Kirjamies ja mies

 [”sinä olet sittenkin taiteilija”]

Siltala, 2023.

Olemme ehkä olemassa itseämme varten, ja joskus jopa aavistamme keitä olemme, mutta emme voi koskaan olla aivan varmoja, ja elämän jatkuessa meistä tulee yhä vaikeaselkoisempia itsellemme, entistä tietoisempana omasta hauraudestamme. Kukaan ei voi ylittää itsensä ja toisen välistä rajaa - jo senkin vuoksi ettei kukaan saa selkoa itsestään.

- Paul Auster

Tärkein osatekijöistä on tapahtumien sommittelu, sillä tragedia ei ole niinkään ihmisten kuin toiminnan ja elämän jäljittelyä, ja elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.

- Aristoteles 

Mitä ihminen on?

    Onko hän tekojaan vai ajatuksiaan?

    Tähän on hankala vastata, koska ajatuksista ei jää jälkiä, toisin kuin teoista. Sitä paitsi ajatukset muuttuvat hetkestä toiseen, päivästä ja vuodesta toiseen enkä usko, että ihmisellä on vain yksi maailmankatsomus, joka totaalisesti ohjaa ja selittää hänen käyttäytymistään. Jos meillä on sielu, niin se ilmenee monenlaisena eri hetkissä, erilaisina päivinä, erilaisissa tilanteissa, erilaisina mielenpuuskina.

    Koska ihminen ei tunne edes itseään, niin kuin Paul Auster sanoo, miten hän  tuntisi muitakaan ihmisiä? Siis muiden ihmisten sielunelämää - heidän tekonsa hän kyllä voi tuntea ja kirjata ylös.

    Tämä tietämisen vaikeus kiinnostaa kaunokirjallisuuden ”selittämisen” kannalta. Kenestä kirjailija kirjoittaa, kun kirjoittaa? Pelkästään itsestään vaiko myös toisista? 

    Yhtä mielenkiintoista on lukea kirjailijaelämäkertaa: voiko tutkija lopultakaan tietää mitä hänen kohteensa, kirjailija, on ajatellut, millainen kirjailijan ”sielu” on ollut? Ja vielä haastavampi väitteeni tulee tässä: ei edes muistelmiaan kirjoittava pysty kertomaan syvimmästä mielestään, koska ihminen jatkuvasti reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin ja unohtaa ajan mittaan suurimman osan ajatuksistaan. Ihminen adaptoituu elämään. Siitä syntyy häilyviä ajatuksia, kuin virvatulia.

    Niinpä kirjailija, elämäkerran kirjoittaja ja jopa muistelmien kirjoittaja seisoo lujalla pohjalla ainoastaan silloin kun noudattaa Aristoteleen ohjetta: ”Elämä on toimintaa: päämäärämme on tehdä jotakin, ei olla jonkinlaisia.” 

WSOY, 2008.

Saattaa olla että survon väkipakolla Panu Rajalan mittavan muistelmateoksen Päin elämää! edellä hahmoteltuun dilemmaan. Noin 700 helppolukuisella sivulla kirjallisuuden ja kirjallisuudentutkimuksen monitoimimies Rajala, suomalainen ”man of letters”, kirjamies kertoo runsaasti siitä mitä hän on tehnyt ja aika vähän siitä mitä hän on ajatellut.

    Lukijana minulla on oikeus ymmärtää lukemani niin kuin ymmärrän. Toinen asia on, kannattaako  ”ymmärrykseni” pukea sanoiksi julkisuuteen. No, miksipä ei, aina kannattaa sanoa, vaikka se olisi kuinka hyödytöntä tahansa.

    Muistelmissaan Rajala (s. 1945) kertoo tympääntyneensä siihen, että hänen teoksiaan pidetään ”sujuvasti kirjoitettuina”. Mutta sellaisiahan ne ovat, myös tämä Päin elämää! -muistelmateos. Sujuvuus ei Rajalan kohdalla tarkoita pinnallisuutta - eikä kai kukaan kirjailija voi loukkaantua jos hänelle sanotaan, että sinähän kirjoitat sujuvaa proosaa. Sujuvuus, helppolukuisuus syntyy juuri tuosta Aristoteleen vaatimuksesta: tarinassa kerrotaan tekemisestä, ei olemisesta. Teonsanat kuljettavat eteenpäin. Syntyy muistikuvia.

    Kirjallisuudentutkijana Rajala edustaa, on edustanut, biografista tutkimusperinnettä, jota monet eivät pidä edes tutkimuksena, niin kuin Rajala muistelee. Tässä tutkimustavassa teoksia selitetään kirjailijan elämästä käsin. Myös siitä. Vastakohtana on uuskriittinen tutkimus, joka lukee teosta ikään kuin sen ulkopuolista maailmaa ei olisi olemassakaan ja romaania tulkitaan sen sisäisistä rakenteista käsin.

