[sanat
sanoja, lehdet lehtiä]
Helsingin Sanomat, 29.12.2018. |
Kun
tartut sanaan, sana tarttuu sinuun.
Pitäisi
olla sinut sanojen kanssa.
Tuulee
ja puita kaatuu. Sekin tuli sanotuksi.
Kirjoituksissa
on se hyvä puoli, että niitä saa lukea monella tavalla. Sekin mikä
jätetään sanomatta, kertoo jotakin.
Lehdet
julkaisevat kirjoituksia. Niitä löytyy myös netistä. Myrskyn
jälkeen lehti jäi saapumatta. Digitaaliset sanat eivät kaihda tuulta eikä lumipyryä.
Tuokin
on harha.
Herkullisia
kirjoituksia julkaistiin Helsingin Sanomissa ennen kuin vanha vuosi
loppui.
Onko
herkullinen sovelias ilmaisu?
Voivatko
kirjoitukset olla myös makeita tai happamia, kitkeriä ja suolaisia?
En tiedä. Vertauskuvien merkitys jää epäselväksi. Adjektiivi on
parhaimmillaan silloin kun sen jättää kirjoittamatta. Niin kuin
Hemingway teki.
Heikki
Hellman ja Kai Kartio Helsingin Sanomissa, viime vuonna,
paljastivat kirjoituksissaan myös sitä mitä eivät aikoneet.
Hellman on nykyään mediatutkija Tampereella. Oli ennen Hesarin
kulttuuriosaston esimies, sitäkin. Kai Kartio on Amos Rexin
museonjohtaja.
”Päädyimme
perinteiseen suomalaiseen demokraattiseen tapaan eli jonottamiseen”,
Kai Kartio kirjoitti viime maanantaina Hesarissa. Kartio toivoo että
”mahdollisimman moni ehtii tutustua siihen [Rexin näyttelyyn] –
vaikkakin sitten kaikille yhtä reilulla sisäänpääsytavalla eli
jonottamalla”.
Edistykselliset
paljastavat vahingossa karvansa. Kartion mielestä demokratia
toteutuu jonottamalla – niin kuin Neuvostoliitossa tapahtui. Jotta
demokratia toteutuisi, kaikilla pitää mennä yhtä huonosti.
Erilaisuus ei Kartion mielestä kuuluu demokratiaan. Toisin on
toisaalla, eurooppalaisissa museoissa joihin voi netistä varata
lipun haluamaansa aikaikkunaan. Se muistuttaa demokratiaa enemmän
kuin Rexiin jonottaminen.
Tasavallan
presidentti Sauli Niinistö sanoi
uudenvuodenpuheessaan, että Suomi on maailman demokraattisin valtio.
Amos Rexin johtajan mielestä demokratia tarkoittaa tuntikausien
jonottamista sateessa ja tuiskussa.
Hyvin
on pullat uunissa – ja Amos Rexissä.
Nyt
on nyt. Toisin oli ennen.
Heikki
Hellman kirjoitti Hesarin lauantaiesseen otsikolla Tutkimus
tarjoaa kriisiterapiaa kriitikoille: laatulehdet eivät ole
hylänneet. Jutun ideana oli Semi Purhosen tutkimusryhmän
tuloksiin vedoten rauhoitella kritiikin kuolemasta huolestuneita.
Laatulehdet – kuten Helsingin Sanomat, The Guardian, Le Monde,
Dagens Nyheter, El País ja turkkilainen Millyet – julkaisevat yhä
taidekritiikkiä, vaikka populaarikulttuurin ilmiöt ovatkin
syrjäyttäneet perinteisen korkeakulttuurin enevässä määrin
kulttuurisivuilta.
Kirjallisuuskritiikillä
on (laatulehdissä) tutkimuksen mukaan yhä vahva asema. Sen sijaan
teatteri ja klassinen musiikki ovat menettäneet
näkyvyyttä. ”Kritiikin osalta tutkijoiden päätulos on selvä”,
Hellman sanoo. ”Vaikka kulttuurisivujen kasvu on pysähtynyt
2000-luvulla, kritiikki ei ole menettänyt asemiaan. Kulttuuria
koskevat uutiset sen sijaan ovat lyhentyneet ja antaneet tilaa
laajille henkilöjutuille.”
Meneekö
kirjallisuuskritiikillä siis hyvin?
Tätä
Hellmankaan ei väitä. Kuinka tarpeellisia taidearvostelut – tai
kulttuurisivut ylipäänsä – ovat lukijoiden tai taiteilijoiden
mielestä, sitä Purhosen tutkimus ei kerro. Hellman huomauttaa, että
tutkimuksen tekijät ovat sosiologeja, jotka näkevät kritiikin
paikan yleisön ja taiteen välissä: ”Kriitikot ovat
portinvartijoita ja makutuomareita, jotka valinnoillaan ja
arvostuksillaan osallistuvat kulttuuria ja taidetta koskevien
arvostusten syntyyn.”
