Globaalin kieliopin salaliitto

[Onko kansainvälisyys markkinatemppu?]

                                                                            Kyösti Salovaara 1973.
Enso Gutzeitin mahtava puuvarasto meressä.
Kansainvälinen paikallisuus 1973: tehtaat ja Norjan saha.
Hans Gutzeit perusti Norjan sahan sata vuotta aikaisemmin.
Saha kuvan oikeassa reunassa.

Tommi Melender haastoi viime viikolla Antiaikalainen-blogissaan lukijansa uskomaan itseään ja Tim Parksia väittämällä, että maailmankirjallisuudesta on tullut ”maailmanmarkkinakirjallisuutta”, siis kirjallisuutta jota kirjoitetaan jo valmiiksi maailmanmarkkinolle eikä paikalliseen käyttöön. Se ryvettää kielen, Melender ajatteli.

     Melender puhui tietysti omissa nimissään, mutta lainasi pääosin Parksin ajatuksia. Katselin eilen kursorisesti englantilaisen, Italiassa vaikuttavan Parksin ”juttuja” The New York Timesistä ja päällimmäiseksi jäi, että Parks on vähän kaikesta eri mieltä kuin vähän kaikki.

     Sama taitaa koskea Melenderiä. Virkistävää sinänsä.

     Koska ihmisen ajattelumaisemaa suhteessa yhteiskuntaan on melkein mahdoton tutkia laboratoriossa, jäljelle jää arvailu. Myös Melender ja Parks arvailevat.

     Sosiaalisen eläimen (ihmisen) käyttäytymisestä on hankalaa löytää syyn ja seurauksen yhteydet. Muuttujia on liian paljon eikä niiden kytkeytyminen toisiinsa paljastu tilastollisilla analyyseillä, ei ainakaan väistämättä ja aina.

     Olemmeko me vasenkätiset esimerkiksi fiksumpia kuin muut siitä johtuen vai siitä huolimatta?

Parksin ja Melenderin ajatus juoksi sitä uomaa, että silloin kun kirjoja myydään kansainvälisillä markkinoilla, globaali tarve alkaa säädellä kirjoittamisen laatua ja tyyliä. Syntyy eräänlainen globaali kieli, tai niin kuin otsikossa sanon: kirjallisuuden globaali kielioppi.
     Se on kotikutoisen proosan särmää vähättelevä ja silotteleva salaliitto. Melenderin mielestä kieliopin "syntaksin" määrittelevät amerikkalaiset (tietysti, missäpä muualla paha asuisi!) ja dollarit. 

     Paikallisuus, kotikutoisuus jää globaalin kielen jaloihin. Kirjailijat uhraavat jotakin (pyhän taiteen?) pyrkiessään maailmanlaajuiseen levikkiin. Sofi Oksasen kaltaiset kirjailijat eivät Melenderin mielestä kirjoita suomalaista kirjallisuutta vaan jotakin muuta. ”Kansainvälisille yleisöille kirjoitetut globaalit romaanit maistuvat monesti käännöskirjallisuudelta jo alkukielellään”, Melender sivaltaa.

     Melender kiittää pontevasti Juha Seppälää, joka sijoitti kummallisen Jouko Turkan hahmon romaaniinsa Mr. Smith miettimättä ymmärtääkö ulkomainen lukija Turkasta mitään. Seppälä ei laskelmoinut globaalilla kieliopilla, Melender kehuu.

     Noinkohan se menee?

     Tuskinpa. Jokainen käännöskirjallisuutta lukeva tapaa jatkuvasti romaaneissa paikallisia nimiä ja hahmoja, jotka ovat joko fiktiivisiä tai faktisia emmekä me voi sitä tietää eikä sillä ole mitään merkitystä lukemisen nautinnon tai vihastumisen kanssa.

     Kaikkea ei voi koskaan tietää eikä ymmärtää!

     Melender ja Parks eivät vähättele pelkästään kirjailijoita vaan myös lukijoita.

Luulen että Melender on Parksin tavoin sokaistunut modernin maailman globaalista, ajantasaisesta neuroottisuudesta.

     Kuvitellaan, että romaania kirjoittava ihminen on koko ajan tietoinen nettimaailman äärellä odottavista lukijoista ja pystyy näppäilemään heidän tuntojaan säätämällä sanat ja lauseet vastaanottajien tilanteeseen sopivaksi ja siihen mukautuvaksi.

     Jumala pystyy, kirjailija ei.

     Yleensä kirjoja luetaan sen jälkeen kun ne on kirjoitettu. Hyvin usein, melkein aina kirjan paikallisesta kirjoittamishetkestä kuluu useita vuosia ennen kuin toisen maan toisenlainen kansalainen lukee aikoja sitten kirjoitetun kirjan.

     Kirjailijat eivät ennusta, vaan tuijottavat taaksepäin.

     Luin äskettäin Thomas Mannin Buddenbrookit, ja minua häiritsi suuresti, että kirjailija ei ottanut huomioon tulevien aikojen lukijoita. Hän käsitteli runsaasti Lyypekin ja saksalaisten valtioiden politiikkaa selittämättä lainkaan millaisia poliittiset instituutiot olivat ja miten päättäjiä mihinkin valittiin tai valikoitui. Myös rahasummien ja yksiköiden viidakko eksytti lukijan. Romaaniin draamaan kuuluu rahalla ja omaisuuksilla ”pelaaminen”, mutta draaman kärki tylsistyi kun nykylukija ei päässyt selville kuinka suurista summista puhuttiin ja missä suhteessa nuo summat olivat Buddenbrookien ajan ihmisten elämään ja heidän välisten luokkaerojen ilmaisuun.