    En ole koskaan ymmärtänyt mihin uuskritiikki tähtää. Miten romaanin voisi erottaa ulkopuolisesta todellisuudesta? Eihän ole olemassa edes kieltä, joka syntyisi teoksen sisältä, vaan kaikki, sanat, lauseet ja ajatukset viittaavat teoksen ulkopuolelle konkreettiseen todellisuuteen.

Kun Rajalan Päin elämää! julkaistiin, siitä kohistiin iltapäivälehdissä. Teoksen luettuaan ihmettelee, että miksi kohistiin, sillä Rajala ei tee raflaavia paljastuksia. Jos hän on vuosien mittaan kiukustunut kohtaamastaan (ja rakastamastaan?) julkisuudesta, hän kätkee kiukkunsa tyynesti, toki sivuten kohuja jotka liittyvät hänen ensimmäiseen vaimoonsa Elinaan ja toiseen vaimoon Katri Helenaan.

     Tässä mielessä Päin elämää! on kummallinen muistelmateos. Jotta Rajalan kokeman iltapäivälehtijulkisuuden ymmärtäisi, pitäisi lukea ne Rajalan teokset, joissa hän on käsitellyt em. vaimojaan, koska tässä muistelmateoksessa niihin toki viitataan, mutta suhteita ei pengota järin perusteellisesti. 

    Sekin on kummallista, että miehen ja naisen välinen suhde on muistelmissa jatkuvasti läsnä, mutta ei silti tule liki. Rajala ikään kuin sulkee ikkunan naissuhteisiinsa juuri sillä hetkellä kun lukija on pääsemäisillään ikkunan luo katsomaan mitä siitä näkyy. Enkä usko että tämä on vahinko. Rajala tietää mitä tekee.

    Kun mietin miksi Rajalan ympärillä on kohistu myös hänen kirjoittamiensa kirjailijaelämäkertojen kohdalla, niin luulen sen johtuvan siitä, että hän on ”paljastanut” kirjailijamiesten naissuhteet ja särkenyt kirjailijasankareista piirretyn ihannekuvan.

    Ironiaa on, että hän omissa muistelmissaan kertoo aika vähän naissuhteistaan – ja silti muistelmista on kohistu. Ajat ovat tietysti muuttuneet. Tällä hetkellä moralismi on niin korkealle viritettyä, että heikompaa huimaa vaikka maassa ryömisi.

WSOY, 2014.

Mitä Panu Rajala haluaa kertoa muistelmillaan?

    En tiedä, mutta arvailen, että hän pyrkii kuvaamaan, kuinka monipuolisesti hän on osallistunut suomalaiseen kulttuurielämään viimeisen puolivuosisadan aikana, sen ohella millainen ”mies” hän on samaan aikaan ollut.

    ”Kun palailin illalla kotiin pikkuisen hiprakassa”, Rajala kertoo kuolemansairaasta vaimostaan Elinasta, ”hän valvoi sängyssä ja hymyili armollisesti. ’Sinä olet sittenkin taiteilija’, hän lausahti. Totta tai ei, parempaa tunnustusta en siihen kohtaan olisi voinut keneltäkään saada.”

   Rajala on hyvän perheen helsinkiläispoika, joka heittäytyi 25 vuodeksi isänpuolen sukunsa kotitantereille Hämeenkyröön Emil Sillanpään maisemiin ja henkiseen ilmapiiriin. Siellä Rajala on viettänyt elämää kahden naisen kanssa, Sillanpäätä tutkien ja Sillanpäästä kirjoittaen, Hämeenkyrön kulttuurielämää nostaen ja sen alamäkeä seuraillen.

    Mutta moneen tämä helsinkiläispoika on ehtinyt. Ja Helsinkiin palannut.

    Rajala on julkaissut lähemmäksi 40 teosta, elämäkertoja, historiikkeja ja romaaneja. Hän on kirjoittanut parikymmentä näytelmää ja neljä oopperaa. Hän on sovittanut yli kymmenen näytelmää ja osallistunut kymmenen elokuvakäsikirjoituksen laatimiseen. Rajala on ohjannut viisi näytelmää, kirjoittanut kuunnelmia ja tehnyt tv-dokumentteja. Hän on työskennellyt MTV:n teatteripäällikkönä, Tampereen yliopiston professorina, Hiidenkivi-lehden päätoimittajana ja monissa luottamustoimissa. Hän on avustanut Mikko Niskasta, Rauni Mollbergia ja Matti Kassilaa elokuvanteossa – ja kohdannut läheisesti monia kirjailijoita.

