Väline on viesti

[ja ajan hengen ilmaisu]

HS. 10.3.1974

Poimittu Helsingin Sanomien Aikakoneella.

Vasta lennättimen tultua käyttöön saattoi viesti liikkua viestinviejää nopeammin. Tätä ennen olivat tiet ja kirjoitettu sana olleet kiinteästi toisistaan riippuvaisia. Vasta lennätin vapautti tiedotustoiminnan sellaisesta kiinteästä materiaalista kuin kivestä ja papyruksesta; suunnilleen samoin oli raha aiemmin vapautunut taljoista, harkoista ja metallista ja päätynyt paperiksi.

- Marshall McLuhan: Ihmisen uudet ulottuvuudet (Understanding Media: The Extensions of Man, 1964). Suom. Antero Tiusanen, WSOY 1969.

  

Tiedämme että menneisyys on ollut olemassa, vaikka sen kuvitteleminen onkin vaikeaa. On tietysti helppo kulkea omien muistojensa käytävällä, mutta muiden ihmisten ja ylisummaan konkreettisen menneisyyden kuvitteleminen on melkein mahdonta.

    Tarkoitan että vaikka kerron 2000-luvulla syntyneelle nuorelle, kuinka 1950-luvulla vielä kävin kaupungissa asuessa asioilla 20 asteen pakkasessa 50 metrin päässä sijaitsevassa ulkohuussissa, kuinka ei ollut telkkaria eikä kännykkää ja kuinka aamusella hirsitalon nurkissa paukkui pakkanen ja jalkalistan ympärillä seinä ja lattia olivat huurteessa, niin tiedän ettei nuori pysty asettumaan tuon elämänpiirin tunnelmaan. Silloisen todellisuuden ”havaitseminen” vuoden 2024 todellisuudesta käsin jää pinnalliseksi. Historia on etäinen kuriositeetti.

    Mutta kun otan esille sanomalehden painettujen sivujen kuvia maaliskuulta 2024, vuodelta 1974 ja jopa keväältä 1954, jokainen huomaa että maailma on todellakin muuttunut. Ei tarvitse ponnistella ymmärtääkseen muutoksen laajuutta ja merkitystä. 

    Tämän pakinan kuvat tulevat Helsingin Sanomien Aikakoneesta ja Näköislehti-arkistosta. Ne herättävät monenlaisia mietteitä.

Marshall McLuhanin bestseller-teoksen Ihmisen uudet ulottuvuudet yhtenä keskeisenä sanomana oli ajatus, että ”väline on viesti”. Vaikka teos kirjoitettiin ennen Internetiä ja älypuhelimia, sen huomiot osuivat kohdalleen.

    Anto Leikola tiivisti suomalaisen laitoksen esipuheessa mainiosti mitä McLuhan tarkoitti väittäessään, että ”väline on viesti”. Leikola kirjoitti että ”välineen, nimenomaan tiedotusvälineen, ’sisältö’ , on paljon vähemmän tärkeä kuin itse väline.”

    Juuri väline vaikuttaa meihin, ei niinkään mitä siinä kerrotaan. ”Ei ole ratkaisevaa, mitä kirjoitamme toisillemme tai mihin matkustamme junalla tai autolla tai mitä televisiossa esitetään”, Leikola jatkoi, ”tärkeämpää on se miten juuri tämä tai tuo väline toimii ja vaikuttaa meihin, tai toisella tavalla sanottuna, mitä kykyämme tai elintämme olemme tuolla välineellä laajentaneet. Televisio sinänsä vaikuttaa enemmän kuin televisio-ohjelmat, ja tietokone sinänsä muuttaa meitä enemmän kuin tietokoneelta saadut tiedot. Näin väline on jo itsessään viesti.”

    Istutpa nykyään bussissa, junassa, kahvilassa tai missä tahansa ihmisten joukossa, tajuat miten McLuhanin havainto kuvastaa netin ja kännyköiden laajentamaa ihmisen ulottuvuuksien maisemaa. Ironia kyllä kehystää kehitystä. Kun McLuhan sanoi, että televisio toi nuorison elämään kokonaisosallistumisen kaiken käsittävään tämänhetkisyyteen, niin Internet ja älypuhelimet mahdollistavat kahvilassa istuvien puhelintaan tuijottavien ihmisten yhtäaikaisen erihetkisyyden, täydellisen ajasta riippumattomattoman osallistumisen yksityisen, muilta näkymättömään maailman kokemiseen.

    Provokatiivinen ajatus: Laajentaako kännykän ruutu ihmisen ulottuvuutta oikeastaan yhä enenevästi hänen omaan yksityiseen mielenmaisemaansa?  

Helsingin Sanomien urheiluosastoa 11.3.1974

Helsingin Sanomien urheiluosastoa 10.3.2024.

Maaliskuussa 1954 Helsingin Sanomien uutisivut ovat pullollaan lyhyitä uutisia eri puolilta maailmaa ja erilaisista aiheista. Yhdellä aukeamalla on yli 50 erilaista näkökulmaa edellisen päivän tapahtumiin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin lehden sivu näytti melkein samalta, mutta pikku-uutisten määrä on vähän laskenut. Kun tullaan tähän päivään, tämän päivän Helsingin Sanomiin, yhdellä sivulla, jopa yhdellä kokonaisella aukeamalla on kenties vain yksi artikkeli. 

    Sanomalehti on muuttunut aikakauslehden kaltaiseksi. Pitkät jutut antavat taustatietoja, mutta tämänhetken uutiset pitää itse etsiä netistä, sillä Hesarikaan ei kerro esimerkiksi urheilukilpailujen tuloksia vaan tarinoi pikemminkin millaisia urheilijat ovat ihmisinä. Tulokset pitää etsiä lajiliittojen ja muiden toimijoiden nettisivuilta.

