun puettuina kannanottoina? Pienin yhteinen tekijä on todellisuus - siinä onkin nieltävää.
    Muirin mukaan taiteilijan julistus on aina todellisuutta selkeämpi ja paremmassa järjestyksessä. Vaikka taiteilija kuvaisi yhteiskuntaa kaaoksena tai elämää järjestyneenä, niin hänen taideteoksensa on aina selvempi ja järjestyneempi kuin mitä yhteiskunta ja elämä ovat. Jopa Joycen Odysseus on vähemmän sekava kuin Dublin, josta se kertoo.
    Mitä Joycea lukiessa pitäisi arvioida: romaanin henkilöitä vai heidän taustallaan olevan Dublinin sekavaa elämää?
    Taideteosta arvioidessa on helppoa, melkein vaadittua, liioitella.
    Olisi mahdotonta, esimerkiksi, kuten Carey vinoilee, todistaa että Picasson taiteessa on enemmän totuutta kuin vaikkapa pesukoneessa tai pussillisessa ranskanperunoita. Ja kuitenkin arvostelijat harkitusti esittävät moisia väitteitä.
    Me puhumme paljon taiteen yhteiskunnallisesta totuudellisuudesta, vaikka emme tiedä mitä yhteiskunta on ja mitä totuudella tarkoitetaan.


Syvällinen romaani, totuudellinen maalaus, modernin runon näkökulma – ja puikulaperunoita keitetään 13 minuuttia.
    Ota kiinni mistä saat!
    Kaksikymmentäkaksivuotias Raoul Palmgren kirjoitti Tulenkantajissa vuonna 1934, että nyt ja tulevaisuudessa ”kriitikko henkiseltä rakenteeltaan ei voi olla taiteilija, vaan hänen pitää olla tiedemies.”
    Estetiikka ei riitä, Palmgren sanoi. Pitää olla myös sosiologi. ”Melkein kaikki taiteilijat yliarvioivat taiteen; kriitikko sen sijaan asettaa sen oikeaan asemaan yhteiskunnallisessa kokonaisuudessa.”
    Oliko nuori Palmgren naiivi? Vai näkikö hän taiteen pinnan alle?
    Mutta onko yhteiskunnallista kokonaisuutta Palmgrenin ymmärtämässä mielessä enää olemassakaan vai onko tilalle tullut monia yhteiskuntia, monia arvomaailmoja, monia tasa-arvoisia tapoja osallistua yhteiskuntaan?
    Ehkäpä nykyään vain muodoilla on merkitystä. Kenties Matson olikin oikeassa sanoessaan etteivät kirjat kerro mitään oleellista olematta kertomuksen muotoa. Ja kenties taide irrottautuu historiasta ja saavuttaa muodon, joka ei enää liity millään tavalla varsinaiseen elämään.
    Jos näin käy, taiteesta tulee puhdasta viihdettä vakavasti.




torstai 10. tammikuuta 2019

Pimeän valoa


[poissa ja läsnä]

Kyösti Salovaara, 2019.
Lux Helsinki 2019. Marco Brianzan Moonlight - ja katsojia. 


Odottaja tähyilee pysäkillä bussia. Hän näkee valon pisaroita.
    ”Valon pisaroita vasten pimeää”, Tuure Kilpeläinen laulaa, ”meille putoaa valon pisaroita / valon pisaroita kun toivo häviää.”
    Fysiikkaa ja metafysiikkaa, konkretiaa ja symboliikkaa.
    Valo on hyvästä, pimeys pahasta.
    Mutta jos valot palavat aina, miten ihmisen käy? Jos valoa ei pääse pakoon? Onko yksityisyys ja julkisuus rinnakkain vai vasten toisiaan? Voiko hyvää olla liikaa?
    Suomalaistaustainen hotellinpitäjä  Espanjassa kertoi espanjalaisten vaativan, että makuuhuoneessa pitää olla yöllä säkkipimeää. Ikään kuin vastakohtana maiseman huikaisevalla päivänvalolle.
    Suomalainen tottuu jatkuvaan harmauteen, johonkin valon ja pimeän väliseen. Hän tekee siitä hyveen. Niinpä täällä pohjoisessa kaikki perustuu kompromisseihin.


