Vaikene, pakene, viekastele

[kieli on teko: teot ovat kieltä]

Jos unohtaa kirjallisuuden, tieteen ja politiikan, pakinani alaotsikko kuulostaa järjettömältä.

    Mutta jos ne unohtaa, mitä jää? Autio maa ja suden ulvonta? Vai makkaraperunat ja lasi olutta? Ellei sitten kaukaisuuteen laajeneva ja itsensä tyhjentävä maailmankaikkeus?

    Saksalaista metafysiikkaa. Painaa tuhat kiloa sanalta. Suomalaista pinnallisuutta. Ei pysty punnitsemaan.

    Yhtä kaikki, modernia maailmaa hallitaan kielellä. Kieli on maailman mieli. Mutta kieli ei ole itsessään muuta kuin sanoja ja lauseita, symbolien suhde.

    Mitä enemmän sanotaan, sitä kauemmaksi kieli etääntyy. Ja nykyään sanotaan sanomattoman paljon, vaikka kirjoja ei niinkään luettaisi. Digitaalisessa lumeessa on enemmän sanoja kuin ruudulle mahtuu. Kieli muuttuu vaaralliseksi, jos se on kaikki mihin ripustautua.

    Ymmärrätkö sanat?

Sattumalta luin peräkkäin kaksi vakoiluromaania. Hienoa kirjallisuutta kannesta kanteen.

    Mutta onko sattumaa mitä luen ja mistä kirjoitan?

    Vakoiluromaani viehättää siksi, että sen kuvaamassa todellisuudessa informaatiota on niin monenlaista, jopa tappavan vaarallista. Vakoiluromaanissa kukaan ei tiedä mikä tieto pitää paikkansa, kuka on ystävä ja kuka vihollinen. Vakoilija on kuin primitiivisen yhteisön metsästäjä, jonka täytyy kulkea koko ajan valppaana vihamielisessä metsässä. Lopulta metsästäjä ei tiedä mitä hän jahtaa. Ehkä hän on itse muuttunut jahdattavaksi, toisen metsästäjän saaliiksi.

    Vakoiluromaani viehättää myös kuvatessaan "sankaria" pelastamassa maailmaa. Vakoilija on täysin yksin vastassaan vihamielinen ympäristö. Vakoiluromaanin sankari työskentelee normimaailman katveessa informaation kätkemänä, hän piiloutuu kieleen, sanottuun ja sanomattomaan. Häntä ei kutsuta pressanlinnaan eikä Oscareita jakamaan – tai jos kutsutaan, kokonaan toisessa roolissa kuin missä hän yrittää pelastaa maailmaa.

Suurenmoisessa esseekokoelmassa The Dangerous Edge Gavin Lambert vertasi kirjailijan ja rikollisen kaksoisroolia toisiinsa. Molemmat kätkevät todellisen roolinsa arkipäivään. Rikollinen piilottaa tekonsa, ryöstön tai murhan; kirjailija sen että hän vakoilee ystäviensä ja tapaamiensa ihmisten elämää ja käyttää näitä hyväkseen.

    Lambert siteerasi James Joycen romaania Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta, missä kirjailijaksi omistautuva Stephen Dedalus julistaa taiteilijan kaksoisroolin selvin sanoin:

    ”Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja mitä aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja puolustukseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.”

Vaikene, pakene, viekastele!

    Sattumaltako espanjalaisen Arturo Pérez-Reverten (s. 1951) tyylikäs jännäri Vakooja ja englantilaisen John le Carrén (s. 1931) hienostunut romaani Vakoojan perintö käsittelevät Euroopan lähimenneisyyttä, sitä pulmakysymystä voiko demokraattista yhteiskuntaa puolustaa käyttäytymällä huonosti.

    Molemmat kirjailijat luovat kieltä joka paljastaa, mutta tässäkin on ironinen puoli. Le Carrélle kieli on todellisuuksia peittävä hetteikkö; kieltä raapimalla, sen tasoja esiin kaivamalla totuus paljastaa. Mutta kielellä voi myös peittää totuuden yhä syvemmälle. Pérez-Reverten kieli on puolestaan behavioristista, hemingwaymaista: kieli kuvaa ihmisten tekoja ja niiden kautta hyvän ja pahan ymmärtää.