    Oivallan yhden asian: tämän päivän lehdestä saan muutamaan aiheeseen paljon paremman taustoituksen kuin mitä sain vuoden 1954 tai 1974 lehdistä, mutta monenlaisista, erilaisista asioista saan tietoa paljon vähemmän kuin mitä sain viisikymmentä vuotta sitten.

    Pitkät jutut ovat usein hyvin kirjoitettuja, jos kohta painopiste melkein aina on ihmisessä ja yksilössä ja aika harvoin asioissa laajemmin. Pitkien juttujen ongelma on siinä, että jos aihe ei kiinnosta, hyppään koko artikkelin yli, ja koska lehdessä on aika vähän juttuja, jää maailmasta paljon näkemättä ”yhdellä silmäyksellä”. Kun katsoo vanhojen lehtien sivuja, tajuaa että silloin maailmasta tuli vaivatta ja väistämättä enemmän esille kuin nykyhetken lehdestä, toki lyhyinä tietoiskuina. Tänään tietoa maailmasta ja ympäröivästä todellisuudesta on olemassa paljon enemmän kuin oli vaikkapa vuonna 1954, mutta sanomalehti ei - eikä sen nettisivutkaan - tarjoa sitä ”yhdellä silmäyksellä” katseltavaksi.

Kun television aikakaudella maailma koettiin yhdessä katsomalla samoja ohjelmia yhtä aikaa, niin tänään jokaisella on ikioma digitaalinen aika-avaruutensa, jossa liikutaan sekä maksukanavien striimeissä että älypuhelimen erilaisissa some- ja realitytodellisuuksissa. 

    Media on täynnä paradokseja ja itseironiaa. Onko väline enää edes viesti? Vai ehkä jotain enemmän?

    Välineen muutosta selittää luonnollisesti sekä tekninen kehitys että kaupallinen todellisuus. Jos perinteinen sanomalehti ei saa mainostuloja (koska niistä suuri osa menee nettijättiläisten ”omistajille”), se pyristelee olemassaolostaan kokeilemalla uudenlaisia ”välineitä”, mutta tuntuu että se jää koko ajan hieman jälkeen tavoittelemastaan.

    Samaan aikaan ikävin paradoksi on siinä, että mitä paremmat tekniset mahdollisuudet on taltioida tietoja ja hakea niitä kaikkien luettavaksi (ja katseltavaksi), sitä vaikeampi yksilön on muodostaa johdonmukaista kuvaa siitä mitä maailmassa tapahtuu lähellä ja kaukana. Jotkut toivovat ja väittävät, että tekoäly ratkaisee tämän pulman, mutta se utopia pettää toivojansa. Eihän yksilö koskaan ehdi millään omaehtoisella välineellä poimia maailman tietoa kasaan samalla tavalla kuin yksi Helsingin Sanomien uutisaukeama poimi vaikkapa maaliskuussa 1954.

    Jotkut sanomalehdet - kuten The Guardian, The New York Times, El País – yrittävät taittaa nettisivuston suunnilleen samannäköiseksi kuin ”paperilehden” sivu on (tai oli). Tällöin lukija näkee yhdellä silmäyksellä monia mahdollisia artikkeleita (niiden ingressejä) luettavaksi. 

    Tuollainen ”käyttöliittymä” sopii tietokoneella ja tabletilla selailtavaksi mutta ei oikeastaan älypuhelimen näytöltä katseltavaksi. Niinpä esimerkiksi Helsingin Sanomien ”nettilehti” on rakennettu pelkästään kännykkäkäyttöön ja peräkkäisten uutisten selaamiseen näkemättä koskaan laajempaa kuvaa koko ”lehden” tai aihepiirin materiaalista.

    Tässä paradoksi: Jos Hesaria tehdään ensi sijassa kännykällä luettavaksi, niin kuka hemmetissä jaksaa lukea noita paperilehden yhden tai kahden aukeaman mittaisia artikkeleita käynnykällään? 

HS. 11.3.1954

Sanomalehden kokoinen ikkuna maailmaan vuonna 1954.

Kyösti Salovaara, 2024.

Kännykänkokoinen ikkuna maailmaan vuonna 2024.

Maailma muuttuu, Kyöstiseni!

    Olisiko sinunkin aika muuttua?

    Vai jatkatko aloittamallasi linjalla?

    Niin kuin mikään ei muuttuisi etkä sinä malttaisi olla suuttumatta kaiken maailman asioista?

        

My Way

 [tai ei]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kyöstin polvi - ei Clairen.

Onko Helvettiin mänijöitä? Juna män justiinsa.

- Suomalainen optimisti 

 Onko Taivaaseen mänijöitä? Juna män justiinsa.

- Suomalainen pessimisti 

For what is a man, what has he got?

If not himself then he has naught

Not to say the things that he truly feels

And not the words of someone who kneels

Let the record shows I took all the blows and did it my way.

- Paul Anka: My Way, 1967. Alkuteos Comme d'habitude, 1967, sanat Gilles Thibaut ja Claude François, sävellys Jacques Revaux. 

 

Pitääkö synkistellä? Ottaa mallia suomalaisesta ”laatumediasta”, joka löytää yhä uusia dystopian merkkejä elämäntavastamme? 

    Seisommeko todellakin viimeisellä rannalla?

    Sunnuntai-iltana saavuin kotiin 13 tunnin ajomatkan jälkeen. Pieni puutarhani näytti villiltä, vähän ränsistyneeltä, mutta kahden viikon aikana sateet olivat huolehtineet kukkien kastelusta. Otin valokuvan ruukkukasveista, kello oli viittä vaille kymmenen.

    Istahdin kuistille, huokailin ja join oluen ja katselin vehmasta pihaa, vihreässä hämärässä loistavia kukkia. Ei kiirettä mihinkään, kaunis näytti kauniilta. Kehtasiko niin tuntea?