    Miksi Rajalan ja Katri Helenan avioliitto päättyi? Eikö Rajala kestänyt laulajatähden sinivalkoista auraa, julkisuuden kiroja? Vai rakastuiko hän taas uuteen naiseen, tulevaan puolisoonsa Marjaan?

    ”Tämä ei kuitenkaan ollut pääsyy”, Rajala kirjoittaa Katri Helenasta. ”Me emme yksinkertaisesti viihtyneet kovin hyvin yhdessä. Siihen olin minä taas pääsyyllinen. Yritin jatkaa entistä elämääni, mikä tarkoitti lukemista, kirjoittamista, omiin oloihini linnoittautumista sikäli kuin se avarassa asuintalossamme oli mahdollista. En ottanut riittävästi huomioon toista ihmistä.”

    Entä sitten Rajalan touhukkuus kaikenlaisissa kissanristiäisissä? 

    Jos on seurannut Rajalan blogia, tietää että Rajala on aina menossa jonnekin, missä kulttuuriporukkaa kokoontuu, sinne missä on ääntä ja vimmaa. Olen usein ihmetellyt mikä Rajalaa vetää jatkuvasti kaikenlaiseen hälinään - kun itse istun nojatuolissa ja pähkäilen maailman menoa ikkunoiden takana. Pakeneeko Rajala jotakin?

    ”Sitä paitsi hän oli paljon poissa kotoa kuten minäkin”, Rajala jatkaa suhteestaan Katri Helenaan, ”mikä vähitellen liu’utti meitä erillemme. Hänen työnsä painottuivat edelleen iltaöihin, jolloin minä taas työpäiväni tehneenä nukahdin.”

Entä sitten kirja suhteessa kirjailijan elämään?

    Aistin paradoksin.

    Rajalan mukaan Matti Klinge piti viisaana ”että luovuin Waltarin psyyken syvemmästä analyysistä, koska ’kaikki’ on sanottu hänen romaaneissaan.” Uskoakseni tämä ”viisaus” koskee kaikkia Rajalan kirjailijaelämäkertoja, olipa kohteena sitten Sillanpää, Mika Waltari, Olavi Paavolainen, Eino Leino, Juhani Aho jne.

    Mutta koskeeko tuo viisaus myös Rajalan omia muistelmia? Vältelläänkö siinäkin kohteen (Rajalan itsensä) psyyken analyysiä?

    Sanon, että näin on, siltä näyttää, niin kuin on.

    Ihminen paljastuu teoissa, ei ajatuksissa, koska ajatukset muuttuvat ja katoavat kuin syksyn lehdet tuuleen.

     Silti ihmettelen kuinka vähän Panu Rajala muistelee mitä hän on (teoriamielessä) ajatellut kirjailijoista joista on kirjoittanut, elämän filosofiasta, omista ajatuksistaan erilaisissa töissä ja erilaisten ihmisten parissa olemisesta. Mutta, kuten olen jo sanonut: ajatukset eivät jää päähän, niitä on vaikeampi rekonstruoida kuin tunnereaktioita. Onko Rajalalla jokin tietty esteettinen ihanne, jota hän etsii kirjoista? Luultavasti ei ole, yhtä vähän kuin hänellä, tai kenelläkään, on kiveen hakattua katsomusta millaisen maailman tulisi olla. Haluamme monenlaista, ihailemme monenlaista ja petymme sitten ja unohdamme…

    Kun vuonna 2018 kirjoitin tällä sivulla Panu Rajalan Eino Leino -elämäkerrasta Virvatuli, mietin tällaista: ”Jos Panu Rajala olisi kirjoittanut vain kolme elämäkertaa, siis jos olisi vain kolmikanta Mika Waltari, Olavi Paavolainen, Eino Leino, tästä löytäisi sopivan näkökulman kolmiodraamaan, missä Waltari on ylevä sankari, Paavolainen opportunistinen luikertelija ja Eino Leino viettien ohjailema boheemi, joka ei tiedä miten tarrautua porvarilliseen elämään.”

    Huikea ajatus muistelmat luettuani: Onko Panu Rajala heijastanut oman elämänsä keskeiset piirteet nimenomaan noihin kolmeen kirjailijaan? Sankari, luikertelija, boheemi!  

     Elämä syntyy elämällä, Rajala ajattelee. Mutta elämään voi myös lyödä päänsä.

    

WSOY, 2017.

"Miehen aatteista on mahdotonta muodostaa johdonmukaista
linjaa. Hänestä on ylipäätään vaikea saada kunnon otetta.
Kuin virvatuli hänen henkensä häilyy ja leimahtaa
 taas odottamattomalta suunnalta." 

  

Sivusilmin

[metakritiikkiä]

Kyösti Salovaara, 2019.
Lauantaina Helsingissä:
luistelijat, kirjailija ja teatteri.

