Tunturin juurella

[tuumattua]

Kyösti Salovaara, 2018.

Asiat eivät liity toisiinsa. Ne kohtaavat kuin junat viereisillä raiteilla. Kuuluu vihellys. Hämärä vetäytyy Soutajan rinnettä ylöspäin.

    Ihmiset ihmisinä, tapaninpäivän aamusella.

    Tänään tapanina äitini täyttäisi 100 vuotta.

    Viime maaliskuussa myös amerikkalainen Mickey Spillane olisi täyttänyt sata vuotta.

    Spillane kirjoitti läpimurtoromaaninsa väkivaltaisesta, puhtaan moraalin piinaamasta yksityisetsivä Mike Hammerista yhdeksässätoista päivässä. Miljoonia kappaleita myyvä romaani Minä olen tuomari ilmestyi vuonna 1947.

    Minä synnyin samaa vuonna.

    Asiat eivät liity toisiinsa, eivät selity toisillaan. Viisikymmentäluvulla ahmin nojatuoliin kätkeytyneenä Niteen kustantamat suomennokset melkein salaa. Minä olen tuomari, Velda vimmastuu, Nainen ilman kasvoja… ”lastenkirjallisuus” oli 1950-luvulla toista maata kuin tänään.

    Uudessa Ruumiin kulttuuri -lehdessä (4/2018) Tapani Bagge valaisee laveasti Mickey Spillanen kirjailijanuraa. Bagge tuntee asian, ei moralisoi.

Tuulet kääntyvät, mieli muuttuu.

    Kun Helsingin Sanomat kävi perusteellisesti läpi Antti Heikkilän teosta Lääkkeetön elämä, ajattelin että hyvin tehty, kerrankin huuhaata isketään heikkoihin kohtiin terävin pistoin. Muutamat lääkärit totesivat, että kirjan lukeminen saattaa olla jopa vaarallista, jos sen sanoman lääkkeettömästä paranemisesta ottaa kirjaimellisesti.

    Olen itse sen verran saamaton ja sovinnainen ihminen, että uskon koululääketieteeseen, sen hoitomuotoihin ja lääkkeisiin. Saattaa olla, että jotkut vahvat persoonat pystyvät taistelemaan sairauksia vastaan pelkällä tahdonvoimalla ja itsepäisyydellä. Ihmisten enemmistö kuitenkin tarvitsee vaivoihinsa lääkkeitä.

    Mutta sitten Hesarin kirja-arvostelua luettiin ruokakaupassa kuin piru raamattua. Ilmeisesti oikean ja väärän, sallitun ja kielletyn välisen rajan vetäminen on tolkuttoman hankalaa. Jos ei osaa, kannattaisi jättää vetämättä.

    S-ryhmä ja K-kaupat ilmoittivat poistavansa Heikkilän teoksen myyntipöydiltä. Ne uskoivat lääkärien kritiikkiä. Ruokakaupat pitävät Lääkkeetöntä elämää hengenvaarallisena kirjana.

    Oluen, makkaran, tupakin, karamellien ja mehutikkujen myymistä ne eivät pidä vaarallisena, mutta tällä ei kannata jeesustella, sillä minäkin ostan mielelläni olutta ja makkaraa. Mehutikkuja en osta. Heikkilän kirjan uskaltaisin lukea saamatta sielulleni vammaa. Se ei kuitenkaan kiinnosta nyt.

    Mutta mistä syntyy puritaaninen hysteria yhden kirjan takia?

    Eivätkö aikuiset saa ostaa niitä kirjoja joita Suomessa julkaistaan? Heikkilän teoksen on kustantanut perinteinen ja ammattitaitoinen Otava. Mistä johtuu, että asian jos toisenkin suhteen moraalinen närkästys ja poikkeavan ajatuksen pelko aiheuttavat Suomessa toistuvasti uudenlaista sensuuria?