    En saanut mielestäni Hannu Mäkelän lausetta: ”Mutta muuten onnelliset loput tuntuvat olevan harvassa.” Luin sen lauantaina Mummo matkalla -blogista. Siinä Takkutukka esitteli Mäkelän novellikokoelman Tunturit puhuvat ynnä muita tarinoita (2023).

    Hannu Mäkelä (s.1943) jatkoi ajatustaan näin: ”Jos niitäkin ilmaantuu, ihminen voi huoahtaa edes hetken. Eikä täällä muu auta kuin mennä eteenpäin. Aina jossain tuolla, ehkä jo seuraavan korkean mäen takana, odottaa sittenkin se parempi elämä?”

    Eikö onnellisia loppuja ole enää muualla kuin saduissa? 

Pari viikkoa sitten kirjoitin ”yhteisestä mielenmaisemastamme”. Se on Rudy Ruckerin mielestä yhtä todellinen kuin fyysinen avaruus jossa synnymme, kävelemme, istumme, syömme ja kuolemme.

    Mutta siinä missä fyysisen todellisuuden voi kuvata ja mitata yksityiskohtiaan myöten ja missä tuon todellisuuden historian ja kehityskulut voi arvioida luonnontieteellisten lainalaisuuksien avulla, olemme aika avuttomia kuvailemaan mielenmaisemaamme, puhumattakaan siitä mistä se syntyy, mikä siihen vaikuttaa. Kuinka paljon minun mielenmaisemani eroaa muiden ihmisten mielenmaisemista? Kuinka paljon siinä on yhteistä? Ja jos siinä on yhteistä, mistä se on tullut minun päähäni ja sieluuni verrattuna muiden ihmisten mielenmaisemaan?

    Tätä sopii arvailla.

    Luultavasti kaikki se mitä luen ja mitä katson vaikuttaa mielenmaisemaani vähintään yhtä paljon kuin se mitä koen. Sitä paitsi useimmat kokemuksenikin suodatan tai määrittelen lukemani ja katsomani suodattimilla.

    Viime päivinä olen huomannut kuinka aggressiivisesti esimerkiksi Helsingin Sanomat haluaa muokata lukijoidensa mielenmaisemaa. Hesari synkistelee ja pelottelee; jos emme muuta tapojamme, hukka meidät perii, tai jos ei meitä, tulevat sukupolvet kuitenkin.

    Moista lukiessa ahdistuu. Olisi kiinnostavaa vierailla Helsingin Sanomien toimituksessa aurinkoisena kesäpäivänä. Siellä synkkyys on kaiketi niin mustaa, että keinovalot palavat täysillä myös keskellä päivää.

Kyösti Salovaara, 2023.

Sunnuntaina klo 21:55.

Ihminen elää aikojaan, lapsuudesta vanhuuteen.

    Huomasin sateisena päivänä tunturin juurella, että alan olla ikämies. Istun nojatuolissa pyrkimättä mihinkään. Sateen jatkuessa nuorempi väki tulee kärsimättömäksi; onpa tylsää, kuulen sanottavan.

    En minäkään pidä sateesta - mieluummin istun kahvilan terassilla ja seuraan ohikulkijoita jotka mennessään ja tullessaan rupattelevat Michelangelosta - mutta ei minulla ole kiire terasillekaan. Ei enää. Uutta voi kokea, mutta sen minkä vielä ehtii, sen ehtii. Saatan istua tuntikaupalla nojatuolissa ja miettiä maailman menoa, käännellä päässäni lauseita joita en koskaan kirjoita, tuntea tunteita joita en koskaan enää tunne. Kun nuori aikuinen on huolissaan seuraavan 40-50 vuotensa kokemusten kartuttamisesta, minä näen muutaman vuoden päähän. Minulle jokainen hetki on tärkeä; tai sen pitäisi olla mutta eihän hetkeen pysty todella tarttumaan vaikka kuinka yrittäisi.

    Ihmisen mieli kumartaa eteenpäin.

    Paul Ankan runossa sanotaan, että jos ei tunne itseään ei ole mitään.

    Tunnenko 76-vuotiaana itseni?

    Minutko? 

    ”Kuka minä olen?” kysyn minulta.

Luulen että median luoma synkkä kuva todellisuudesta on osittain keinotekoinen harha, myrkyllinen saippuakupla, sepitteellinen dystopia ihmisten kurittamiseen. Yksilöllisyyden nujertamiseen.

    Tietenkin kaikki voi mennä pieleen globaalisti, maailman mittakaavassa. Mutta yksityisten mielenmaisemien tasolla elämä jatkuu niin kuin se on aina jatkunut. Mitä enemmän Hesari heristää sormeaan sille mitä ei saa tehdä, sitä vähemmän ihmiset, erillään toisistaan, uskovat lehden moraalisaarnaan. 

    Nevil Shuten romaanissa Viimeisellä rannalla (On the Beach, 1957) kerrottiin ihmisryhmästä, joka Melbournessa odotteli kaukana käydyn atomisodan synnyttämää säteilypilveä. Ihmiset tiesivät kuolevansa kohta.

    Petteri Taalas kertoo nuoruutensa peloista kirjassaan Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin (2021). ”Kävimme 1980-luvun alussa rauhanmarsseilla ja suunnittelimme vakavissamme muuttoa Uuteen-Seelantiin, minne ydinlaskeuma ei ehkä vaikuttaisi”, Taalas muistelee. ”Oli myös ilmiselvää, ettei lapsia näin vaaralliseen maailmaan uskaltaisi hankkia. Lisätuskaa tuottivat karismaattisista kristillisistä piireistä kuullut profetiat, joiden mukaan Neuvostoliitto miehittää Suomen ja orjuuttaa kansamme.”