Luistelijat kiertävät jääpinnalla epämääräistä soikiota. Tyylejä on monta, kiertosuunta sama, vaikka luistelijat eivät tunne toisiaan.

    Jokainen heistä sovittaa reittinsä toisen luistelijan liikkeeseen.

    Se on järkevää. Ei kannata rikkoa kuviota ja törmäillä toisiin luistelijoihin. Epäjärjestys ei hyödyttäisi ketään.

    Taivaalla pilvenhaituvia tuulessa.

    Aurinko nousee aamulla idästä ja laskee illalla länteen.

    Maailma tyyntyy paikalleen hurjassa paossa kohti ikuisuutta.

Viime perjantaina (8.3.2019) Helsingin Sanomat julkaisi kaksi näkemystä Kansallisteatterin näytelmästä Yhdestoista hetki. Näytelmän on ohjannut Esa Leskinen. Hän kirjoitti sen Sami Keski-Vähälän kanssa. Ensi-ilta oli viikko sitten keskiviikkona.

    Yhdestoista hetki perustuu dokumentteihin: poliitikkojen, lehtimiesten, filosofien ja asiantuntijoiden puheisiin ja kirjoituksiin. Yksityiskohdat ovat faktaa, mutta onko näytelmä totta?

    Näytelmää näkemättä syvennyn siihen muiden silmin. Tämä on metakritiikkiä. Osuvasti osumatonta. Perustelemattomasti perusteltua. Kielletysti sallittua.

    Leskisen näytelmä on poliittinen julistus.

    Sellaisen voi kohdata esteettisellä argumentaatiolla tai poliittisella analyysillä. Jälkimmäinen kiehtoo.

Yksi näytelmä, kaksi näkemystä!

    Maria Säkö kirjoitti Hesarissa näytelmän estetiikasta ja politiikasta. Arvostelun otsikko kuului: Demokratian tärkeä kertauskurssi.

    ”Yhdestoista hetki on ennen muuta kokonaiskuva ja kokonaistaideteos, jossa media, poliitikot, eri alojen edustajat, kansalaiset ja tutkijat tuodaan yhteen”, Säkö sanoi. ”On yhdestoista hetki. Vaarassa on niin perustuslaki, koko yhteiskuntajärjestelmä ja vieläkin suurempana uhkana ympäristökatastrofin aiheuttama kokonaisten sivilisaatioiden tuho.”

    Näytelmä väittää, että modernin markkinatalouden ja globalisaation johdosta suomalainen yhteiskunta on vaarassa, jopa koko yhteiskuntajärjestelmä.

    Maria Säkö nielaisee näytelmän väitteet purematta.

    Hän on samaa mieltä. Jopa perustuslakia järkytetään. ”Tragedian eri elementit kirkastuvat esiin nykypolitiikasta, sillä ihmisen hybris ja kohtalokas erehdys eli hamartia johtavat yhä pidemmälle pimeyteen.”

    Säkön mielestä Yhdestoista hetki on vahva osoitus teatterin ja taiteen voimasta: ”Siinä on voimaa, ei valheellista lohtua.”

Jotkut muistavat, kuinka Mauno Koivisto kirjoitti vuonna 1970 Parnassoon kriittisen arvion Kalle Holmbergin ohjaamasta, alkuaan ruotsalaisesta musiikkinäytelmästä Berliini järjestyksen kourissa, jossa kapitalismin kriitiikki koristellaan sosialidemokratian kritiikillä.

    Historian valossa talousmies Koivisto saattoi olla ”oikeammassa” kuin näytelmään hurmaantuneet teatterikriitikot. Toki näytelmän hienot laulut kestävät kaikki suhdanteet, poliittiset ja taloudelliset.

    Paavo Teittinen on taloustoimittaja ja politiikan toimittaja. Hänen kirjoituksensa otsikko tiivistää Leskisen näytelmän idean: Näytelmän punainen lanka on uusliberalismin vahingollisuus.

    Teittisen analyyttisestä arviosta tulee mieleen Koiviston kirjoitus. Teittinen antaa enemmän informaatiota ja on selkeästi suhteellisuudentajuisempi kuin näytelmään hurahtunut Maria Säkö. Molemmat arvostelut lukien näistä jutuista jokainen löytää haluamansa – kuva täydentyy.

    Teittinen toteaa, että Leskisen näytelmä keskittyy ruotimaan kymmenen viime vuoden aikaisia tapahtumia maailmalla ja Suomessa: ”Punainen lanka on markkinaliberalismin, uusliberalismin, finanssikapitalismin – miksi sitä haluaakaan kutsua – vahingollisuus.”