Mutta
jospa portista ei kukaan halua käydä läpi. Mihin
portinvartijaa tarvitaan? Lakkautuspalkalleko siirrettäväksi?
Kritiikki
herättää yhä kohuja ja myrskyjä, mutta paljon harvemmin kuin
aikaisemmin. Hellman toteaa, että erityisen yleisiä taidekentän ja
kriitiikin yhteentotot olivat 1980- ja 1990-luvuilla, ”jolloin ne
kärjistyivät julkilausumiksi ja adresseiksi”. Taustalla
vaikuttivat henkilökohtaiset suhteet mutta myös rakenteelliset
tekijät.
Helsingin
Sanomat jäi Hellmanin mielestä yksin kantamaan kriitikin ja
kulttuurikeskustelun vastuuta 1990-luvulla, kun Suomen
Sosialidemokraatti ja Kansan Uutiset luopuivat täysiaikaisesta
kulttuuritoimittajasta ja Uusi Suomi kuoli pois.
Hellman
on oikeassa kirjoittaessaan asian hieman väärin.
Demari ei
suinkaan luopunut päätoimisesta kulttuuritoimittajasta: siellä on
yhä, nyt Demokraatin nimellä toimivassa julkaisussa, päätoiminen
kulttuuritoimittaja. Mutta kun Demari syrjäytti pitkäaikaisen, jopa
legendaarisen Risto Hannulan kulttuuritoimituksesta (ja Risto
jäi lopulta eläkkeelle), Demarista katosi se kritiikkipainotteinen
kulttuurijournalismi, jonka katoamista Purhosen tutkimus tarkastelee
ja jota myös Hellman osittain kuvailee menneen maailman loistona.
”Uudistetussa” Demarissa juostiin 1990-luvulla Hesarin perässä
kuin suuren talon pienet porsaat.
Ironiaa
toki piisaa.
Eikö
Heikki Hellman ollut yksi niistä moderneista kulttuuritoimittajista,
joiden mielestä pelkkä kirjan ilmestyminen ja siitä kirjoitettu
arvostelu ei enää riittänyt ”kulttuuriuutiseksi”? Tarvittiin
muutakin – oikeaa journalismia!
Pekka
Tarkka pohtii tätä kysymystä – onko kulttuuritoimittaja
taidekentän edustaja mediassa vai median edustaja taidekentässä –
muistelmateoksessaan Onnen Pekka.
Heikki
Hellman edusti Helsingin Sanomissa Tarkan mielestä jälkimmäistä
kantaa. Tarkka piti itseään molempien leirien lipunkantajana.
Tarkka
kertoo, kuinka hänen ja Hellmanin välille syntyi myrskyisä
ristiriita, kun Hellman julkaisi Hantta Krausen heikkotasoisen
kirjoituksen (jonka Tarkka oli jo kertaalleen hylännyt).
”Kiukuissani kirjoitin Hellmanille ja ilmoitin, että turhat
julkkikset eivät sovi HS:n kulttuuriosaston kirjoittajiksi”,
Tarkka muistelee ja sanoo moittineensa Hellmania
anti-intellektualismista.
Sivuhuomatuksena
lienee sopivaa todeta, että nykyhesarissa ”turhat julkkikset”
kuuluvat lehteen itsestään selvyytenä (ehkä eivät kuitenkaan kirjoittajina), joten Tarkka hävisi
ottelun numeroin 6-0.
Hellmanin
mielestä – siis 1980-luvulla – kulttuuriosasto ei voinut olla
”intellektualismin suojaisa linnake”. Niinpä Hellman lähetti
Krause-jupakan tiimoilta Tarkalle syytöskirjeen, jossa sanoi mm:
”Tässä käydään taistelua kulttuurin ja taidearvostusten
kentästä. Minkälainen keskustelu ja minkälaiset ajatukset ovat
sallittuja, millaiset taas eivät. Sinun taustasi on tyystin toinen
kuin meidän maaseudulta tai tehtaiden liepeiltä nousseiden. Sinun
kulttuurikäsityksesi on saman tien toinen. Sinun tehtäväsi on
puolustaa kentällä vallitsevaa herruutta. Monet muut taas ovat
halukkaita horjuttamaan sitä.”
Oliko
Hellman todella sitä mieltä, että massojen mielistelyn takia pitää
luopua älyllisyydestä? Että laatulehti massoille on mahdoton
yhtälö?
Pitääkö
kaikilla jutuilla olla miljoona lukijaa? Kaikilla elokuvilla miljoona
katsojaa?