   Miksi nuori pelkää? Ydinsotaa, kasvihuoneilmiötä, maailmanloppua?

   Siksi että hänen mielensä täyttää edessä olevien kokemusten odotus ja niiden mahdollinen tuhoutuminen. Nuorena odottaa koko ajan jotakin, ikään kuin tulevaisuutta ahnehtien. Jokainen uusi kokemus luo entistä voimakkaamman odotuksen sen toistumisesta. Mutta se mitä ei odottaessa huomaa, on ajan kuluminen. Tulevien kokemusten odottaminen kuluttaa kuin salaa elämänaikaa niin, että yhtä äkkiä huomaa olevansa vanha ja tajuavansa, ettei enää kannata himoita tulevia kokemuksia vaan keskittyä nykyhetkeen.

    Mutta onko se mahdollista, oikeasti?

Istun nojatuolissa ja mietin.

    Pitäisikö tehdä jotain?

    Lukea jotain?

    Lähteä jonnekin?

    Syödä jotain?

    Imuroida lattia?

    Olenko etuoikeutettu kun saan istua miettimässä? Olenko tyhmä kun en tajua kuinka lähellä Hesarin lupaama maailmanloppu on? Pitääkö peruuttaa kaikki suunnitellut matkat ja nekin joita ei ole suunniteltu?

    Istun nojatuolissa, huolestun, ahdistun…

Pitäkää tunkkinne!

    Minäpä kirjoitan pakinan.

    Aloitan sen versioimalla Lentävää kalakukkoa. En tosin tiedä kumpaan lauseeseen pitäisi liittää pessimistin, mihin optimistin leima - Taivas vai Helvetti?.

    En muutenkaan tiedä mitä optimismi tarkoittaa vuonna 2023.

    Pessimistillä on helpompaa.

    Hei haloo, taidankin ryhtyä ”kostokuluttajaksi”, koska Hesari piirtää lukijoistaan tuollaisen halventavan karikatyyrin, ikään kuin variksenpelättimeksi. Pieni kiusa olkoon suuri: "Kyösti Salovaara, Luk, tuotepäällikkö, eläkkeellä, kostokuluttaja."

    Täältä tullaan, ostosparatiisit siellä sun täällä!

Kyösti Salovaara, 2023.

Entä jos olisi vain yksi tie?

        

  

Tärähtänyttä

[minä ja hän, me]

Kyösti Salovaara, 2019.
Vesipuisto iltavalaistuksessa.

Abstrakti.

    Maanantaina, iltapäivällä, viime viikolla, hän ajaa Kotkaan katsomaan jalkapalloa.

    Jättää auton Sapokan toiseen päähän, purukasojen ja kahviloiden lähelle.

    Ilta pimenee, peli aaltoilee. Tasapeli: KTP – TPS: 1-1.

    Kävelee Arto Tolsa areenalta pois. Pysähtyy Sapokan rannalle. Huikaisevat valot veden takana. Ottaa kännykällä valokuvan.

    On kiire autolle. Ei odota kuvan ”valottumista”. Lähtee kävelemään.

    Kotona tajuaa, että kamera prosessoi kuvaa hänen matkansa jatkuessa. Kuva on tärähtänyt, pilalla.

    Mutta kuvaa tuhotessaan tajuaa, että tämähän on impressionistinen, melkein abstrakti kuva Sapokan vesipuistosta. Tällä tavalla esittävä muuttuu ei-esittäväksi.

    Onko abstraktia taidetta olemassakaan? Onko tärähtäneen kuvan informaatio tärähtänyttä.

Ristiriitainen.

    Itävaltalainen Peter Handke saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Asuu metsässä Pariisin liepeillä, Versaillesin lähellä.

    Ei tunnettu mutta tunnettu.

    Suomalaiset lehdet käyttävät kiertoilmaisuja. Sanovat: Handke on ristiriitainen henkilö. Lehtiä lukiessa huomaa, että ne ottavat sanastonsa muualta, sielläkin vasemmistoliberaalien on mahdoton (tai vaikea) ilmaista, että Handke on konservatiivi, oikeistolainen, kenties jopa… eikä ristiriitaisille pitäisi jakaa palkintoja.

    Kuplaa ei ole koska se on.

    Pitääkö kirjailija vetää sanomisistaan tilille? Onko ”ristiriitainen” Handke puolustanut Bosnian kansanmurhaa? Jos on, miksi hänelle annetaan kirjallisuuspalkinto?

    Keskiviikkona Kaj Chydenius kertoo Helsingin Sanomien 80-vuotishaastattelussa olevansa yhä kommunisti. Mutta sävellykset eivät ole poliittisia. Ne eivät ota kantaa. Vain sanat kertovat. Toimittaja hyväksyy Chydeniuksen vastauksen eikä kysy mitä mieltä Chydenius on ollut säveltämiensä laulujen sanoista.

    Jos/kun kommunistin rooli ei vaikuta Chydeniuksen sävellyksiin, lauluihin joita hän valitsee sävellettäväksi, miksi Handken oikeistolaisuus vaikuttaa ja leimaa hänet kunnottomaksi saamaan kirjoistaan palkinnon?

    ”Kirjoitan puhdasta kirjallisuutta” Peter Handke sanoo La Vanguardia -lehden haastattelussa vuonna 2014. Haastattelija muistuttaa, että monet ihmiset toivovat Handken korjaavan sanansa Serbiasta. ”Jos joku tulee vaatimaan minulta korjausta”, Handke vastaa, ”potkaisen häntä. En pyydä koskaan anteeksi, että kirjoitan kirjallisuutta. Kirjani puolustavat rauhaa ja oikeudenmukaisuutta, miten joku uskaltaakin liittää minut sotarikoksiin?”