Oliko alussa valo vai pimeys?
    Vanhan Testamentin prologissa maa luodaan. Kaikkialla on pimeää, autio maa. ”Tulkoon valo!”
    Se tulee. Kaikkivaltias hämmästyy aikaansaannostaan ja ihastuu valoon. Valo nimitetään päiväksi, pimeys yöksi.
    Tästä voi päätellä ettei Jumala ollut liikkeellä pohjoisessa missä  saa etsiä kesällä pimeää ja talvella valoa, vaan Välimerellä missä valon ja pimeän raja piirtyy aina selvästi.
    Tähtitieteilijät sanovat, että alkuräjähdyksen jälkeen valoa oli kaikkialla. Maailma oli melkein pelkästään valoa. Mutta mitä oli sitä ennen? Ajan imaginaarisella puolella: pimeys vai valo?
    Ratkaisematon kysymys. Kukaan ei näe alkuhetken tuonne puolelle.


Suuria miettien olemme syntyneet räjähtäneiden tähtien tuhkasta.
    Pieniä miettien olemme kaloja kuivalla maalla.
    Keinovalokulttuurin luoma uudenlainen ihminen irtautuu alkuperäisestä valosta ja pimeydestä.
    Pablo Picasso valitteli Dora Maarille, että valokuvaus on hänelle liian sattumanvaraista. Jos taiteilija antaa valolle sananvallan, hän ei tiedä mitä syntyy. Valoa ei kontrolloida niin kuin maalia pensselissä.
    Pimeissä huoneissa näytetään elokuvia. Liikkuvan valon kollektiivinen kokemus on olemassa, vaikka sitä ei pysty selittämään.
    Nykyään elokuvia katsotaan kotona. Huone ei ole pimeä eikä valoisa vaan siltä väliltä. Moderni elämä, taide, kokemus ovat kompromissi.
    Vanhassa tarinassa hölmöläiset yrittivät mättää valoa säkkiin. Ei onnistunut. Huonoja työkaluja?
    Nykyään tuo saattaa onnistua.


Kyösti Salovaara, 2018.
Sad Hill, Santo Domingo de Silos - lännenmiehen kivilaatat.


Viime viikolla tuli kuluneeksi 90 vuotta italialaisen Sergio Leonen syntymästä. Hän kuoli noin 30 vuotta sitten.
    Tänään torstaina (10.1) Yle Teema näyttää v. 1966 valmistuneen, Espanjassa ja Italiassa filmatun lännenfilmin Hyvät, pahat ja rumat.
    Muuan amerikkalainen aikalainen, Leonen kanssa työskennellyt Mickey Knox, sanoi että Leone oli loistava teknikko, mutta ei suuri näkijä. Ehkäpä niin tai sitten ei. Knoxin mukaan Leone ajatteli elokuvaa 24 tuntia vuorokaudessa. Elokuva, elävä kuva ja musiikki soi hänen päässään. Kaikki oli suunniteltua. 
    Leone kertoi kyynisen lämpimiä satuja, joissa pienetkin yksityiskohdat, kuten ihmisten asut, jäljittelivät tarkasti historiallisia faktoja.
    Hyvät, pahat ja rumat huipentuu kaksintaisteluun hautausmaan keskellä.
    Francon sotilaat rakensivat "fiktiivisen" Sad Hillin hautausmaan Burgosiin, Santo Domingo de Silosin lähelle. Innokkaat fanit entisöivät hautausmaan pari vuotta sitten. Sen ”avajaisia” vietettiin kesällä 2016.
    Hautausmaan entisöinnistä on tehty dokumentti, jonka voi katsoa Netflixistä. Dokumentin (Desenterrando Sad Hill / Sad Hill Unearthed) mukaan käsikirjoituksessa luki: Clint Eastwood, Eli Wallach ja Lee Van Cleef kävelevät hautausmaan keskusympyrään ja taistelevat toisiaan vastaan.
    Kuvakäsikirjoitus oli ohjaajan päässä. Siitä syntyi maaginen kohtaus – pysyvää valoa elokuvan historiaan.
    Guillermo de Oliveiran ohjaamasta dokumentista käy ilmi, että talkooporukka kaivoi paksun turpeen alta esille hautausmaan keskiössä olevan kiviareenan. Nyt siellä voi astella samoja kiviä pitkin kuin Eastwood, Wallach ja Van Cleef kävelivät toisiaan vastaan vuonna 1966.
    Viime kesänä minä astelin. Oivalluksen sähköisku, historian valokaari.