    Vakoojan perinnössä le Carre palaa 1960-luvun tapahtumiin, omiin romaaneihinsa noilta ajoilta, teokseen Mies kylmästä (1963) ja Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (1974). Mestarivakooja George Smileyn uskollinen apulainen Peter Guillam joutuu nykyhetkessä kuulusteltavaksi keinoista, joilla demokratiaa yritettiin pelastaa kylmän sodan Euroopassa. Fiktion fiktio, hah!

    Falcó puolestaan on Francon vakooja syksyllä 1936 Espanjan sisällissodan alkuvaiheessa. Pérez-Reverten ratkaisu on rohkea: hän valitsee sankarikseen vastenmielisen poliittisen liikkeen moraalittomalta tuntuvan vakoilijan, joka siekailematta tappaa vastustajan jos niin käsketään; joka menee minne komennetaan ja joka piilottaa ajatuksensa sekä vihollisilta että omilta työnantajiltaan… ja kuitenkin... uhrautuuko Falcón lopulta demokratian puolesta?

    Kummallista kyllä sekä le Carrén salamyhkäiset, monien moraalikysymysten kiusaamat vakoilijat että Pérez-Reverten kylmäverinen Falcó tuntuvat selviytyvän moraalisesta ansasta ”voittajina”. Falcón kohtalo on tietenkin (minulle) vielä avoin, sillä Vakooja on vasta trilogian ensimmäinen teos.

    ”Olen palvellut kuningaskuntaa ja tasavaltaa”, Falcón pomo opettaa nuorempaa vakoilijaa, ”enkä tiedä, ketä palvelen tulevaisuudessa. Tämä työ olisi sietämätöntä, jollei siinä olisi tiettyjä kieroutuneita sääntöjään. Ne eivät ole ehkä sovinnaisia tai edes kunnioitettavia, mutta ne ovat kuitenkin omiamme. Vaikka tärkein sääntö onkin nimenomaan se, että näennäisesti mitään sääntöjä ei ole.”

Vakoiluromaanin kuvaamassa maailmassa kukaan ei ole viaton.

    Ehkä ei todellisuudessakaan.

    ”Sitä paitsi kukaan ei ole viaton”, venäläinen, Espanjassa toimiva vakooja sanoo kyynisesti. ”Korkeintaan lapset ja koirat. Enkä ole ihan varma lapsistakaan. He kasvavat aikanaan aikuisiksi.”

    Vain koiratko ovat viattomia? Ihanko totta? Entä kissat?

    Sekä le Carré että Pérez-Reverte painottavat, että jokaisessa yhteiskunnassa on demokraattisen päätöksenteon, läpinäkyvän politiikan ulkopuolella kilpailevia valtavoimia, joiden ristiriidat kulminoituvat vakoilun ja vastavakoilun piirissä. Vakoilija on kuin marttyyri, joka ristiinnaulitaan maailman pelastamisesta, mutta ristiä ei aseteta julkiselle paikalle vaan katseilta piiloon, sinne missä marttyyri on ikuisesti yksin.

     Voi olla, että le Carrén ja Pérez-Reverten kielenkäytössään loistavat romaanit ovat myös tavallisen ihmissuhdeverkoston metafora.

    Sisällissodan alkaessa Francon kapinallisten tukikohta sijaitsi Salamancassa, Madrid oli laillisen hallituksen, tasavaltalaisten aluetta. Falcó tajuaa, että Salamancassa oli monta voimakeskusta, jotka kilpailevat vallasta: ”Salamanca poliisi saattoi olla kuka hyvänsä: Falangin tiedustelupalvelu, karlistien virasto, turvallisuuspalvelu, sotilastiedustelupalvelu tai jopa jokin kansallisen tiedustelupalvelun osasto.”

    Sekä Pérez-Reverte että le Carré kirjoittavat petoksesta. Sen voi tehdä monella tavalla. Vihollisen pettäminen on sallittua ja helppoa. Ystävän pettäminen koskee sieluun.

    Petoksien keskiössä vakoilija jäädyttää tunteensa – jos se on mahdollista. ”Tiedustelupalvelun työntekijä on inhimillisille tunteille aivan yhtä altis kuin kuka tahansa”, Guillam ajattelee Vakoojan perinnössä. ”Olennaista on, kuinka hyvin hän kykenee ne tukahduttamaan joko reaaliajassa tai - kuten minun tapauksessani - viidenkymmenen vuoden päästä.”