    Toissailtana, kuluvalla viikolla, Handke kertoi Itävallan yleisradioyhtiön haastattelussa ettei aio enää vastata kaikkiin kysymyksiin. Hän on kyllästynyt selittämään poliittisia näkemyksiään lehtimiehille puutarhansa portilla. Kukaan näistä kyselijöistä ei ole lukenut hänen kirjojaan tai ole perehtynyt siihen mitä hän on kirjoittanut. 

    "He kysyvät vain kuinka maailma reagoi", Handke sanoi. "Reaktioita reaktioiden reaktioihin. Olen kirjailija ja juureni ovat Tolstoissa, Homeroksessa ja Cervantesissa. Jättäkää minut rauhaan ja älkääkä kysykö tuollaisia kysymyksiä."    

Kyösti Salovaara, 2019.
Kukkameri Givernyssä.

Wozniak.

    Helsingin Sanomat haastattelee Steve Wozniakia, joka perusti Applen vuonna 1976 Steve Jobsin ja Ronald Waynen kanssa. Wozniak suhtautuu varauksella suuryhtiöihin - esim. Googleen ja Facebookiin – jotka keräävät yksityisten ihmisten tietoja hyödyttääkseen liiketoimintaansa.

    ”Monissa tapauksissa ne käyttävät hyväkseen monopoliasemaansa laajentaakseen liiketoimintaansa ilman todellista kilpailua”, Wozniak sanoo. ”Nämä yhtiöt hallitsevat ihmisten elämää siinä määrin, että ne voivat määrätä, mitä ne tarjoavat ihmiselle. En minä ainakaan halua, että yhtiöt tietävät elämästäni niin paljon. Kyse on käyttäjien yksityisistä tiedoista, mutta käyttäjät eivät saa mitään kompensaatiota sitä, että nämä yhtiöt hyödyntävät käyttäjiensä tietoja.”

    Eivät saa mitään kompensaatiota!

    Kumpi on tärähtänyt: Steve Wozniak vai todellisuus?

    Entä me muut? Kuinka paljon me käytämmekään ”ilmaiseksi” näiden suuryhtiöiden palveluja, joista aikaisemmin piti maksaa maltaita? Mitä tuumisit, jos jokaisesta Googlehausta pitäisi maksaa vaikkapa 50 senttiä? Mitä sen jälkeen hakisit? Vieläkö käytät vanhanaikaista navigaattoria vai ajatko ilmaiseksi Mapsilla? Entä sähköposti – kuinka paljon sen käyttämisestä maksat? Ei kai valokuvasi ole ilmaisessa pilvessä? Youtubea et kuitenkaan kuuntele, se lienee selvää. Mielipiteitäsi ei löydy Twitteristä eikä valokuviasi Instagramista, eihän?

486.

    Verkkopankkiin oli tullut Hesarin lasku. Eräpäivä kohta.

    Maksaa laskun ajattelematta sen enempää.

    Sitten havahtuu. Hemmetti, tämä on neljän kuukauden lasku. Koko vuosikerta (printti + digi) maksaa 486 euroa!

    Onko minulla varaa maksaa sanomalehden tilauksesta 486 euroa?

    Saanko rahalle journalistista katetta? Pitäisikö harkita…

    Alkaa miettiä, millaisen sosioekonomisen porukan Hesarin tilaajat muodostavat. Millaisilla ihmisillä on varaa tämmöiseen ylellisyyteen?

    Olenko minä tärähtänyt, hän ajattelee maksettuaan laskun.

Kyösti Salovaara, 2019.
Vantaanjoki Helsingissä.

Professori.

    Roope Uusitalo on julkistalouden professori Helsingin yliopistossa. Hän kirjoittaa teräviä kolumneja Suomen Kuvalehteen. Uusitalo ei purematta niele kollegoidensa yhteiskunnallisia väitteitä, lehdistön väitteistä puhumattakaan.

    Viime viikolla Uusitalo paneutui (SK, 41/2019) Helsingin Sanomien tiedesivulla julkaistuun artikkeliin, jonka mukaan sosiaaliset erot ovat palanneet suomalaisiin kouluihin vaikuttaen oppimistuloksiin. Hesarin artikkeli perustui Toronton yliopiston sosiologian professorin Ann Chmielewskin tutkimukseen The Global Increase in the Socioeconomic Achievement Gap, 1964 to 2015.

    Kun Uusitalo tutustui alkuperäiseen tutkimukseen, Hesarin johtopäätökset alkoivat näyttää kummallisilta, jopa tarkoituksenmukaisesti liioitelluilta. Alkuperäisen tutkimuksen nojalla ”Suomi on – mielenkiintoista kyllä – esimerkki maasta, jossa osaamiserot eivät ole muuttuneet juuri lainkaan!”

    ”Suomessa muutoksen löytämiseen tarvitsee suurennuslasin”, Uusitalo sanoi. ”Aika paljon on tarina muuttunut matkalla tiedelehdestä sanomalehden tiedesivuille.” (Jälkeenpäin Uusitalo esitteli tarkemmin Akateemisessa talousblogissa alkuperäisen tutkimuksen tilastoja, joissa verrattiin 24 maan osaamiserojen kehittymistä: ”Suomi erottuu joukosta, mutta ei sen vuoksi että erojen kasvu olisi ollut voimakasta vaan koska osaamiserojen kasvu Suomessa näyttää olleen verrokkimaita pienempi! Artikkelissa Suomi listataankin esimerkkinä maasta, jossa sosioekonomiset erot eivät ole kasvaneet.”)

    Samassa SK:n kolumnissa Uusitalo otti esille myös kansainvälisesti tunnetun julkisen talouden tutkijan Matti Tuomaalan tuoreen teoksen Markkinat, valtio ja eriarvoisuus. Kirjassa Tuomaala todistaa, että 1990-luvulla tuloerot Suomessa kääntyivät reippaaseen kasvuun, joka on jatkunut tähän päivään asti.