    Hyvässä tarkoituksessa sanaa kahlitaan. Onko ihminen niin kyvytön ajattelemaan omilla aivoillaan, että pitää lainata naapurilta aivot?

   Ennen asialla olivat papit, jotka luulivat tietävänsä, että herkkähipiäinen Jumala suuttuu jumalanpilkasta. Nyt moraalin nihkeää rajaa vetävät kappapuksut, jotka pelkäävät myynnin vähenevän, jos kauppaketjun brändi saa kolhuja kilpeensä.

    Avoimessa yhteiskunnassa asiat eivät kohtaa. Ne liukuvat vastakkaisiin suuntiin kuin aseman vierekkäisillä raiteilta lähteneet junat. Moralismin viiriä heilutellaan kuin kuudestilaukeavaa.

Kyösti Salovaara, 2018.

Pyhä päivä valkenee Pyhällä. Kevyt usva haihtuu Soutajan rinteiltä.

    Viime viikolla noteerattiin tällä palstalla komisario Jean-Baptiste Adamsbergin ajatusmetodi: Kävellessä syntyy älyämisen aihioita, ajatuksen hiilihappokuplia, jotakin mikä edeltää ajatuksen syntymistä.

    Adamsberg on kotoisin Pyreneiltä, Paun läheisiltä rinteiltä.

    Paussa ammattipyöräilijät kohtaavat melkein joka kesä. Agatha Christie vietti siellä teini-ikäisenä kesää.

    Edellä lueteltu ei liitty asiaan millään tavalla.

    Fred Vargas julkaisi ensimmäisen Adamsberg-tarinan vuonna 1991. Suomeksi Sinisten ympyröiden mies ilmestyi vasta 2007. Sitä ennen oli suomennettu sarjan myöhempiä teoksia. Suomessa asiat etenevät välillä nurinperisessä järjestyksessä. Jos seisoo päällään, veri pakkautuu väärään paikkaan.

    Sinisten ympyröiden miehessä Fred Vargas ei ole vielä löytänyt hiihappokuplia, mutta Adamsbergin ajattelu kulkee jo yhtä epämääräisiä reittejä kuin uusimmassakin romaanissa, siinä Kalmankuoriaisten hiilihappokuplatarinassa.

    ”Adamsberg käveli iltaan asti”, Vargas kertoo Sinisten ympyröiden miehessä. ”Hän oli todennut, että käveleminen oli ainoa keino saada ajatukset järjestykseen. Kävelyn tahdissa ajatukset kelluivat kuin hiukkaset nesteessä. Painavimmat laskeutuivat pohjalle ja kevyimmät jäivät pintaan. Tuloksena ei ollut lopullista päätelmää, mutta ajatukset olivat sentään kirkastuneet ja asettautuneet jonkinlaiseen järjestykseen painoarvon mukaan.”

Asiat näyttävät liittyvän toisiinsa.

    Mutta se mikä näkyy, ei ole sitä mikä on.

    Mickey Spillanesta on pitkä matka Fred Vargasiin. Adamsberg ei ole Mike Hammer.

    Onko Hammerin ja Adamsbergin moraalisella katsantokannalla yhteinen alkukoto? Hammer ratkoo ongelmat pistoolilla, Adamsberg aivojensa hiilihappokuplilla. S-ryhmässä ja K-kaupassa uskotaan sensuurin voimaan. Pipo silmille ja kaikki on hyvin.

    Niin tai näin, joukossa on yksilöitä jotka eivät sopeudu joukkoon, hyvässä tai pahassa.

    Lumikasat painavat puiden oksia. Ne taipuvat mutta eivät katkea.

    Elämän rinteillä ihminen kaatuu mutta nousee pystyyn, useimmiten, ei aina. Hyvässä tapauksessa jousi jännittyy, mutta ei mene poikki. Soutajan selkää särkee.

    Hiiret ryntäävät silmän välttäessä sisälle.

Jaakko Salovaara, 2018.