Siitähän
tässä keskustelussa lopulta on kysymys, vaikka sitä kierretään.
Internet
on muuttanut kaiken. Vai onko se muuttanut mitään?
Hellman
sanoo lauantaiesseessään, että kriitikot ja taiteilijat voivat yhä
olla eri mieltä taiteen laadusta, mutta nykyään kriitikoita
harvoin, jos koskaan, syytetään vallankäytöstä. ”Pikemminkin
kyse on siitä, ettei heitä arvosteta kuten ennen. Kaikkien tuntemia
kriitikkotähtiä ei enää ole. Monien silmissä kritiikistä on
tullut yksi mielipide muiden joukossa.”
Kuka
tahansa ei ole taiteilija, Hellman muistuttaa, mutta ”kun kuka
tahansa voi nyt olla ’kriitikko’, kyse on kritiikin
normatiivisesta kriisistä”.
Pitäisikö
Hellmanin juttu lukea pessimistinä vai optimistina?
Internet
on täynnä mielipiteitä: Hyvä!
Internet
on täynnä pinnallisia mielipiteitä: Paha!
Internet
on täynnä sovinnaisia mielipiteitä: Paha!
Internet
on täynnä ääreviä mielipiteitä: Paha!
Internet
on… Hyvin Paha tai Pahasti Hyvä.
Perimmäinen
kysymys kuuluu, että mitä oikeasti tapahtuu kun yhteiskunta
jakautuu yhä useampiin arvosfääreihin, joita yritetään väkisin
mahduttaa yhden suuren sapluunan sisään. Heterogeenisyys ei muutu
homogeenisyydeksi huutamalla eikä kiukuttelemalla.
Suuria
kriitikkotähtiä ei enää ole.
Onko
aidosti suuria kirjailijoitakaan?
Museonjohtaja
sanoo, että demokratia tarkoittaa jonottamista, tasa-arvon toteuttamista alentamalla mahdollisuuksia, poistamalla erilaisuutta
ja yksilöllisyyttä. Yhtenäiskulttuuriin palaaminen on utopia, joka toteutuu vain dystopiassa.
Kritiikin
loistava tulevaisuus on eilen. Se saattaa koskea korkeakulttuuria reunasta toiseen. Turhat julkkikset ovat voittajia kaikilla
areenoilla, niin mediassa kuin fyysisessä ympäristössä.
Palataan
noin 13 vuotta taaksepäin.
”Kun
Hesari maaliskuussa 2006 ’uhrasi’ koko sivun nuorille
runoilijoille, sivusta täytettiin 2/3 runoilijoiden kuvilla ja vain
muutamalla sanalla luonnehdittiin uutta runoa”, kirjoitin Risto
Hannulan 70-vuotisjuhlakirjassa Hannula (toim. Jerker A.
Eriksson, Risto Raitio, Pertti Vuorinen) kesällä
2006. ”Mitä helvettiä runoilijoiden kuvilla on tekemistä heidän
runojensa kanssa?”
Soimaako
kulttuurikirjoittajan omatunto Heikki Hellmania yhtään, kun hän
tarkastelee kulttuuriosastojen muutosta niistä ajoista jolloin hänestä
itsestään tuli merkittävä vaikuttaja Helsingin Sanomien
kulttuuriosaston tulevaisuudelle?
Rypekäämme vielä hetki menneisyydessä, loiston ja moninaisen kirjoittamisen
vuosissa, itseironista itsesääliä paisutellen. Näin kirjoitin
vuonna 2006:
”Kun
Hannulan kulttuuriosastossa käsiteltiin kirjallisuutta ja kirjoja,
otos oli niin laaja, että lukemalla Demaria sai melko luotettavan
kuvan Suomessa ilmestyneestä kirjallisuudesta. Siihen aikaan
Demarissa käsiteltiin melkein yhtä monta nimikettä vuodessa kuin
vaikkapa Hesarissa, jonka voimavarat sentään olivat toista luokkaa.
En ymmärrä (enkä ymmärtänyt silloin), miksi niin monet tuon ajan
kulttuurivaikuttajat eivät tajunneet mitä sananvapaus tarkoittaa;
että se tarkoittaa esimerkiksi kirjallisuuden kohdalla erilaisten ja
monien mielipiteiden ja näkemysten esittelyä eri lehdissä, eri
medioissa. Yhä uudestaan kuulin Riston 60-lukulaisten ystävien
sanovan, että heille riittää Hesarin hyvä kulttuuriosasto. No,
kaipa se riitti joksikin aikaa, mutta haluaako joku että maailmassa
on vain yksi näkemys, yksi arvostelu, yksi arvostelija? Kun Ralf
Långbacka 1980-luvulla hermostui totaalisesti Jukka Kajavan
arvosteluihin, minä Demarissa puolustin Kajavaa. Kaipa hänelläkin
on oikeus mielipiteeseen. Sitä sen sijaan en antanut anteeksi, ettei
veltto älymystömme välittänyt monipuolisesta lehdistöstä. Oli
nähtävissä, että se mikä tapahtui kakkoslehdille tulisi
tapahtumaan ykköslehdillekin.”