    ”Epäilemättä totta”, Uusitalo kirjoittaa, ”mutta aika hyvää suurennuslasia tarvitaan 2000-luvun tuloerojen kasvun löytämiseen kirjaan liitetyistä tilastoista.”

    Uusitalon yhteenveto kuuluu: ”Tiedettä voi tehdä erilaisista lähtökohdista. Osalla tutkijoista tavoitteena on ymmärtää maailmaa ja kuvata erilaisia ilmiöitä selittäviä mekanismeja ja niiden syy-seuraussuhteita. Toisilla on tavoitteena tehdä tutkimuksen avulla maailmasta parempi. Kumpikin lähtökohta on puolustettavissa. Kumpaankaan ei silti pitäisi kuulua osatotuuksien kertominen tai omiin argumentteihin sopivien faktojen poimiminen.”

Yle.

    Edellä lainattu Uusitalon ilmaisema huoli osatotuuksien kertomisesta näyttää koskevan myös journalismia. Journalismi on harvoin, jos koskaan puolueetonta.

    Tästä huolimatta ihmettelen Ylen uutisointia Katalonian tilanteesta. Se on joskus niin puolueellista, että hävettää. Aivan kuin rikkaan Katalonian ajama yksipuolinen ero köyhästä Espanjasta olisi Ylen mielestä ”hyvää nationalismia” ja ”vasemmistolainen projekti” jota ehdottomasti pitää kannattaa. Varsinkin jos satut kuuntelemaan Ismo Nykäsen raportteja Barcelonasta, tiedät että nyt osatotuudet ovat elämää suurempia. Jostakin syystä Ylellä ei ole enää kirjeenvaihtajaa Madridissa.

    Oikeushistorian professori Jukka Kekkonen twiittasi, että alle puolet Katalonian asukkaista kannattaa separatismia: ”Mielipiteet ovat jyrkästi jakautuneet. Kannattaa lukea korkeimman oikeuden tuomio. Kyse ei ole mielipiteistä, vaan yrityksistä kumota laittomasti valtiosääntö ja irrottaa osa valtion alueesta.”

    Uudessa Suomessa Kekkonen totesi, että ”Kataloniassa ei otettu poliittisia vankeja, vaan poliitikot tuomittiin laittomista irtautumispyrkimyksistä. Monessa muussa maassa teon valtiopetoksellisuus olisi ollut itsestäänselvää."

    Kun Ylen toimittajat yleensä paheksuvat muurien rakentamista, kansojen erottelua, rikkaiden ylivaltaa ja ahdasmielistä nationalismia, niin miksi tämä paheksuminen ei koske Katalonian separatisteja, jotka toteuttavat sitä "pahaa", mistä Yle on muualla huolissaan?

Absurdia.

    Eppu Normaalin kappaleessa Vihreän joen rannalla lauletaan: ”Kiikkustuolissa istun / Ja sinua muistelen / Muistini tylsillä luistimilla / Luoksesi luistelen.”

    Eppu Normaali luistelee tylsillä luistimilla menneisyyteen.

    Kielikuva on onneton, mutta siitä viis.

    Tylsä luistin luistaa jäällä yhtä hyvin kuin terävä.

    Kummallisinta on, että luonnontiede ei vieläkään tiedä miksi luistin liukuu jäällä!

    Kirjassaan How To, Absurd scientific advice for common real-world problems (2019) Randall Munroe ihmettelee tiedemiehiä jotka tutkivat gravitaatioaaltoja ja Bosonin hiukkasia, vaikka eivät pysty kertomaan sitäkään, miksi luistin liukuu jäällä tai miksi hiekka valuu tiimalasissa sillä nopeudella millä se valuu tai mikä oikeastaan synnyttää ukkosilmaan johtavan sähköjännitteen.

    Munroe kertoo, että aikaisemmin tiedemiehet selittivät, että jäällä liukuva luistin laskee jään jäätymispistettä jään pinnalla (jos jään lämpötila on –3,5 - 0 astetta) jolloin luistimen terän ja jään väliin syntyy luistimen liikkumista helpottava vesikerros.

    Tämä teoria ei kuitenkaan pidä paikkaansa kylmemmällä, joten…

    Yhtä kaikki, puutteellisesta teoriasta riippumatta me kaikki olemme luistelleet kovallakin pakkasella – ja luistin kulkee. Tosin vähän huonommin kuin nollakelillä.

Kyösti Salovaara, 2019.
Kotipiha.

Sivusilmin

[metakritiikkiä]

Kyösti Salovaara, 2019.
Lauantaina Helsingissä:
luistelijat, kirjailija ja teatteri.

Luistelijat kiertävät jääpinnalla epämääräistä soikiota. Tyylejä on monta, kiertosuunta sama, vaikka luistelijat eivät tunne toisiaan.

    Jokainen heistä sovittaa reittinsä toisen luistelijan liikkeeseen.

    Se on järkevää. Ei kannata rikkoa kuviota ja törmäillä toisiin luistelijoihin. Epäjärjestys ei hyödyttäisi ketään.

    Taivaalla pilvenhaituvia tuulessa.

    Aurinko nousee aamulla idästä ja laskee illalla länteen.

    Maailma tyyntyy paikalleen hurjassa paossa kohti ikuisuutta.

Viime perjantaina (8.3.2019) Helsingin Sanomat julkaisi kaksi näkemystä Kansallisteatterin näytelmästä Yhdestoista hetki. Näytelmän on ohjannut Esa Leskinen. Hän kirjoitti sen Sami Keski-Vähälän kanssa. Ensi-ilta oli viikko sitten keskiviikkona.