    Näytelmän ”roistona” on Juha Sipilä hallituksineen. Totuuden torvea puhaltaa ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty, ”joka valistaa näyttämöllä eriarvoistumisen vaaroista”.

Kyösti Salovaara, 2019.
Aleksis Kivi kohtaa uusliberalismin.

Ovatko näytelmän väitteet totta?

    Tavallaan, Teittinen vastaa, mutta jos on seurannut poliittista keskustelua, niin Yhdestoista hetki ei tarjoa mitään uutta. ”Näytelmä käsittelee lukuisia mielenkiintoisia aihepiirejä, mutta sen kritiikki jää usein valitettavan laiskaksi.”

    Kun näytelmässä vedetään kölin alta siekailematta Jari Ehrnroothin, Matti Apusen ja Björn Wahlroosin kaltaisia oikeistöälykköjä ja koko Juha Sipilän hallitus ”katsoja miettii, mihin jää esimerkiksi vasemmiston visiottomuuden kritiikki… yhtä ennalta arvattavaa on perustuslain pohdinta.”

    ”Herää kysymys”, Teittinen toteaa, ”missä määrin Yhdestoista hetki on vaihtoehdottomuuden ja missä määrin väärän vaihtoehdon kritiikki. Haluaako se palauttaa politiikan politiikkaan vai vain arvostella oikeistoa?”

    Onko Yhdestoista hetki vaihtoehtoisen, rationaalisen mahdollisuuden propagandaa vai pelkkää vasemmistolaista populismia? kysyy nyt metakriitikko.

    Esiintyykö myös yhteiskunnallinen näytelmä historiassa kahdessa roolissa: ensin murhenäytelmänä ja sitten farssina? Siis oliko Arvo Salon Lapualaisooppera vasemmiston suuren vaalivoiton aattona vuonna 1966 tuollaisen murhenäytelmän kuva 1930-luvun tapahtumista ja tämä Yhdestoista hetki sitten populistinen farssi, jossa kaiken maailman nationalismi ja populismi inkarnoituvat teatterin näyttämölle? (Ja takaisin todellisuuteen huhtikuun eduskuntavaaleissa?)

Mutta mikään ei ole uutta auringon alla eikä varsinkaan Suomessa.

    ”Trendi-intellektuellien suuri mantra tämän päivän keskustelussa on uusliberalimin vastustaminen”, Paavo Lipponen kirjoitti teoksessaan Järki voittaa v. 2008. ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on mitä kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin.”

    Lipponen otti voimakkaasti kantaa Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professorin Heikki Patomäen teokseen Uusliberalismi Suomessa – Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Lipponen piti Patomäkeä Suomen johtavana anti-intellektuellina.

    Patomäki ja muut uusliberalismilla pelottelijat väittivät ja väittävät yhä – kuten myös Yhdestoista hetki todistaa – että hyvinvointivaltiota ajetaan alas tai että se on jo ajettu alas.

    Todellisuuden matematiikka ei tue tätä väitettä, mutta väitteen raflaava toistaminen kiihottaa kansaa ja mediaa.

    Vuonna 2008 Paavo Lipponen muisteli hallituksiensa toimia hyvinvointivaltion puolesta, ei sitä vastaan: ”Vaikka valtion menoja leikattiin 1995-2003, panostettiin samanaikaisesti hyvinvointipalveluihin: päivähoitoon (subjektiivinen oikeus 1996), koulutukseen ja terveydenhoitoon palkattiin runsaasti uutta väkeä. Sairaanhoitajien lukumäärä kasvoi 1995-2003 kiihtyvällä vauhdilla, yhteensä yli 50 prosenttia. Koulutusmenot kasvoivat reaalisesti toistakymmentä prosenttia.”

    Markkinoiden pelisäännöt, ihmisoikeudet ja demokratia eivät Lipposen mukaan paina mitään Patomäen paranoidissa uusliberalismin kritiikissä.

Todellisuus on fiktiota kummallisempi näytelmä.

    Esa Leskisen näytelmä Yhdestoista hetki vanheni muutamassa päivässä. Sen kritiikiltä katosi pohja, kun pääministeri Juha Sipilä vei eroanomuksensa tasavallan presidentille viime perjantaina aamusella, samana päivänä kun edellä käsitellyt näytelmän kritiikit julkaistiin Helsingin Sanomissa.

    Leskisen näytelmän poliittinen idea julkaistiin keskiviikkona ja haudattiin perjantaina!

    Suomen perustuslaki ei todellakaan järkkynyt Sipilän hallituskaudella. Yhteiskuntajärjestelmä ei ollut vaarassa.