Ja
niin sitten tapahtuikin, että...
Helsingin Sanomat, 29.12.2018. |
Kiitos kirjoituksesta, joka herättää paljon ajatuksia ja tekee hyviä kysymyksiä.
VastaaPoista"Soimaako kulttuurikirjoittajan omatunto Heikki Hellmania yhtään, kun hän tarkastelee kulttuuriosastojen muutosta niistä ajoista jolloin hänestä itsestään tuli merkittävä vaikuttaja Helsingin Sanomien kulttuuriosaston tulevaisuudelle?" Soimaa varmasti, mutta ei asia niin yksiselitteinen ole.
Olin Hesarin kulttuuritoimituksen esimies syksystä 1988 vuoden 2005 loppuun. Sinä aikana koin osin jatkavani niitä uudistuksia, joita edeltäjäni Pekka Tarkka käynnisti. Keskeinen niistä oli kulttuurisivujen journalistisen paletin laajentaminen. Kulttuurisivuilla oli aina ollut uutisia ja ennakkojuttuja, puhumattakaan esseemäisistä artikkeleista ja debatista. Minua puffimaiset ennakkojutut ärsyttivät; niiden sijaan kaipasin perusteellisempia henkilö- tai ilmiöjuttuja, reportaaseja, tutkivaa journalismia.
Kaikkea sitä sivuille saatiinkin, mitä edesauttoi (1990-luvun alun lamavuosia) lukuun ottamatta kulttuuritoimituksen ja -sivujen jatkuva kasvu, joka jatkui tutkimustemme mukaan ainakin 2000-luvun ihan ensi vuosiin saakka. Kritiikkien määrää pikemminkin lisättiin kuin vähennettiin, vaikka kritiikkien kattavuutta haastoi samaan aikaan kulttuuritapahtumien, kirjojen, konserttien, näyttelyiden jne. jatkuva lisääntyminen. Idealistina ajattelin, että perinteisen kritiikin rinnalle voidaan tuoda muunlaisia tapoja käsitellä ja analysoida kulttuuria. Ei joko tai vaan sekä että.
"Oliko Hellman todella sitä mieltä, että massojen mielistelyn takia pitää luopua älyllisyydestä? Että laatulehti massoille on mahdoton yhtälö?" En taatusti ollut. Tavoitteena oli nimenomaan tehdä laatulehteä massoille, mutta löytää tehtävän toteuttamiseen uusia keinoja. Tämä Hantta Krause -tapaus ei varmasti ole kannaltani kunniakkain esimerkki, mutta se liittyi toimituksessa kyteneeseen kapinahenkeen, jota Pekka Tarkka muistelmissaan aika hyvin kuvaa. Ehkä Hantan kirjoituksen julkaisemiselle lopulta haluttiin järkyttää enemmän Tarkkaa kuin lukijoita.
Mielestäni en äskeisessä Hesarin kirjoituksessa juurikaan nostalgisoinut takavuosien kulttuurisivuja. "Kritiikin kulta-ajasta" puhuessani viittasin Pekan muistelmiin. Tutkimus antaa toistaiseksi puutteellisen kuvan siitä, mitä kulttuurisivuille on tapahtunut. Maarit Jaakkolan pitkää aikaväliä ja useita suomalaisia lehtiä analysoinut väitös kattoi vuodet 1978-2008. Semi Purhosen kansainvälinen vertailu puolestaan vuodet 1960-2010. Nyt tarvittaisiin tuoreempaa tietoa: mitä on tapahtunut 2010-luvulla? Lehdistö on lopullisesti siirtynyt aatteiden maailmasta konsernitalouden ja huomiotalouden maailmaan. Kulttuuritoimitukset ovat kutistuneet. Lehdet ovat enenevästi siirtyneet tabloidiin, lukijat taas hakemaan uutisensa sosiaalisen median kautta... Mikä vaikutus näillä on kulttuurisivuihin?
Mutu-tuntuma minulla on, mutta tarkkaan ottaen emme tiedä.
Hei, yritin julkaista yllä olevan kommenttini nimellä, mutta epäonnistuin. Siis H. Hellman täällä.
VastaaPoistaKiitos Heikki!