     Esimerkki luisuu vähän ohitse, mutta hipaisee kuitenkin Melenderin ja Parksin ajatuksia globaalin kieliopin ryvettävästä vaikutuksesta. Jos Melender ja Parks ovat oikeassa, kansainvälisesti menestyvissä romaaneissa ei ole mitään, mikä sitoo romaanin paikalliseen taloudelliseen tai henkiseen tai poliittiseen kulttuuriin ja niiden yksityiskohtaisiin ilmenemismuotoihin ja yksiköihin.

     Lukemalla kirjoja huomaa, että Melender on väärässä.

     Eikö esimerkisi pohjoismainen ”noir” menesty muualla nimenomaan paikallisen merkistönsä takia? Siksi että se on samanlaisuudessaan erilaista kuin jokin muu ”noir”?

Mutta en väitä etteikö globaali vaikuttaisi globaalisti.

     Pakkohan sen on vaikuttaa.

     Olisi kummallista jos talouden ja kulttuurin ”yhdentyminen”, rajojen ja raja-aitojen madaltuminen ja lopulta katoaminen ei vaikuttaisi ihmisten ajatteluun, käyttäytymiseen ja jopa heidän käyttämäänsä kieleen, puheeseen ja kirjoitukseen.

     Melender ja Parks näkevät kehityksessä pahan kosketuksen.

     Tällä hetkellä Euroopassa on kosolti ihmisiä ja poliittisia vaikuttajia joiden mielestä globaalisuus on pahan synonyymi. On muodikasta olla paikallinen ja karttaa kansainvälisyyttä.

     Oliko (onko) Turkka sitten niin paikallinen juntti ettei espanjalainen häntä ymmärrä?

     Vaikea sanoa, melkein mahdotonta.

     Vuonna 1973 Jouko Turkka ohjasi Kotkan kaupunginteatterissa Jorma Savikon dramatisoiman Kotka eepoksen, joka perustui Toivo Pekkasen kolmeen kotkalaista historiaa ”kuvittavaan” romaaniin. Keskeisenä aiheena oli Hans Gutzeitin kaltaisten teollisuusmiesten kansainvälinen kosketus ja vaikutus paikalliseen kulttuuriin Kotkassa 1870-luvun tietämissä.

     Näytelmästä on mieleeni jäänyt Turkan dynaaminen ohjaustyyli, melkein raivoisasti liikkeessä oleva draaman esillepano, joka selvästi otti mallia elokuvakerronnasta, oli kuin Miklos Jancsoa Kotkaan tuotuna ja hyväksi käytettynä.

     Paikallinen ilme syntyi kansainvälisestä, globaalista.

Entäpä jos onkin olemassa ”globaali kielioppi”, niin kuin Noam Chomsky aikanaan väitti.

     Eikä sen tarvitse olla syntaktinen neuroadaptio vaan ajatuksellinen, filosofinen.

     Ja vielä, entäpä jos nurkkakuntainen paikallisuus on vain hetkellinen välivaihe alkukohdan ja lopputuleman välissä?

     ”Ensinnäkin me olemme yksi laji, yksi kansa”, Richard E. Leakey ja Roger Lewin ilmaisivat modernin antropologian ja paleontologian käsityksen ihmislajista teoksessa Ihmisen synty (Origins 1977. Kirjayhtymä 1978.)

     Jokainen ihminen kuuluu samaan lajiin.

     ”Ihmiskunnassa näkemämme maantieteelliset muutokset ovat yksinkertaisesti perusaiheen biologisia vivahteita.”

     Leakey ja Lewin jatkoivat päättelyä sanomalla, että kulttuuristen erilaisuuksien olemassalo korostaa ihmisen kyvykkyyttä: ”Eri kulttuurien välisiä useinkin syviä eroja ei pitäisi nähdä ihmisten välisinä eroina. Sen sijaan pitäisi selittää kulttuurit siksi, mikä ne todella ovat: lopullinen julistus kuulumisesta ihmislajiin.”

     Jos globaali kehitys hävittää maantiedon merkityksen ihmisenä olemiselle, eikö nimenomaan lohduta, että samalla syntyy globaali kielioppi?

_____________________________________________________________________

PS.

Blogistit ovat ”haastaneet” toisiaan nimeämään kolme itseään insipiroivaa blogia.

Hyönteisdokumentin hdcanis valitsi Deadline Torstaina -blogin yhdeksi inspiraation kohteekseen (Jokken kirjanurkan ja Tarukirjan rinnalla)

hdcanis perusteli valintaansa näin: ”Kyösti Salovaaran laajat tekstit asioista ja asioiden vieristä ovat torstaiden piristyksiä. Joskus olisi hienoa osata kirjoittaa näin hyvin.”

Sanotaan että kissa kiitoksella elää, eikä se taida lainkaan pitää paikkaansa, mitä kissoista tiedän, mutta ihmiset kiitosta kaipaavat, koska se yhdistää meidät toisiin ihmisiin. Ihminen jaksaa kiitoksella elää eteenpäin.

Niin minäkin, joten kiitän hdcanista sydämellisesti. Kiitos!

PPS.

Tätä viimeistellessä huomaan Jokken humaanin oivaltavan kannanoton inspiraatiohaasteeseen. 

Se on jo itsessään niin inspiroiva ettei asiaan ole paljon lisäämistä. Jokken kirjoitus Ainakin kolmekymmentä inspiroivaa blogia  on erinomainen yhteenveto aiheesta. Siis: samaa mieltä olen.