    Päinvastoin, Sote-uudistus kaatui koska perustuslaki hohkaa kuolettavaa säteilyä parlamentaariselle päätöksenteolle, ja tuota säteilyä valvoo oppineiden asiantuntijoiden papisto, joka haarniskaan pukeutuneena moittii yhteiskunnallista uudistusta yrittäviä poliitikkoja uppiniskaisiksi, kun nämä eivät suostu alistumaan papiston tiukkaan ja ilmeisen poliittiseen lakitulkintaan.

    Eivätkä tuhon profeetat näytä muutenkaan olevan oikeassa.

    Viime torstaina (7.3) Helsingin Sanomien pääkirjoitus kertoi selvityksestä, jonka mukaan Pikettyn pelot eivät toteudu Suomessa. Vaikka varallisuuserot kasvavat, tuloerot pysyvät ennallaan:

    ”Piketty oletti, että varallisuustulo päätyy kotitalouksille ja valuma esimerkiksi julkiselle sektorille ja eläkeyhtiöille unohtui. Kavoniuksen laskelmat päätyvät siihen, että rahoitusvarallisuus on kyllä Suomessa kasvanut paljon nopeammin kuin ansiotaso, mutta rahoitusvarallisuuden tuottoprosentit ovat puolittuneet, ja iso osa tuotosta on mennyt muualle kuin kotitalouksille. Kun nämä seikat ottaa huomioon, tulos onkin, että varallisuus ei ole suuremmin kasvattanut tuloeroja: Suomi on ollut pitkään vähäisten tuloerojen maa, laskipa tätä miten tahansa.”

    Lähes päivittäin julkaistaan tutkimuksia, jotka kiistävät Esa Leskisen kirjoittaman dokumentaarisen ”dystopian” väitteet. Eilen kerrottiin, että nykyisen hallituksen aikana 12 000 osatyökyvytöntä on saanut työpaikan, joten osatyökyvyttömien työttömyys laski hallituskaudella jopa 30 %. Inhimillistä kehitystä aidoimmillaan!

    Kerrottiin myös että keskituloisten määrä on kasvanut ja pienituloisten vähentynyt – kaikki toisin kuin globalisaation kriitikot ennustavat.

    THL julkaisi viime vuonna raportin sosiaaliturvan menoista ja rahoituksesta. Kun nämä menot laitetaan graafiin aikaväliltä 1980-2016, sosiaaliturvaan käytetty rahoitus on kasvanut lineaarisesti kulmakertoimen pysyessä samana suhdanteista riippumatta, niin että  vuoden 2016 rahanarvossa laskien sosiaaliturva kasvoi vuoden 1980 noin 20 miljardista eurosta vuoden 2016 noin 70 miljardiin euroon. Vain vuoden 2000 kieppeillä huomataan pieni lommo.

    "Uusliberalismi" – jos sellaista jossakin on – ei aja hyvinvointivaltiota alas vaan hoivaa sitä kuin kukkaa kämmenellä.

Luistelijat kiertävät jäällä näkymättömän käden ohjaamina.

    He eivät törmäile toisiinsa.

    Aurinko paistaa, taivaalla hentoja pilviä.

    Taustalla Aleksis Kivi painaa päänsä ja kääntää katseen pois luistelijoista.

    Kirjailijan takana näyttelijät huutavat ja hyppivät pompöösissä teatteritalossa. Traaginen muuttuu koomilliseksi.

    Kaikki on mallillaan – Suomessa.

Kyösti Salovaara, 2019.
Poiskäännetty katse.

Globaalin kieliopin salaliitto

[Onko kansainvälisyys markkinatemppu?]

                                                                            Kyösti Salovaara 1973.
Enso Gutzeitin mahtava puuvarasto meressä.
Kansainvälinen paikallisuus 1973: tehtaat ja Norjan saha.
Hans Gutzeit perusti Norjan sahan sata vuotta aikaisemmin.
Saha kuvan oikeassa reunassa.

Tommi Melender haastoi viime viikolla Antiaikalainen-blogissaan lukijansa uskomaan itseään ja Tim Parksia väittämällä, että maailmankirjallisuudesta on tullut ”maailmanmarkkinakirjallisuutta”, siis kirjallisuutta jota kirjoitetaan jo valmiiksi maailmanmarkkinolle eikä paikalliseen käyttöön. Se ryvettää kielen, Melender ajatteli.

     Melender puhui tietysti omissa nimissään, mutta lainasi pääosin Parksin ajatuksia. Katselin eilen kursorisesti englantilaisen, Italiassa vaikuttavan Parksin ”juttuja” The New York Timesistä ja päällimmäiseksi jäi, että Parks on vähän kaikesta eri mieltä kuin vähän kaikki.

     Sama taitaa koskea Melenderiä. Virkistävää sinänsä.

     Koska ihmisen ajattelumaisemaa suhteessa yhteiskuntaan on melkein mahdoton tutkia laboratoriossa, jäljelle jää arvailu. Myös Melender ja Parks arvailevat.