VastaaPoistaEn todellakaan osaa olla hirvittävästi eri mieltä perusteluistasi; eiköhän jokainen lehden lukija toivo monipuolista, debatoivaa ja moneen suuntaan avautuvaa kulttuuriosastoa. Pelkät arvostelut eivät riitä, kulttuuritapahtumien ”ilmaisesta” ennakkomainonnasta puhumattakaan. Kokemustasi ja mukanaoloa ja tahtoasi Hesarin kulttuuriosaston kehittämisessä olisi naurettavaa tai ainakin tyhmää kyseenalaistaa täältä elämän katsomosta, vaikka kuhinaa riittäisikin.
Ehkä vähän ”toivoin”, että sinäkin olet nostalginen; siis siitä että kriitikin loistava menneisyys on tuolla jossakin selän takana, vähän kuin se vihreä valo jota Gatsby tuijotti ja jonka luuli tavoittavansa jonakin päivänä, vaikka se oli jo mennyt pois. Mutta totta on, ettet lauantaiesseessä tuntenut nostalgiaa – toisin kuin ”me muut”.
Kirjoittelen tähän jotakin kommentisi tiimoilta. En tiedä mitä, enkä vielä sitä että mahtuuko mieleen johtuva yhteen kommentiin. Onhan tässä aikaa, perjantai-ilta. Kunhan huomenna lauantaina ehdin illalla katsomaan Helsinki Luxia, niin…
Jatkan juttua, Heikki.
VastaaPoistaEnsin henkilökohtaista, miten muutenkaan.
Pakinastani saattaa päätyä käsitykseen, että mielestäni hyvä kulttuuriosasto on se missä julkaistaan pelkästään kirja-arvosteluja (elokuva-, musiikki, taidearvosteluja jne.). Näin en ajattele. Ja jos olen rehellinen - ja miksen olisi tässä ja nyt, kun ilta saapuu – niin tunnustan, että en koskaan pitänyt itseäni kirja-arvostelijana eikä niiden kirjoittaminen ole ollut kirjoittamisen päällimmäisenä motiivina.
Itse asiassa olen aina halunnut kirjoittaa toisenlaista, mutta kirjallisuuskritiikki oli helpoin ”väline” kirjoittamiseen. Niille oli tietty kysyntä. Mutta en koskaan edes unissani kuvitellut kirjoittavani sellaista ”oikeaa” kritiikkiä kuin Pekka Tarkka, Harry Forsblom tai Tuukka Kangasluoma Hesarissa kirjoittivat.
Minulle kirjat olivat – ja ovat kai edelleen – enemmänkin yhteiskunnallisia ”julistuksia”, jopa dekkarit, ja näiden ”julistuksien”käsitteleminen ja usein epäilyksenalaiseksi saattaminen oli sitä mistä pidin ja pidän kai myös tänään. Olen kutsunut kirjoittamisen ideaani ”impressionistiseksi moraalikritiiksi”. Se taitaa olla aika vanhanaikainen tapa tehdä kritiikkiä.
Ymmärrän kyllä monia kirjabloggaajia, jotka ilmoittavat etteivät käsittele politiikkaa eikä uskontoa. Niiden käsittely johtaa loputtomiin debatteihin, joissa kaikki suuttuvat, toisilleen tai itselleen. Mutta voiko yhteiskuntaa väistää? Uuskritiikki luuli voivansa. Monet kirjabloggaajat ajattelevat voivansa. Hyvä jos niin on, jos sillä tavalla saa rauhan sielulleen. Mutta silti monet kirjoittajat menevät pinnalla olevien ”yhteiskuntapoliittisten” aaltojen viemänä: ollaan sopivasti vihreitä (kukapa haluaisi tuhota luontoa), ollaan sopivasti feministejä (kukapa haluaisi sortaa naisia), ollaan huolestuneita ilmastomuutoksesta (kukapa haluaisia tuhota maapallon elämän) jne… eli ollan otsikkotasolla hyvinkin ”poliittisia” mutta yksityiskohtainen ajattelu ”kielletään”, koska se johtaa väistämättä erimielisyyteen, vastakkainasetteluun.
Tästä sitten voikin palata kulttuuriosastoihin ja kritiikin asemaan niissä. Tai siellä, siis Hesarissa.
Lienee kuitenkin tosiasia, että mitä sattumanvaraisemmin esim. kirjallisuutta käsitellään arvostelujen muodossa (tai kokoavien esseiden muodossa, jos niitä nyt joku osaa ja jaksaa kirjoittaa) sitä merkityksettömämmäksi kritiikki muuttuu. Siitä ei enää ole iloa (hyötyä) kuluttajille (kirjojen lukijoille) eikä taiteilijoille (kirjojen kirjoittajille).
Maailma siis muuttuu. Media muuttuu. Jopa sanomalehdet muuttuvat. Yleisradio ei näytä muuttuvan, mutta miksi muuttuisi kun meiltä otetaan pakolla homman pyörittämiseen tarvittava raha.
