Sivusilmin

[metakritiikkiä]

Kyösti Salovaara, 2019.
Lauantaina Helsingissä:
luistelijat, kirjailija ja teatteri.

Luistelijat kiertävät jääpinnalla epämääräistä soikiota. Tyylejä on monta, kiertosuunta sama, vaikka luistelijat eivät tunne toisiaan.

    Jokainen heistä sovittaa reittinsä toisen luistelijan liikkeeseen.

    Se on järkevää. Ei kannata rikkoa kuviota ja törmäillä toisiin luistelijoihin. Epäjärjestys ei hyödyttäisi ketään.

    Taivaalla pilvenhaituvia tuulessa.

    Aurinko nousee aamulla idästä ja laskee illalla länteen.

    Maailma tyyntyy paikalleen hurjassa paossa kohti ikuisuutta.

Viime perjantaina (8.3.2019) Helsingin Sanomat julkaisi kaksi näkemystä Kansallisteatterin näytelmästä Yhdestoista hetki. Näytelmän on ohjannut Esa Leskinen. Hän kirjoitti sen Sami Keski-Vähälän kanssa. Ensi-ilta oli viikko sitten keskiviikkona.

    Yhdestoista hetki perustuu dokumentteihin: poliitikkojen, lehtimiesten, filosofien ja asiantuntijoiden puheisiin ja kirjoituksiin. Yksityiskohdat ovat faktaa, mutta onko näytelmä totta?

    Näytelmää näkemättä syvennyn siihen muiden silmin. Tämä on metakritiikkiä. Osuvasti osumatonta. Perustelemattomasti perusteltua. Kielletysti sallittua.

    Leskisen näytelmä on poliittinen julistus.

    Sellaisen voi kohdata esteettisellä argumentaatiolla tai poliittisella analyysillä. Jälkimmäinen kiehtoo.

Yksi näytelmä, kaksi näkemystä!

    Maria Säkö kirjoitti Hesarissa näytelmän estetiikasta ja politiikasta. Arvostelun otsikko kuului: Demokratian tärkeä kertauskurssi.

    ”Yhdestoista hetki on ennen muuta kokonaiskuva ja kokonaistaideteos, jossa media, poliitikot, eri alojen edustajat, kansalaiset ja tutkijat tuodaan yhteen”, Säkö sanoi. ”On yhdestoista hetki. Vaarassa on niin perustuslaki, koko yhteiskuntajärjestelmä ja vieläkin suurempana uhkana ympäristökatastrofin aiheuttama kokonaisten sivilisaatioiden tuho.”

    Näytelmä väittää, että modernin markkinatalouden ja globalisaation johdosta suomalainen yhteiskunta on vaarassa, jopa koko yhteiskuntajärjestelmä.

    Maria Säkö nielaisee näytelmän väitteet purematta.

    Hän on samaa mieltä. Jopa perustuslakia järkytetään. ”Tragedian eri elementit kirkastuvat esiin nykypolitiikasta, sillä ihmisen hybris ja kohtalokas erehdys eli hamartia johtavat yhä pidemmälle pimeyteen.”

    Säkön mielestä Yhdestoista hetki on vahva osoitus teatterin ja taiteen voimasta: ”Siinä on voimaa, ei valheellista lohtua.”

Jotkut muistavat, kuinka Mauno Koivisto kirjoitti vuonna 1970 Parnassoon kriittisen arvion Kalle Holmbergin ohjaamasta, alkuaan ruotsalaisesta musiikkinäytelmästä Berliini järjestyksen kourissa, jossa kapitalismin kriitiikki koristellaan sosialidemokratian kritiikillä.

    Historian valossa talousmies Koivisto saattoi olla ”oikeammassa” kuin näytelmään hurmaantuneet teatterikriitikot. Toki näytelmän hienot laulut kestävät kaikki suhdanteet, poliittiset ja taloudelliset.

    Paavo Teittinen on taloustoimittaja ja politiikan toimittaja. Hänen kirjoituksensa otsikko tiivistää Leskisen näytelmän idean: Näytelmän punainen lanka on uusliberalismin vahingollisuus.

    Teittisen analyyttisestä arviosta tulee mieleen Koiviston kirjoitus. Teittinen antaa enemmän informaatiota ja on selkeästi suhteellisuudentajuisempi kuin näytelmään hurahtunut Maria Säkö. Molemmat arvostelut lukien näistä jutuista jokainen löytää haluamansa – kuva täydentyy.