     Sosiaalisen eläimen (ihmisen) käyttäytymisestä on hankalaa löytää syyn ja seurauksen yhteydet. Muuttujia on liian paljon eikä niiden kytkeytyminen toisiinsa paljastu tilastollisilla analyyseillä, ei ainakaan väistämättä ja aina.

     Olemmeko me vasenkätiset esimerkiksi fiksumpia kuin muut siitä johtuen vai siitä huolimatta?

Parksin ja Melenderin ajatus juoksi sitä uomaa, että silloin kun kirjoja myydään kansainvälisillä markkinoilla, globaali tarve alkaa säädellä kirjoittamisen laatua ja tyyliä. Syntyy eräänlainen globaali kieli, tai niin kuin otsikossa sanon: kirjallisuuden globaali kielioppi.
     Se on kotikutoisen proosan särmää vähättelevä ja silotteleva salaliitto. Melenderin mielestä kieliopin "syntaksin" määrittelevät amerikkalaiset (tietysti, missäpä muualla paha asuisi!) ja dollarit. 

     Paikallisuus, kotikutoisuus jää globaalin kielen jaloihin. Kirjailijat uhraavat jotakin (pyhän taiteen?) pyrkiessään maailmanlaajuiseen levikkiin. Sofi Oksasen kaltaiset kirjailijat eivät Melenderin mielestä kirjoita suomalaista kirjallisuutta vaan jotakin muuta. ”Kansainvälisille yleisöille kirjoitetut globaalit romaanit maistuvat monesti käännöskirjallisuudelta jo alkukielellään”, Melender sivaltaa.

     Melender kiittää pontevasti Juha Seppälää, joka sijoitti kummallisen Jouko Turkan hahmon romaaniinsa Mr. Smith miettimättä ymmärtääkö ulkomainen lukija Turkasta mitään. Seppälä ei laskelmoinut globaalilla kieliopilla, Melender kehuu.

     Noinkohan se menee?

     Tuskinpa. Jokainen käännöskirjallisuutta lukeva tapaa jatkuvasti romaaneissa paikallisia nimiä ja hahmoja, jotka ovat joko fiktiivisiä tai faktisia emmekä me voi sitä tietää eikä sillä ole mitään merkitystä lukemisen nautinnon tai vihastumisen kanssa.

     Kaikkea ei voi koskaan tietää eikä ymmärtää!

     Melender ja Parks eivät vähättele pelkästään kirjailijoita vaan myös lukijoita.

Luulen että Melender on Parksin tavoin sokaistunut modernin maailman globaalista, ajantasaisesta neuroottisuudesta.

     Kuvitellaan, että romaania kirjoittava ihminen on koko ajan tietoinen nettimaailman äärellä odottavista lukijoista ja pystyy näppäilemään heidän tuntojaan säätämällä sanat ja lauseet vastaanottajien tilanteeseen sopivaksi ja siihen mukautuvaksi.

     Jumala pystyy, kirjailija ei.

     Yleensä kirjoja luetaan sen jälkeen kun ne on kirjoitettu. Hyvin usein, melkein aina kirjan paikallisesta kirjoittamishetkestä kuluu useita vuosia ennen kuin toisen maan toisenlainen kansalainen lukee aikoja sitten kirjoitetun kirjan.

     Kirjailijat eivät ennusta, vaan tuijottavat taaksepäin.

     Luin äskettäin Thomas Mannin Buddenbrookit, ja minua häiritsi suuresti, että kirjailija ei ottanut huomioon tulevien aikojen lukijoita. Hän käsitteli runsaasti Lyypekin ja saksalaisten valtioiden politiikkaa selittämättä lainkaan millaisia poliittiset instituutiot olivat ja miten päättäjiä mihinkin valittiin tai valikoitui. Myös rahasummien ja yksiköiden viidakko eksytti lukijan. Romaaniin draamaan kuuluu rahalla ja omaisuuksilla ”pelaaminen”, mutta draaman kärki tylsistyi kun nykylukija ei päässyt selville kuinka suurista summista puhuttiin ja missä suhteessa nuo summat olivat Buddenbrookien ajan ihmisten elämään ja heidän välisten luokkaerojen ilmaisuun.

     Esimerkki luisuu vähän ohitse, mutta hipaisee kuitenkin Melenderin ja Parksin ajatuksia globaalin kieliopin ryvettävästä vaikutuksesta. Jos Melender ja Parks ovat oikeassa, kansainvälisesti menestyvissä romaaneissa ei ole mitään, mikä sitoo romaanin paikalliseen taloudelliseen tai henkiseen tai poliittiseen kulttuuriin ja niiden yksityiskohtaisiin ilmenemismuotoihin ja yksiköihin.