VastaaPoistaSomen ja blogimaailman analyysi olisi kiehtovaa, jos sen osaisi tehdä. En yritä.
Se mikä pistää silmään on tietysti tämä perimmäinen ristiriita (johon jo oikeastaan viittasin): mielipiteitä on valtavasti (se on hyvä), mutta ne esitetään sillä tavalla, että vain samanmieliset löytävät toisensa. Tekee siis mieli kysyä, että jos oma mielipide todella halutaan esittää, niin eikä pitäisi lukea myös eri mieltä olevien mielipiteitä? Somessa tuntuu olevan ajatus, että jokainen saa sanoa omansa mutta kenenkään ei tarvitse lukea toisenlaista mielipidettä. Peukutuskulttuurin idea on mahdoton ymmärtää. Mitä informaatiota on kertoa olevansa samaa mieltä? Eikö informaatio aina edellytä toisenlaista mielipidettä?
Tämä taitaa olla myös kulttuuriosaston ideana, nykyään. Siksi suorastaan inhoan taiteilijoiden haastatteluja, jossa ollaan niin myötäkarvaan että hirvittää. Miksi Hesari julkaisee yhtä uudestaan haastatteluja, joissa taiteilija perustelee omaa erinomaisuuttaan ja ”yhteiskuntakritiikkiään” isolla pensselillä toimittajan esittämättä yhtäkään kriittistä vastakysymystä? Antti Nylenin haastattelu Hesarissa oli tässä suhteessa pohjimmainen saavutus, melkein ääliömäinen. Tosin Nylenin kirjan arvostelu sitten korjasi asiaa, oli riittävästi ajateltu.
Kenen joukoissa kulttuuritoimittaja ja kirjallisuuskriitikko seisovat? Vai seisovatko missään?
Juputan mitä juputan. Vai mitä Heikki?
VastaaPoistaNo, lopuksi lainaan Per I. Gediniä, hänen teostaan vuodelta 1975. Gedinin teos Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa julkaistiin suomeksi vuonna 1977. Sen kustansi Tammi.
Miksi palata 1970-luvulle?
Siksi että tästä saa kuvan miten historia etenee ja muuttuu (tai yhteiskunta ja sen päällysrakenteet täsmällisemmin sanoen). Gedinin kirja on mielenkiintoinen (nyt jälkiviisastellen) siksi, että se esitti ruotsalaisen tilanteen vuonna 1975 ikään kuin ennusteena mitä Suomessakin tulisi tapahtumaan hieman myöhemmin, sitten kun myös Suomi urbanisoituisi, teollistuisi kauttaaltaan ja muuttuisi massakulttuurin läpitunkemaksi yhteiskunnaksi.
Internetin aiheuttamaa kulttuurin muutosta Gedin ei voinut aavistaa. Mutta onko internet muuttanut maailmaa niin paljon kuin ajattelemme?
Gedin käy läpi Robert Escarpitin ideaa kultuurin jakautumisesta sivistyksen kiertokulkuun ja populaariin kiertokulkuun – lopulta nämä kaksi kiertokulkua eivät enää edes kohtaa toisiaan.
”Escarpit osoittaa nimenomaan, kuinka sulkeutunut sivistyksen kiertokulku on. Kustantaja, kirjakauppias, lukija, kriitikko ja useimmiten kirjailija kuuluvat samaan piiriin. Kiertokulun taipumuksena on sitä paitsi käydä yhä ahtaammaksi, koska kustantaja tekee valinnan lähetetyistä käsikirjoituksista, kirjakauppias tekee valinnan kustantamoiden tuotannosta ja kriitikon ja lukijan rajoitukset pienentävät piiriä edelleen.”
Hemmetti… eikö tuossa ikään kuin kuvata somekuplien nykytilanne? Ainakin jos asiaa ajattelee laajasti, yksittäisistä kirjoista ja taideteoksista irroten.
Gedinin mukaan muutos näkyy kriitikon aseman muuttumisessa.
1800-luvulla kriitikko oli ”makutuomari ja opastaja, radikaali tai konservatiivi… ja hänellä oli yhtenäisessä ympäristössä hyvin suuri valta ja vaikutus… vähitellen kriitikko sai lehdestä erityisen sivun, kulttuuriosaston...”
Mutta kehitys kehittyy, kuten Gedin toteaa, jo vuonna 1975:
”Sivistyksen kiertokulun kutistumisen yksi luonnollinen seuraus on kriitikon vaikutusvallan väheneminen. Arvosteluja julkaistaan vähemmän ja niiden merkitys käy sekä yleisen keskustelun että kirjanmyynnin vaikuttamisen kannalta yhä pienemmäksi. Kriitikko ei enää kirjoita ensisijaisesti yleisölle, koska se on joukkoyhteiskunnassa yhä vaikeammin saavutettavissa, vaan enemmän ja enemmän kollegoilleen ja kirjailijoille – jotka hekin ovat usein kriitikoita.”