    Yhdestoista hetki perustuu dokumentteihin: poliitikkojen, lehtimiesten, filosofien ja asiantuntijoiden puheisiin ja kirjoituksiin. Yksityiskohdat ovat faktaa, mutta onko näytelmä totta?

    Näytelmää näkemättä syvennyn siihen muiden silmin. Tämä on metakritiikkiä. Osuvasti osumatonta. Perustelemattomasti perusteltua. Kielletysti sallittua.

    Leskisen näytelmä on poliittinen julistus.

    Sellaisen voi kohdata esteettisellä argumentaatiolla tai poliittisella analyysillä. Jälkimmäinen kiehtoo.

Yksi näytelmä, kaksi näkemystä!

    Maria Säkö kirjoitti Hesarissa näytelmän estetiikasta ja politiikasta. Arvostelun otsikko kuului: Demokratian tärkeä kertauskurssi.

    ”Yhdestoista hetki on ennen muuta kokonaiskuva ja kokonaistaideteos, jossa media, poliitikot, eri alojen edustajat, kansalaiset ja tutkijat tuodaan yhteen”, Säkö sanoi. ”On yhdestoista hetki. Vaarassa on niin perustuslaki, koko yhteiskuntajärjestelmä ja vieläkin suurempana uhkana ympäristökatastrofin aiheuttama kokonaisten sivilisaatioiden tuho.”

    Näytelmä väittää, että modernin markkinatalouden ja globalisaation johdosta suomalainen yhteiskunta on vaarassa, jopa koko yhteiskuntajärjestelmä.

    Maria Säkö nielaisee näytelmän väitteet purematta.

    Hän on samaa mieltä. Jopa perustuslakia järkytetään. ”Tragedian eri elementit kirkastuvat esiin nykypolitiikasta, sillä ihmisen hybris ja kohtalokas erehdys eli hamartia johtavat yhä pidemmälle pimeyteen.”

    Säkön mielestä Yhdestoista hetki on vahva osoitus teatterin ja taiteen voimasta: ”Siinä on voimaa, ei valheellista lohtua.”

Jotkut muistavat, kuinka Mauno Koivisto kirjoitti vuonna 1970 Parnassoon kriittisen arvion Kalle Holmbergin ohjaamasta, alkuaan ruotsalaisesta musiikkinäytelmästä Berliini järjestyksen kourissa, jossa kapitalismin kriitiikki koristellaan sosialidemokratian kritiikillä.

    Historian valossa talousmies Koivisto saattoi olla ”oikeammassa” kuin näytelmään hurmaantuneet teatterikriitikot. Toki näytelmän hienot laulut kestävät kaikki suhdanteet, poliittiset ja taloudelliset.

    Paavo Teittinen on taloustoimittaja ja politiikan toimittaja. Hänen kirjoituksensa otsikko tiivistää Leskisen näytelmän idean: Näytelmän punainen lanka on uusliberalismin vahingollisuus.

    Teittisen analyyttisestä arviosta tulee mieleen Koiviston kirjoitus. Teittinen antaa enemmän informaatiota ja on selkeästi suhteellisuudentajuisempi kuin näytelmään hurahtunut Maria Säkö. Molemmat arvostelut lukien näistä jutuista jokainen löytää haluamansa – kuva täydentyy.

    Teittinen toteaa, että Leskisen näytelmä keskittyy ruotimaan kymmenen viime vuoden aikaisia tapahtumia maailmalla ja Suomessa: ”Punainen lanka on markkinaliberalismin, uusliberalismin, finanssikapitalismin – miksi sitä haluaakaan kutsua – vahingollisuus.”

    Näytelmän ”roistona” on Juha Sipilä hallituksineen. Totuuden torvea puhaltaa ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty, ”joka valistaa näyttämöllä eriarvoistumisen vaaroista”.

Kyösti Salovaara, 2019.
Aleksis Kivi kohtaa uusliberalismin.

Ovatko näytelmän väitteet totta?

    Tavallaan, Teittinen vastaa, mutta jos on seurannut poliittista keskustelua, niin Yhdestoista hetki ei tarjoa mitään uutta. ”Näytelmä käsittelee lukuisia mielenkiintoisia aihepiirejä, mutta sen kritiikki jää usein valitettavan laiskaksi.”

    Kun näytelmässä vedetään kölin alta siekailematta Jari Ehrnroothin, Matti Apusen ja Björn Wahlroosin kaltaisia oikeistöälykköjä ja koko Juha Sipilän hallitus ”katsoja miettii, mihin jää esimerkiksi vasemmiston visiottomuuden kritiikki… yhtä ennalta arvattavaa on perustuslain pohdinta.”

    ”Herää kysymys”, Teittinen toteaa, ”missä määrin Yhdestoista hetki on vaihtoehdottomuuden ja missä määrin väärän vaihtoehdon kritiikki. Haluaako se palauttaa politiikan politiikkaan vai vain arvostella oikeistoa?”

    Onko Yhdestoista hetki vaihtoehtoisen, rationaalisen mahdollisuuden propagandaa vai pelkkää vasemmistolaista populismia? kysyy nyt metakriitikko.

    Esiintyykö myös yhteiskunnallinen näytelmä historiassa kahdessa roolissa: ensin murhenäytelmänä ja sitten farssina? Siis oliko Arvo Salon Lapualaisooppera vasemmiston suuren vaalivoiton aattona vuonna 1966 tuollaisen murhenäytelmän kuva 1930-luvun tapahtumista ja tämä Yhdestoista hetki sitten populistinen farssi, jossa kaiken maailman nationalismi ja populismi inkarnoituvat teatterin näyttämölle? (Ja takaisin todellisuuteen huhtikuun eduskuntavaaleissa?)

Mutta mikään ei ole uutta auringon alla eikä varsinkaan Suomessa.