     Lukemalla kirjoja huomaa, että Melender on väärässä.

     Eikö esimerkisi pohjoismainen ”noir” menesty muualla nimenomaan paikallisen merkistönsä takia? Siksi että se on samanlaisuudessaan erilaista kuin jokin muu ”noir”?

Mutta en väitä etteikö globaali vaikuttaisi globaalisti.

     Pakkohan sen on vaikuttaa.

     Olisi kummallista jos talouden ja kulttuurin ”yhdentyminen”, rajojen ja raja-aitojen madaltuminen ja lopulta katoaminen ei vaikuttaisi ihmisten ajatteluun, käyttäytymiseen ja jopa heidän käyttämäänsä kieleen, puheeseen ja kirjoitukseen.

     Melender ja Parks näkevät kehityksessä pahan kosketuksen.

     Tällä hetkellä Euroopassa on kosolti ihmisiä ja poliittisia vaikuttajia joiden mielestä globaalisuus on pahan synonyymi. On muodikasta olla paikallinen ja karttaa kansainvälisyyttä.

     Oliko (onko) Turkka sitten niin paikallinen juntti ettei espanjalainen häntä ymmärrä?

     Vaikea sanoa, melkein mahdotonta.

     Vuonna 1973 Jouko Turkka ohjasi Kotkan kaupunginteatterissa Jorma Savikon dramatisoiman Kotka eepoksen, joka perustui Toivo Pekkasen kolmeen kotkalaista historiaa ”kuvittavaan” romaaniin. Keskeisenä aiheena oli Hans Gutzeitin kaltaisten teollisuusmiesten kansainvälinen kosketus ja vaikutus paikalliseen kulttuuriin Kotkassa 1870-luvun tietämissä.

     Näytelmästä on mieleeni jäänyt Turkan dynaaminen ohjaustyyli, melkein raivoisasti liikkeessä oleva draaman esillepano, joka selvästi otti mallia elokuvakerronnasta, oli kuin Miklos Jancsoa Kotkaan tuotuna ja hyväksi käytettynä.

     Paikallinen ilme syntyi kansainvälisestä, globaalista.

Entäpä jos onkin olemassa ”globaali kielioppi”, niin kuin Noam Chomsky aikanaan väitti.

     Eikä sen tarvitse olla syntaktinen neuroadaptio vaan ajatuksellinen, filosofinen.

     Ja vielä, entäpä jos nurkkakuntainen paikallisuus on vain hetkellinen välivaihe alkukohdan ja lopputuleman välissä?

     ”Ensinnäkin me olemme yksi laji, yksi kansa”, Richard E. Leakey ja Roger Lewin ilmaisivat modernin antropologian ja paleontologian käsityksen ihmislajista teoksessa Ihmisen synty (Origins 1977. Kirjayhtymä 1978.)

     Jokainen ihminen kuuluu samaan lajiin.

     ”Ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita.”

     Leakey ja Lewin jatkoivat päättelyä sanomalla, että kulttuuristen erilaisuuksien olemassalo korostaa ihmisen kyvykkyyttä: ”Eri kulttuurien välisiä useinkin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mikä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin.”

     Jos globaali kehitys hävittää maantiedon merkityksen ihmisenä olemiselle, eikö nimenomaan lohduta, että samalla syntyy globaali kielioppi?

_____________________________________________________________________

PS.

Blogistit ovat ”haastaneet” toisiaan nimeämään kolme itseään insipiroivaa blogia.

Hyönteisdokumentin hdcanis valitsi Deadline Torstaina -blogin yhdeksi inspiraation kohteekseen (Jokken kirjanurkan ja Tarukirjan rinnalla)

hdcanis perusteli valintaansa näin: ”Kyösti Salovaaran laajat tekstit asioista ja asioiden vieristä ovat torstaiden piristyksiä. Joskus olisi hienoa osata kirjoittaa näin hyvin.”

Sanotaan että kissa kiitoksella elää, eikä se taida lainkaan pitää paikkaansa, mitä kissoista tiedän, mutta ihmiset kiitosta kaipaavat, koska se yhdistää meidät toisiin ihmisiin. Ihminen jaksaa kiitoksella elää eteenpäin.

Niin minäkin, joten kiitän hdcanista sydämellisesti. Kiitos!

PPS.

Tätä viimeistellessä huomaan Jokken humaanin oivaltavan kannanoton inspiraatiohaasteeseen. 

Se on jo itsessään niin inspiroiva ettei asiaan ole paljon lisäämistä. Jokken kirjoitus Ainakin kolmekymmentä inspiroivaa blogia  on erinomainen yhteenveto aiheesta. Siis: samaa mieltä olen.