Kysymys vuona 2019, internetin ja somen verkostuneessa ja ihmeellisessä maailmassa kuuluu: Kenelle kriitikko nyt kirjoittaa, jos ylipäänsä jotakin kirjoittaa?
Ja edelleen: Onko kriitikoita Escarpitin ja Gedinin ymmärtämässä mielessä enää olemassakaan?
Gedinin/Escarpit'n esiin nostaminen tässä yhteydessä ei vaikuta ollenkaan jälkijättöiseltä. Olen toisaalla, yhdessä Kristina Riegertin ja Nete Nørgaard Kristensenin kanssa kirjoitetussa artikkelissa "Millennium 4 – medierna och kvalitetsförhandling av en bästsäljare", yrittänyt kuitenkin perustella, että kirjallista laatua eivät määrittele ainoastaan "sivistynyt" ja "populaari" kiertokulku omine kriteereineen, vaan pikemminkin voidaan puhua kirjallisesta, kaupallisesta, ammatillisesta ja lukijoiden kokemasta laadusta. Jos kriitikot perinteisesti olivat keskeisiä kirjallisen laadun määrittelijöinä ("sivistynyt kiertokulku"), kaupallinen laatu oli kustantajien ja kirjakauppiaiden ja ammatillinen laatu taas kirjailijoiden ammattikunnan intressissä. Lukijoiden kokema laatu ja lukijoiden omat laatumääritykset ovat korostuneet internetin aikakaudella, kun kuka tahansa voi olla "kriitikko" ja kun lukijakunta jakautuu voimakkaasti omien genre-, kirjailija- jne. mieltymystensä mukaan. "Populaari kiertokulku" näyttää enenevästi hallitsevan kirjallisuuden kenttää, mutta populaaria laatua koskevat odotukset hajoavat moniaalle.
VastaaPoistaSelvää minusta on, että kriitikoiden asema ja legitimiteetti ovat heikentyneet. Se että lukijat ajattelevat omilla aivoillaan eivätkä usko kriitikoita ei ole paha asia, vaan voi kertoa kehittyneestä lukutaidosta ja tulkintakyvystä. Samalla ilmiö on rinnasteinen asiantuntijavallan ja asiantuntijoiden legitimiteetin romahdukselle, mikä ei ole yksinomaan iloinen asia...
Onkohan olemassa jokin universaali "laatu", jonka voi tavoittaa fiktiosta? Sivistyksen kiertokulussa se kuvitellaan tavoitettavan, mutta kuinkakohan paljon ihmisen irrationaali puoli lopulta sanelee hänen tuntemansa tai tunnistamansa laadun. Luin pari viikkoa sitten kaksi Michael Innesin romaania, joita oli monesti kehunut, mekein parhaiksi jännäreiksi tai dekkareiksi. Nyt jaksoin työn tuskin lukea ne loppuun. Onko teosten laatu laimentunut matkan varrella vai onko lukijan "laatu" muuttunut, kenties laskenut?
VastaaPoistaJos tässä ei ymmärrä edes itseään, niin miten voisi objektiivisesti arvioida jonkun teoksen muiden lukijoiden puolesta? Olipa millainen "kriitikko" tahansa. Kuitenkin yhteisessä maailmassa, todellisuudessa eletään (vai eletäänkö?).
Minusta sanomalehti ilman kulttuurisivuja on kuin ihminen ilman silmiä.
VastaaPoistaEnsimmäiseksi kääntelen lehtiä, ja sieltähän ne yleensä loppupuolelta löytyvät. Jos ei löydy, etsin uudestaan ja jos ei vieläkään löydy, panen lehden pois.
Kulttuurisivuilla on elävä elämä. Muut sivut ovat useimmiten jo valmiiksi kuolleita, täynnä onnettomuuksia ja maailman sekasotkuja.
On totta, että maailma muuttuu koko ajan. Asiat muuttuvat, ihmiset muuttuvat, luonto ja ilmasto muuttuu. Ammatit vaihtuvat ja loppuvat. Uusia syntyy.
En usko että asiat loppuvat, ne muuttavat vain muotoaan ja olinpaikkaansa, ja esim. kriitikko säilyy ammattina. Nimi voi muuttua ja tapa, millä toimitaan jonkun luovan taiteilijan uutta synnyttäneen teoksen syntymäjuhlassa. Sehän on iloinen asia. Siitä pitää levittää tietoa koko maailmalle. Syntyneen laadun määrää asiantuntija, entinen kriitikko. Jotta vastuu arvioinnista ei olisi yhden harteilla, asiantuntijoita voisi olla kaksi tai kolme. Kaikilla oma mielipiteensä. Homma on tärkeä. Kaikki kunnioittavat asiantuntijoita. Eikä heitä voi lahjoa.