    Ajatteleva ihminen ei tietenkään pysty tukahduttamaan tunteitaan.

    Vakoojan perintö on myös tämän kysymyksen pohdiskelua matkalla menneisyyteen. Se on lukijalle yhtä kummallinen kokemus kuin romaanin henkilöille, jotka yrittävät muistaa mitä noin 50 vuotta sitten tapahtui. Sillä onhan lukija elänyt samassa fiktiviisessä ”aika-avaruudessa” kuin le Carrén romaanihenkilöt – ja hänellä, lukijalla, on ollut samaan aikaan, aivan kuten kirjailijalla, oikea todellinen todellisuus.

    Kun Guillam nyt lopulta kohtaa sadan vuoden ikää lähestyvän George Smileyn, hän kysyy ahdistuneena:

    ”Kuinka suuren osan inhimillisistä tunteistamme me kykenemme mielestäsi vapauden nimissä tukahduttamaan ennen kuin lakkaamme olemassa inhimillisiä tai vapaita? Vai kärsimmekö me vain siitä perienglantilaisesta taudista, joka synnyttää meissä tarpeen pelata koko maailmanlaajuisella kentällä, vaikka olemme jo muuttuneet pikkutekijöiksi?”

Mistä menneisyydestä John le Carré lopulta kirjoittaa?

    Kirjoittaako hän Englannista ja sen kaksoisroolista vai John le Carrésta jonka piilossa David Cornwell -niminen mies eli paljon rosoisempaa ja ristiriitaisempaa arkielämää kuin kirjailija le Carré on koskaan julkisuudessa uskaltanut tai tahtonut kertoa. Oliko le Carrén luoma salamyhkäinen vakoilijaporukka David Cornwellin kollektiivinen parempi minä, sellainen alter ego joka saattoi tulla esille julkisuuteen vain ja ainoastaan valepuvussa?

    Ja miksi Arturo Pérez-Reverte vie vakoojansa 1930-luvulle? Sanooko hän kaksoisroolissa jotakin oleellista Espanjan nykyhetkestä – Katalonian kapinasta, sillä ironialla että tasavaltalaisten Barcelona edusti 1930-luvulla demokratian parasta puolta kun taas nykyhetken Barcelona ilmentää ahdasmielisen nationalismin nousua?

    John le Carrén hienon tuotannon punaisena lankana ja yhtenä oivalluksena oli alusta pitäen toteamus, että suurvaltaa näyttelevä Englanti menetti suurvalta-asemansa viimeistään 1956 Suezilla. Le Carrén vakoilijat käyttäytyvät ikään kuin heillä olisi yhä suurvallan antama tehtävä suoritettavana, mutta tietävät ettei sellaista enää ole, paitsi ehkä moraalisessa katsannossa.

    Nyt Vakoojan perinnössä Saksaan ”paennut” George Smiley tiivistää englantilaisen imperiumin perinnön huolestumiseen kuuluuko Englanti yhä Eurooppaan:

    ”Englanninko tähden se kaikki sitten tehtiin? Sellainen aika oli, ilman muuta. Mutta kenen Englannin? Minkä Englannin? Vainko yksin Englannin, muusta erillisen? Peter, minä olen eurooppalainen. Jos minulla oli erityinen tehtävä - jos koskaan tiedostin täyttäväni tehtävää, vihollista vastaan taistelun lisäksi, se koski nimenomaa Eurooppaa. Jos olin sydämetön, olin sydämetön Euroopan tähden. Jos mielessäni oli tavoittamaton ihanne, se koski sitä että Eurooppa tuotaisiin pois pimeästä kohti uutta valistuksen aikakautta. Minulla on se yhä.”

John le Carré: Vakoojan perintö. (A Legacy of Spies, 2017.) Suom. Tero Valkonen. Tammi, 2018.

James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. (A Portrait of the Artist as a Young Man, 1916.) Suom. Alex Matson. Tammi, 1946.

Gavin Lambert: The Dangerous Edge. Barrie & Jenkins, 1975.

Arturo Pérez-Reverte: Vakooja. (Falcó, 2016.) Suom. Einari Aaltonen. Like, 2017.