Kun asuu meren rannalla ja sen lähellä koko elämänsä, oppii mustiin talviin ja sähkön päivänvaloon.
    Tavaksi on tullut väittää, että pohjoisessa pimeä ei ole pimeää vaan jotakin muuta. Ainakin aurinkotuulien hiukkasmyrskyjen valosäikeitä.
    Oltuani nyt vuodenkierron pimeimpään aikaan Lapissa epäilen yleistä hokemaa pohjoisen maagisesta valohämärästä. Lumesta huolimatta etelän ihminen ahdistuu kun koko päivän on pimeän synkkää. Nukuttaa.
    Etelässä, kaupungissa ja sen liepeillä tottuu keinovalon taivaaseen ja himmeään arkipäivään.
    Valon pisaroita kaikkialla.


Kiertelin Lux Helsinki 2019 näyttelyssä kahtena iltana.
    Väkeä tolkuttomasti, nähtävää vähän. Aikaisempii vuosiin verrattuna Lux 2019 on pettymys, melkein floppi. Ei yllättävää, ei uutta, ei mieltä järisyttävää.
    Medialle näyttää riittävän, että on luotu ilmiö joka kiehtoo ihmisiä. Ilmiön sisälle ei tarvita juuri mitään. Pääasia on, että kansalaiset osallistuvat osallistumalla osallistumiseen.
    No, hyvä sekin. On kivaa olla mukana, satojen ja tuhansien rinnalla, yhteisessä laumassa. 
    Kannattaa jonottaa Amos Rexiin – vaikkei taideteoksista pitäisikään. Kannattaa tuppautua Oodiin – vaikkei mitään lukisikaan. Kannattaa vaeltaa ihmismassan mukana valonäyttelyssä - vaikka melkein kaikki olisi valotonta.


Meidän taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista: Valo näkymättömiin vetäytyvällä irvinaamalla on totta, ei mikään muu.
    Näin kirjoitti Kafka.
    Ei kannata analysoida puhki.
    Fred Vargasin komisario Adamsbergin ajatusmetodeihin palatakseni sarjan toisessa romaanissa Kuriton mies nurin (1999, suomennos 2006) ”komisarion ajatukset olivat luonteeltaan epämääräisiä, olomuodoltaan kaasun, nesteen ja kiinteän aineen välimailta, ja kaiken kukkuraksi niillä oli tapana kasautua yhteen, muiden näennäisesti täysin asiaan kuulumattomien ajatusten kanssa.”
    Valossa näkee paremmin kuin pimeässä. Kävellessä ajattelee enemmän kuin nojatuolissa. Selkeiden lauseiden takaisessa pimennossa leijuu epämääräisiä ajatushattaroita kuin valon pisaroita: Tähtipölyä, hiukkasmyrsky lasissa, mittakaavan mahdoton tulkinta.


Kyösti Salovaara, 2018.
Soutaja / Pyhätunturi 28.12.2018, noin klo 21:24.