Tiedä sitten olenko hieman paranoidi, mutta minusta näyttää, että media, kulttuuriosastot mukaan lukien, juoksee näinä aikoina hemmetin lujaa "ilmiöiden" perässä - ja joku asia on ilmiö, kun sen piiriin saadaan riittävästi kansalaisia ihmettelemään ilmiötä.
VastaaPoistaEdellä Heikki Hellman sanoi halunneensa aikanaan päästä eroon "puffikulttuurista".
Nyt on tilalla sitten tämä "ilmiökulttuuri", jossa ilmiön sisältöä ei oikeastaan arvioida lainkaan, suuntaan tai toiseen.
Tällaisia tuoreita ilmiöitä (joihin "kaikkien" pitää "osallistua") ovat Oodi, Amos Rex ja paraikaa menevä Helsinki Lux. Amos Rexin päättyneestä näyttelystä joku katsoja uskalsi tänään esittää Hesarin yleisönosastossa kriittisen mielipiteen. Toimitukset eivät kai sellaista "saa" sanoa, koska Rex on niin mainio ilmiö.
Olen kahdesti kiertänyt Helsinki Luxin. Se on tänä vuonna täysi floppi aikaisempiin verraten - mutta ihmisiä piisaa floppia ihmettelemään. Eikä media esitä yhtäkään kriittisistä kannanottoa.
On sanottu, että Suomessa kouluissa oppiminen huonontui kun mentiin ilmiöoppimiseen. Miten käy kulttuurille, jos tärkeämpää on osallistuminen ilmiöön kuin sen sisällön tarkastelu?
Olen täysin samaa mieltä siitä, että kritiikki on mennyt tuoteselosteiden suuntaan. Mutta miksi niin on käynyt? Mikä on perimmäinen syy?
VastaaPoistaHuomattavaa on se, että samalla kun somen keskustelupalstoilla räiskitään (usein älyvapaasti) puoleen ja toiseen, niin kulttuurisivuilla hyssytellään. Eikö eroteta kriittistä puhetta melskaamisesta vai mistä se hampaattomuus johtuu?
Olen Liisun kanssa samaa mieltä siitä, että kulttuurisivut ovat se kaikkein kiinnostavin. Vielä kun saisi joskus seurata kunnon väittelyä...
Ja Kyösti, minullekin kirjat ovat eniten juuri yhteiskunnallisia julistuksia. Etsin niistä kysymyksiä, joihin tarttua, ja olen ällistynyt muutaman kerran, kun olen mennyt johonkin blogiin eriävän mielipiteeni kanssa innokkaana väittelemään ja olen saanut porttikiellon.
Ai porttikieltojakin jaetaan? Kummallista.
VastaaPoistaKritiikin muodot lienevät muuttuneet ajan mittaan aika lailla, niin kuin Hellmankin sanoo.
Aluksi ne olivat makutuomarin opastuksia, sitten kriitikon ja taiteilijan välistä dialogia, jossa lukija tai katsoja oli täysin sivuosassa.
Jotenkin, ihan mutuna, tuntuu että tällä hetkellä suuri osa kritiikistä leikkii ikään kuin samassa hiekkalaatikossa taiteen tekijöiden kanssa, mutta eri tavalla kuin aikaisemmin. Nyt taiteilijaa pyritään ymmärtämään ammattikunnan edustajana, jonka toimeentulosta kannetaan huolta jopa kulttuuriosastoissa. Tällöin lukijan "oikeus" saada kriittistä tuotevalistusta jää toiseen tai kolmanteen sijaan. Puhumattakaan siitä että teoksia tarkasteltaisiin yhteiskunnallisena "julkistuksena" ja sitä kautta sitten yritettäisiin kritiikissä tarkastella enemmän kirjan takana olevaa yhteiskuntaa kuin itse teosta omalakisena rakennelmana.
Jos lukee vaikkapa Tekniikan Maailmaa, niin kyllä siellä roimitaan (ja kehutaan) autoja sen mukaan miten testaajat ovat autot kokeneet ja mittareilla mitanneet. Kirjallisuus- ja taidekritiikistä tuommoinen "ankaruus" näyttää osittain kadonneen. Ehkä ajatellaan että jos/kun kirjojen myynti on vähentynyt, niin ei parane enää lyödä lyötyä vaan ylisummaan on järkevää "mainostaa" kirjan lukemisen ihanuutta ja tärkeyttä.