    Teittinen toteaa, että Leskisen näytelmä keskittyy ruotimaan kymmenen viime vuoden aikaisia tapahtumia maailmalla ja Suomessa: ”Punainen lanka on markkinaliberalismin, uusliberalismin, finanssikapitalismin – miksi sitä haluaakaan kutsua – vahingollisuus.”

    Näytelmän ”roistona” on Juha Sipilä hallituksineen. Totuuden torvea puhaltaa ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty, ”joka valistaa näyttämöllä eriarvoistumisen vaaroista”.

Kyösti Salovaara, 2019.
Aleksis Kivi kohtaa uusliberalismin.

Ovatko näytelmän väitteet totta?

    Tavallaan, Teittinen vastaa, mutta jos on seurannut poliittista keskustelua, niin Yhdestoista hetki ei tarjoa mitään uutta. ”Näytelmä käsittelee lukuisia mielenkiintoisia aihepiirejä, mutta sen kritiikki jää usein valitettavan laiskaksi.”

    Kun näytelmässä vedetään kölin alta siekailematta Jari Ehrnroothin, Matti Apusen ja Björn Wahlroosin kaltaisia oikeistöälykköjä ja koko Juha Sipilän hallitus ”katsoja miettii, mihin jää esimerkiksi vasemmiston visiottomuuden kritiikki… yhtä ennalta arvattavaa on perustuslain pohdinta.”

    ”Herää kysymys”, Teittinen toteaa, ”missä määrin Yhdestoista hetki on vaihtoehdottomuuden ja missä määrin väärän vaihtoehdon kritiikki. Haluaako se palauttaa politiikan politiikkaan vai vain arvostella oikeistoa?”

    Onko Yhdestoista hetki vaihtoehtoisen, rationaalisen mahdollisuuden propagandaa vai pelkkää vasemmistolaista populismia? kysyy nyt metakriitikko.

    Esiintyykö myös yhteiskunnallinen näytelmä historiassa kahdessa roolissa: ensin murhenäytelmänä ja sitten farssina? Siis oliko Arvo Salon Lapualaisooppera vasemmiston suuren vaalivoiton aattona vuonna 1966 tuollaisen murhenäytelmän kuva 1930-luvun tapahtumista ja tämä Yhdestoista hetki sitten populistinen farssi, jossa kaiken maailman nationalismi ja populismi inkarnoituvat teatterin näyttämölle? (Ja takaisin todellisuuteen huhtikuun eduskuntavaaleissa?)

Mutta mikään ei ole uutta auringon alla eikä varsinkaan Suomessa.

    ”Trendi-intellektuellien suuri mantra tämän päivän keskustelussa on uusliberalimin vastustaminen”, Paavo Lipponen kirjoitti teoksessaan Järki voittaa v. 2008. ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on mitä kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin.”

    Lipponen otti voimakkaasti kantaa Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professorin Heikki Patomäen teokseen Uusliberalismi Suomessa – Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Lipponen piti Patomäkeä Suomen johtavana anti-intellektuellina.

    Patomäki ja muut uusliberalismilla pelottelijat väittivät ja väittävät yhä – kuten myös Yhdestoista hetki todistaa – että hyvinvointivaltiota ajetaan alas tai että se on jo ajettu alas.

    Todellisuuden matematiikka ei tue tätä väitettä, mutta väitteen raflaava toistaminen kiihottaa kansaa ja mediaa.

    Vuonna 2008 Paavo Lipponen muisteli hallituksiensa toimia hyvinvointivaltion puolesta, ei sitä vastaan: ”Vaikka valtion menoja leikattiin 1995-2003, panostettiin samanaikaisesti hyvinvointipalveluihin: päivähoitoon (subjektiivinen oikeus 1996), koulutukseen ja terveydenhoitoon palkattiin runsaasti uutta väkeä. Sairaanhoitajien lukumäärä kasvoi 1995-2003 kiihtyvällä vauhdilla, yhteensä yli 50 prosenttia. Koulutusmenot kasvoivat reaalisesti toistakymmentä prosenttia.”

    Markkinoiden pelisäännöt, ihmisoikeudet ja demokratia eivät Lipposen mukaan paina mitään Patomäen paranoidissa uusliberalismin kritiikissä.