    ”Trendi-intellektuellien suuri mantra tämän päivän keskustelussa on uusliberalimin vastustaminen”, Paavo Lipponen kirjoitti teoksessaan Järki voittaa v. 2008. ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on mitä kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin.”

    Lipponen otti voimakkaasti kantaa Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professorin Heikki Patomäen teokseen Uusliberalismi Suomessa – Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Lipponen piti Patomäkeä Suomen johtavana anti-intellektuellina.

    Patomäki ja muut uusliberalismilla pelottelijat väittivät ja väittävät yhä – kuten myös Yhdestoista hetki todistaa – että hyvinvointivaltiota ajetaan alas tai että se on jo ajettu alas.

    Todellisuuden matematiikka ei tue tätä väitettä, mutta väitteen raflaava toistaminen kiihottaa kansaa ja mediaa.

    Vuonna 2008 Paavo Lipponen muisteli hallituksiensa toimia hyvinvointivaltion puolesta, ei sitä vastaan: ”Vaikka valtion menoja leikattiin 1995-2003, panostettiin samanaikaisesti hyvinvointipalveluihin: päivähoitoon (subjektiivinen oikeus 1996), koulutukseen ja terveydenhoitoon palkattiin runsaasti uutta väkeä. Sairaanhoitajien lukumäärä kasvoi 1995-2003 kiihtyvällä vauhdilla, yhteensä yli 50 prosenttia. Koulutusmenot kasvoivat reaalisesti toistakymmentä prosenttia.”

    Markkinoiden pelisäännöt, ihmisoikeudet ja demokratia eivät Lipposen mukaan paina mitään Patomäen paranoidissa uusliberalismin kritiikissä.

Todellisuus on fiktiota kummallisempi näytelmä.

    Esa Leskisen näytelmä Yhdestoista hetki vanheni muutamassa päivässä. Sen kritiikiltä katosi pohja, kun pääministeri Juha Sipilä vei eroanomuksensa tasavallan presidentille viime perjantaina aamusella, samana päivänä kun edellä käsitellyt näytelmän kritiikit julkaistiin Helsingin Sanomissa.

    Leskisen näytelmän poliittinen idea julkaistiin keskiviikkona ja haudattiin perjantaina!

    Suomen perustuslaki ei todellakaan järkkynyt Sipilän hallituskaudella. Yhteiskuntajärjestelmä ei ollut vaarassa.

    Päinvastoin, Sote-uudistus kaatui koska perustuslaki hohkaa kuolettavaa säteilyä parlamentaariselle päätöksenteolle, ja tuota säteilyä valvoo oppineiden asiantuntijoiden papisto, joka haarniskaan pukeutuneena moittii yhteiskunnallista uudistusta yrittäviä poliitikkoja uppiniskaisiksi, kun nämä eivät suostu alistumaan papiston tiukkaan ja ilmeisen poliittiseen lakitulkintaan.

    Eivätkä tuhon profeetat näytä muutenkaan olevan oikeassa.

    Viime torstaina (7.3) Helsingin Sanomien pääkirjoitus kertoi selvityksestä, jonka mukaan Pikettyn pelot eivät toteudu Suomessa. Vaikka varallisuuserot kasvavat, tuloerot pysyvät ennallaan:

    ”Piketty oletti, että varallisuustulo päätyy kotitalouksille ja valuma esimerkiksi julkiselle sektorille ja eläkeyhtiöille unohtui. Kavoniuksen laskelmat päätyvät siihen, että rahoitusvarallisuus on kyllä Suomessa kasvanut paljon nopeammin kuin ansiotaso, mutta rahoitusvarallisuuden tuottoprosentit ovat puolittuneet, ja iso osa tuotosta on mennyt muualle kuin kotitalouksille. Kun nämä seikat ottaa huomioon, tulos onkin, että varallisuus ei ole suuremmin kasvattanut tuloeroja: Suomi on ollut pitkään vähäisten tuloerojen maa, laskipa tätä miten tahansa.”

    Lähes päivittäin julkaistaan tutkimuksia, jotka kiistävät Esa Leskisen kirjoittaman dokumentaarisen ”dystopian” väitteet. Eilen kerrottiin, että nykyisen hallituksen aikana 12 000 osatyökyvytöntä on saanut työpaikan, joten osatyökyvyttömien työttömyys laski hallituskaudella jopa 30 %. Inhimillistä kehitystä aidoimmillaan!

    Kerrottiin myös että keskituloisten määrä on kasvanut ja pienituloisten vähentynyt – kaikki toisin kuin globalisaation kriitikot ennustavat.

    THL julkaisi viime vuonna raportin sosiaaliturvan menoista ja rahoituksesta. Kun nämä menot laitetaan graafiin aikaväliltä 1980-2016, sosiaaliturvaan käytetty rahoitus on kasvanut lineaarisesti kulmakertoimen pysyessä samana suhdanteista riippumatta, niin että  vuoden 2016 rahanarvossa laskien sosiaaliturva kasvoi vuoden 1980 noin 20 miljardista eurosta vuoden 2016 noin 70 miljardiin euroon. Vain vuoden 2000 kieppeillä huomataan pieni lommo.

    "Uusliberalismi" – jos sellaista jossakin on – ei aja hyvinvointivaltiota alas vaan hoivaa sitä kuin kukkaa kämmenellä.

Luistelijat kiertävät jäällä näkymättömän käden ohjaamina.

    He eivät törmäile toisiinsa.

    Aurinko paistaa, taivaalla hentoja pilviä.

    Taustalla Aleksis Kivi painaa päänsä ja kääntää katseen pois luistelijoista.

    Kirjailijan takana näyttelijät huutavat ja hyppivät pompöösissä teatteritalossa. Traaginen muuttuu koomilliseksi.

    Kaikki on mallillaan – Suomessa.

Kyösti Salovaara, 2019.
Poiskäännetty katse.