Todellisuus on fiktiota kummallisempi näytelmä.

    Esa Leskisen näytelmä Yhdestoista hetki vanheni muutamassa päivässä. Sen kritiikiltä katosi pohja, kun pääministeri Juha Sipilä vei eroanomuksensa tasavallan presidentille viime perjantaina aamusella, samana päivänä kun edellä käsitellyt näytelmän kritiikit julkaistiin Helsingin Sanomissa.

    Leskisen näytelmän poliittinen idea julkaistiin keskiviikkona ja haudattiin perjantaina!

    Suomen perustuslaki ei todellakaan järkkynyt Sipilän hallituskaudella. Yhteiskuntajärjestelmä ei ollut vaarassa.

    Päinvastoin, Sote-uudistus kaatui koska perustuslaki hohkaa kuolettavaa säteilyä parlamentaariselle päätöksenteolle, ja tuota säteilyä valvoo oppineiden asiantuntijoiden papisto, joka haarniskaan pukeutuneena moittii yhteiskunnallista uudistusta yrittäviä poliitikkoja uppiniskaisiksi, kun nämä eivät suostu alistumaan papiston tiukkaan ja ilmeisen poliittiseen lakitulkintaan.

    Eivätkä tuhon profeetat näytä muutenkaan olevan oikeassa.

    Viime torstaina (7.3) Helsingin Sanomien pääkirjoitus kertoi selvityksestä, jonka mukaan Pikettyn pelot eivät toteudu Suomessa. Vaikka varallisuuserot kasvavat, tuloerot pysyvät ennallaan:

    ”Piketty oletti, että varallisuustulo päätyy kotitalouksille ja valuma esimerkiksi julkiselle sektorille ja eläkeyhtiöille unohtui. Kavoniuksen laskelmat päätyvät siihen, että rahoitusvarallisuus on kyllä Suomessa kasvanut paljon nopeammin kuin ansiotaso, mutta rahoitusvarallisuuden tuottoprosentit ovat puolittuneet, ja iso osa tuotosta on mennyt muualle kuin kotitalouksille. Kun nämä seikat ottaa huomioon, tulos onkin, että varallisuus ei ole suuremmin kasvattanut tuloeroja: Suomi on ollut pitkään vähäisten tuloerojen maa, laskipa tätä miten tahansa.”

    Lähes päivittäin julkaistaan tutkimuksia, jotka kiistävät Esa Leskisen kirjoittaman dokumentaarisen ”dystopian” väitteet. Eilen kerrottiin, että nykyisen hallituksen aikana 12 000 osatyökyvytöntä on saanut työpaikan, joten osatyökyvyttömien työttömyys laski hallituskaudella jopa 30 %. Inhimillistä kehitystä aidoimmillaan!

    Kerrottiin myös että keskituloisten määrä on kasvanut ja pienituloisten vähentynyt – kaikki toisin kuin globalisaation kriitikot ennustavat.

    THL julkaisi viime vuonna raportin sosiaaliturvan menoista ja rahoituksesta. Kun nämä menot laitetaan graafiin aikaväliltä 1980-2016, sosiaaliturvaan käytetty rahoitus on kasvanut lineaarisesti kulmakertoimen pysyessä samana suhdanteista riippumatta, niin että  vuoden 2016 rahanarvossa laskien sosiaaliturva kasvoi vuoden 1980 noin 20 miljardista eurosta vuoden 2016 noin 70 miljardiin euroon. Vain vuoden 2000 kieppeillä huomataan pieni lommo.

    "Uusliberalismi" – jos sellaista jossakin on – ei aja hyvinvointivaltiota alas vaan hoivaa sitä kuin kukkaa kämmenellä.

Luistelijat kiertävät jäällä näkymättömän käden ohjaamina.

    He eivät törmäile toisiinsa.

    Aurinko paistaa, taivaalla hentoja pilviä.

    Taustalla Aleksis Kivi painaa päänsä ja kääntää katseen pois luistelijoista.

    Kirjailijan takana näyttelijät huutavat ja hyppivät pompöösissä teatteritalossa. Traaginen muuttuu koomilliseksi.

    Kaikki on mallillaan – Suomessa.

Kyösti Salovaara, 2019.
Poiskäännetty katse.